sunnuntai 13. lokakuuta 2024

Jānis Joņevs: Doom 94

Kansi: Safa Hovinen / Siltala.
Olin pukeutunut pitkään ja hartaasti ja jopa katsonut peiliin. Minulla ei ollut vieläkään yhtäkään oikeaa hevarivaatekappaletta. Farkut olivat ehjät, mutta paita oli sentään housujen päällä ja lenkkareiden kielet vedetty ulospäin.
 
Luin viime vuonna Siltalan kustantaman liettualaisen Vilnan pokerin ja merkitsin samalla muistiin, että samana vuonna suomennettu latvialainen Doom 94 kannattaisi myös lukea. Valitsin tämän HelMet-lukuhaasteen kohtaan "kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa". Monta muutakin haastekohtaa tällä kirjalla voisi ruksittaa.

Jānis Joņevs voitti tällä kirjalla Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014. Palkinto vaikuttaa osuvalta, sillä Doom 94 aivan varmasti laajentaa kansainvälisen lukijakuntansa mielikuvia Latviasta. Häpeällisen vähän itsekin olen Latvian asioista tiennyt, vaikka olen luullut, että nykyään minulla on kohtuullisesti yleistietoa Baltian alueesta ja sen lähihistoriasta.
 
Kirja jäi kuitenkin minulta joksikin aikaa kesken, mikä johtui lähinnä kirjan juonellisesta perusasetelmasta. Kirjassa on teini-ikäinen nörttipoika, jossa puhkeaa murrosiän kuohunta. Hän kiinnostuu musiikista, bänditoiminnasta ja kauniista tytöistä. Välillä tuntuu, että olen tällaista tarinoita lukenut ja nähnyt jo ihan liikaa.
 
Mutta kun päätin suorittaa kirjan loppuun, se ryhtyi vetämään ja lopputulos oli hyvinkin antoisa lukukokemus. Vaikka en ole ollut hevaripoika, olen ollut 90-luvun nuori. Olen kolme vuotta vanhempi kuin Joņevs ja Doom 94:n tapahtuma-aikana olin lukiolainen ja pidin kulttuurillista makuani niin korkeakirjallisena, ettei metallimusiikissa viehättänyt mikään. Hevarit ja metallimusiikki ovat kuitenkin Suomessa niin vahva ilmiö, että väkisinkin asiaan törmää. Ja aikuisena olen käynyt pari kertaa oikein Tuska-festivaaleilla, tosin enemmän festaritunnelman kuin metallimusiikin vuoksi.

90-luvun nuoruus Latviassa vaikuttaa pitäneen sisällään paljon samoja elementtejä kuin Suomessa. Palaan näihin pohdintoihin myöhemmin, annetaan ensin hieman tilaa Doom 94:n kirjallisille ansioille.

Kirjan alkuperäisnimi on Jelgava 94, sillä se sijoittuu Jelgavan kaupunkiin. Kirjan kuvauksissa Jelgava on ankea pikkukaupunki, mutta Internet kertoo että onhan se nykyäänkin Latvian neljänneksi suurin kaupunki. Koska Latvia itsenäistyi Neuvostoliitosta vuonna 1991, oli ennakko-oletukseni, että kirja käsittelisi jossain määrin vastaitsenäistyneen maan uudenlaista kansallisen identiteetin rakentamista ja lähihistorian kohtaamista.

Olin jossain määrin väärässä. Kirjan näkökulma on tiukasti teini-ikäisen Jāniksen ja hän on tapahtumien aikaan 14-15-vuotias. Teini-ikäinen elää hetkessä ja puolen vuoden ajanjakso voi tuntua siltä, että siinä ehtii tapahtua ihmisiän verran uusia asioita ja kokemuksia. Jānista ja hänen kavereitaan ei kiinnosta lainkaan analysoida Neuvostoliiton jälkeisen Latvian yhteiskunnallista murrosta. Heitä kiinnostavat omat kaverit, lähimmät bileet ja hyvät keikat. Ja kun tapahtumien alussa Nirvanan laulajan Kurt Cobainin itsemurhasta leviää tieto Latviaan, oppii Jānis kokonaan uudenlaisen musiikkityylin. Grungen kautta hän tutustuu metalliin. 

Rivien välissä Joņevs toki kertoo yhtä ja toista latvialaisesta yhteiskunnasta ja Jelgavan alueen historiasta. Mutta tiukka rajaus teini-ikään toimii: nuoren Jāniksen kautta voi palauttaa mieleen, miltä tuntuu kun jokainen haluaa kovasti sulautua joukkoon, mutta kokee olevansa kovin erikoinen tai erityinen.

Hyppään seuraavaksi vertailemaan 90-luvun nuoruutta ja 2020-luvun nuoruutta, vaikka toki tunnustan, että näin keski-ikäisenä en pysty täysin samastumaan nykynuorten tuntoihin. Doom 94 on kuitenkin niin hyvin tislattu keitos 90-luvun ilmiöistä, että se pani miettimään ajan virtaa ja ajankohtaisia ilmiöitä enemmänkin.

90-luvulla elettiin analogista, nykyään digitaalista nuoruutta
 
Toki 90-luvulla alkoi olla jo kännyköitä ja verkkosivuja, mutta niin Jānis kuin minäkin kohtasimme samanikäisiä ennen kaikkea fyysisesti, erilaisissa tapahtumissa ja kokoontumisissa. Metallimusiikin kautta Jānis on osa globaalia ilmiötä, mutta analogisena aikana metalliosaamisen kasvattaminen on kuin harvinaisten sienten etsimistä ja keräämistä. Jānis käy salaperäisessä metsikössä kasvattamassa kasettikokoelmaansa ja oikeanlainen pukeutuminen vaatii rahaa, paikkoja ja suhteita. Nykyään voisi tilata kotiovelleen halvalla mitä tahansa vaatteita internetistä ja kuunnella lyhyessä ajassa mitä harvinaisimpia genren helmiä, mutta ennen vanhaan tietoa, taitoja ja asusteita piti etsiä ja hankkia aikaa ja vaivaa käyttäen.

Rappioromantiikan ihanne vaihtui yksilöllisen hyvinvoinnin ihanteeseen

Doom 94 palautti mieleen, miten vahvasti sex & drugs & rock'n'roll eli 90-luvun nuorisolaisihanteena, vaikka mikään näistä epäpyhän kolminaisuuden elementeistä ei olisi arjessa näkynytkään. 90-luvulla muotiin nousi 70-luku, esimerkiksi The Doors tai Led Zeppelin saivat ysärinuorista uusia faneja. Päihteiden käyttö ja yleinen rappioromantiikka tuntuvat nyt todella kaukaisilta, sillä 2020-luvun ihanne on omaa terveyttään mittaroiva, tavoitteellisesti kuntoileva, joogaava tai meditoiva ja itseään yksilölliseen menestykseen tavoitteellisesti sparraava yksilö.

Suomen osalta 90-luvun lama antaa osaselityksen sille, miksi monesta nuoresta tuntui siltä, että tulevaisuuteen ei voi vaikuttaa, joten parempi elää hetkessä. Rohkenen tulkita, että Doom 94:n nuorten murrokseen vaikutti juurikin Neuvostoliitosta irtautuminen ja uuden latvialaisen yhteiskunnan rakentaminen, vaikka Jānis ja kaverinsa eivät asiaa pysähdykään pohtimaan.

Tänä vuonna tuli kuluneeksi 30 vuotta Kurt Cobainin itsemurhasta ja olisinko juuri siksi nähnyt Nirvanan logoa vähän väliä lasten ja nuorten t-paidoissa. Nirvanan kaupallistaminen taitaa olla vahvassa ristiriidassa niin Cobainin kuin nuoren Jāniksen ihanteiden kanssa. Rohkenenko tunnustaa, että minulla ei ole mitään omakohtaisia muistikuvia siitä, missä oli kun kuulin Cobainin ampuneen itsensä, vaikka kalenteria katsomalla tiedän olleen lukion ykkösluokkalainen tuolloin ja Nirvanan hitit olivat kyllä olleet tuttua taustamusiikkia eri tilanteissa.
 
Ehkä jostakin 90-luvun keski-ikäisestä tuntui yhtä erikoiselta katsoa ysärinuorten paitoja, joissa Jim Morrisonin kuva tai The Doorsin logo paistattelivat siloisina.

Metallimusiikki tarjosi länsimaisen taustayhteisön mutta toimi myös kansallisen kulttuurin rakentajana

Vaikka en kykene metallimusiikin ansioita arvioimaan, tuntuu Doom 94:n perusteella selvältä, että eräs metallimusiikin viehätyksistä Jānikselle ja hänen kavereilleen oli sen tausta angloamerikkalaisessa rockmusiikissa. Se tarjosi omanlaisensa maailmankuvan, johon pystyi sukeltamaan syvälle. Jānis pääsee näkemään myös latvialaisen metalligenren syntymisen ja kehittymisen. Kirjassa mainitaan nimeltä myös suomalaisia bändejä ja soittajia, olihan 90-luku myös suomalaisen metallimusiikin muodostumisaikaa.

Vaikka Suomen ja Latvian 90-luvut olivat yhteiskunnallisesti erilaisia, vaikuttaa metallimusiikki tarjonneen molempien maiden nuorille jonkin vastauksen ja ratkaisun, jota muualta ei saanut. 

Kirjaan perustuva elokuva Jelgava 94 ilmestyi vuonna 2019. Se olisi nähtävissä Netflix-suoratoistopalvelussa. Kirjan trailerin voi katsoa YouTubesta. Houkuttelisiko kyllä katsoa koko elokuva, trailerin perusteella kirjan tunnelma on löytynyt ja 90-luvun visuaalisuus puhuttelee varmasti.



Suosittelen kirjaa siis erityisesti metallimusiikin ystäville. Toinen kohderyhmä ovat ne, joita Baltian maat ja historia kiinnostavat.

Käännöksestä

Kirjan on kääntänyt latvian kielestä Annika Suna. Mielestäni käännös on erinomainen: Suna hallitsee niin nuorten puhekielen kuin korkealentoisempiin ulottuvuuksiin lähtevät kuvaukset Jānis Joņevs upottaa mukaan pieniä knoppeja sinne tänne - jouduin kirjan luettuani googlettamaan mm. sen, kuka mahtoi olla Francis Macomber. Hieno suomennos ja mahtavaa, että Siltala on tämän kirjan suomalaisten lukijoiden ulottuville saattanut!

Salla Brunou Ei kommentteja:

maanantai 7. lokakuuta 2024

Serhii Plokhy: Historian paluu - Venäjän sota Ukrainassa

Kansi: Docendo.
On sekä surullista että irvokasta, että venäläisten tykistötuli ja pommitukset tappoivat venäjää puhuvia ihmisiä ja tuhosivat maamerkkejä ja paikkoja, joita ensin keisarillinen Venäjä ja sitten Neuvostoliitto olivat pitäneet kulttuuriperintönään.

Bongasin Historian paluun kirjaston tietokannasta ja laitoin sen varaukseen. Niinpä kirja putkahti syliini pian ilmestymisensä jälkeen. Kirjoittaja Serhii Plokhyn ansioituneisuus aiheensa parissa on kustantaja Docendon esittelytekstin perusteella vakuuttava: Serhii Plokhy (s. 1957) on Ukrainan historian professori Harvardissa ja yliopiston Ukrainan tutkimuslaitoksen johtaja. Häntä pidetään yhtenä maailman parhaista Ukraina-asiantuntijoista. 
 
Kirja ilmestyi englanniksi viime vuonna ja se käsittelee Ukrainassa edelleen jatkuvan Venäjän hyökkäyssodan ensimmäistä vuotta. Kirjan jälkisanat on kirjoitettu elokuussa 2023. Paljon on ehtinyt tapahtua kirjan ilmestymisen jälkeenkin, mutta hyvää yleiskuvaa kaipaavalle voin suositella tätä kirjaa. Plokhy kokoaa yhteen sodan ensimmäisen 12 kk tapahtumat ja ennen kaikkea taustoittaa tapahtumia asiantuntevasti, kehystämällä ne poliittisten tapahtumien ja historiallisen taustatiedon avulla.
 
Olen seurannut sotauutisia Ukrainasta välillä intensiivisemmin, välillä harvemmin. Monen muun lailla minusta välillä tuntuu, että sotauutisointi on niin lamauttavaa, että tekee mieli välillä kääntää katse muualle ja ajatella jotain kivempaa. Silti pidän tärkeänä, että ihmisillä - myös meillä ihan tavallisilla ei-ukrainalaisilla ja ei-venäläisillä - olisi halu pysytellä kärryillä siitä, mitä maailmassa on meneillään.

Historian paluu sai aikaan tunteen, että vaikka suuret maailmanhistorialliset käännekohdat vaikuttavat jälkikäteen loogisilta, ymmärrettäviltä tarinoilta, ei sama päde nykyhetkeen. Venäjän hyökkäyssodassa ja Ukrainan puolustustaistelussa on paljon sellaisia aineksia, joita tämän hetken ihmiset eivät pysty ymmärtämään pohjia myöten. Ilmassa on paljon ristiriitaisuuksia, vaikeaselkoisuuksia ja suoranaisia valheita. Kaikkein räikeimmin nämä valheet näkyvät venäläispoliitikkojen propagandamaisissa puheenvuoroissa. Mutta monessa lievemmässäkin asiayhteydessä on mukana vähintään tarinankerrontaa, näkökulmien valitsemista tai värittämistä.

Serhii Plokhy tarjoaa selventävää tietoa. Hän jäsentää sodan vaiheet kronologisesti, samoin muun maailman reaktiot niihin. Paikoin kirja etenee hieman luettelomaisesti eikä oma tietämykseni ole sillä tasolla, että kykenisin arvioimaan, kuinka oikeassa Plokhy on tapahtumia tulkitsessaan. Vaikka kirjaa ei haluaisi lukea kokonaan, siitä kannattaa lukea jälkisanat, jos teos kohdalle osuu. Siinä Plokhy kuvailee, millaisia valtakeskittymiä Ukrainan sodan seurauksena maailmalta pystyy jo erottamaan.

Käännöksestä
 
Kirjaa on ollut suomentamassa peräti kaksi kääntäjää. Ilkka Rekiaro ja Tapio Kakko ovat tehneet mainiota työtä. Suomennos on tasavahvaa ja sulavaa luettavaa.

Salla Brunou Ei kommentteja:

keskiviikko 2. lokakuuta 2024

Sukellus vaatekaappeihin: Penttilä-Varamäen "Planetaarinen vaatekaappi" ja Saramäen ”Hyvän mielen vaatekaappi”

Vuoden 2024 lukuteemani taitaa olla ”ohjekirjat elämään ja arkeen”, vaikka olen väittänyt etten välitä self help -kirjoista. No, luin juuri kaksi kirjaa perätysten, joissa opastetaan ekologiseen ja eettiseen, mutta tyylikkääseen pukeutumiseen.
 
 
Nopea kurkkaus omaan vaatekaappiini: muutama vuosi sitten päätin tasapainottaa talouttani siten, että päätin jättää uudet kesävaatteet ostamatta. Tämä tapa jäi sitten päälle, eli minulta karsiutui pois tapa mennä vaatekauppoihin vähän katselemaan jotain uutta. Olen jo useamman vuoden ajan yrittänyt käyttää vanhoja vaatteita ns. loppuun ja ostaa uusia vaatteita vain tarpeeseen. Minulla on arkikäytössä useita vaatteita, jotka ovat 5-10 vuotta vanhoja, jokunen on vieläkin vanhempi.  Toki tähän ajanjaksoon on kuulunut poikkeusaikoja, kuten äitiyslomat ja koronapandemia, jolloin ei tarvinnut tavoitella tyylikästä toimistopukeutumista vaan verkkareissa hiihtely on ollut yleinen tapa.

Arvelen siis olevani jo melko maltillinen kuluttaja, mitä omaan henkilökohtaiseen vaatekaappiini tulee, mutta tyylikkyydessä olisi vielä tekemistä. Minulla on ollut elämänvaiheita, jolloin olen halunnut panostaa vaatetukseeni aikaa, vaivaa ja jopa rahaa, mutta nykyään tuntuu siltä, että haluaisin päästä minimipanoksella maksimitulokseen. Minulle vaatteet eivät ole mikään henkilökohtainen intohimo, mutta tunnustan toki, että vaatetus on aina viesti. Sen vuoksi vaatteisiin saa ja kannattaa kiinnittää hieman huomiota.

Kun olen sitten käynyt eri tarpeiden vuoksi vaatekaupoissa, tuntuu että mieleeni nousee lähinnä kuvia hylätyistä pikamuotijätevuorista tai ympäristötuhoja aiheuttavista kemikaalivirroista ja uuden vaatteen ostaminen panee lähes aina omatunnon kolkuttamaan. Mielestäni vaateteollisuus on jäänyt häkellyttävään katveeseen verrattuna vaikkapa ruoantuotantoon. Valveutuneet ihmiset osaavat kyllä keskustella ruoan ekologisista ja eettisistä ulottuvuuksista, mutta samaan aikaan vaatteita ostellaan surutta ilman sen kummempaa itsekritiikkiä. Itse koen, että ilmassa leijuu edelleen vahva oletus, että hyvin pukeutuva ihminen shoppailee jatkuvasti uusia ja mielellään kalliita vaatteita. Ja koska en itse näin tee, olen auttamatta B-luokan pukeutuja, oikeastaan vähän huono ihminen.

Millaisia oppeja vaatekaappikirjoista tämän alkuasetelman perusteella sitten saa?

Sissi Penttilän ja Aku Varamäen Planetaarinen vaatekaappi on ilmestynyt tänä vuonna. Se tarjosi minulle sekä tukea että kannustusta. Kirjan viesti on, että ei ole pakko olla rääsyissä kulkeva röllipeikko voidakseen olla ekologinen kuluttaja - pystyisin siis ostamaan uusia vaatteita aika ajoin ihan hyvillä mielin. Ja että itse asiassa olen jo tehnyt monta asiaa oikein kun olen vähentänyt shoppailua ja pidentänyt kaapista jo löytyvien vaatteiden käyttöaikaa.

Planetaarinen vaatekaappi määrittää selkeän suosituksen: jos aikuinen ihminen ostaa omaa käyttöään varten korkeintaan seitsemän uutta vaatekappaletta vuodessa, vaateteollisuuden ja nykyisen kreisikuluttamisen aiheuttamat ongelmat vähenisivät huomattavasti. Jo hankittuja vaatteita kannattaa vaalia ja huoltaa esimerkiksi suosimalla alusvaatteita päällysvaatteiden alla tai käyttämällä kainalolappuja ja korjauttamalla vaatteita tarpeen mukaan. Jos ostaa monen halvan vaatteen sijaan muutaman kestävämmän, pystyy vaatteita myös käyttämään pitempään, kun vaatteet eivät kulahda muutaman käyttökerran jälkeen.

Kirja on mitaltaan napakka ja siinä vuorottelee faktoja ja numeroita luetteleva asiatyyli ja hieman puhekielisempi ja kepeämpi tyyli. Minua hieman ärsytti kirjan me-muodossa etenevä jutustelu ja jonkinlainen somevaikuttajan nopeaan koukuttamiseen pyrkivä kirjoitustyyli. Toisaalta tämä on ymmärrettävää, sillä oletuskohderyhmää tuntuu olevan ahkera Instagramin muotivaikuttajia seuraava somekäyttäjä, jolle kirjan kirpeät vaateteollisuusfaktat pitää tarjoilla sopivasti sulavassa muodossa.

Kun luin heti perään Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaapin, joka on ilmestynyt vuonna 2013, tuli olo, että ovatko Penttilä ja Varamäki pyrkineet vain kirjoittamaan hieman päivitetyn tiivistelmän Saramäen kirjasta. Mutta tulkitsen hyväntahtoisesti, että kyllä heillä ihan oma agendansa on ollut. Saramäen kirja on pitempi ja perusteellisempi ja tyyliltään persoonallisempi ja minusta myös hauskempi. Saramäki on ”ränttäävä muija”, jonka ankara kritiikki vaikka muotilehtien typeriä juttutyyppejä kohtaan sai minut nauramaan ääneen. Koska Saramäki on taustaltaan vaatesuunnittelun ammattilainen ja käsityöosaaja, hän pystyy perustelemaan väitteensä erinomaisesti. Omat ompelutaitoni ovat varsin vaatimattomat, vaikka pystyn sentään tekemään korjausompelua ja paikkausta, kunhan lopputuloksen estetiikkaan ei suhtaudu liian kriittisesti. Omaan tasooni verrattuna Saramäki kuulostaa ompelun ylijumalalta.

Saramäki käsittelee perusteellisesti ja havainnollisesti nykyisen vaateteollisuuden ongelmakohdat. Kirjan ensimmäisten lukujen jälkeen tekee mieli tehdä pysyvä ostolakko ja pukeutua nykyisten vaatteiden puhkikulumisen jälkeen vaikka perunasäkkiin, ettei joutuisi näin kamalaa teollisuudenalaa enää rahoillaan tukemaan. Kirjan loppupuoli kuitenkin kannustaa miettimään, mitkä asiat itselle ovat vaatetuksessa tärkeitä ja millaisia vaatteita oikeastaan tarvitsee.

Saramäen tärkein pointti on, että ei kannata ajatella sitä, millaisia vaatteita maailmassa on tarjolla ostettavaksi (niitähän riittää loputtomiin) vaan millaisen vaatteen itse seuraavaksi mahtaa tarvita. Esimerkiksi minun kohdallani tarpeellinen mutta puuttuva vaatekappale tällä hetkellä on vaikkapa merinovillakerrasto, jota voisin käyttää sekä ulkoillessa että siistien toimistovaatteiden alusvaatteina.

Muita käytännön neuvoja ovat vuosittaisen vaateostosbudjetin päättäminen ja toteuttaminen, vaatteiden asianmukainen peseminen, korjaaminen tai korjauttaminen ja omien tarpeiden tunnistaminen. Jos vaatetta ostaessaan kuvittelee löytävänsä ratkaisun vaikkapa oman sosiaalisen elämänsä ongelmatilanteisiin, kannattaa pysähtyä ja pohtia, voiko ongelman ratkaista jollakin muulla tavalla kuin ostamalla tavaraa.

Vaatekaappikirjat luettuani totean, että olen ollut ihan oikeilla jäljillä jo pitkään rajaamalla vaatekulutustani ja viemällä vaatteitani ja kenkiäni suutarille tai korjausompelijalle. Seuraavaksi voisin ohjelmoida aivoni uudelleen vaateostosten suhteen: ei ole tarkoituksenmukaista vältellä shoppailua loputtomiin vaan tehdä tietoisia, harkittuja ja omaan tarpeeseen ratkaisuja tarjoavia ostospäätöksiä. Sopivalla budjetilla ja harkituilla valinnoilla voin – seitsemän vaatekappaleen vuositahdilla – päästä tilanteeseen, jossa minulla olisi vaatekaapissani vain sopivaa, mieluista ja asianmukaista puettavaa.

Ja vaikka olen ollut varsin hyvä myös viemään kotitalouden vaatetavaraa joko keräyslaatikoihin tai tekstiilijätteeksi, voisin käydä kaappini vielä kerran läpi ja tyhjentää sieltä vielä joukon ”arkistojen aarteita” joko käytettyjen vaatteiden myyntikanaviin, lahjoitukseen tai tekstiilijätteeksi. Vaatteen paikka on jatkuvassa käytössä, ei kaappiin haudattuna.

Kummasta kirjasta sitten kannattaa aloittaa, jos vaateasiat kiinnostavat? Jos koet jo olevasi ihan tarpeeksi tyylikäs, Planetaarinen vaatekaappi voi olla sopivampi kirja. Jos taas kaipaat pientä neuvontaa oman tyylin kehittämiseen, kannattaa lukea Hyvän mielen vaatekaappi. Ja aivan hyvin molemmat oppaat voi lukea peräkkäin, kuten itsekin tein.

Tässä vielä lista muihin tänä vuonna lukemiini opas- ja ohjekirjoihin:

 

Salla Brunou Ei kommentteja: