 |
| Kansi: Timo Numminen / Otava. |
Muistan, kun lapsena aloin ymmärtää, että ukkini oli ollut oikeassa sodassa. Mieleeni on jäänyt, kun kerran kysyin ukilta, millaista sodassa oli. Ukki vastasi että siellä ammuttiin ryssiä takapuoleen. Tämä vastaus jotenkin pehmensi pelottavaa sodan ajatusta ja kesti kauan, ennen kuin hahmotin paremmin talvi- ja jatkosodan todelliset vaiheet ja osasin suhteuttaa ukin vastauksen todellisuuteen.
Myös kirjailija Terhi Törmälehdon - joka on koulukaverini - isoisä oli sodassa. Taavi Törmälehto oli Mannerheim-ristin ritari numero 41 eli oikea suomalaisen sotasankarin perikuva. Tätä sotasankarin käsitettä Taavi-romaanissa tutkitaan ja käännellään niin monin tavoin, että lopputuloksena on suorastaan pasifistinen sotaromaani.
Tykkäsin Törmälehdon esikoisromaanista Vaikka vuoret järkkyisivät ja aiheensa puolesta pidän sitä jopa kiinnostavampana kuin Taavia, mutta tyylillisesti Taavi on täysosuma. Ihmettelen, että tätä kirjaa ei ole näkynyt kirjallisuuspalkintojen ehdokkaana, mutta en kyllä ole läheskään aina ollut kärryillä ehdokaslistojen asettelusta.
Toinen maailmansota on vielä 2000-luvullakin kirjallisuuden keskeisiä aiheita - sodan laineet lyövät kauas. Viime vuosina erityisesti monet naisten kirjoittamat kirjat ovat tuoneet uusia ääniä sotaan. Muun muassa Katja Kettu, Sofi Oksanen ja Jenni Linturi ovat kirjoittaneet toisesta maailmansodasta. Kenties 1970- ja 1980-luvulla syntyneet naiset ovat kypsyneet näkemään sekä oman henkilöhistoriansa että koko Suomen ja Euroopan lähihistorian kautta, mihin kaikkeen sotakokemukset ovat vaikuttaneet niidenkin sukupolvien kohdalla, jotka eivät itse ole sotaa nähneet.
Taavin sotakuvaukset ovat raikkaita ja tuoreita, vaikka hurmeisia hankia tämänkin kirjan sivuilla riittää. Kirjassa on vetävä tyyli, joka panee kääntämään sivuja vauhdilla. Näkökulmatekniikka ja eri aikatasojen leikkaaminen peräkkäin ovat nykyään hyvinkin tuttuja tyylikeinoja, joten näihin yhdistetty ja osuvasti käytetty kaikkitietävän kertojan osuus tuntui todella virkistävältä. Taavin äiti Ruusa ja pikkuveli Veikko kertovat tarinoitaan minämuodossa, mutta Taavia kuvataan kolmannessa persoonassa ja juuri hänen kohdallaan kaikkitietävä kertoja heittäytyy luotaamaan tulevaisuutta. Mieleen tulee Lars Sundin kollektiivinen kertojanääni, joka kuuluu hyvin esimerkiksi hänen uusimmassa Missä musiikki alkoi -kirjassaan.
Lisäksi Törmälehdon kieli on rikasta, kaunista ja monipuolista ja historiallinen miljöö herää upeasti eloon monien pienten yksityiskohtien kautta. Pidin todella paljon esimerkiksi leipomisen ja kotitöiden kuvaamisesta sekä Ruusan kehollisista tuntemuksista, joissa imettäminen ja raskaana oleminen nousevat jatkuvasti mieleen, vaikka lapset ovat jo isoja.
Kirjan suurin koukku kuvataan jo takakansitekstissä: onko tappamisella eroa, jos kyse on venäläisistä metsässä tai ruotsalaisesta kadulla? Milloin ja miksi tappamista hehkutetaan sankaruutena, entä onko tappamisesta kieltäytyminen pelkuruutta? Kannattaako nostaa sotasankareita ihailluiksi julkkiksiksi? Entä jos vertaa heitä niihin huomattavasti runsaslukuisempiin sotimaan komennettuihin, joiden taival tuppaa päättymään paljon nopeammin ja brutaalimmin?
Taavin sotakuvaukset ovat raikkaita ja tuoreita, vaikka hurmeisia hankia tämänkin kirjan sivuilla riittää. Kirjassa on vetävä tyyli, joka panee kääntämään sivuja vauhdilla. Näkökulmatekniikka ja eri aikatasojen leikkaaminen peräkkäin ovat nykyään hyvinkin tuttuja tyylikeinoja, joten näihin yhdistetty ja osuvasti käytetty kaikkitietävän kertojan osuus tuntui todella virkistävältä. Taavin äiti Ruusa ja pikkuveli Veikko kertovat tarinoitaan minämuodossa, mutta Taavia kuvataan kolmannessa persoonassa ja juuri hänen kohdallaan kaikkitietävä kertoja heittäytyy luotaamaan tulevaisuutta. Mieleen tulee Lars Sundin kollektiivinen kertojanääni, joka kuuluu hyvin esimerkiksi hänen uusimmassa Missä musiikki alkoi -kirjassaan.
Lisäksi Törmälehdon kieli on rikasta, kaunista ja monipuolista ja historiallinen miljöö herää upeasti eloon monien pienten yksityiskohtien kautta. Pidin todella paljon esimerkiksi leipomisen ja kotitöiden kuvaamisesta sekä Ruusan kehollisista tuntemuksista, joissa imettäminen ja raskaana oleminen nousevat jatkuvasti mieleen, vaikka lapset ovat jo isoja.
Kirjan suurin koukku kuvataan jo takakansitekstissä: onko tappamisella eroa, jos kyse on venäläisistä metsässä tai ruotsalaisesta kadulla? Milloin ja miksi tappamista hehkutetaan sankaruutena, entä onko tappamisesta kieltäytyminen pelkuruutta? Kannattaako nostaa sotasankareita ihailluiksi julkkiksiksi? Entä jos vertaa heitä niihin huomattavasti runsaslukuisempiin sotimaan komennettuihin, joiden taival tuppaa päättymään paljon nopeammin ja brutaalimmin?
Tämä kirja sopii sellaisillekin, joita sotahistoria, kotimainen lähihistoria tai agraarielämän kuvaukset eivät lähtökohtaisesti kiinnosta. Väitän, että Törmälehdon kirkas kieli, vetävä kerronta ja painavat teemat vievät mukanaan.
Yksityiskohtana kiitän vielä sitä, että Otavan kirjat painetaan Keuruulla eli ne ovat kotimaisia tuotteita. Koronapandemia on pannut globaalit tuotantoketjut sekaisin ja jopa kotimaiset romaanit ovat välillä olleet lopussa, koska useimmat kustantamot painattavat kirjat esimerkiksi Baltian maissa. Painettu Taavi on avainlipputuote, mikä sopiikin kirjan teemaan mainiosti.
Taavin voisi kyllä lukea! Sota kiinnostaa teemana ja tätä on kehuttu aika paljon.
VastaaPoistaSuosittelen lämpimästi! PS. Kiitos blogisi kirjoittajaesittelystä muutama päivä sitten. :)
PoistaYksi vuoden 2021 parhaista.
VastaaPoistaOn kova! Vielä pitää hehkuttaa sitä, että on korkealaatuinen kirja todella monella osa-alueella mitattuna. Ei ole mitään heikkoutta tai kömmähdyksiä, jotka söisivät tehoa kokonaisuudelta. Turhan usein tunnen olevani lukijana nillittäjä, joka moittii jotain sinänsä vähempiarvoista kohtaa, mutta tämä toimii kaikin tavoin.
Poista