Jenni Haukio: Sinun tähtesi täällä

Kansi: WSOY.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on kulttuurin, taiteen ja politiikan eri aikakausina vaikuttanut lukematon määrä ihmisiä, joiden ajattelu on yhtä ajankohtaista; yhä muistamisen, lainaamisen ja esillä pitämisen arvoista. Olisi sääli, mikäli emme hyödyntäisi sitä henkistä, kulttuurista ja älyllistä pääomaa, joka yhteiskunnassamme on vaikuttanut jo meitä ennen. Tämä on olennainen syy siihen, miksi osana puheitani ja kirjoituksiani lainaan usein menneiden aikojen ajattelijoita. Minulle kysymys on myös mitä suurimmissa määrin suomalaisen aineettoman kulttuuriperinnön vaalimisesta.

Tohtori Jenni Haukio julkaisi viime keväänä muistelmateoksensa Sinun tähtesi täällä – vuodet tasavallan presidentin puolisona. Se on niin suosittu, että minäkin sain jonottaa sitä jonkin aikaa kirjastosta ja laina-aika oli vain kaksi viikkoa. Taisin olettaa etukäteen, että kirjan lukaisee nopeasti, mutta Haukio kirjoittaa sen verran punnittua ja painavaa asiaa, että kirja kannatti lukea rauhalliseen tahtiin. Ammattikirjoittajana Haukio on tehnyt todella sujuvalukuisen ja hyvin jäsennellyn kirjan.

Aloitan ensin kehumalla, mitä kaikkea yhteistä minulla on tohtori Haukion kanssa. Olemme samaa ikäluokkaa, olen vain puolisen vuotta häntä nuorempi. Olemme molemmat jo lapsena hurahtaneet lukemiseen ja historiaan. Lisäksi olemme tulleet äideiksi kypsällä iällä – minä parisen vuotta häntä aiemmin.

Sen sijaan Haukion hillitty ja hallittu tyylikkyys on sellaista, mitä en todellakaan tunnista itsestäni. Tunnen sen verran porilaisia, että arvelen osan hillitystä käytöskoodista olevan porilaista tapakulttuuria – mutta aimo annos siitä on selvästi myös sisäsyntyinen luonteenpiirre. Ilmankos Haukiota ihaillaan ja arvostetaan – on vaikea kuvitella häntä vaikka rähisemässä julkisilla paikoilla jälkikasvulleen tai piipahtamassa tukka hapsottaen lähikauppaan hirveät rytkyt päällä. Itsehän teen näitä molempia aika ajoin. Toki näin taviksena minulla on myös enemmän vapautta toimia näin – kukaan paparazzi ei vaani minua valmiina lähettämään kuviani Seiskaan. Presidentin puolison roolissa jatkuva mediajulkisuus oli alati läsnä.

Muistan itsekin Haukion tulon julkisuuteen – luin Ylen verkkosivuilta uutisen siitä, että eduskunnan puhemies Niinistö meni naimisiin kokoomuksessa viestintäpäällikkönä työskennelleen Haukion kanssa. Seurustelu ei näkynyt mediassa millään lailla, joten uutinen oli varmasti useimmille yllätys. Niinpä oli mielenkiintoista lukea siitä, miten Haukio itse koki niin julkisuuteen tulon ja siitä alkaneen jatkuvan mediaseurannan. Erittäin taitavasti hän kertoo mietteitään, kuitenkin niin tyylikkäästi rajaamalla, ettei lukijana missään vaiheessa tule tunnetta liiallisen avautumisen kuuntelemisesta.

Todella mielenkiintoisia olivat myös kuvaukset valtiovierailuista, verkostoitumisesta ja matkoista. Haukio edusti Suomea mm. kuningatar Elisabet II:n hautajaisissa Iso-Britanniassa. Minulle kiinnostavinta olivat kuitenkin Haukion mietteet suomalaisesta kulttuurista ja historiasta. 

Kirjassa puhutaan suomalaisen kirjallisuuden tärkeydestä suorastaan fennomaanisella paatoksella. Minulle tämä on piristävää, arvostanhan itsekin vanhaa kotimaista kirjallisuutta. Mutta hieman kuplautuneelta tämä paatos tuntui. Omassa arjessani olen vuosien varrella tottunut siihen, että koulutettuja ja hyväosaisia ihmisiä tällaiset teemat eivät ihan hirveästi kiinnosta. Monelle riittää kulttuuriksi ulkomailla matkustelu, kuluttaminen ja englanninkielisten tv-sarjojen katselu. Jos keskustelua yrittää saada aikaiseksi vaikka Juhani Ahon kielenkäytön upeudesta, saa takaisin pitkän tyhjän katseen ja nopean vaihdoksen johonkin muuhun aiheeseen. Olisi mukavaa uskoa kirjassa kuvatulla tavalla siihen, että suomalainen kulttuuri on suomalaisille tärkeää. Itse olen kokenut esimerkiksi kirjabloggaajien yhteisön tärkeäksi juuri sen vuoksi, että saa rauhassa ”nörtteillä” kirjallisuuden ympärillä ja toisetkin ymmärtävät, mistä on kyse.

Lisäksi näin huhtikuussa 2024 kokoomustaustaisen Haukion hehkutus kulttuuriperinnön tärkeydestä on hieman ristiriidassa sen kanssa, että kokoomusjohtoinen hallitus on tekemässä todella massiivisia budjettileikkauksia julkisen sektorin kulttuuripanostuksiin. Monet kulttuurialan toimijat kokevat, että kulttuurityötä ei pysty tekemään jatkossa läheskään samalla lailla ja monet pohtivat, missään määrin leikkauksista seuraa jopa suomalaisen kulttuurin näivettyminen tai alasajo. Eihän meillä pienellä kielialueella ole realistista, että kaikki kulttuuritoiminta olisi kaupallisesti kannattavaa – kyllä kulttuurin kasvualustassa tarvitaan julkista tukea, jos halutaan että Suomessa on olemassa elävää ja kansalaisille tärkeää suomalaista kulttuuria.

Ennen vanhaan puhuttiin ”sivistysporvareista”, sellaisista jotka itsekin arvostavat suomalaista kulttuuriperintöä ja haluavat läpi elämänsä sivistää itseään. Tähän perinteeseen Sinun tähtesi täällä sopii hyvin.

No, nämä pohdinnat menevät sinänsä ohi aiheen, koska esipuheessaan Haukio perustelee hyvin, miksi ei käsittele Niinistön presidenttikauden kotimaanpolitiikkaa juuri lainkaan. Kirjassa ei edes mainita ajan keskeisimpiä kotimaanpolitiikkoja – pieni poikkeus on Alexander Stubbin nimi, joka nousi eräässä asiayhteydessä esiin. 

Kirja sai myös pohtimaan sitä, miksi ihmeessä presidentin puolison pitää tehdä ilmaista työtä. Puolisolle ei ole osoitettu palkkiota tai mahdollisuutta matka- ja kulukorvauksiin. Tämä tuntuu menneisyyden maailmalta – sellaiselta jossa oletettiin, että mies elättää vaimonsa ja vaimon tehtävänä on edustaa. Julkisen sektorin kulujen kasvattaminen ei tällä hetkellä ole muotia, mutta olen kyllä silti valmis kannattamaan sitä, että presidentin puolisolle määriteltäisiin asiallinen korvaus. Edustus- ja verkoitoitumistehtäviä riittää ja niiden tarkoitus on palvella Suomen etua. Tätä työtä Haukio teki hartiavoimin, 12 vuoden ajan ilmaiseksi. Mitäpä jos presidentin puoliso sanoisi, että "menepä yksin kättelemään ne Linnan juhlien vieraat, minä otin Alepan kassan iltavuoron vuokratyöfirman kautta, kun eihän minulle siitä emännöinnistä mitään makseta"? 

Vielä erityiskehut kirjan nimestä, joka on sitaatti Mirkka Rekolan runosta. Tulkitsen nimeä ainakin kolmella tavalla:

”Sinun” viittaa presidentti Niinistöön, hänen tähtensä Haukio joutui tai pääsi puolison roolissa Mäntyniemeen. Tai Haukio on ”sinun tähtesi” eli Niinistön tähti, joka auttaa löytämään oikean suunnan politiikan yössä. Kolmas tulkinta on, että ”sinun” olemme me Suomen kansalaiset – meidän jokaisen tähden Haukio on tehnyt työtään isänmaan ja suomalaisen kulttuurikentän hyväksi.

Lisäksi kirja herätti halun tehdä kesäretki Kultarantaan. Sinne pääsee seuraavan kerran kesällä 2025, sillä parhaillaan presidentin kesäasunnossa on menossa peruskorjaus. Kenties pitää myös hankkia omaan hyllyyn Haukion toimittama runoantologia Katso pohjoista taivasta, jota olen kirjastovierailulla lukenut.

Lue myös nämä:
Michelle Obama: Minun tarinani
Kalevala
Johan Ludvig Runeberg: Vänrikki Stålin tarinat

Peter Høeg: Rajatapaukset

Katarina odotti kolme päivää minun käyntini jälkeen, tiesin ettei hän ollut unohtanut meitä eikä antanut periksi. En huomannut hänen tuloaan, äkkiä hän vain oli minun takanani pihalla.

- Älä käännä päätäsi, hän käski.

 
Nappasin Peter Høegin Rajatapaukset ilmaiskirjojen pinosta. Löytämäni kappale vaikutti iskemättömältä, aivan kuin joku olisi saanut sen lahjaksi vuonna 1994 ja pannut lukemattomana hyllyyn. No, minun ahnaissa lukijankäsissäni kirja sai uuden elämän ja elämän jälkiäkin…

Myös mielikuvani Peter Høegista ovat 90-luvulta, sillä tuolloin hänestä tuli Suomessakin iso kirjailmiö. Luin tuoreeltaan niin hänen läpimurtoteoksensa Lumen taju kuin kaksi muuta suomennosta, Kertomuksia yöstä ja Rajatapaukset. Lumen tajun olen lukenut uusiksikin, edellisen kerran vuonna 2009. Jostain syystä tämän jälkeen ilmestyneitä Høegin kirjoja en ole lukenut, vaikka olenkin seuraillut niiden vastaanottoa mediasta ja kirjablogeista. Niinpä lähestyin Rajatapauksia varovaisen uteliaasti: olisiko kirja kestänyt aikaa?

Kansiliepeessä kirjan kerrotaan olevan omaelämäkerrallinen ja aiheuttaneen Tanskassa kohua. Tämä herätti sen verran ajatuksia, että käsittelen omaelämäkerrallisuutta postauksen lopussa lisää.

Kirja kertoo ongelmalapsi Peteristä, joka on sijoitettu vapaaoppilaaksi Biehlin kouluun. Pääosa tarinasta sijoittuu 1970-luvulle. Koulu on selvästi laadukas ja vaativa, mutta Peteriä ahdistaa tiukka kuri ja ankara, kontrolloitu päiväjärjestys.  Peter tutustuu Katarinaan ja Augustiin ja he alkavat yhdessä tutkia koulun salaisuuksia.

Sisäoppilaitoskuvauksilla on kirjallisuudessa pitkät perinteet ja hyvin usein kuvaukset ovat varsin ahdistavia. Kuri muuttuu suoranaiseksi kidutukseksi ja hierarkkinen kontrolli murtaa monilta lapsilta sielun. Tästä Rajatapauksetkin kertoo. Tosin ryhdyin pohtimaan rinnastusta nykyaikaan: Suomessa on jo vuosien ajan käyty vellovaa mediakeskustelua siitä, toimiiko lastensuojelu, miten kouluväkivaltaa voi ratkoa, minne vaikeasti oireilevat lapset ja nuoret voi sijoittaa. Nykyajan Suomessakin lapset kärsivät, mutta aikuisten keinovalikoimassa ei enää tunnu olevan tiukkaa rajoittamista, vaan pikemminkin lapset ja nuoret joutuvat ojasta allikkoon, kun kasvatuksen pakkokeinot on riisuttu niin vähiin. En ole sosiaalialan ammattilainen ja luultavasti minulla on virheellisiä käsityksiä alasta, mutta esimerkiksi tämä kirjoitus valottaa asiaa enemmän.

Teemojen puolesta Rajatapaukset on siis hyvinkin ajankohtainen. Samoin tarinankertojana ja tunnelmanluojana Høeg on suorastaan pirullisen hyvä. En ole erityisen herkkä lukija, mutta paikoin Rajatapaukset loi niin pelottavan tunnelman, että päätin lukea kirjaa ensisijaisesti päivänvalon aikaan. Høegin taito näkyy siinäkin, että ei hän mitään erityisiä kauhukeinoja käyty. Pelottava ja ahdistava tunnelma syntyy pienistä asioista: siitä, miten kuvataan koulun pihalle piirrettyjä rajoja, portaikon katvealueita, valvovien aikuisten puhetyyliä ja katseita. Eleetöntä, pelkistettyä ja silti painavaa, valokuvantarkan tuntuista tyyliä. Upeaa!

Päähenkilö Peter on nokkela selviytyjä ja Katarina puolestaan huippuälykäs juonenpunoja. Paikoin kirjassa on trillerimäisiä käänteitä ja erityisesti viimeisten sivujen käänteet ovat todella tyydyttäviä ja loksauttavat tarinan palikat kohdalleen. Ainoan miinuksen annan ”miesselittämisestä”: kun kirjan päähenkilöt pohtivat aikaa ja ajankulua, Høeg vyöryttää lukijalle sellaista infodumppausta, että se lukeminen tuntuu hieman tarpomiselta.

Omaelämäkerrallinen vai autofiktiivinen?

Mainittakoon, että käsittelen tässä Rajatapausten juonenkäänteitä. Jos et ole lukenut kirjaa etkä halua tietää kirjasta liikaa, ei kannata lukea eteenpäin. Siis spoilerivaroitus!

Muistan 90-luvulla vallalla olleista kirjallisuuden trendeistä sen, että asiantuntijoiden mielestä kirjallisuuden ei saanut ajatella kertovan reaalitodellisuudesta vaan kirjallisuus oli sanoja, fiktiota. Tämä käsitys jäi päähäni, kun luin kirjallisuustieteen pääsykokeisiin (en päässyt) ja kun suoritin myöhemmin sekä kansanopistossa että yliopistossa muutaman kurssin kirjallisuustiedettä. Nuorena tämä harmitti minua kovasti: juuri kirjoistahan minä olin oppinut paljon vaikkapa historiaa! Nykyään suhtaudun ymmärtävämmin: fiktio on tosiaan nimensä mukaisesti juuri fiktiota ja kirjailija saa kirjoittaa kirjoihinsa ihan mitä ikinä haluaa. Lukija voi sitten mennä itseensä, jos vaatii kirjallisuuden olevan totta.

Niinpä kirjan esittely ”kohua nostattavana ja omaelämäkerrallisena” oli eräänlainen lukuohje: tämä kirjapa onkin oikeasti totta, mutta kirjailija ei voinut tai halunnut nimetä asioita ja ihmisiä liian suoraan, vaan naamioi kaiken fiktioksi. Asiaan kuului, että itsensä kirjasta tunnistaneet jotenkin pillastuivat ja syyttelivät kirjailijaa ja että lukijat paheksuivat, miksi kohuasioita kaivellaan ja niistä tehdään kaunokirjallisuutta.

2020-luvulla tämä ilmiö on ottanut uuden muodon: autofiktion. En ole mikään autofiktion suurin fani, mutta ainakin termi antaa monelle vanhallekin kirjalle uudet kehykset. Ei tarvitse väkisin ajatella, että kirjallisuus on vain sanoja ja kuvitelmaa – totta kai kirjailija ammentaa aiheita omasta elämästään. Autofiktion lukuohje onkin tällainen: kirja muistuttaa kyllä kovasti todellisuutta henkilöiden, tapahtumien ja paikkojen osalta, mutta kirjailija on kuitenkin värittänyt ja tulkinnut tarinaa niin, että olisi lukijalta naurettavaa ottaa kaikki kirjaimellisen totena.

Lukijoina siis selvästi kaipaamme todentuntuisuutta, autenttisuutta ja sitä, mikä on totta. Tähän tarpeeseen vastaa autofiktion ohella myös true crime -ilmiö (jota itse en fanita enkä seuraa). Pienoiskoossa myös sosiaalisen median profiilit ovat monella tapaa samanlaista ilmiötä: postauksia sommitellessaan ihminen haluaa kertoa, että tämä asia on muuten oikeasti totta, mutta rajatessaan, valikoidessaan ja muokatessaan aineistoa hän kertoo todellisuudestaan tietynlaisen tarinan.  

Koska Rajatapaukset kertoo Peter-nimisestä pojasta, joka Biehlin koulun jälkeen pääsee adoptiolapseksi Høeg-nimisen pariskunnan perheeseen, vaikuttaa siltä että kirjan päähenkilö on kirjailija itse. En muista, olenko nuorena lukijana sen kummemmin miettinyt adoptiomainintaa. Toki 90-luvulla internet oli vielä niin alkutekijöissään, että vaikka olisi kirjoittanut hakukoneeseen Peter Høegin nimen, ei välttämättä olisi kovin monipuolisia vastauksia saanut. Nyt tilanne on toinen: jokainen voi ainakin yrittää tarkistaa faktoja vaikka hakukoneiden avulla. Kysy kirjastonhoitajalta -palvelusta löytyykin kysymys Høegin lapsuudesta – selvästi joku toinenkin Rajatapausten lukija on ryhtynyt pohtimaan Høegin alkuperää.

Luin kirjastonhoitajan linkkaamia tanskankielisiä artikkeleita käännöstyökalun avulla ja niiden perusteella Høeg todella on viettänyt jonkun aikaa nuorena sisäoppilaitoksissa, mutta Karen ja Erik Høeg ovat hänen biologiset vanhempansa. Sen sijaan en millään meinannut löytää lisätietoa siitä, millainen se 90-luvun kohu Tanskassa oikein oli ollut kirjan jälkeen: oliko siinä käsitelty koulutusjärjestelmää vai Høegin kirjassa kuvailemia hahmoja mahdollisine esikuvineen vai Høegin omaa taustaa? Vai onko kansiliepeen mainonta kohusta vain suomalaislukijoille tarkoitettu markkinointitäky? Otan mielelläni kaikki jatkolukuvinkit vastaan, jos jollakin on enemmän tietoa tai muistikuvia asiasta.

Rajatapaukset on siis ainakin sen verran omaelämäkerrallinen, että kirjailija Peter Høeg on käynyt koulua jonkin aikana laitoksessa. Olisiko kirja kuitenkin nykymittareilla autofiktiota? Jos kirjailija kirjoittaa päähenkilöksi itsensä kaiman, onko tarkoitus houkutella lukijoita sillä ajatuksella, että kaikki tämä tai ainakin melkein kaikki oikeasti tapahtui oikealle Peter Høegille?

Vaikka pikkutarkasta luokittelusta ei välittäisikään, voi todeta että tämä omaelämäkerrallisuuden ja autofiktiivisyyden tunne on myös omiaan tekemään Rajatapauksista ajankohtaista luettavaa. Tällaistahan ihmiset kaipaavat.

Jos olen puolivahingossa itse lokeroinut Høegin ”ysärin miesneroksi”, niin ehkäpä olisi aika antaa myös hänen uudemmalle tuotannolleen mahdollisuus. Häneltä on ilmestynyt useampikin paksu ja mielenkiintoisia aiheita käsittelevä romaani Rajatapausten jälkeen – täytyypä tarttua johonkin niistä sopivan tilaisuuden tullen.

Suomennoksesta

Rajatapaukset on pitkän linjan konkarin, Pirkko Talvio-Jaatisen, suomentama. Kokemus, osaaminen ja vanhan ajan laatu näkyy: tämä on aivan loistava suomennos, erinomaista kieltä. Pitääkin joskus ehtiä katsomaan Talvio-Jaatisen haastattelu Kirjastokaistalta.

Lue myös nämä:
Peter Høeg: Lumen taju
Jan Guillou: Pahuus
Donna Tartt: Tikli