perjantai 31. joulukuuta 2021

38/50 HelMet-lukuhaaste 2021 - vajaalla listalla valmiiksi

Tein marraskuussa HelMet-lukuhaasteen väliaikayhteenvedon kun 30 kirjaa tuli täyteen tälle vuodelle. Nyt, vuoden lopuksi, totean että taputtelen tämän haasteen kasaan, vaikka en pääse 50 kirjan tavoitteeseen. Eikös ole muotia olla itselleen armollinen? Minä olen nyt armollinen ja totean, että näillä mennään.

Yhteensä luin 38 kirjaa. Yksi kirja jäi kesken - se oli Mad Men -tv-sarjaa käsittelevä Analyzing Mad Men: Critical Essays on the Television Series. Esseekokoelmassa oli hyviäkin puolia, mutta pikkuisen paperinmakuinen se oli. 
 
Sivumäärätavoitteeni sen sijaan ylitin: luin 11 232 sivua, kun tavoitteeni oli 10 000 sivua. Lukupäiviä oli seurantaexcelin mukaan peräti 648 päivää. Tämä selittyy sillä, että minulla oli välillä useita kirjoja kesken ja laskuri näköjään huomioi nämä kaikki. Keskimäärin kirjan lukeminen vei 17 päivää ja mediaaniaika oli seitsemän päivää, joka onkin pitkän aikavälin lukutottumusteni valossa varsin totuudenmukainen numero.

Laadullisesti voin olla varsin tyytyväinen tähän vuoteen. Erityisesti yllätysteema eli 1920-luvun New York oli antoisa: luin peräti kolme kirjaa tähän aikakauteen liittyen ja ne olivat toinen toistaan parempia. Lisäksi ainakin yksi kirja eli Samuli Suomalaisen Kevään ajoilta oli sellainen, joka ei ihan jokaisen lukulistoilta vastaan tule. Itselleni uusista kirjailijoista erityisen ilahduttava tuttavuus oli Petina Gappah. Ja olipa listalla Nobel-voittajankin kirja, loistava Svetlana Aleksijevitšin Sodalla ei ole naisen kasvoja.
 
Kun katsoo, mitä haastekohtia oli helppo saada täyteen ja mitä ei, voi todeta että luen todella paljon kirjoja, joissa on jotain samaa kuin omassa elämässäni (34 kpl). Yhtä usein kirjan henkilön työ oli tärkeä tarinassa. Kolmanneksi eniten luin kirjoja, joissa maailma on muutoksessa (32 kpl). 

Näihin haastekohtiin en saanut yhtään osumaa: kirjan nimessä on numero, kirjan päähenkilö on eläin, kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen ja kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista. Nämä ovat siis oikein hyviä lukuhaasteen tehtäviä, koska ainakin minun pitäisi varta vasten etsiä luettavakseni kirjoja, jotka täyttäisivät tavoitteen. 
 
Lisäksi suoritusta vaille jäivät nämä kohdat: kirja kertoo sateenkaariperheestä, kirjassa leikitään, kirja liittyy johonkin vuodenaikaan, kirja jota luet ulkona, kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa, kirjan päähenkilö on eläin, jännityskirja tai dekkari, kirja on käännetty hyvin. Näihin sain kuitenkin osumia, eli lukemani kirjat olisivat sopineet myös näihin haastekohtiin.

Kaksi kirjaa osui peräti 24:ään haastekohtaan. Nämä olivat Sarah Churchwellin Careless People ja Terhi Törmälehdon Taavi. Vähiten osumia, seitsemän kappaletta kumpikin, saivat Eduard Uspenskin Alas Taikavirtaa ja Frida Ramstedtin Tyylikäs koti.

Vuodelle 2022 on jo julkaistu uusi HelMet-lukuhaaste ja monta muutakin haastetta. Tutustu haasteisiin täällä. Suosittelen lämpimästi osallistumista - parhaimmillaan haasteiden kautta löytää mahtavia uusia lukuvinkkejä ja kokee virtuaalista yhteenkuuluvutta muiden lukijoiden kanssa.

Ja tässä loput suoritukseni vuoden 2021 haasteeseen:
 
11. Kirja kertoo köyhyydestä
 
 
12. Kirjassa ollaan metsässä
 
Pirkko Sallinen-Gimpl: Suuri karjalainen piirakkakirja
 
Nappasin tämän kirjastosta, mutta pitää ostaa tämä myös omaan hyllyyn. Mainio reseptikirja, johon on talletettu upeasti karjalaista ja siirtokarjalaista kulttuuriperintöä. Papukaijamerkki sille lukijalle, joka ensimmäisenä kokeilee Äyräpään maksapiirakkaa tai Tytärsaaren silakkalanttupiirakkaa. Tutustu kirjaan SKS:n sivuilla.
 
22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä
 
 
29. Kirjan henkilön elämä muuttuu
 
 
32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa
 
Brigitte Eilert-Overbeck: Kissanpennut
 
Tähän kohtaan kävin asiakseni etsimässä kirjaston lemmikkihyllyltä kirjan, koska vahingossa tähän ei tuntunut osuvan yhtään kirjaa. Lyhyt ja helppolukuinen opus jätti mieleen ainakin sen ohjeen, että kannattaa tarjota kissalle ennemmin kosteaa kuin kuivaa muonaa, koska kissat eivät välttämättä juo riittävästi vettä. Tutustu kirjaan Gummeruksen sivuilla.
 
34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa
 
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
 
Kovaan ennakkomaineeseen noussut hittikirja, joka vastasi odotuksiin ja paikoin jopa ylitti ne. Pohjoissuomalaisille paljon hihiteltävää, varmasti muillekin. Upeaa yliluonnollisen kuvausta ja kirja ottaa kantaa myös ilmastonmuutokseen. Tietää olevansa kohderyhmää, kun pyrskähtää nauramaan viimeistään tässä kohtaa: "Kutuppa Tervot pellaamaan tuppia." Tutustu kirjaan Siltalan sivuilla.
 
39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia
 
Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki 

Sarjakuvaromaani, jossa kerrotaan puutalokorttelin puolesta taistelemisesta. Sopii kaikille, joita kiinnostaa tietää, miksi suomalaisissa kaupungeissa on niin vähän vanhoja rakennuksia jäljelle. Tutustu kirjaan Tiitu Takalon verkkokaupassa.
 
46. Kirjassa syödään herkkuja

Kaari Utrio: Rautalilja
 
Utrio-elämäkerran jälkeen oli suorastaan pakko lukea jokin Utrion romaaneista. Rautalilja oli pätevä ja vetävä romaani, jonka miljöönä on ruukki ja ruukinkartano. Tutustu kirjaan Tammen sivuilla.
Salla Brunou 2 kommenttia:

keskiviikko 29. joulukuuta 2021

Terhi Törmälehto: Taavi

Kansi: Timo Numminen / Otava.
Sopivassa välissä minä osaan pudottaa sen yhden nimen, joka vaientaa emännät ja saa isännät melkein riisumaan hattunsa. Vuoroaan odottavien poikastenkin silmät syttyvät, kun sanon ohimennen Lagus. Sanon sen niin kuin puhuisin munista tai marjoista, ja silti koko nimen ja geen huolella lausuen. Ettei synny minkäänlaista epäselvyyttä siitä, millaisissa paikoissa ja millaisessa seurassa minun poikani taistelee.
 
Muistan, kun lapsena aloin ymmärtää, että ukkini oli ollut oikeassa sodassa. Mieleeni on jäänyt, kun kerran kysyin ukilta, millaista sodassa oli. Ukki vastasi että siellä ammuttiin ryssiä takapuoleen. Tämä vastaus jotenkin pehmensi pelottavaa sodan ajatusta ja kesti kauan, ennen kuin hahmotin paremmin talvi- ja jatkosodan todelliset vaiheet ja osasin suhteuttaa ukin vastauksen todellisuuteen.

Myös kirjailija Terhi Törmälehdon - joka on koulukaverini - isoisä oli sodassa. Taavi Törmälehto oli Mannerheim-ristin ritari numero 41 eli oikea suomalaisen sotasankarin perikuva. Tätä sotasankarin käsitettä Taavi-romaanissa tutkitaan ja käännellään niin monin tavoin, että lopputuloksena on suorastaan pasifistinen sotaromaani. 

Tykkäsin Törmälehdon esikoisromaanista Vaikka vuoret järkkyisivät ja aiheensa puolesta pidän sitä jopa kiinnostavampana kuin Taavia, mutta tyylillisesti Taavi on täysosuma. Ihmettelen, että tätä kirjaa ei ole näkynyt kirjallisuuspalkintojen ehdokkaana, mutta en kyllä ole läheskään aina ollut kärryillä ehdokaslistojen asettelusta. 

Toinen maailmansota on vielä 2000-luvullakin kirjallisuuden keskeisiä aiheita - sodan laineet lyövät kauas. Viime vuosina erityisesti monet naisten kirjoittamat kirjat ovat tuoneet uusia ääniä sotaan. Muun muassa Katja Kettu, Sofi Oksanen ja Jenni Linturi ovat kirjoittaneet toisesta maailmansodasta. Kenties 1970- ja 1980-luvulla syntyneet naiset ovat kypsyneet näkemään sekä oman henkilöhistoriansa että koko Suomen ja Euroopan lähihistorian kautta, mihin kaikkeen sotakokemukset ovat vaikuttaneet niidenkin sukupolvien kohdalla, jotka eivät itse ole sotaa nähneet.

Taavin sotakuvaukset ovat raikkaita ja tuoreita, vaikka hurmeisia hankia tämänkin kirjan sivuilla riittää. Kirjassa on vetävä tyyli, joka panee kääntämään sivuja vauhdilla. Näkökulmatekniikka ja eri aikatasojen leikkaaminen peräkkäin ovat nykyään hyvinkin tuttuja tyylikeinoja, joten näihin yhdistetty ja osuvasti käytetty kaikkitietävän kertojan osuus tuntui todella virkistävältä. Taavin äiti Ruusa ja pikkuveli Veikko kertovat tarinoitaan minämuodossa, mutta Taavia kuvataan kolmannessa persoonassa ja juuri hänen kohdallaan kaikkitietävä kertoja heittäytyy luotaamaan tulevaisuutta. Mieleen tulee Lars Sundin kollektiivinen kertojanääni, joka kuuluu hyvin esimerkiksi hänen uusimmassa Missä musiikki alkoi -kirjassaan.

Lisäksi Törmälehdon kieli on rikasta, kaunista ja monipuolista ja historiallinen miljöö herää upeasti eloon monien pienten yksityiskohtien kautta. Pidin todella paljon esimerkiksi leipomisen ja kotitöiden kuvaamisesta sekä Ruusan kehollisista tuntemuksista, joissa imettäminen ja raskaana oleminen nousevat jatkuvasti mieleen, vaikka lapset ovat jo isoja.

Kirjan suurin koukku kuvataan jo takakansitekstissä: onko tappamisella eroa, jos kyse on venäläisistä metsässä tai ruotsalaisesta kadulla? Milloin ja miksi tappamista hehkutetaan sankaruutena, entä onko tappamisesta kieltäytyminen pelkuruutta? Kannattaako nostaa sotasankareita ihailluiksi julkkiksiksi? Entä jos vertaa heitä niihin huomattavasti runsaslukuisempiin sotimaan komennettuihin, joiden taival tuppaa päättymään paljon nopeammin ja brutaalimmin?

Tämä kirja sopii sellaisillekin, joita sotahistoria, kotimainen lähihistoria tai agraarielämän kuvaukset eivät lähtökohtaisesti kiinnosta. Väitän, että Törmälehdon kirkas kieli, vetävä kerronta ja painavat teemat vievät mukanaan.

Yksityiskohtana kiitän vielä sitä, että Otavan kirjat painetaan Keuruulla eli ne ovat kotimaisia tuotteita. Koronapandemia on pannut globaalit tuotantoketjut sekaisin ja jopa kotimaiset romaanit ovat välillä olleet lopussa, koska useimmat kustantamot painattavat kirjat esimerkiksi Baltian maissa. Painettu Taavi on avainlipputuote, mikä sopiikin kirjan teemaan mainiosti.
 
Salla Brunou 4 kommenttia:

maanantai 13. joulukuuta 2021

Debby Applegate: Madam

Kansi: Penguin Random House.
As for Polly, the fight went just as she'd hoped. There was nothing to make a man open his wallet and drop his pants like a come-from-behind knockout and a surprise winner. 
 
RAKASTAN sitä tunnetta, kun kirja vetää niin hyvin, että sitä tekee mieli ahmia loputtomiin. Ja kun vilkaisee sivumäärää, huokaisee tyytyväisenä että onneksi on niin paksu kirja, ettei se lopu vielä pitkään aikaan. Tähän autuaaseen olotilaan ei näillä kilometreillä enää kovin usein pääse, mutta aina välillä kohtaa sellaisen helmen, joka saa himolukijankin polvilleen. Mikä parasta, tällä kertaa kyse oli kirjasta, jonka aiheesta en tiennyt etukäteen juuri mitään enkä ollut koskaan kuullutkaan kirjan kirjoittajasta.
 
Debby Applegaten Madam kertoo Polly Adlerista, New Yorkin ykkösluokan ilotaloemännästä, jonka parhaat bisnesvuodet sijoittuivat 1920- ja 1930-luvuille. Nappasin kirjan lukulistalle päädyttyäni tutkimaan kirjailija Dorothy Parkerin fanisivustoa luettuani Sarah Churchwellin kirjan Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby.

Kirjassa on niin paljon yksityiskohtaista tietoa Adlerin elämästä, että alkuvaiheessa rupesin epäilemään, onko kyse jonkinlaisesta omiaan sepittävästä huijarista, kun esimerkiksi Adlerin synnyinpaikkaa, toisen maailmansodan melskeissä tuhottua pikkuista valkovenäläistä Ivanavan kylää kuvattiin silminnäkijöiden muisteloiden kautta. Mutta vilkaisu lähdeluetteloon teki vaikutuksen: arkistolähteitä ja kirjallisuutta oli vaikka millä mitalla. Applegate käyttikin 13 vuotta aikaa Madamin tekemiseen. Lopputulos on kaiken vaivan väärti, sillä runsas tutkimusaineisto on sulautettu todella sujuvaksi kokonaisuudeksi ja kirjoitettu hersyvän hienolla tyylillä. Kindlen sisäänrakennettu sanakirja oli ahkerassa käytössä, kun tutkin englanninkielisten sanojen merkityksiä.

Ilotalon pyörittäminen sotien välisessä New Yorkissa tuntui muistuttavan yllättävän paljon 2000-luvun alustataloutta. Adlerin keskeinen työväline oli puhelin - hän päivysti jatkuvasti puhelimen ääressä ja hänellä oli laaja asiakasrekisteri muistikirjoissaan. Hänen työntekijöistään vain osa oli kokopäiväisiä, ilotalossa asuvia prostituoituja. Paljon arvokkaampi tuntui olevan laaja verkosto osa-aikaisia prostituoituja: näyttelijöitä, tanssijoita, malleja, hyvien perheiden köyhiä tyttäriä tai muussa vastaavassa tilanteessa olevia nuoria naisia. Keikkaluonteinen prostituutio oli monelle houkutteleva, suorastaan mielekäs tapa ansaita vähän lisätuloja. Rehellisessä työssä naiset ansaitsivat melko vähän - työpäivät olivat pitkiä ja oli täysin laillista maksaa naisille pienempää palkkaa kuin miehille. 
 
Lisäksi prostituutio oli vain yksi monista tavoista, joilla nainen hankki elatuksen miehen kautta. Perinteisin ja kunniallisin tapa oli tietysti hankkiutua naimisiin rikkaan miehen kanssa. Toinen yleinen tapa oli päästä rikkaan miehen rakastajattareksi. Adlerin aikalainen Anita Loos kirjoitti romaanin Gentlemen Prefer Blondes, jonka 1950-luvun elokuvaversiosta on jäänyt elämään Marilyn Monroen tulkinta Diamonds Are A Girl's Best Friend -laulusta. Nykykatselijalle tällainen voi olla hauskaa läppää, mutta 1920-luvun rakastajattarelle painavaa asiaa: koska rakastajattaren rooli oli väliaikainen, kannatti miehestä pumpata hömppälahjojen sijaan mahdollisimman paljon rahanarvoista tavaraa irti, ja panttilainaamoon kelpaavat korut olivat ehdottomasti kätevimmästä päästä.

Sisukas ja kovapintainen Adler kesti mafiosojen höykytyksen, poliisien härskit temput ja korruption, suuren puhdistusoikeuden laman jälkeen, jolloin kaikkia New Yorkin suurkonnia yritettiin saada tilille. Pantuaan pillit pussiin toisen maailmansodan jälkeen hän muutti Kaliforniaan, kirjoitti omaelämäkerran Ilotalo ei ole koti (alkukielellä A House Is Not A Home) apunaan haamukirjoittajaystävänsä ja lisäksi vielä suoritti korkeakoulututkinnon. Mahtava nainen, olkoonpa rikollinen tai ei!
 
Kirjassa pohditaan, että Adlerin tarina on oikeastaan periamerikkalainen ryysyistä rikkauksiin -menestystarina. Adler saapui teini-ikäisenä yksin Euroopasta Amerikkaan vähät tavarat perunasäkissä ja aloitti elämänsä Amerikassa käytännössä tyhjästä. Omana aikanaan Adlerista ehti tulla näkyvä mediajulkkis, mutta sittemmin hänet on näköjään laajalti unohdettu. Jos 1920-luvun gangstereita ja mafiosoja nostetaan ihaillen esiin elokuvissa ja tv-sarjoissa, mikseipä ilotalon emäntiäkin?

Nostin Churchwellin kirjan luettuani muistilistalle muutaman muun 1920-luvun näkyvän yhdysvaltalaisnimen. Texas Guinan ja Tallulah Bankhead esiintyvät myös Madamissa ja kummastakin todellakin kannattaisi lukea lisää. Nytkin unohduin pitkäksi aikaa Googlen ääreen heihin tutustuessani. Muita kiinnostavia sivuhenkilöitä olivat ainakin Gladys Bentley, musta ristiinpukeutujatrubaduuri ja säveltäjä Dana Suesse.

Jäin myös pohtimaan, kannattaisiko tämä kirja suomentaa. Lukijoiden kannalta vastaus on selvä - kyllä kannattaisi, mahtava kirja. Mutta mahtaisiko kukaan suomalainen kustantaja olla valmis kantamaan riskin, jonka paksu käännöskirja myynnillisesti pitää sisällään? Varsinkin jos aiheena on historiallinen nainen, jonka nimi ei luultavasti useimmille suomalaisille sano mitään.

Sitä pohtiessa katsokaapa Madamin kirjatraileri:

 
 

Salla Brunou Ei kommentteja: