Kreetta Onkeli: Beige

Tähän postaukseen melkein piti tulla Kata Kärkkäisen Jumalasta seuraava. Valitettavasti ensikosketukseni rouva Kärkkäisen kirjalliseen tuotantoon päättyi varhaisvaiheen keskeytykseen: tartuin ko. romaaniin mielestäni ennakkoluulottomasti ja avoimin mielin, mutta hyydyin alkupuoliskolla. Muinaiset Sinäminä-novellit mieleen tuova kerrontatapa ja omituinen juonenkulku tyylilajissa, joka oli juuri sitä mainitsemaani "pinnallista citykirjallisuutta, jossa puhutaan mukavia ja briljeerataan tuotemerkeillä" olivat minulle liikaa. Onneksi vaihtoehtokirjana oli kirjaston palautettujen hyllystä siepattu Kreetta Onkelin Beige. Kärkkäiseen verrattuna Onkeli on ylivoimainen kuin Aleksandr Karelin painimatolla. Ja melkoisen mukavasti Onkeli ottelee kotimaisen kirjallisuuden kentällä noin ylipäätäänkin.

Onkelilta olen aiemmin lukenut Ilosen talon, tosin siitä on niin monta vuotta etten pysty tyhjentävää lausuntoa kirjasta antamaan... Toinen teos, novellikokoelma Tervetuloa paratiisiin ei ole käsiini sattunut, mutta Beigeä muistin lehdissä kehutun ja niinpä se tarttui ahnaisiin käsiini kirjastossa. Pienoisromaani, tuumin, tuossahan ei kauaa nokka tohise. Mutta Beige pitikin lukea pikkuhiljaa ja pieninä annoksina. Onkeli kun kirjoittaa proosaa kuin runoilija. Hän viljelee punnittuja, joka suuntaan harovia kielikuvia, jotka ovat piristävän omalaatuisia. Kokonaisuutena Beige oli hieman kuin 60-luvun psykedeelinen rock'n roll vaikkapa The Doorsin malliin: kyllä se tunnistettavasti tästä maailmasta kertoo, mutta pintasilaus on niin erikoisella tavalla sekä ulkoavaruuteen että alitajuntaan singahteleva, että joutuu miettimään, mistä hitosta tekijä on omaperäisen luovuutensa ammentanut. Tämän sanon yksinomaan myönteisessä mielessä.

Beige alkaa komediana, mutta muuttuu loppumetreillä tragediaksi. Päähenkilönä on tuore ylioppilas Vappu, joka on omien sanojensa mukaan "kahta tunnetilaa: ylipainoa ja miehenhalua." Hän muuttaa pienestä kotikylästään kesätöihin Helsinkiin, valmiina kokemaan huikeita seksiseikkailuja ja kenties rakkauttakin. Ihan näin ei homma etene, kaupunkielo tuntuu yksinäiseltä ja lihava tyttö ei pääse lihavuuttaan pakoon ihmisten silmissä mitenkään...

Vapusta tunnistavat itsensä ihan kaikki nuoret naiset, vai olisiko ehkä jollakin Penelope Cruzilla ollut niin rautainen itsetunto ja vankkumaton usko omaan viehätysvoimaansa, ettei ole tällaista nuoren naisen epävarmaa ja itsetuntoa koettelevaa jaakobinpainia joutunut koskaan käymään? Vappu elää seikkailujaan pitkälti omassa mielikuvitusmaailmassaan, ja on valmis kuvittelemaan jopa kesätyöpaikkansa kuivahtaneen esimiehen rakkaustarinansa toiseksi osapuoleksi. Kuvaukset Vapun päänsisäisistä haaveista yhdistettynä arkiseen, tylsään ja tavalliseen todelliseen elämään saavat lukijan hörähtelemään vähän väliä. Paitsi lopussa, jossa mielikuvituksen ja todellisuuden ristiriita paljastuukin kenties liian raskaaksi Vapun kestää...

Kirjan takaliepeessä siteerataan Anelma Järvenpää-Summasen arvostelua, joka on julkaistu Maaseudun tulevaisuudessa. Hänen määritelmänsä Onkelin proosasta on niin osuva, että lainaan sitä tähän: "Onkelilla on omintakeinen taito näyttää traagisuuden koomisuus pilkkaamatta kohteitaan." Tämä on erittäin totta, ja lisäksi Onkelilla on kasoittain persoonallista huumorintajua. Siitä esimerkkinä seuraava katkelma Vapun ja työkavereiden kesäillan vietosta:

"Runoilija ei katsonut minuun vaikka olin tuskallinen luonne. Niinkään kaikille kuuluvassa alassa kuin runous ei ollut demokratiaa kohdallani. En ollut koskettava, koska olin pulloposki. Riipaisevuutta oli toisissa, lommoposkissa, laihoissa, koetelluissa. Ei hän mikään oikea runoilija ollut koska ei nähnyt sisälleni tai edes katsonut sinne. - On ostarin paikalla kauppakeskus, sun housuissa Jarmo-Anteron couscous. Mä katoan Messi-pubin yöhön, tilaan kaljan menemättä työhön. Mun aamu on sun vika. Sä oot elämäni villisika.

Tunnelma nousi kattoon. Yleisöstä runo oli mahtava. Taputuksia.

- Te olette katu-uskottavassa timmissä kaikki paitsi sulla on vähän liikaa, laiha runoilija totesi runojensa välissä. Hänen lantionsa oli kämmenen levyinen. Runoilija osoitti minua."

Edit: Onkelin Kotirouva-kirjasta kirjoitin arvion Etelä-Saimaaseen.

Lue myös nämä:
Orvokki Autio: Pesärikko
Amélie Nothomb: Antikrista
Peter Høeg: Lumen taju

Benoît Sokal: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia - Valkokaulusjuomari

Tarkastaja Ankardon tutkimukset edustavat samaa antropomorfista (= ihmisten kuvaamista eläinhahmoina) sarjakuvaa kuin Blacksad-sarjakin. Mutta toisin kuin Blacksadissa, tässä eurosarjakuvan nihilistisessä klassikossa ei ole juurikaan tilaa romantiikalle tai ylväydelle. Eläimetkin ovat kaukana söpöistä karvaturreista - päähenkilö, tarkastaja Ankardo, horjahtelee lain kaidalta puolelta lavealle läpi seikkailujen kännissä kuin ankka, ja hänen kohtaamansa henkilöt ovat useimmiten isokärsäisiä, turpeita sikoja tai kaljuja, sulkasatoisia lintuja ja terävähampaisia, roikkuvakielisiä koiranhurttia.

Kiinnostuin tästä sarjakuvasta muistaakseni 1990-luvun lopussa yliopisto-opintoja aloitellessa. Siirtymä lastensarjakuvasta aikuisten sarjakuvaan oli tapahtunut jo lukioikäisenä, jolloin aloin lukemaan mm. Corto Malteseja. Jotkut käsiin osuneista Ankardoista olivat jopa vähän liiankin raakoja makuuni, nykyään tosin tykkään sitä enemmän mitä hurjemmaksi meno äityy. :) Melkein parhaita ovat Tapiireissa julkaistut mustavalkoiset lyhyt-Ankardot, joissa päähenkilö kuolee joka jakson lopussa.

Suomennettujen Ankardojen listasta albumit Koiran paluusta Usvahäihin edustavat sitä angstista ja raadollista varhaisvaihetta, kypsää ja minun makuuni parhainta keskivaiheen tuotantoa taas ovat Amerzonia - Ei kuutamoa katuojaan -välin albumit. Unelma horisontista aloittaa myöhäisemmän tuotannon, jossa ote on jo löysempi ja paras terä tylsynyt. Nykyisellään Sokal tuntuu tekevän Ankardoa samassa hengessä kuin Rolling Stones soittaa rock'n rollia: virkein luovuus ja paras into on koettu jo vuosikymmeniä sitten, mutta kun tanssijalkaa vielä vipattaa, niin eiköhän pojat heitetä vielä yksi maailmankiertue. Lukijana uudet Ankardot on tullut luettua hieman kuin vanhojen hyvien aikojen muistoksi: ei odota liikoja ja suhtautuu pieniin notkahduksiin anteeksiantavalla sympatialla. Siihen nähden Valkokaulusjuomari on ihan piristävää luettavaa: siinä oli jotain kulta-ajoista muistuttavaa särmää.

Uudelle lukijalle Valkokaulusjuomari voi hyvinkin toimia Ankardon meininkiin vihkivänä riittinä. Tarina alkaa, kun pariisilaisen viinioppaan kirjoittaja käy arvostelemassa rajaseudun kylätilan viiniä. Viininlitku kirvoittaa maistelijan tekemään murska-arvostelun, ja hieman myöhemmin hänet löydetään kuolleena... kuolinsyynä pöytäviinin ylenjuonti. Arvostelijan veli komentaa autonkuljettajaansa suuntaamaan limon nokan Belgian rajaa kohti, ja kuolemaa tutkiva komisario Puputti määrää Ankardon tekemään omia, epävirallisia tutkimuksiaan tapauksen johdosta. (Ankardon tutkimukset ovat aina epävirallisia, eikä minulle ole vieläkään selvinnyt, mikä hänen virallinen asemansa "tarkastajana" poliisilaitoksessa tai sen ulkopuolella on, huolimatta siitä että olen lukenut lähes kaikki suomeksi ilmestyneet Ankardot.) Välttääkseen viinitilallisten epäluulojen heräämistä kolmikko päättää esiintyä belgialaisina sarjakuvapiirtäjinä, hehän ovat tunnetusti kaikki alkoholisteja...

Rajaseudun kylässä pysähtyvät kaikki keskieurooppalaiset turistit tankkaamaan varaston täyteen viiniä, brutaaleimmillaan sitä ostetaan bensatankin kaltaisista säiliöistä. Hienostonautiskelijalle tällainen tilanne on painajaismainen, mutta kovissa liemissä keitetty Ankardo pystyy toki ratkomaan rikokset tällaisissakin olosuhteissa, huolimatta uhkaavasta punaviinin yliannostuksesta. Kuten Sokalilla yleensä on tapana, loppuratkaisussa paljastuu ihmisten juonittelunhalu ja kaikkea muuta kuin puhdas omatunto.

Vaikka Valkokaulusjuomari leppoisaa sarjakuvaviihdettä olikin, ei se silti vedä lähellekään vertoja Sokalin mestariteoksille, kuten Etelä-Amerikan sissisotiin raadollisella tavalla sukeltavalle Amerzonialle tai väkivallan ja keuhkotaudin täyteiselle Lempeälle kuolemalle. Saa nähdä kuinka kauan Sokal jaksaa Ankardonsa kanssa jatkaa. Joskus pitäisi tietää milloin kannattaa lopettaa. Toisaalta, olen sitä mieltä että taiteilijalla on oikeus tehdä luomalleen hahmolle mitä haluaa, joten ehkä Ankardonkin seikkailut jatkuvat vielä vuosikymmenien ajan, vaikka paras huippu tuntuisikin olevan jo takana päin.

Lue myös nämä:
Mauri Kunnas: Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus
Bret Easton Ellis: Lunar Park
R. Goscinny - A. Uderzo: Obélix et compagnie

Jude Deveraux: Ylämaan laulu

Gummerus on julkaissut Jude Deveraux'n Ylämaa-sarjaa (1980-luvun alussa julkaistu "Velvet Series", ks. lyhyt tiivistelmä sarjasta täältä) uusina painoksina, ja kauppareissulla mukaan tarttui matkalukemisiksi Ylämaan laulu. Sarjan kolme muuta osaa onkin tullut luettua jo aiemmin romantiikannälän iskiessä, ja taatun tuhtia siirappia tämäkin kirja tarjosi. Olenkin jo aiemmin kertonut, miten surulliseksi useimmat "romanttista viihdettä" lupailevat kirjat minut saavat. Joko kirjat ovat niin pöljiä, että vihaksi pistää, tai sitten yksinkertaisesti tylsiä. Deveraux osaa annostella kirjoihinsa sopivasti romantiikkaa, draamaa ja lisäksi genrelle harvinaista huumoria. Asiaa!

Neljän Ylämaa-kirjan sarja kuvaa 1500-luvun Englantiin sijoittuen Montgomeryn veljessarjan romansseja. Pääosassa on aina kunkin veljeksen tuleva vaimo. Ylämaan laulussa päähenkilö on upeaäänisesti laulava Alyxandria Blackett, joka joutuu pakenemaan inhaa aatelismiestä metsään ja tapaa siellä lainsuojattomien joukkoa johtavan lordi Raine Montgomeryn. Välttääkseen paljastumista Alyx pukeutuu pojaksi. Tämä onkin kirjan heikoin lenkki: itse olen aika lailla kyllästynyt tähän populääriviihteen suosikkiteemaan, että tukkansa leikkaamalla ja miehen vaatteisiin pukeutumalla nainen muuttuisi kertaheitolla poikaa muistuttavaksi eikä kukaan muka tajua totuutta. Hohhoijaa.

Noh, ristiinpukeutumisleikit eivät onneksi koko kirjaa vie, vaan puolenvälin tietämillä Alyx pääsee esiintymään jälleen naisena. Kauniisti "rouvaspornoksi" kutsutun tyylilajin tunnusmerkit, kuten ylimaallisen hekumalliset rakastelukohtaukset, täyttyvät myös. Kun otetaan huomioon, että tätä kirjallisuuden lajia lukevat erityisesti nuoret naiset ja tytöt arviolta 12 ikävuodesta alkaen, voidaan epäillä, että tyylilaji vääristää nuorten tyttöjen mielikuvaa ihmissuhteista yhtä paljon kuin se ns. oikea porno vääristää poikien. Pitäisikö hömppäromantiikka rajata vain medialukutaidon perusdiplomin suorittaneiden naisten luettavaksi? Eikö valtiovallalla ole mitään sanottavaa aiheeseen?!

Otanpa tässä muutaman esimerkin tyylilajin nyrkkisäännöistä, joita noudattamalla nainen kuin nainen voi kokea elämää suuremman rakkaustarinan:

1) Kun tutustut mieheen, on parasta vihata häntä silmittömästi alusta alkaen. Haukkuminen, kiukuttelu, vastustaminen henkeen ja vereen ja tarvittaessa jopa fyysinen väkivalta ovat taattuja keinoja saada miehen rakkaus heräämään.

"Irrota kätesi minusta! hän murahti ja näki yllättyneen katseen miehen komeilla kasvoilla ennen kuin joutui tarttumaan hevosen satulaan ollakseen kaatumatta. Typerä hevonen kavahti pystyyn ja sai Alyxin kompastumaan uudelleen ennen kuin hän kykeni löytämään tasapainonsa.
- No niin, jos olet nyt valmis, Raine sanoi pilke sinisissä silmissään, ja hänen ihana äänensä hiveli Alyxia kuin sula hunaja, - ehkä saamme tietää sinusta jotakin.
- Tässä on kaikki mitä sinun on tiedettävä minusta, aatelismies! Alyx sihahti, veti veitsen uumaltaan ja osoitti sillä miestä halveksien tämän raukeaa varmuutta siitä, ettei Alyx merkinnyt mitään ja että hän itse oli Jumalan lahja maailmalle."

2) Seksiä on kahta lajia. Väärän miehen kanssa se on niin kamalaa, että on parempi tehdä itsemurha kuin joutua kokemaan sellaista. Oikean miehen kanssa se on niin ihanaa, että taivas räjähtää. Niin, ja jos on menettää neitsyytensä jollekin muulle kuin Tosirakkaudelle, ei ole enää mitään mahdollisuutta kokea Tosirakkautta.

"Alyx oli juuri avaamassa suunsa kertoakseen tälle inhottavalle nuorelle miehelle mitä tästä ajatteli, kun mies tarttui häneen, työnsi hirveän suunsa hänen huulilleen ja työnsi kielensä ulos saaden Alyxin yökkäämään.
- Lutka! mies henkäisi Alyxin iskettyä hampaansa hänen kieleensä."

"Valkohehkuinen, päihdyttävä musiikki räjähti koko hänen vartalossaan, räjäytti rikki hänen ihonsa, hajotti hänet kauttaaltaan hänen vartalonsa vapistessa ja väristessä, kunnes kaikki hänen voimansa katosivat.
Hiestä märkänä, hirvittävän heikkona, epävarmana siitä mitä hänen vartalonsa oli juuri tehnyt ja mitä hän itse oli tehnyt sille hän tarrautui Raineen antautuen tuntemaan koko miehen kuuman ihon ja tämän epätasaisen hengityksen korvassaan. - - - Rakastan sinua, hän kuiskasi sylissään nukkuvalle miehelle. - Tiedän, ettet koskaan voi olla minun, mutta tämän hetken ajan olet."

3) Kuka tahansa mies voi pelkästään yhden tapaamiskerran perusteella alkaa himoita naista niin silmittömästi, että naisesta tulee hänelle läpi elämän ulottuva pakkomielle (Hmm, tämähän on valitettavasti hieman liian todenmukaista, päätellen kaikista näistä "mies-surmasi-exänsä" -uutisista.)

"Pagnell jäykistyi ja tuijotti Johnia vihaisesti. Hänen oli ponnistettava kaikki voimansa ollakseen sivelemättä rumaa arpea otsassaan. Hän oli kärsinyt päänsäryistä aina tuosta illasta lähtien, ja vaikka hän oli kiduttanut muutamia ihmisiä kuoliaaksi tytön kaupungissa, kukaan ei ollut suostunut kertomaan hänelle missä tämä oli."

4) Kun haluat toimia miehesi parhaaksi, on mahdollisimman epälooginen käyttäytyminen paras ratkaisu. Tämä on näistä säännöistä tärkein ja se lähestulkoon riittää kattamaan kaikki edellämainitut säännöt sekä kaikki vähäisemmät säännöt näiden lisäksi.

"- Olet oikeassa, Alyx henkäisi. - Voi Joss, mitä voin tehdä? Hän ei voi vaarantaa elämäänsä minun vuokseni. ---
Kului pitkä tovi ennen kuin Jocelin puhui, ja kun hän teki niin, Alyx tuskin kuuli häntä. - Tule vuoteeseen kanssani. ---
- Mitä! Alyx käännähti häneen päin. - Minä puhun sinulle miehen turvallisuudesta, hänen mahdollisesta kuolemastaan, ja sinä yrität houkutella minua vuoteeseesi? ---
- Alyx, mies naurahti. --- Ennen kuin käyt kimppuuni raivokkaammin, kuuntele minua. Jos todella haluat Rainen jäävän tänne, et voi sanoa mitään saadaksesi hänet jäämään, mutta voit ehkä tehdä jotain. --- Jos Raine löytäisi sinut toisen miehen sylistä, et voisi sanoa mitään saadaksesi hänet ottamaan sinut takaisin. Hän antaisi sinun mennä ja jäisi tänne."

Ja niin edelleen. Ei voi mitään, jopa itsestäni tämä puolustamani hömppäromantiikka alkoi näyttää naurettavalta, kun tuota listaa teki. :) Vaan lieneekö se sen naurettavampaa viihteenä kuin formulat, jääkiekon SM-liiga ja toimintaelokuvatkaan...

Lue myös nämä:
Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi
Laura Saari: Tyyppiteoria
Jennifer Weiner: Hyvä sängyssä

William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla

Turhuuden turulla tuli luettua ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten, kun BBC:n loistava tv-sarjaversio tuli telkkarista, pääosassa elämänsä roolissa Natasha Little. Oletin tuolloin toiveikkaasti, että kirjasta olisi otettu tuore painos tv-sarjan kunniaksi vaikka elokuvakansilla, mutta mitä vielä. Uusin painos jonka sain käsiini oli kirjaston varastosta kaivettu 1950- ja 60-lukujen taitteessa julkaistu kaksiosainen versio. Vaan lukihan senkin ja hyvältä maistui. Sittemmin kirjasta todella ilmestyi uusi painos suomeksi leffakansilla, Reese Witherspoonin tähdittämän elokuvan ilmestymisen jälkeen. Tv-sarja tosin kepittää elokuvan mennen tullen.

Omaan hyllyyn Turhuuden turulla päätyi viime syksynä, jälleen kerran sen Antikka.netin kautta. Hyväkuntoinen vanha painos, juuri tuota samaa Otavan julkaisemaa Maailmankirjallisuuden mestariteoksia -sarjaa 50-luvun taitteesta, eikä maksanut paljon. Eläköön divarit!

Toiseen kertaa luettuna kirja oli vieläkin nautittavampaa tekstiä kuin ensimmäisellä kerralla. Thackeraylla on kirjailijana pistämätön ihmistuntemus, 1800-luvun puolivälissä julkaistu teos osuu aivan nappiin myös nykypäivän ihmissielun osalta. Näinhän se menee, ajat muuttuvat mutta ihminen ei muutu. Maailmankirjallisuuden keskeisimpien satiirien joukkoon luettava klassikkoteos kuvaa ihmiseloa lempeän ivallisesti, raa'an osuvasti mutta myös ymmärtävästi. Nykylukijalle mukava piristysruiske on myös kirjan tekniikka: Thackeray antaa kertojanäänen kommentoida tarinaa ja jopa puhutella lukijaa varsin vapaasti, kirjan loppupuolella kertoja astuu jopa itse pieneen sivurooliin tarinan kulussa. Tällaisia kirjoja ei muutenkaan enää kirjoiteta. Vai kuka muka nykyään kertoo tarinaa parin kolmen vuosikymmenen tähtäimellä, kuljettaa laajaa päähenkilöjoukkoa ajassa ja paikassa moneen eri suuntaan ja vielä hallitsee tämän ihmisjoukon täydellisesti? Välillä kirjan luvuissa oli myös hassua täytetunnelmaa: mietin, että onkohan tämäkin tarina julkaistu alunperin jatkokertomuksena. Wikipedian mainio Vanity Fair -sivu vahvisti tämän epäilyksen todeksi.

Tarinaa tuntemattomille tiedoksi, että tämä "romaani vailla sankaria" kuvaa köyhistä oloista lähtöisin olevan Becky Sharpin sitkeää ja häikäilemätöntä pyrkimystä sosiaaliseen arvonnousuun. Päästäkseen parhaisiin seurapiireihin Becky juonittelee, kieroilee, valehtelee, varastaa ja laskelmoi avioliitossaan, sukulais- ja ystävyyssuhteissaan kaikin mahdollisin tavoin. Hurmaava nainen onnistuukin pääsemään niin hoviesittelyyn kuin Englannin korkeimpien seurapiirien lemmikiksi. Lopulta romahdus tulee ja kupla puhkeaa, mutta täydellinen opportunisti onnistuu silti sumplimaan itselleen varsin mukavat olot ennen kirjan loppumista.

Historiallisissa romaaneissa on aina oma viehätyksensä jo ympäristön ja elintapojen kuvauksessa - tosin teknisesti ottaen Turhuuden turulla on kai aikalaisromaani eikä historiallinen romaani, koska se sijoittuu 1820-1830 -luvuille ja on kirjoitettu 1840-luvulla. Nykylukijalle se aivan riittävän historiallinen kuitenkin on, ja itse nautin kovasti Englannin ja manner-Euroopan kuvauksesta. Yksi perusasia näyttäytyy varsin outona nykyihmiselle: kuinka joutilasta elämää eurooppalainen yläluokka, varsinkin yläluokan naisväki, on elänyt! Luulisi kenen tahansa pitkästyvän kun päivät pitää täyttää huviajeleluilla, kävelyillä, kyläilyillä ja illanistujaisilla ilman mitään järkevää tekemistä kuten työtä. Vaan työstä kai sekin on käynyt, varsinkin kun kunnialliselle naiselle ei ole edes ollut mahdollista elättää itseään työllä (kotiopettajattaren ja seuranaisen huonosti palkattuja ammatteja lukuunottamatta), vaan elatus on pitänyt hankkia nappaamalla sopiva mies.

Kuinka brutaalia, tuumii nykynainen, onneksi näin ei enää ole. Niinhän sitä luulisi, tosin itse olen näin kolmekymppisenä vastavalmistuneena todennut, että ei tämä asia ole miksikään muuttunut. Otetaanpa vaikka sairaanhoitajanainen esimerkiksi. Neljäkymppisenä sairaanhoitajanaisten elintaso määräytyy ihan taatusti sen mukaan, onko miestä löytynyt vai ei - sen perinteisen insinöörismiehen iskenyt hoitsu on todennäköisesti päässyt omakotitaloasumisen makuun ja leveän leivän ääreen, sinkkusisar kitkuttelee edelleen korkeintaan vuokrakaksiossa. Niin on ollut ja niin on oleva!

Becky jallittaa hyvästä perheestä syntyjään olevan upseerin Rawdon Crawleyn miehekseen, mutta valitettavasti toive rikastumisesta ei pääse täyttymään, kun lupaava perintö lipuukin sivu suun. Tästä seuraa yksi kirjan herkullisimmasta teemoista: kuinka eletään ylellistä elämää ilman minkäänlaisia tuloja. Ei tämäkään niin kaukana nykyelämästä ole: juorulehdet kirjoittavat säännöllisesti julkkiksista, kuten Juhani Palmusta tai Tiina Jylhästä, joilla lehtijuttujen mukaan on miljoonavelat, tulot nollilla mutta elämäntyyli pelkkää luksusta. Beckyn ja Rawdonin perusoppi on siinä, että pitää lypsää sukulaisia ja ystäviä tavalla tai toisella, lainata rahaa joka suunnasta ja ostaa kaikki velaksi, ja jättää sitten velat maksamatta. Tällä tavalla rahatonkin voi viettää surutonta seurapiirielämää.

Rinnan Beckyn elämän kanssa seurataan hänen koulutoverinsa ja oletetun ystävänsä Amelia Sedleyn elämää. Kuten valitettavasti usein on, pahikset ovat taiteessa hyviksiä kiinnostavampia hahmoja, ja niinpä itkeskelevän, hurskaan, nöyrän ja hyväsydämisen Amelian edesottamukset ovat välillä paljon pitkästyttävämpiä kuin laskelmoivan valehtelijan Beckyn. Lopussa kuitenkin nähdään, saako paha palkkaansa ja jos saa, niin millä lailla.

Muita päähenkilöitä ovat Amelian vanhemmat, hänen rakastettunsa George Osborne, tämän vanhemmat sekä Osbornen ystävä, Ameliaan rakastunut William Dobbin. Toinen läpi kirjan kulkevista teemoista on Amelian sokea ja vilpitön rakkaus ylimielistä, typerää ja välinpitämätöntä Georgea kohtaan. Thackeray ruoskii monin viiltävin sanankääntein naisen uhrautuvaista ihanteellisuutta ja haavekuvien rakentelua. Toistuvaa pilkkaa herättää myös kaikenlainen tekopyhyys, silmänpalvonta ja naurettavat tavat. Tässä näyte Thackerayn kaunopuheisesta kielenkäytöstä (sekä mukavasti vanhahtavan kuuloisesta suomennoksesta):

"On paljon sellaista, mitä me teemme ja tiedämme aivan hyvin Turhuuden turulla, vaikka emme puhukaan siitä. Samoin kuin Ahrimanin kannattajat palvovat paholaista, vaikka eivät koskaan mainitsekaan hänen nimeään, samoin voi sivistyneistö yhtä vähän sietää todenperäistä paheen kuvaamista, kuin perin pohjin hienostunut englantilainen tai amerikkalainen nainen sallii mainittavan housuja kainossa seurassaan. Ja sittenkin, hyvä rouva, ne molemmat liikkuvat joka ikinen päivä aivan silmiemme edessä kauhistuttamatta meitä kovastikaan. Jos teidän olisi punastuttava joka ainoa kerta mennessänne niiden ohitse, niin millainen väri teidän kasvoillanne olisikaan! Vain silloin, kun niiden ruma nimi mainitaan, on teidän syytä näyttää kauhistuneelta tai loukkaantuneelta. Tämän romaanin kirjoittaja on kunnioittavasti halunnut mukautua vallalla olevaan muotiin ja vain vihjata pahan olemassaoloon kevyellä, huolettomalla ja miellyttävällä tavalla, niin ettei kenenkään hienoja tunteita loukattaisi. Vaadin jokaista lukijaa todistamaan, eikö Beckyämme, jolla tosin on joitakin virheitä, ole esitetty yleisölle täysin säädyllisellä ja ketään loukkaamattomalla tavalla."

Aino Tuomikosken suomennos antaa siis oman miellyttävän mausteensa vanhahtavaan ja koukeroiseen kielenkäyttöön. Huomaa, että 50-luvun Suomessa esimerkiksi sellaiset ruoka-ainekset kuin chili, cayennepippuri ja chutney ovat olleet jokseenkin tuntemattomia, suomentaja kun johdonmukaisesti käyttää sentyylisiä termejä kuin "kajenne" ja "tsutney". En ole päässyt plarailemaan Turhuuden turulla -kirjaa alkukielellä, mutta jos 1800-luvun sivistyneistöenglanti on sujuvasti hanskassa, on kirja epäilemättä hieno lukukokemus myös alkukielisenä versiona.

Lue myös nämä:
Emily Brontë: Humiseva harju
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
Margaret Mitchell: Gone With The Wind (Tuulen viemää)