Pauli Hanhiniemi: Soitto on sanoja

Kun olen tämmöinen sanojen kautta maailmaa hahmottava ihminen, ei liene yllätys että myös musiikilliset suosikkini ovat tyypillisesti semmoisia, joiden sanoituspuoli kolahtaa. Niinpä kuuntelen melkeinpä eniten suomenkielistä musiikkia. On toki poikkeuksiakin: Type O Negative, The Doors, Lynyrd Skynyrd... Vaan eniten silti suomenkielistä. Nuorena meni vuosikausia Eppu Normaalin, J. Karjalaisen ja Leevi and the Leavingsin parissa. Jaakko Teppo ja Junnu Vainion Pahojen poikien laulut kolahtavat huumorinsa ja nerokkaiden lyriikoitten vuoksi. Sama pätee humppaorkesteri Eläkeläisiin. Ismo Alanko on erikoistapaus: alunperin viehätyin miehen huikeaan live-esiintymiseen. Kivitalon korkuinen karisma kaataa kansaa kuin herätyskokouksessa. Alangon lyriikat ovat nimenomaan laululyriikkaa: en aina edes ymmärrä, mistä hänen lauluissaan on kyse. Kolmannen naisen, Pauli Hanhiniemen Perunateatterin ja Hehkumon riveistä tuttu Pauli Hanhiniemi on kuitenkin eräässä asiassa omaa luokkaansa. En pidä häntä mitenkään erityisen paljon parempana, noin teknisesti ottaen, kuin edellä lueteltuja vaikuttajia. Mutta hänen lyriikoissaan on jotain, millä ei ole enää mitään tekemistä objektiivisen hyvyyden tai huonouden kanssa: ne osuvat minuun siksi, että niissä on jotain samaa kuin minussa. Ei voi pitää hyvänä tai huonona jotain sellaista, jossa on jotain oleellisen samaa kuin omassa itsessä. Jonkin sortin sielunsukulaisuutta uskallan kai väittää kokevani Pauli Hanhiniemen tekstien ääressä.

Soitto on sanoja -kirjan (joka on ilmestynyt vuonna 2005) bongasin tässä taannoin jostakin päin nettiä. Hanhiniemi-tietoutta tuli päiviteltyä, sillä muutama viikko sitten tilailin kasan levyjä, joiden joukossa oli kaksi miehen tuotosta: Kolmannen naisen vanha klassikko Hikiset siivut sekä Hehkumon ykkösalbumi Muistoja tulevaisuudesta. Hikiset siivut lähti mukaan siksi, että minua riivasi päänsisäisessä jukeboksissa muutama levyn kipale jo pitkään. Joskus kymmenkunta vuotta takaperin nauhoitin kaverilta c-kasetille epäpyhän kolminaisuuden: laulut Hyvä paimen, Puhuva apina ja Ikävöin naistani. Muuttojen ja muiden yhteydessä kasetti on jonnekin kadonnut, mutta musiikki ei ole rauhaan jättänyt, joten hommasin levyn ja pääsin taas nautiskelemaan lauluista. Uuden ajan kansanmusiikkia soittava Hehkumo taas oli positiivinen yllätys, sillä Perunateatterin levyjä en juurikaan kuunnellut. Virkeä kokoonpano tuntuu kirvoittaneen Hanhiniemenkin tekemään tekstejä rennolla otteella: esimerkiksi Kondensaattori ja Pari pitsaa ovat riemukkaita kipaleita.

Hanhiniemi kirjoittaa Soitto on sanoja -kirjassaan rupattelevasti muistoja musiikillisen matkansa varrelta. Joistakin lauluista kerrotaan syntyhistoria ja taustatarina tarkemmin. Mielenkiintoista oli esimerkiksi kuvaus siitä, miten Hanhiniemi päätyi kirjoittamaan tekstejä muillekin: Yölle, Popedalle, Perttu Lepän elokuviin... Oman elämän kuvaus taas herätti mielleyhtymiä jo etukäteen siitä, mitä tuleman pitää: ahaa, se asui Vantaalla lähellä lentokenttää, siitä varmaan tuli aineksia Ote talonkirjasta -biisiin. Antoisaa oli oivallus, joka kai sinänsä on aivan itsestään selvä: monet laulut perustuvat oikean elämän tuokiokuviin. Kuulostaa ehkä jopa hölmöltä perustella tätä, mutta eihän kuulija laulua kuunnellessaan tiedä, mitä lauluntekijä on kokenut ja millä perusteella valikoinut ainekset lauluihinsa. Ajallinen ja paikallinen etäisyys karsii taideteokselta kytkökset reaalitodellisuuteen, teoksen pitää pärjätä omillaan, luoda oma maailmansa kokijansa mielessä. Nyt oli mielenkiintoista lukea, että Hanhiniemen edesmennyt kaveri Jari oli inspiraationa Muistoja tulevaisuudesta -levyn lauluille Hurja poika, Cortina ja Suolammen vettä.

Hanhiniemi kertoo lyhyesti myös tyhjän paperin kammosta, jolta ei pakoon pääse vuosien kokemuksenkaan jälkeen, muistilapuistaan. Tekstin lomaan on sijoiteltu valikoituja laulunsanoja. Vaikka sanoitus on siinä mielessä eri asia kuin runo, ettei sitä ole tarkoitettukaan koettavaksi vain paperilta luettuna, on näitä tuttuja tekstejä silti mukava lukea. Ihanpa jo senkin takia, että ihailen kovasti ihmisiä, jotka osaavat kirjoittaa hyviä laulunsanoituksia. Vaikka itsekin kirjoitan mielelläni esimerkiksi näitä blogijuttuja, ja toki pöytälaatikkorunoja kuten kuka tahansa harrastajakirjoittaja, tuntuu tuo sanoitusten teon osaaminen silti hienolta kyvyltä.

Kirjana tämä Aamulehden kustantama Soitto on sanoja ei varmastikaan mitään maailmankirjallisuuden huipulle jäävää sanataidetta ole. Tämä on käyttökirjallisuutta, lisätietoa meille Pauli Hanhiniemen ihailijoille. Minä luin mielelläni sympaattisen, maanläheisen ja elämäntarinoita muutamaan riviin mahduttavan Hanhiniemen mietteitä.

Lue myös nämä:
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

Veikko Huovinen: Lentsu

Kasinomies Tomin jälki-imussa tuli luettua myös Lentsu. Olisiko tämä noin kolmas kerta, kun kirjan luin. Lukiessa mieleeni nousi myös muistumia Lentsun tv-sarjaversiosta. Unohtumaton roolisuoritus oli siinä Esko Nikkarilla. Kun hän esitti röhäisenä kiroilevaa Toivo Kesseliä kuorma-auton kanssa tappelemassa, tiivisti hän jotain oleellista siitä, miten elämä välillä pientä ihmistä koettelee.

En millään saa päähäni, mitä on oikea termi tällaisille kirjoille, elokuville tai muille vastaaville taideteoksille, joissa kuvataan ketjuna eri ihmisiä, joita yhdistää jokin välittäjänä toimiva asia. Paha maa -elokuvassa (kuten myös inspiraationa toimineessa Leo Tolstoin novellissa) se oli väärennetty seteli. Episodielokuvaksi tämmöistä ehkä tavataan nimittää? Lentsussa asioiden liikkeellepaneva voima on ärhäkkä flunssavirus. Pitkään se kiertää pienen kainuulaisen kirkonkylän asujaimistoa, mutta pääsee kirjan loppupuolella maailmankiertueelle: sveitsiläiseen kongressiin, jossa kulissien takana suurvallat käyvät asekauppaa afrikkalaisten kanssa, ja sieltä itsensä Idi Aminin tykö. Nykyäänhän nyrkkeilijä Amin Asikainen tunnetaan lempinimellä Idi. Hienoista historian tajun puutetta tässä mielestäni osoitetaan. Jos Asikaisen etunimi olisi Adolf, tuskinpa häntä silti "Hitleriksi" kutsuttaisiin.

Lentsu alkaa, kun pienviljelijä Rinteelän Aleksi saa flunssan ja karaisee sitkeydellään viruksen täyteen taisteluvalmiuteen. Aleksin filosofiasta löysin osuvan kuvauksen myös oman ikäryhmäni naisista: "Suomen naiset on pilattu ehkäsypillereillä ja yleensä lännen naiset. Kolmekymmenvuotiaina ne on elämänsä eläneet. Ne baarissa tuijottaa keskikaljalassiin mittäännäkemättömin silmin. Ne ei oo mittään, ei mittään, ne on tuhottu synteettisillä aineilla." Pitäisiköhän laittaa tämä muistutukseksi itselleen jääkaapin oveen?

Vuonna 1978 ilmestynyt Lentsu on Huovista parhaimmillaan. Naseva sanailu pistää ajan ilmiöt kohdalleen elävästi kuvattujen henkilöhahmojen kautta. Kirjasta löytyy köyhä sotaveteraani, jota katkeroittaa kun valtion rahat menevät vesaisille ja nuorille kotkille, tunnollinen piensäästäjä, jota sieppaa jatkuvasti laukkaava, yli kymmenen prosentin inflaatio ja poliitikkojen devalvointitoimet, yrittäjä, jota valtion kahlehdinta riepoo, järjestäytynyt kommunisti, jonka unelmat huipentuvat kun kirkonkylässä järjestetään suuri ystävyysjuhla, johon osallistuvat myös neuvostoliittolainen Otkalenko ja suomalainen Urkuhart.

Välillä Huovisen julistus asioiden huonoudesta uhkaa kääntyä katkeruudeksi, mutta onneksi siitä suosta kuitenkin noustaan aina viime tipassa. Parhaiten sanoma menee perille, kun henkilöhahmot saavat itse purkaa hampaankoloon kertyneitä asioitaan. Ja sitä jokainen lentsun riivaama tekeekin sydämensä kyllyydestä. Kliimaksi koetaan Kesselin hirmuisessa kuolonajossa kuorma-autollaan.

Kirja oli hieman yllättäen tällä kertaa minulle kuin lyhyt oppitunti 1970-luvun kansantaloudesta ja politiikasta. Jospa minulle olisi jo kertynyt jonkinlaista perspektiiviä ja edes pintapuolista lähihistorian tuntemusta, että osaisi lukiessaan laittaa asiat suurin piirtein oikeisiin puihin. Tietyt ilmiöt eivät taas ole muuttuneet miksikään, vaikka puitteet olisivat. Olen itse sen ikäinen, etten muista esimerkiksi Niilo Tarvajärven tv-esiintymisiä, mutta melkeinpä kenet tahansa nykyisenkin tv-juontajan voisi tähän kohtaukseen sijoittaa:

"Ja TV-yleisö kaiketi hymyili autuaana nokkelalle verojohtajalle. Se on Tarvajärven syytä. Vaikka itse perkele suoraan helvetistä tuotaisiin johonkin laatikkoleikkiin ja se siinä nyökyttelisi sarvipäätään Tarvalle, kun tämä sanoisi "sillälailla", niin Suomen pöljä kansa olisi onnellinen ja taputtaisi käsiään!"

Muutenkin "nokattomat ja kirnunnuolijat" saavat kuulla kunniansa. Suorastaan nostalgiseksi on ehtinyt muuttua hyisen pakkastalven kuvaus metsän keskellä hengittävästä kylämaisemasta. Näkyypä Lentsu hyvässä imussa edelleen olevan, kun uusin painos, pokkari vuodelta 2007, on kirjakaupan verkkosivujen perusteella jo loppuunmyyty.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Lampaansyöjät
Kari Hotakainen: Iisakin kirkko
Arto Salminen: Lahti

Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerhon kesä

Kaipasin mukavaa hömppää luettavakseni ja äidin kirjastolainoista löytyi Kuumien aaltojen kerhon kesä. Kuten nimestäkin saattaa päätellä, ovat tämän hömpän sankarittaret hieman vanhempia rouvia. Päähenkilöt ovat karkeasti ottaen ikäluokkaa 60+, sijainti on Boston, josta lähdetään välillä kesälomanviettoon Nantucketiin.

Kerhoon kuuluvat Faye, Alice, Marilyn, Polly ja Shirley, ja kyseessä on jo neljäs Kuumat aallot -kirja. Päähenkilöt on tyypitelty melko voimakkaasti, kuten yleistä onkin vastaavissa ryhmäkuvauksissa, että jokaiselle lukijalle riittäisi joku sopiva samaistumiskohde. On menestyvää tiedenaista, ylipainon kanssa kamppailevaa herkuttelijaa, hoikkaa miestennielijää. Amerikkalaisuus paistaa välillä läpi hieman liiallisena rahan ja maallisen mammonan korostamisena. Se vielä menee, mutta suomentaja Auli Hurme-Keräsen lähettäisin tekemään kotiläksyjä. Pääosin kirja on aivan sujuvaa suomea, mutta esimerkiksi repliikkeihin on jäänyt luvattoman paljon anglismeja. Eikö kääntäjän kielikorva sano mittään, eikö kustannustoimittaja muka huomaa? Vai pidetäänkö lukijoita niin pöhköinä, etteivät ne kumminkaan mitään tajua?

"- Etkö menisi istumaan ja riisuisi kenkäsi, niin minä laitan sinulle drinkin, hän ehdotti." Ei kukaan käytä suomeksi moista konditionaalirytäkkää. Riittävä ilmaisu suomeksi voisi olla jopa "Istu alas ja riisu kengät", pehmennellenkin voisi sanoa vaikka "Menepä istumaan alas ja ota kengät pois" tms. Nyt alkuperäinen ilmaisu paistaa läpi ja töksähtää ainakin minulla, hidastaen lukunautintoa.

Vaikka kirjan yksi päätavoite selkeästikin on muistuttaa, että vanhatkin naiset ovat ihmisiä ja heillä voi olla hauskaa ja kivaa ja mukavaa, ja että vaihdevuodetkin ovat ihan luonnollinen asia, korostetaan kirjassa minun makuuni silti liikaa esimerkiksi virtsankarkailua. Vähän väliä joku huolehtii pissaamisistaan, tutkii luomiaan, ryppyjään ja roikkuvaa ihoaan. Kirjan aloitusluku saattaisi jo pelottaa herkemmän matkoihinsa: siinä Faye menee ensimmäistä kertaa sänkyyn miesystävänsä, 70-vuotiaan Aubreyn kanssa. Faye ehtii saada kaksi kuumaa aaltoa, analysoida yhden epämiellyttävän luomen ihomuutoksia sekä huolehtia liukastusvoiteesta ja Aubrey saa kivuliaan limapussin tulehduksen olkapäähänsä kesken kaiken. Noh, ehkä tämä on ihan aiheellistakin muistutusta, taidetaanhan nuortenkirjallisuudessakin listata ahkerasti päähenkilöiden finnit ja muut ruumiilliset traumat. Nuortenkirjallisuutta muistuttaa myös suhde sukulaisiin. Teineillä ongelmia aiheuttavat vaativat vanhemmat, rouvaikäisille sankarittarille taas lapset ja heidän puolisonsa ja lapsenlapset, tosin edelleen myös omatkin vanhemmat saattavat olla huolenaiheena.

Ihan niin mukaansatempaava kirja ei ollut, että olisin lukenut sen sanasta sanaan tiiviisti ahmien, vaan välillä keskittymiskykyni herpaantui ja pompin sivuilla nopeasti eteenpäin lukien tiiviimmin sieltä täältä. Tärkeimmän hömppäkriteerin kirja kuitenkin täytti, eli se tarjosi viihdyttävää ja mukavaa menoa, antoi uppoutua mukavien ihmisten mukavaan maailmaan ratkomaan ihmissuhdeongelmia, nautiskelemaan hyviä ruokia ja ihailemaan kivoja maisemia.

Lue myös nämä:
Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia
Jennifer Weiner: Lainakengissä
Marian Keyes: Watermelon

Veikko Huovinen: Kasinomies Tom

Kirjoittaessani Koirankynnen leikkaajasta muistelin Kasinomies Tomia näin: "Saapa nähdä koska joku ohjaaja älyäisi tarttua Huovisen tuotannosta vaikka Kasinomies Tomiin. Siitä nimittäin saisi mainion elokuvan tai tv-sarjan Suomen 1980-luvun talouskuplasta ja sen romahtamisesta. Kirja on ilmestynyt 1990, ja itse luin sen heti tuoreeltaan, eli olin tuolloin 13-vuotias. Kirjassa on jälkikäteen ajateltuna suorastaan profeetallisia sävyjä. Muistan, kuinka minua kummastutti, kun Tomin poika, minua muutaman vuoden vanhempana kuvattu, oli poliittisesti aktiivinen vasemmistolainen. Tuolloin se tuntui aivan naurettavalta. Eihän omanikäisteni keskuudessa mikään ollut epämuodikkaampaa kuin politiikka, varsinkin kaikki kommunismiin vivahtava oli vanhanaikaista ja typerää. Mutta eipä mennyt kuin muutama vuosi, kun jouduin huomaamaan että ympärilläni yksi sun toinen rupeaa tunnustamaan jotakin poliittista väriä, ja varsinkin tuosta vasemmistolaisuudesta tuli taas oikein muotiaate vanhaan malliin."

Olen lukenut kirjan kertaalleen tuon vuoden 1990 jälkeenkin, joskus muutama vuosi takaperin. Kirja on jotenkin kangastellut mielessäni pitkän aikaa, vaatien uusintalukua. Pääsiäislomalla ehtii lukea, ja tällä kertaa löysin kirjasta taas uusia asioita.

Jos ensimmäisellä lukukerralla (jolloin kyllä taisin olla liian nuori ymmärtämään kirjaa kokonaisvaltaisesti) olin oudoksunut kasinomiehen pojan vasemmistoaatteita ja toisella kertaa hämmästellyt nappiin osuvaa kuvausta lamaa edeltävästä nousukaudesta, nyt ihastutti eniten naseva kuvaus suomalaisen elämäntyylin muutoksesta. Kirjan päähenkilö on elämänmenosta syrjään tipahtanut Leo, rantamökissään kaljoitteleva varhaiseläkeläinen. Hänen naapuriinsa aletaan rakentaa ökytaloa, johon muuttaa bisneskeinottelija Tom Johansson mukanaan nuori kakkosvaimo ja edellisessä avioliitossa syntynyt murrosikäinen poika. Monetkohan sisustus- ja naistenlehdet Huovinen lienee tutkinut kirjaa varten. Sävy on niin hienovaraisen pilkallinen, että sisustusfriikki voisi lukea kirjan kuvauksia aivan tosissaan. Syrjäytyneen päähenkilönsä Leon kautta väläytellään kuitenkin siellä täällä luksusta tavoittelevan elämäntyylin naurettavuutta. Leon ja rakennusmestarin välisessä keskustelussa vedetään nippuun koko suomalainen asuntohistoria ja ihmetellään samalla, mistä tälle köyhälle kansalle on tupsahtanut yhtäkkiä niin paljon rahaa, että voidaan tavoitella merkkituotteita, laskettelurinteita, ulkomaanmatkoja, hienoja autoja.

Kirja on 18 vuotta vanha. Tässä välissä on koettu maamme taloushistorian syvin lama ja nykyään elämme keskellä sen jälkiä. Hyväosaisilla (joihin toki itsekin lukeudun terveenä, koulutettuna ja työssäkäyvänä kolmekymppisenä) menee entistä paremmin, huono-osaisilla entistä huonommin. Sisustaminen ei ole enää elitistinen harrastus, vaan lähestulkoon kansalaisvelvollisuus, päätellen esimerkiksi siitä, miten paljon telkkarista tulee erilaisia "kasvatusohjelmia", joissa opastetaan ihmisiä sisustamaan, pukeutumaan, kuntoilemaan ja laihduttamaan. Niinpä Kasinomies Tom onkin edelleen erittäin ajankohtainen kirja. Ilmestymisaikanaan se lienee ollut suorastaan aikaansa edellä, alkoihan taloudellinen romahdus vasta tämän jälkeen. Lyhyt tiivistelmä laman kulusta löytyy vaikkapa Wikipediasta.

"WC on pastellinsävyinen, hyvin dekoratiivinen, ellei jopa suloinen aparaatti. Vain sen huomaan voi täällä asuva nainen uskoa biomassaansa ja huuhtoa sen alas kirkkaalla vedellä, kasvoillaan herkkä, surumielinen hymy." Tarkassa luetteloinnissa ja kuvailussa pääsee esiin Huovisen viehättävä erikoispiirre: asioiden listaaminen, varastointi, keräily. Hamsterit-kirjassahan tämä ominaisuus tunnetuimmin käy ilmi. Tuotemerkkejä, taiteilijoita, liikemiehiä vilahtelee siellä täällä. Naistenlehti Juliskan haastattelu Johanssonien idyllistä on riemukasta parodiaa. Elämäntyylin nousukasmaisen kohentamisen piikittely ilahdutti minua näin paljon varmaankin siksi, että joudun nykyisellään matkustelemaan työn puolesta usein Helsingissä. Mikäs siinä, parhaimmillaan pasteerailu Punavuoren tai Eiran tyylikkäillä kaduilla vanhan arkkitehtuurin keskellä on ihan mukavaa. Välillä sitä vaan tuntee joutuneensa johonkin keinomaailmaan. Että tämäkö se on se Helsinki, mistä kaikki lehdet kirjoittavat ja jota elokuvissa ja tv-sarjoissa ihannoidaan. Tyylikkäitä, stailattuja ihmisiä ja toimistoja, huippukalliita design-liikkeitä ja muotivaatteita. Pakkohan siihen toki itsekin on sulautua ainakin sen verran, että laittaa kauluspaidan ja jakun työkäyntejä varten. Piipahdan joskus ehtiessäni teellä ja kaurakeksillä Strindbergin vanhassa ja tyylikkäässä kahvilassa, missä näkee usein hyvinhoidettuja suomenruotsalaisia ja voi kuunnella heidän vilkasta puheensorinaansa. Mutta kun ei se kuitenkaan ole kuin muutamalle neliökilometrille rajattu maailma. Junan puksuttaessa näkee, että jo Pasila on ihan samaa taajama-Suomea kuin koko muu maa: lähikauppoja, pitserioita ja pubeja, ja jossakin paljon kauempana tietää löytyvän metsä- ja järviluontoa. Että vaikka ne trendikkäimmät sisustus- ja naistenlehdet kuinka maalailisivat sitä urbaanin City-Helsingin ihmisyyttä ja elämäntyyliä meidän kaikkien ihanteeksi, on se tämmöiselle normaalille metsäsuomalaiselle kumminkin vähän niinkuin aikuisten leikkipuisto. Ihan kiva siellä on välillä päästä käymään ja katsomaan, mutta eipä sitä oikein osaa kumminkaan itseään siihen muottiin pakottaa, eikä tarvitsekaan.

Mutta aika moni pakottaa. Paljon on maassamme väkeä, samanlaista kuin kirjassa kuvattu 27-vuotias edustusvaimo Nina Johansson:

"Kun katselen hänen voideltua, kuurattua, kaltattua komeuttaan, meikattuja kasvojaan ja nypittyjä kulmakarvojaan, vaivun epämääräisiin ja -tietoisiin ajatuksiin.

- Pillu, mutisen itsekseni, enkä oikein tiedä tarkoitanko sillä jotain kunnioittavaa, vai pelonsekaista väheksyntää. Ehkä sitten enemmän kunnioittavaa, ihmettelevää.

Reipastelijaksi hän on merkillisen muodollinen. On ilman muuta selvää, että hän on ohjelmoinut elämisen ja suuren talon kaavan miehelleen. Tiedän, että hänen oma kotinsa on ollut vaatimaton. Minkä verran on pitänyt lukea status- ja naistenlehtiä ja miten loputtomasti on täytynyt haaveilla elämisenarvoisesta elämästä, jotta syntynyt ponnevoima on ohjautunut näihin uomiin, näihin saavutuksiin?"

Huovisen ihmettelynaihe kirjassa tulikin jo esille: miten ja miksi suomalaiset yhtäkkiä ovat hurahtaneet tavoittelemaan materiaalista onnea. Ja kun ympärilleen katsoo, näkee selvästi että parinkymmenen vuoden takainen ihmetyksen aihe on muuttunut vallitsevaksi normiksi: kalliiden asioiden ostaminen, tietyt tuotemerkit, osakekurssien seuraaminen, elämäntyyli johon kuuluu sisustus ja matkailu vaikka sitten luotolla ovat nykyisellään koko kansan huvia, lukuunottamatta niitä, jotka laman jälkeen rämpivät rahattomina köyhyysloukussa. Kuluttamista ei myöskään mitenkään häpeillä, vaan se on normaali ja suorastaan ihailtava asia. Lehdissä arvuutellaan jo, tuleeko taas lama ja laskukausi. Saapa nähdä, miten käy.

Edellisessä kirjoituksessani, Lian Hearnin Satakielilattian luettuani, vaikeroin hyvän suomen kielen perään. Huovinen vastaa tähän huutoon onneksi loistavasti. Lukeminen on kuin raikasta vettä janoonsa joisi. Sanavalinnat ovat nasevia ja virkistäviä, kerronta rauhallista ja paneutuvaa. "Iskin kiinni Juliskaan ja Caritaan kuin Pirunsaaren vanki pornolehteen." "Pukuhuone on samalla takkahuone ja palvelee ihannetta, että hikiset, karvaiset, liikalihavat ja punasilmäiset miehet istuvat löylyn jälkeen siinä ja juovat öristen olutta."

Tämäkin kirja poikkeaa kustantajien ja kirjakauppojen markkinoimasta Huovisen humoristi-imagosta. Vaikka kirjaa lukiessaan hörähtelee ääneen useaan kertaan, ei kyse ole suinkaan sketsimäisestä vitsien vääntämisestä. Kyseessä on pohdiskeleva aikalaiskuvaus, johon tietoisesta aikasidonnaisuudesta huolimatta on tallentunut jotain yleispätevää, mihin tahansa nousukauteen ja nousukkuuteen kytköksissä olevaa. Pinnanalaisina virtauksina liikkuvat yhteisvastuun ja ympäristövastuun kysymykset. Jälkimauksi jää tulevaisuudesta huolestumisen tuntu.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Kari Hotakainen: Klassikko
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

Lian Hearn: Satakielilattia - Otorin klaanin tarina 1

Harmittaa. Ihan kuin olisin kasvanut yli eräästä erittäin viehättävästä ja minulle rakkaasta kirjallisuuden lajista. Minun on pitkään tehnyt mieli lukea jotain vetävää ja värikästä historiallista seikkailua. Tässä mielessä hain kirjastosta kehutun Lian Hearnin Otorin klaanin tarinan ykkösosan, Satakielilattian. Kirja sijoittuu myyttiseen Japaniin, klaanisotien ja ninjojen aikakauteen. Mihinkään realistiseen historian jaksoon kirja ei sijoitu, vaan Hearn on sepittänyt klaanit ja niiden politiikan pitkälti omasta päästään, lainaten miljöön ja tapakulttuurin ainekset todellisuudesta.

En kuitenkaan saanut kirjasta kovin suuria kiksejä, vaan melko lailla alkusivuilla muistin taas, miksi käännöskirjallisuus välillä nykyisellään tökkii: kieli on niin yksinkertaistettua. Siksi esimerkiksi nuo Juhani Ahot ovat olleet niin virkistävää luettavaa: kieli on monipuolista, kaunista, eksoottista, täynnä ennenkuulemattomia sanontoja ja sanavalintoja. Vaikka suomentaja Jaakko Kankaanpää ihan hyvää työtä tekee tämän Otorin klaanin parissa, niin ei hän paljon luomisen vapautta pääse käyttämään, kun kerronta on tällaista:

"Minulle alkoi kuitenkin valjeta, että hänen asemansa täytyi olla todella korkea. Minusta tuli vielä arempi hänen suhteensa. Minusta tuntui, että kaikki katselivat minua karsaasti, miettivät mitä virkaa minulla oli hänen seurassaan, olisivat halunneet antaa minulle korvapuustin ja passittaa minut matkoihini." Saisikohan tuon minä-sanan tungettua vielä yhtään useammin mihinkään väliin?

Kirjan päähenkilö on salaperäisessä Kätkettyjen kylässä asuva nuori Tomasu-poika, joka pakenee kylään hyökänneitä vihollisia ja päätyy Otorin klaaniin kuuluvan Shigeru-ylimyksen huomaan. Ei siis huonompi lähtökohta seikkailulle ollenkaan. Tomasun nimi vaihtuu Takeoksi ja hän pääsee opettelemaan salaperäisiä taistelutaitoja. Tämä kuvataankin niin kökösti että. Luulisi että ninjataitojen opiskelu olisi jollakin vailla vaativaa ja hankalaa, mutta ei. Takeohan on sen sortin luonnonlahjakkuus, että suitsait vaan hän oppii näkymättömyyden teeskentelyn, äänettömästi liikkumisen ja taistelutaidot. Suomalaisen peruskoulunkin läpäisy tuntuu vaativammalta kuin ninjaksi opiskelu.

Samaan aikaan seurataan kaunista Kaedea, joka on joutunut panttivangiksi vihollisen linnaan jo nuorena tyttönä. 15-vuotiaana hänelle ruvetaan puuhaamaan naimakauppoja. Kaeden hahmo oli myös eräällä tavalla vähän ärsyttävä. Jos pikkutyttö laitetaan vihamielisten ihmisten hoiviin ja häntä alistetaan ja nöyryytetään joka tavalla vuosien ajan, luulisi että hänestä tulisi arka, ujo, alistuva, pelokas ja nöyrä. Vaan ei. Tulisieluinen Kaede on itsevarma, rohkea, reipas ja oma-aloitteinen. Sinänsä tällainen asetelma toistuu todella usein varsinkin nuortenkirjallisuudessa. Johan Harry Potter tai L.M. Montgomeryn sankaritar Anna ovat vastaavanlaisia esimerkkejä. Kaipa tässä on tarkoitus kannustaa nuorta lukijaa siihen ajattelumalliin, että vaikeuksistakin voi selvitä voittoon. Aika epäuskottavaa tämä kuitenkin valitettavasti on.

Noh, kirjan juoni sitten tähtääkin vihollisten kukistamiseen erään salajuonen kautta. Luin kirjan melko nopeasti. Eräs sivujuonne alkoi suunnattomasti ärsyttää. Lian Hearnin kuvaama nuoren pojan tunne-elämä oli kuin kliseiden hautausmaalta. Takeo tuntee outoa levottomuutta, käy ahkerasti kylän bordelleissa mutta totta kai poistuu näistä saamatta mitään viboja, vain tyhjyyttä tuntien. Kauniiseen Kaedeen hän ihastuu silmänräpäyksessä ja syvä, molemminpuolinen rakkaus valtaa molemmat. Yhden kiihkeän lemmenyön koettuaan Takeo kuitenkin joutuu valitsemaan yksinäisen ninjan tien ja jättämään Kaeden kärsimään rakkaudentuskansa itse, kuitenkin tietäen ettei koskaan voi Kaedea unhoittaa. Haloo. Olisiko mitenkään ollut mahdollista antaa nuorelle sankarille yhtään persoonallisempi ja monipuolisempi kokemusmaailma. Voi elämä.

Tästä kirjasta tuli vähän samanlainen olo kuin Frank Schätzingin Pedoista: olisin varmasti tykännyt tästä kirjasta tosi paljon siinä 12-17 vuoden iässä. Varmasti nytkin on paljon ihmisiä, jotka onnekseen pystyvät nauttimaan täpöllä tämänkaltaisesta historiallisiin kehyksiin sijoitetusta seikkailusta. Harmi, minä en pystynyt. Kaipaisin uskottavampia henkilöhahmoja, parempaa kieltä, historiallista syvyyttä. Onko minusta tulossa kirjallinen snobi? Toivottavasti ei. Onhan noita hyviäkin seikkailuja, onneksi. Tässä blogissa mainituista kirjoista esimerkiksi Kolme muskettisoturia ja Saatana saapuu Moskovaan ovat sitä, mihin suuntaan olisin toivonut Otorin klaaninkin venyvän. Täytyy jatkaa kirjallista tutkimusmatkailua ja tsekata, mitkä uusista tai vanhoista kirjoista tempaisisivat mukaansa seikkailujen taikaan yhtä intensiivisesti. Ei kaikkien ole pakko olla klassikoita: olen tykännyt kovasti esimerkiksi sellaisesta kirjasta kuin Katherine Nevillen Musta kuningatar, jossa liikutaan shakkipelin merkeissä kautta historian.

Lue myös nämä:
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Sari Peltoniemi: Hämärän renki

J.K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset

Tänään meni jotain kuusi tuntia lähes putkeen Harry Potterin parissa. Sain Kuoleman varjelukset kirjaston varausjonosta ja ehdin hieman aloitella pari päivää sitten, mutta tänään tulikin superlukuputki, kun ei voinut - kliseisesti sanottuna - laskea kirjaa käsistään.

Kolme viimeisintä Potteria on tullut luettua melko lailla saman kaavan mukaan: englanninkielinen heti tuoreeltaan, reilun puolen vuoden päästä suomennos tuoreeltaan ja sitten noin 4-6 kuukauden päästä taas englanninnos. Kun kesällä ahmaisin hirmuvauhtia Deathly Hallowsin, oli mukava tällä kertaa malttaa keskittyä tarinan etenemiseen hieman tarkemmin. Tosin olen melko varma, että seuraavalla lukukerralla maltan taas lukea pikkuisen rauhallisemmin ja huomaan taas paljon yksityiskohtia, jotka ovat aiemmin menneet ohi.

Hienoa luettavaa tämä viimeisin Potter olikin. Meno on tosiaan huomattavasti vauhdikkaampaa kuin aiemmin. Aikaisemmissa osissa pelataan paljon jännittyneellä odottelulla, tässä päätösosassa tapahtumat laukeavat vauhdilla silmille. Aikuisuutta jollakin lailla symboloi kai sekin, että Harry, Ron ja Hermione joutuvat kohtaamaan monet haasteet ilman, että voivat niihin kunnolla harjoitella tai valmistautua etukäteen. Pitää uida tai upota - oppia tekemään asioita lennosta, itseensä luottaen. Oveluus ei enää ole ainoa ratkaisu: yhä useammin kolmikko joutuu pelaamaan avoimin kortin ja tappelemaan tiensä pinteestä läpi.

Kirjan lopussa selvitetään melko paljon menneisyyden salaisuuksia ja ratkaisuja Harryn kohtalon moniin arvoituksiin. Nyt maltoin seurata niitä hieman tarkemmin ja yrittää ymmärtää niitä. Suht osaavasti Rowling ratkoo omat arvoituksensa. Tietysti on semmoisia asioita, jotka tuntuisivat varmasti epäloogisilta jos rupeaisi pohtimaan, mutta kun tarinan ydin on nimenomaan taikamaailmassa, niin mitäpä noita liikaa märehtimään.

Liekö tuota samaa aikuissymboliikkaa vai mitä, mutta kiintoisaa mielestäni on, että kuudessa aiemmassa kirjassa juonelle oli tietty vakiokaava, joka nyt lyödään rikki. Eli kaikissa aiemmissa kirjoissa aikajana noudattaa kouluvuotta: Harry jättää Dursleyn perheen, menee kouluun, koulussa uusi opettaja aiheuttaa päänvaivaa tai haasteita, Harry pelaa huispausta, kokeet jännittävät, lopuksi tulee lopputaistelu tai muu ratkaisu. Nyt huispaus ja kokeet loistavat poissaoloillaan - koulussa opittuja taitoja pitää osata jo käyttää käytännössä. Tylypahka kyllä pääsee lopussa näyttävästi esille. Vauhdikkaat tapahtumat seuraavat toinen toistaan.

Tehouppoutuminen Harry Potterin maailmaan jättää aina viipyilevän, lumoavan jälkimaun. Semmoisen, että melkein tekisi mieli ruveta lukemaan kirjaa saman tien uudestaan. En kuitenkaan taida niin tehdä. Sitten seuraavalla kerralla, ehkäpä tosiaan joskus jo puolen vuoden sisään. Sen jälkeen voikin lukea sopivan hetken tullen koko sarjan alusta loppuun yhteen putkeen. :)

Lue myös tämä:
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7
Agatha Christie: Helmeilevä kuolema
Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni

Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset

Lähes 800-sivuinen Ihmiskunnan viholliset sai minut muistamaan, mikä nautinto hyvä historiallinen romaani onkaan. Keisari Neron aikakauden ympärille sijoittuva tarina vei minut antiikin Välimeren maisemiin: Antiokiaan, Roomaan, Kreikkaan, Jerusalemiin. Lisäksi kirjan alkupuolella on kiehtova jakso kelttiläisestä Britanniasta. Enpä muista monenkaan suomalaisen kirjailijan kuvanneen tätä miljöötä ja vielä uskottavasti.

Menen mielelläni siihen lankaan, että uskon todeksi kaiken, mitä kirjailija historiallisessa romaanissa minulle kertoo. Koska olen laiska, en jaksa ruveta etsimään mitään historiallisia tietoteoksia ja pähkäilemään, olikohan se nyt oikeasti näin vai noin. Waltari osaa kuvata historiaa uskottavasti ja samaistuttavasti, joten poimin mielelläni tiedonmurusia tästäkin romaanista. Jos päähäni jää jotain tietoja, jotka ovat vääriä, niin sittenpähän opin oikean tiedon kun jostakin toisesta asiayhteydestä semmoinen vastaan osuu. Fiktiosta opittu historia avitti minulle hyvät koenumerot jo peruskoulussa ja lukiossa, ja myös yliopiston historiantenttien sujumisesta kuuluu iso kiitos kirjoille. Vaikka siellä historian luennoilla opetettiinkiin, ettei ikinä, missään ja milloinkaan voi oppia historiallisia totuuksia kaunokirjallisuudesta, kun ei niitä oikeastaan voi oppia edes historiallisesta tietokirjallisuudesta. Historiaa voi oppia vain alkuperäislähteistä, niin!

Mutta koska minulla ei ole mahdollisuutta mennä kaivelemaan raunioita Välimerelle enkä osaisi löydöksiäni tulkita, vaikka kaivelisinkin, nautin Waltarin kuvaamista tapauksista. Jotenkin on mennyt minulta ohi, että Rooman valtakunnalla oli aktiivisia kauppasuhteita Intiaan asti. Ja vaikka Raamatun tapahtumat ovat tuttuja, en ollut tajunnutkaan etteivät juutalaiset ajanlaskun alussa enää olleet mikään pieni mitätön paimentolaiskansa, vaan näkyvä vähemmistö Rooman valtakunnassa. Juutalaiskortteleita oli kaikissa menestyvissä kaupungeissa ja juutalaiset tunnettiin ahkerina ja menestyvinä kauppiaina ja käsityöläisinä. Mielenkiintoista oli myös, että jo antiikin aikaan harrastettiin antiikin keräilyä. Kirjan päähenkilö Minutus Lausus Manilianus kerää kreikkalaisia patsaita ja etruskien muinaismuistoja, vaikka nämä ovat vaikeasti hankittavissa roomalaisten ryöstelyn ja keräilyinnon vuoksi.

Kirjan raskaahko nimi viittaa suoraan kristittyihin, jotka Nero kerran puheessaan mainitsee ihmiskunnan vihollisiksi. Kirjalle leimallista on tietynlainen kaksoiskirjanpito: Minutus kertoo asiat siten, että pinnalta välittyy yksi totuus, rivien välistä toinen, jota lukija saa arvailla vihjeiden perusteella. Ihmiskunnan vihollisina näyttäytyy enemminkin Rooman ylhäisö. Kirja on tutkielma vallasta. Nero, lapsena tunnettu vielä nimellä Lucius Domitius, on miellyttävä ja reipas nuorukainen, mutta saatuaan keisarin aseman liian nuorena hän turmeltuu arvaamattomaksi diktaattoriksi. Senaatin jäsenet ja ylhäiset suvut kamppailevat vallasta ja juonittelevat armotta. Myrkkyjä keitellään ja veri virtaa, kun armeliain kohtalo tappion edessä on se, että saa aukaista valtimonsa omakätisesti vuotamaan kuiviin.

Minutus on kokonaan toisenluonteinen päähenkilö kuin Sinuhe. Sinuhehan on melko tyypillinen Waltarin hahmo: traaginen ja angstinen murehtija, jolle elämä on turhuutta ja kärsimystä. Näin kevyesti kärjistäen... Minutus muistelee elämänsä vaiheet nuoruudesta vanhuuteen, ja varsinkin nuorena hän näyttäytyy varsin epärunollisena hahmona: käytännönläheisenä, sotilaallisesti suuntautuneena toimijana. Minutuksen eteen Waltari ei myöskään johdata tuhoa ja turmelusta manaavaa viettelijätärtä, jonkalaiseen hänen kirjalliset hahmonsa hyvin usein lankeavat. Runsaasti naisia Minutus kyllä pitkän elämänsä aikana kohtaa, mutta näitä yhdistää se, että he kaikki vievät Minutusta kuin pässiä narussa, tämän itsensä sitä tajuamatta. Tässäkin kerronnan kaksitasoisuus näyttäytyy. Muualla se näkyy esimerkiksi kohdissa, joissa Minutus kuvaa keisari Neron viehätystä julkisiin soitto- ja lauluesityksiin, Neron pitäessä itseään maanpiirin parhaana laulajana. Minutus toteaa, ettei voi aiheeseen ottaa kantaa epämusikaalisuutensa vuoksi.

Naishahmot ovat varsin kiinnostavia: brittiläinen jäniksen papitar Lugunda, keisari Claudiuksen tulisieluinen äpärätytär Claudia, kristityksi kääntynyt vanha ateenalainen hetaira Damaris, roomalainen ylhäisönainen Antonia... Suhteet loppuvat tavalla tai toisella, jäljelle jää Julius-poika, jolle Minutus muistelmansa osoittaa. Suhteessa toistuu osittain myös Minutuksen ja hänen oman isänsä suhde: Markus Mezentius Manilianus on varsinkin kirjan alkuvaiheessa näkyvä hahmo. Hänen nuoruuteensa pääsisi tutustumaan romaanissa Valtakunnan salaisuus.

Vallan turmelevuuden lisäksi kirjan toinen, kevyempi pohjavire on usko. Aiheen kuvaus tiivistyy Markus Manilianuksen toteamukseen, jossa olen kuulevinani Waltarin oman vakaumuksen: "Uskon lahja on käsittämätön. Minulle on sitä annettu vain puoliksi, niin että aina olen epävarma ja onneton ihminen."

Waltari kuvaa monia Uuden testamentin tapahtumia omasta näkökulmastaan. Kirjan sivuilta löytyy Paulus, joka perustaa monia seurakuntia Välimeren rannoille. Hänen kannattajansa pitävät häntä vakuuttavampana kuin vanhaa kalastaja Keefasta, joka kielitaidottomana päätyy Roomaan kertoakseen omin silmin seuraamansa Jeesus nasaretilaisen elämästä. Kintereillä hääräävät muun muassa lääkäri Luukas ja tullimies Markus kokoillen muistiinpanoja Jeesuksen elämästä. Kuhisevasta, kosmopoliittisesta Roomasta löytyy tällekin uskolle uusia kannattajia, tosin Minutus elämänsä ehtoopuolelle ennustelee kristittyjen liikehdinnän hajoavan sisäisiin eripuraisuuksiin ja jäävän uusien, kiinnostavampien uskontojen jalkoihin. Hyvin kirjassa kuvataankin hurskaiden keskinäisiä riitoja: juutalaiset inhoavat kristittyjä ja vielä enemmän kristityiksi kääntyneitä juutalaisia. Nämä puolestaan eivät ole aina varmoja, voivatko muutkin kuin juutalaiset edes ryhtyä kristityiksi. Karismaattiset johtajat vetävät puoleensa omia kannattajiaan, jotka ryhtyvät kamppailemaan muiden suuntausten edustajia vastaan. Minutus seuraa tätä kaikkea tarkkaillen ja kiinnostuneena, kokematta itse kuitenkaan ylimaallisia uskon kokemuksia. Taustalla Rooman oma, vanha monijumalainen uskonto näyttää taantuneen rituaaleiksi samalla lailla kuin tapakristittyjen Suomessa nykyään: kalenterin määräämät juhlat suoritetaan, mutta aitoa uskoa vanhoihin jumaliin tuntuu löytyvän vain kovin harvalta.

Olisipa mukava lukea jostain, miten Waltarin kuvaamat seksuaalisuuden ilmiöt menivät Suomessa läpi kirjan julkaisuajankohtana. Onko selitys siinä, että näin paksuja tiiliskiviä ei tiukoinkaan sensori jaksa kahlata läpi ilman aitoa kirjallista kipinää? Rooman valtakunnan tapojen puitteissa kun kirjan sivuilla esiintyy homoseksuaalisuutta, pedofiliaa, eläimiin sekaantumista ja jopa transseksuaali. Kirja on alunperin ilmestynyt vuonna 1964, ja voisin kuvitella että muussa kuin historiallisen romaanin kontekstissa tämmöiset asiat eivät niin vain olisi romaanin sivuille päässeet. Ehkä Panu Rajala valaisee tätä asiaa syksyllä ilmestyvässä Waltari-elämäkerrassa, ellen sitä ennen satu bongaamaan jostakin lisätietoa.

Historiallisista romaaneista nautin erityisen paljon, koska olen kiinnostunut historiasta. Kiinnostus historiaan taas on syntynyt ja kehittynyt paljolti juuri historiallisten romaanien kautta. Oli ihanaa upottautua antiikin maailmaan. Antiikki on kiehtova, laaja ja monimuotoinen ajanjakso. Minulla on ollut jo jonkin aikaa mielessä kiinnostus opetella edes vähän latinaa. Joulun aikana jemmasinkin lainaksi äidin vanhan oppikirjan, Edvin Linkomiehen Latinan kieliopin. Koska Edvin ei jostain syystä ole aikanaan ymmärtänyt lukea esimerkkilauseitaan mp3-muotoon ja laittaa nettiin jakoon, jouduin etsimään ääntämisopastusta latinaan muualta. Jos joku muu haluaa käyttää aikaansa näin äärimmäisen käytännönläheiseen harrastukseen, tässä minun vinkkini. Greeklatinaudio-sivustolle on koottu mp3-nauhoituksia Uuden testamentin luvuista kreikaksi ja latinaksi. Itse aloitin Matteuksen evankeliumin luvusta 4, koska se on lyhyt ja juonenkäänteitä on helppo seurata: Jeesus keskustelee paholaisen kanssa erämaassa ja tämän jälkeen kutsuu ensimmäiset opetuslapsensa. Tekstiä kannattaa seurata esimerkiksi tältä sivulta, jossa on vierekkäin sama teksti latinaksi ja englanniksi. En ole kauhean tunnollisesti ruvennut latinaa vielä pänttäämään, mutta osaan jo sanoa uskottavan kuuloisella aksentilla esimerkiksi "Non in pane solo vivet homo" (ei ihminen elä ainoastaan leivästä) ja "Quadraginta diebus et quadraginta noctibus"(neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä). Edvin Linkomiehen osaaminen tulee tarpeeseen siinä vaiheessa, kun pitää saada pikaopastus vaikka persoonapronomeihin tai verbien taivutuksiin.

Lopuksi vielä aivan aiheeseen liittymättä tämmöinen mielestäni virkistävä ja hauska videolinkki. Onhan tässä tietysti sellainen aihekytkös, että paini urheilumuotona periytyy antiikin ajoilta. Minusta tämä kyseinen esitys on varsin kannustava!

Lue myös nämä:
Petronius Arbiter: Trimalkion pidot
Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles
Limingan taidekoulu: Maailmanhistoria