Tarkastaja Ankardon tutkimukset edustavat samaa antropomorfista (= ihmisten kuvaamista eläinhahmoina) sarjakuvaa kuin Blacksad-sarjakin. Mutta toisin kuin Blacksadissa, tässä eurosarjakuvan nihilistisessä klassikossa ei ole juurikaan tilaa romantiikalle tai ylväydelle. Eläimetkin ovat kaukana söpöistä karvaturreista - päähenkilö, tarkastaja Ankardo, horjahtelee lain kaidalta puolelta lavealle läpi seikkailujen kännissä kuin ankka, ja hänen kohtaamansa henkilöt ovat useimmiten isokärsäisiä, turpeita sikoja tai kaljuja, sulkasatoisia lintuja ja terävähampaisia, roikkuvakielisiä koiranhurttia.Kiinnostuin tästä sarjakuvasta muistaakseni 1990-luvun lopussa yliopisto-opintoja aloitellessa. Siirtymä lastensarjakuvasta aikuisten sarjakuvaan oli tapahtunut jo lukioikäisenä, jolloin aloin lukemaan mm. Corto Malteseja. Jotkut käsiin osuneista Ankardoista olivat jopa vähän liiankin raakoja makuuni, nykyään tosin tykkään sitä enemmän mitä hurjemmaksi meno äityy. :) Melkein parhaita ovat Tapiireissa julkaistut mustavalkoiset lyhyt-Ankardot, joissa päähenkilö kuolee joka jakson lopussa.
Suomennettujen Ankardojen listasta albumit Koiran paluusta Usvahäihin edustavat sitä angstista ja raadollista varhaisvaihetta, kypsää ja minun makuuni parhainta keskivaiheen tuotantoa taas ovat Amerzonia - Ei kuutamoa katuojaan -välin albumit. Unelma horisontista aloittaa myöhäisemmän tuotannon, jossa ote on jo löysempi ja paras terä tylsynyt. Nykyisellään Sokal tuntuu tekevän Ankardoa samassa hengessä kuin Rolling Stones soittaa rock'n rollia: virkein luovuus ja paras into on koettu jo vuosikymmeniä sitten, mutta kun tanssijalkaa vielä vipattaa, niin eiköhän pojat heitetä vielä yksi maailmankiertue. Lukijana uudet Ankardot on tullut luettua hieman kuin vanhojen hyvien aikojen muistoksi: ei odota liikoja ja suhtautuu pieniin notkahduksiin anteeksiantavalla sympatialla. Siihen nähden Valkokaulusjuomari on ihan piristävää luettavaa: siinä oli jotain kulta-ajoista muistuttavaa särmää.
Uudelle lukijalle Valkokaulusjuomari voi hyvinkin toimia Ankardon meininkiin vihkivänä riittinä. Tarina alkaa, kun pariisilaisen viinioppaan kirjoittaja käy arvostelemassa rajaseudun kylätilan viiniä. Viininlitku kirvoittaa maistelijan tekemään murska-arvostelun, ja hieman myöhemmin hänet löydetään kuolleena... kuolinsyynä pöytäviinin ylenjuonti. Arvostelijan veli komentaa autonkuljettajaansa suuntaamaan limon nokan Belgian rajaa kohti, ja kuolemaa tutkiva komisario Puputti määrää Ankardon tekemään omia, epävirallisia tutkimuksiaan tapauksen johdosta. (Ankardon tutkimukset ovat aina epävirallisia, eikä minulle ole vieläkään selvinnyt, mikä hänen virallinen asemansa "tarkastajana" poliisilaitoksessa tai sen ulkopuolella on, huolimatta siitä että olen lukenut lähes kaikki suomeksi ilmestyneet Ankardot.) Välttääkseen viinitilallisten epäluulojen heräämistä kolmikko päättää esiintyä belgialaisina sarjakuvapiirtäjinä, hehän ovat tunnetusti kaikki alkoholisteja...
Rajaseudun kylässä pysähtyvät kaikki keskieurooppalaiset turistit tankkaamaan varaston täyteen viiniä, brutaaleimmillaan sitä ostetaan bensatankin kaltaisista säiliöistä. Hienostonautiskelijalle tällainen tilanne on painajaismainen, mutta kovissa liemissä keitetty Ankardo pystyy toki ratkomaan rikokset tällaisissakin olosuhteissa, huolimatta uhkaavasta punaviinin yliannostuksesta. Kuten Sokalilla yleensä on tapana, loppuratkaisussa paljastuu ihmisten juonittelunhalu ja kaikkea muuta kuin puhdas omatunto.
Vaikka Valkokaulusjuomari leppoisaa sarjakuvaviihdettä olikin, ei se silti vedä lähellekään vertoja Sokalin mestariteoksille, kuten Etelä-Amerikan sissisotiin raadollisella tavalla sukeltavalle Amerzonialle tai väkivallan ja keuhkotaudin täyteiselle Lempeälle kuolemalle. Saa nähdä kuinka kauan Sokal jaksaa Ankardonsa kanssa jatkaa. Joskus pitäisi tietää milloin kannattaa lopettaa. Toisaalta, olen sitä mieltä että taiteilijalla on oikeus tehdä luomalleen hahmolle mitä haluaa, joten ehkä Ankardonkin seikkailut jatkuvat vielä vuosikymmenien ajan, vaikka paras huippu tuntuisikin olevan jo takana päin.
Olipa mielenkiintoinen katsaus Ankardoihin! Minua on nyt odottamassa Koiran paluu, Amerzonia ja Ei kuutamoa katuojaan. Mies tosin ehdotti, että en lue Koiran paluuta ennen nukkumaanmenoa :>
VastaaPoistaMinulla on muuten Cortotkin vielä paljolti lukematta. Yhden albumin olen saanut luettua, mutta niiden lukeminen vaatii ainakin minulta niin paljon keskittymistä että olen pantannut muutamaa albumia kirjastosta ties kuinka kauan. Ehkä olisi aika tarttua härkää sarvista niidenkin kohdalla?
Loistovalintoja! Koiran paluu edustaa tosiaan melkoisen raakaa Ankardo-osastoa...
VastaaPoistaJa ihana kommentti Cortoista! Koska se kumoaa sen edelleen melko yleisen ennakkoluulon, että sarjakuvat ovat "lasten juttuja". Cortot ovat todella antoisaa luettavaa - aikuisille. Toivottavasti luet ja bloggaat Cortoista pian!