Lokakuun luetut

Lokakuussa on kirjatapahtumia riittänyt. Ja hyvää lukemista.

Kirjamessuja koin kaksin kappalein: vierailin sekä Turun Kirjamessuilla että Helsingin Kirjamessuilla. Marraskuussa olisi kirjatapahtumia luvassa ainakin Seinäjoella ja Kuopiossa, mutta ne taitavat jäädä minulta väliin.

Kuu alkoi kuitenkin valejuoniselostusten muistelulla - aihe on herättänyt kiivasta keskustelua vieläkin! Muuten lukemiset menivät kovin tuttua rataa: paljon kotimaista ja loput angloamerikkalaista. Nyt minulla on sentään meneillään yksi kirja, joka ei edusta kumpaakaan ryhmää, joten toivottavasti marraskuussa olisi jotain muutakin tarjolla.

Vaan minkäs teet, kotimaisissa oli paljon houkuttelevia ja myös odotukset täyttäviä kirjoja. JP Ahosen ja KP Alaren Perkeros oli huiman hyvä sarjakuvauutuus. Kaari Utrion Seuraneiti oli myös pettämättömän hyvä.

Katja Ketun Piippuhylly ja Kari Hotakaisen Luonnon laki olivat myös monin tavoin onnistuneita, mutta astetta epätyydyttävämpiä. Ville Kormilaisen Saiturin markkinointikirja ei ole ihan suoraan verrannollinen edellisten kanssa, se kun on bisneskirja eikä kaunokirjallisuutta. Siinä viehätti hyvien ajatusten herääminen, mutta tahmaava kieli ärsytti.

Huonoudessa pohjat veti kuitenkin Charlaine Harrisin All Together Dead, jonka kökköyttä ei pystynyt piilottamaan edes etelävaltioiden aksentilla puhuva äänikirjan lukija. Ihan viihdyttäviä Sookien seikkailut kuitenkin olivat.

Klassikko-osastolle pääsin Lewis Carrollin Liisan parissa. Liisan seikkailut ihmemaassa & Liisan seikkailut peilimaailmassa oli pohdituttavan erikoinen lukukokemus, josta monilla keskustelijoillakin oli paljon sanottavaa.

Luonnon laki Kirjamessujen lukupiirissä

Helsingin Kirjamessuilla järjestettiin ensimmäistä kertaa lukupiiritilaisuuksia. Kirjailija, kustantantajan edustaja, keskustelun avaajalukupiiri, kirjabloggaaja ja yleisö puivat lukupiireissä syksyn uutuuskirjoja. Minä osallistuin kutsubloggaajana Kari Hotakaisen Luonnon lakia käsittelevään lukupiiriin tänään aamupäivällä.

Luonnon lain kustantaja Touko Siltala toimi puheenjohtajana ja hyvin toimikin - puheenvuoroja jaettiin tarkasti ja tasapuolisesti. Salin edessä keskustelun avaajana istui Kirsin Book Club -niminen lukupiiri. Yleisö oli varsin naisvoittoista, mutta eräs osallistuva mies kommentoi Kari Hotakaiselle, että "kyllä sinun lukijoissasi on äijiä paljon enemmän kuin tämän salin osallistujien joukossa".

Tilaisuus käynnistyi kenties hieman varovaisen alkutunnustelun merkeissä puolin ja toisin, mutta pian keskustelu suorastaan ryöpsähti. Eräs rouva pohdiskeli kirjassa kuvattua mieskunnon palautumista onnettomuudesta toipumisen jälkeen, mutta Hotakainen hyväntuulisesti kieltäytyi kertomasta omakohtaisia kokemuksiaan aiheesta. Ylipäätään Hotakainen muistutti, että Luonnon lakia ei pitäisi tarvita tulkita kirjailijalähtöisesti. Hän kertoi halunneensa kirjoittaa kirjan, josta voi nauttia täysipainoisesti ilman, että tietäisi kirjailijasta yhtikäs mitään.

Lukupiirin osallistujat kiittelivät kaunista kieltä, yhteiskunnallista sanomaa ja uskottavia henkilöhahmoja. Myös kriittisiä äänenpainoja nousi ja havainnoista keskusteltiin rakentavasti. Todella mielenkiintoista oli parinkin yleisön edustajan huomautukset Luonnon lain kursiivilla kirjoitetuista jaksoista. Jotkut kokivat niiden vaikeuttavan lukemista, kun meni jonkun aikaa ennen kuin selvisi, kuka on kursiivijaksojen kertojahahmo. Eräs osallistuja ehdotti, että kursiivin voisi välillä kallistaa eri suuntaan, niin  olisi helpompaa erottaa kursiivikertojat toisistaan. Toinen ehdotti reippaammin, että kustantaja lopettaisi kursiivin käyttämisen kokonaan eikä kiusaisi sillä lukijoita. Kolmas taas kertoi lukeneensa kirjan päätteeksi kursiivijaksot yhteen putkeen ja löytäneensä sillä tavalla kirjan sisältä toisen kirjan.

Itse otin puheeksi Badun hahmon ja päälleliimatun tunteen, joka lukiessa jäi. Tästä tulikin hyviä vastapalloja, jotka antoivat paljon pohtimista. Hotakainen itse perusteli Badua sillä, että hän pitää siitä, kun kirjassa on joku ulkopuolelta tuleva hahmo, joka näkee asiat toisin kuin kirjan muut hahmot. Lisäksi hän oli halunnut kuvata Badun kautta perheettömän ihmisen kokemusta perheen etsimisestä. Eräs yleisön edustaja oli itse viettänyt paljon aikaa Afrikassa ja koki, että Badu oli uskottava muun muassa siksi, että hän kunnioitti Väinöä, koska tämä oli vanha mies.

Yleisön joukossa istui myös Vammaisfoorumin pääsihteeri Pirkko Mahlamäki, joka kommentoi kirjassa esiintyvää mainintaa "nappia painamalla" toimivasta pyörätuolista. Hänen mukaansa mikään tuolimalli ei toimi nappia painamalla, vaan kaikkien hänen tuntemiaan tuoleja ohjataan "joystickillä". Muuten Mahlamäki kiitteli kovasti kirjan kuvausta vammautumisesta ja toivoi myös eduskunnan päättäjien lukevan kirjan.

Hotakainen itse kommentoi, että painavasta aiheesta ei kannata kirjoittaa painavasti, vaan tyylin pitää pysyä kevyenä. Hän totesi, että "hieman provosoivasti voi sanoa, että Dostojevski on lempiviihdekirjailijani". Tätä hän perusteli Dostojevskin tavalla kertoa yhteiskunnallisista asioista ristiriitaisten henkilöhahmojen kautta. Nyky-Suomessakaan sellainen romaani ei toimisi, jossa puhuteltaisiin kuntapäättäjiä suoraan, vaan yhteiskunnallisista asioista on hänen mukaansa tehokkaampaa kertoa samastuttavien ihmiskohtaloiden kautta.

Lisäksi yleisöstä kuultiin muun muassa kiitosta uskottavasta sairaanhoitajan työn kuvaamisesta, ihmettelyä Miran raskauden kestosta ja huomio siitä, miten Hotakaisen kolmessa viimeisessä kirjassa päähenkilöllä on ollut metalliaiheinen nimi. Kuultiin myös, miten Hotakaisen kirjoja lukee "vedet silmissä" ja kysymys, kuinka voisi oppia kirjoittamaan yhtä hyvää suomea. Tähän Hotakainen vastasi, että kannattaa lukea eri tekstilajeja monipuolisesti, korkeakirjallisista teoksista kehnoihin lehtiin asti. Kirjailija totesi kauniisti, että "suomen kieli on mulle ainoa pelastusrengas tässä maailmassa".

Vaikka lukupiirille oli varattu aikaa puolitoista tuntia, tuntui siltä että tällä porukalla keskustelu olisi helposti jatkunut toisen mokoman verran. Sen verran ehdin järjestävän tahon kommentteja kuulla, että kahdesti päivässä pidetyt messulukupiirit vaikuttivat aika onnistuneilta tapahtumilta. Saa nähdä, vakiintuvatko lukupiirit osaksi messuohjelmaa.

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kansi: Elina Warsta / Siltala.

Kirjamessusunnuntain lukupiiri lähenee ja messujen nakittamana lukupiiribloggaajana ahersin loppuun lukupiirikirjan, Kari Hotakaisen Luonnon lain. Lukuaika on ollut melko pätkittäistä, mutta Luonnon laki antoi tässä hyvin myöten, sillä se oli melko hajanainen, lähes episodimainen romaani. Tarina eteni ilmavasti ja lukeminen oli suht nopeaa, vaikka Hotakaisella on tuttuun tapaan painavaa sanottavaa suomalaisesta nyky-yhteiskunnasta. Kirjaa on luettu blogeissa aika paljon, linkitän tähän Suketuksen, Mari A:n, Marjatan ja Morren blogiarviot.

Luonnon lakia on julkisuudessa syksyn aikana lähestytty melko biografisista lähtökohdista käsin, olihan Hotakainen vakavassa auto-onnettomuudessa. Kirjan päähenkilö Rautala kun joutuu auto-onnettomuuden vuoksi sairaalapotilaaksi. Minua ei kuitenkaan valtavasti kiinnostanut arvuutella mahdollisia yhtymiä tosielämän tapahtumiin, vaikka toki sairaalakuvaukset tuntuvat uskottavilta ja tarkoilta.

Maalämpöyrittäjä Rautala on ahkerasti kiertänyt veroja, mutta sairaalassa hän huomaa joutuneensa "veroparatiisiin", saavansa mahdottoman hyvää hoitoa vähällä rahalla. Sairaalassa työskentelevä Laura taas on niellyt potilaitten riehumiset ja resurssien leikkaukset vähin äänin, mutta vähitellen hänen mittansa alkaa täyttyä. Rautalan tytär Mira valmistautuu synnytykseen ja paasaa isälleen vihreitä arvoja.

Eikä siinä vielä kaikki: näkökulmahenkilöiksi pääsevät myös, iäkkäät vanhemmat, aikuiseksi kasvanut Plan-kummilapsi ja vaikka ketkä. Kokonaisuus on hieman polveileva ja minusta ainakin kummilapsi Badun olisi voinut huoletta leikata pois. Jotenkin stereotyyppisen tuntuista Badun kuvaaminen oli, ilmankin kirja olisi pärjännyt.

Sen sijaan Hotakainen onnistuu kuvatessaan raskaita aiheita kevyesti olematta silti höttöinen. Uutiset ja media ovat jo vuosikausia tolkuttaneet Suomen ylivelkaantumisesta ja julkisten palvelujen leikkaustarpeesta. Veroja kiertävästä vuodepotilaasta olisi voinut syntyä hyvinkin katkera, paasaava tai osoitteleva kirja, mutta Hotakainen välttää tällaiset ansat. Hän suosii tuttuun tapaansa lennokasta, paikoin runollista kieltä, mutta hän pystyy silti maanläheisellä tavalla tiivistämään monta  ajankohtaista ilmiötä helposti ymmärrettäviksi kannanotoiksi. Luonnon laki ajatteluttaa, mutta paikoin myös naurattaa:

Laura kuljetti pesusientä pitkin pakaroiden solaa. Rautala yritti lieventää vitutusta miettimällä, ettei Irma Keinäselläkään ollut helppoa, kun tämä tajusi matkustaneensa pitkän matkan Helsinkiin vain kuullakseen vettyneen piisamin näköisen miehen alakanttisen arvion hänen rakkaasta leipälapiostaan.

Hyvänä kielenkäyttäjänä ja tarkkana havainnoitsijana Hotakainen on iskussa, mutta romaanina Luonnon laki jää hieman lättänäksi. Onnettomuus, sairaalahoito ja toipuminen ovat dramaattisia tapahtumia, mutta draaman kaarta ei oikein synny, ei ainakaan minun päässäni. Ehkä henkilöiden karsiminen tai jyrkempi vastakkain peluuttaminen olisi auttanut. Mutta sen verran minäkin annan kirjailijaan perustavalle tulkinnalle myöten, että ehkä Luonnon laki on ollut kirja, johon aiheet ovat tulleet puoliväkisin omien kokemusten kautta.

Uskon Hotakaisen vannoutuneiden ihailijoiden nauttivan Luonnon laista joka tapauksessa, mutta sellaiselle, joka ei ole lukenut Hotakaista aiemmin, tämä ei varmaan ole paras kirja hänen tuotantoonsa tutustumiseen. Siihen tarkoitukseen voisi sopia paremmin vaikkapa edellinen romaani Jumalan sana, tosin omana Hotakais-ykkösenäni säilyy edelleen Klassikko.

Lue myös nämä:
Kari Hotakainen: Klassikko
Arto Salminen: Ei-kuori
Veikko Huovinen: Lentsu

Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa & Liisan seikkailut peilimaailmassa

Kansi: John Tenniel -
Jenni Noponen / Gummerus.

Gummeruksen julkaiseman tyylikkään kovakantisen Liisan seikkailut ihmemaassa & Liisan seikkailut peilimaailmassa olen ostanut hetken mielijohteesta joki aika sitten. Tarkemman ajan sain tarkastettua Aamuvirkku yksisarvisen Liisa-postauksen kommenteista: kirja on odottanut lukemistaan syksystä 2010 asti. No, Liisa-kirjathan on julkaistu 1800-luvun jälkipuoliskolla, joten mitäpä pikku odotuksesta. Liisa pongahtaa blogeihin aika ajoin, ainakin Luru ja Satu ovat  myös Liisan matkassa seikkailleet.

Carrollin klassikkokirjat on suomennettu useaan kertaan, uusimmasta suomennoksesta voi lukea Hesarin arvion. Minun painoksessani suomentajina ovat Eeva-Liisa Manner ja Kirsi Kunnas - mainio yhdistelmä, onhan Kunnas pistämätön runoilija ja sanoilla leikittelijä ja Manner kovan luokan kirjailija, runoilija ja suomentaja.

Olen lukenut Liisa-kirjat joskus lapsena, mutta kovin epämääräinen muistikuva niistä oli. Muistelen kuitenkin, että löysin peilimaailma-seikkailut kirjaston hyllystä vasta melko myöhään, ja että kirja tuntui jotenkin painajaismaiselta. Pakko muuten sanoa, että vaikka Gummeruksen sivuilta löytyvässä kansikuvassa lukee "peilimaassa", on painetussa kirjassa kannen teksti nimenomaan "peilimaailmassa". Olisiko Gummerukselta jäänyt verkkoon vanha versio kuvasta.

Klassikkokirjojen kohdalla ei ehkä samalla tavalla tarvitse varoittaa spoilaamisesta kuin uudempien kirjojen, ovathan klassikkojen juonet usein laajalti tiedossa. Varoitan nyt kaiken varalta kumminkin, että aion käsitellä kirjan juonta tavalla, joka spoilaa. Lopeta siis lukeminen tähän, jos et jostain syystä halua tietää mitään Liisa-kirjoista.

John Tennielin kuvitusta. Wikimedia Commons.

Painajaismaiset muistikuvani liittyvät erityisesti peilimaailmasta löytyviin Mursuun ja Nikkarin. Runo osterien syönnistä oli jäänyt mieleen tunnelmaltaan kamalana. No, jotenkin outo se on vieläkin, mutta yllättävän outo tunnelma Liisa-kirjoissa oli koko ajan. Erityisesti ällistyin kuitenkin, kun kumpikin kirja loppui "ja se olikin vain unta" -päätökseen. Muistan, että ala-asteen ainekirjoituksessa tämä oli todella suosittu keino - sillä sai äkkiä aineen kätevästi loppuun eikä tarvinnut ratkaista ylittämättömän vaikeiksi muuttuneita juonenkäänteitä. Ovat keinoa muutkin käyttäneet - esimerkiksi tv-sarja Dallasin kymmenennellä tuotantokaudella selitettiin yhdeksännen tuotantokauden tapahtumien olevan vain unta. Muita "se olikin vain unta" -teoksia löytyy Wikipediasta.

Uni kirjallisena ratkaisuna herättää paljon kysymyksiä, mutta kylläpä Liisat ovat muutenkin sellaisia kirjoja, että tekisi mieli ryhtyä heti lukemaan itseään fiksumpien analyyseja kirjoista. Vaikka kirjat ovat lastenkirjojen maineessa, eivät ne tunnu lastenkirjoilta. Unimainen logiikka aiheuttaa painajaismaisen tuntuisia tilanteita, vaikka enää ei varsinaisesti pelottanut lukiessa. Tapahtumat ovat ennalta-arvaamattomia, logiikan sääntöjä rikotaan monin tavoin ja hahmot ovat monin paikoin epämiellyttäviä ja omituisia.

Onneksi painoksen lopussa oli Kirsi Kunnaksen jälkisanat, joissa hän kertoo suomentamistyössä tehdyistä valinnoista. Carroll ammensi aineksia lastenloruista ja satirisoi viktoriaanisia kasvatusihanteita. Runojen nonsense vaatii osaavaa kääntäjää, ja minä nautiskelin Kunnaksen kielipelistä. Tulipa oivalluskin: kertoessaan Jabberwocky-runon suomentamisesta Pekoraaliksi, Kunnas viittaa alkutekstin vorpal sword -miekkaan. Ping! Fables-sarjakuvassa esiintyvä vorpal sword on siis Carrollin kynästä lähtöisin. Kiva hoksata tällaisia, vaikka kai tällainen jollekin muulle on ollut yleistietoa jo aikoja sitten...

John Tennielin alkuperäiskuvitus on lumoavaa ja painos on muutenkin ulkoasultaan huoliteltu: jämäkät kannet, paksu paperi, tyylikäs taitto. Tätä kelpaa säilyttää omassa hyllyssä, tosin tuntuu siltä että joskus voisin kokeilla Liisan lukemista alkukielelläkin.

Liisojen lukeminen aiheutti samankaltaisia mietteitä kuin J.M. Barrien Peter Pan: miten ihmeessä näin sekopäisiä ja ahdistavia kirjoja pidetään lastenkulttuurin kivijalkoina? Ei mahda mitään, täytynee lueskella jotain fiksuja Liisa-analyysejä jos sellaisia sattuu kohdalle. Saa myös vinkata hyvistä kirjoista tai artikkeleista, jotka tähän tarkoitukseen sopivat.

Lue myös nämä:
J.M. Barrie: Peter Pan
Grimmin sadut III: Lumikki
Bryan Talbot: Grandville

Ville Kormilainen: Saiturin markkinointikirja

Kansi: Ea Söderberg / Kauppakamari.

Saan sähköpostiin kaikenlaisia kirja-aiheisia tiedotteita ja Ville Kormilaisen Saiturin markkinointikirjan bongasin juurikin sähköpostiin tupsahtaneesta tiedotteesta. Pyysin ja sain kirjasta arvostelukappaleen. Tulin siis olleeksi mukana parissakin Saiturin markkinointikirjan opetuksessa, sillä kirjassa käsitellään sekä tiedotteiden tekemistä ja lähettämistä että bloginäkyvyyttä. Näistä lisää myöhemmin.

Kirjassa kiinnosti aihe: olen sekä työn puolesta että vapaa-ajalla päässyt tekemään markkinointia ja viestintää. Talousuutisia seuraamalla on helppo huomata, että markkinointi ja erityisesti siihen käytettävä raha ovat kuumia aiheita: onhan yritysten säästötoimien yhteydessä tavallista, että markkinointiresursseja halutaan leikata.

Toisaalta jo blogiharrastukseni kautta olen nähnyt, että näkyvyyteen ei todellakaan tarvita aina rahaa. Esimerkiksi viime helmikuussa kirjabloggaajien tiedote Blogistanian Globaliasta meni läpi sekä STT:n kulttuuriuutisissa että aina norjalaismedioissa asti. Tiedote on tehty ja levitetty täysin talkoovoimin eikä kirjabloggaajilla ole taustallaan minkäänlaista virallista organisaatiota.

Ville Kormilainen esitellään digimedia-alan yrittäjäksi ja kokemusta hänellä on muun muassa Suosikin ja Universal Music Finlandin palveluksesta. Itse luin Saiturin markkinointikirjasta myös kaikenlaista sanomaa yrityksen toimintakulttuurin ja organisaatioiden johtamisen merkityksestä, vaikka nämä eivät suoranaisesti Kormilaisen aiheita olekaan. Kirjassa toistuu vertailu start up -yritysten ja vanhojen, kenties jo hieman luutuneiden yritysten välillä. Vanhojen yritysten vanhat markkinointikeinot ovat kalliita: vaikkapa tv-mainonta ja ulkomainonta maksavat paljon. Pienet start up -yritykset panostavat sosiaaliseen mediaan, verkon sisällöntuotantoon, luovaan kokeiluun ja henkilökohtaisten suhdeverkostojen luomiseen.

Saiturin markkinointikirja muistuttaa, että vaikka monet markkinointikeinot ovat sekä halpoja että tehokkaita, niin aikaa ja vaivaa niihin kannattaa käyttää. Tehokas sisällöntuotanto verkkoon edellyttää pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä. Toisaalta monia asioita on helppo kokeilla. Epäonnistumisiin ei tarvitse takertua, vaan aina voi yrittää uudelleen.

Kirja oli antoisaa ja ajatuksia herättävää luettavaa, mutta välillä hyvät ajatukset puuroutuivat epätarkan ja paikoin jopa kehnon kielen sekavuuksiin. Kormilainen käyttää se-pronominia englannin kielen määräisen the-artikkelin tapaan. Jo johdannosta löytyy useita virkkeitä, jotka herättävät sisäisen oikolukijani:

Väitän, että Soikun kaltaiset tyypit tulevat tulevaisuudessa olemaan ihan avainasemassa aika monenlaisen jutun tekemisessä. (sivu 9)

Tulla-futuurihan sieltä tulla tupsahtaa. Ja eikö riittäisi pelkästään "avainasemassa", mikäs se "ihan avainasema" on? "Aika monenlainen juttu" taas on melkoisen ympäripyöreä käsite. Ja vaikka jutut voivat olla monenlaisia, yksi juttu tuskin kuitenkaan on monenlainen vaan yhdenlainen.

Enää kotiin neljä kertaa vuodessa tuleva harrastajalehti ei olekaan se jumalallinen sana, vaan gurut löytyvät todennäköisimmin jostain aivan muualta. (sivu 9)

No mikähän "se" jumalallinen sana sitten on? Ilmeisesti jotain, mistä gurut ennen ovat löytyneet.

Bisneskirjoissa tämänkaltainen viimeistelemätön kieli tuntuu olevan yleistä, ja ehkäpä olen lukijana vähemmistössä kun yllämainitun kaltaiset seikat minua häiritsevät. Kuten sanoin, parhaimmillaan Saiturin markkinointikirjan ajatukset ovat hyviä ja virkistäviä.

Kormilainen käy läpi peruskanavat verkkosisällön tuottamiseen: Facebook, blogit ja YouTube saavat eniten tilaa. Juuri näissä osioissa uudenlaisen ja vanhakantaisen yrityskulttuurin erot nousivat selvimmin näkyviin. Verkossa kun pelkkä sisällön tekeminen ei yksin riitä, suureen näkyvyyteen tarvitaan myös tykkäämistä, jakamista ja linkittämistä. Tähän saa vetoapua helpoimmin yrityksen henkilökunnalta. Mutta onko heille edes kerrottu, mistä milloinkin tiedotetaan? Tai onko heitä kannustettu aktiivisuuteen sosiaalisessa mediassa, vai kulkeeko firman viestintä edelleen keskitetysti lukuisten hyväksyntäpalaverien ja tiukan portinvartijan kautta?

Tulkitsen, että vaikka saiturimarkkinointi säästää yritykseltä rahaa, edellyttää se luottamuksellista ja yhteisöllistä ilmapiiriä, jossa kokeilut ja tekemällä oppiminen on sallittua. Kormilainen kun muistuttaa, että verkkosisältöä kannattaa tehdä matalan kynnyksen periaatteella ja hakea luovasti uusia tapoja. Tämä edellyttää myös erehtymismahdollisuuden hyväksymistä.

Tiedotejakelu ja lehdistötilaisuuksien järjestäminen saavat melkoista pöllytystä. Viestinnän perinteisin ja karuin väline on tiedote, tuo sähköpostiin pyytämättä, muttei yllätyksenä karahtava, sähköisestä muodostaan huolimatta vahvasti paperilta maistuva ja hajuton tekele. Yhdyn tähän näkemykseen - usein tiedotteista näkee, että niiden takana on tottumus paperilla tiedottamiseen, jolloin vuorovaikutteisuus ja linkittäminen jäävät täysin hyödyntämättä.

Lehdistötilaisuuksissa käyvät lähinnä ne toimitusten nurkissa pyörivät toimittajat, joiden päätäntävalta sisältöön on mennyttä, tai freelance-toimittajat, jotka käyvät hakemassa kupunsa täytettä tilaisuudesta. Tämäkin pitänee melko pitkälle paikkansa.

Kohdentamattomien joukkotilaisuuksien sijaan Saiturin markkinointikirja nostaa esiin henkilökohtaisten suhteiden luomisen tärkeyden. Samaan aikaan kun tuuttaa sisältöä verkkoon, kannattaa verkostoitua oman alan mediavaikuttajien ja avainhenkilöiden kanssa. Kun tuntee ihmisiä ja voi lähestyä heitä suoraan, saa oman viestinsä paremmin läpi kuin persoonattomien massapostituslistojen kautta.

Loppuun nostan vielä blogeja käsittelevän osuuden, onhan blogimaailma minulle läheisin sosiaalisen median osa-alue. Kormilainen neuvoo lähestymään bloggaajia arvostaen ja suosittelee myös tutustumaan etukäteen niihin blogeihin, joille haluaa yritystään tehdä tykö. Ryhdyin muistelemaan ehdotuksia, joita omaan sähköpostilaatikkooni on tänäkin vuonna tullut. Tässä saamassani sähköpostissa ei kerrottu edes kirjan nimeä, vaan lyhyen esittäytymisen jälkeen mentiin suoraan asiaan:

Olemme myyneet sitä jo ennen syksyn markkinoita ystävillemme ja kaikki ovat kehuneet sitä hurjasti. Jotkut ovat lukaisseet sen päivässä tai parissa, jopa sellaiset ihmiset, jotka eivät normaalisti kirjoja juuri lue. Haluaisimme lähettää sinulle kirjan luettavaksi ennen Kirjamessuja. Laittaisitko minulle lähetysosoitteen, niin postitan sen.

Kieltäydyin nätisti ja asia oli sillä selvä. Kaikille kohtelias "ei" taas ei riitä. Tämä kuuluu vastaukseen, jonka sain kun olin kohteliaasti kieltäytynyt erään kirjailijan tarjoamasta arvostelukappaleesta:

Vaan Salla miten voi tietää jos ei - edes kevyesti -tutustu. Opetammehan me lapsiammekin "maistelemaan": Et voi sanoa jos et ole maistanut.

Eikä maksa mitään. Suomi on aika tasapaksu maa. Kaikki tietävät heti,mikä on mitäkin ja miten kuuluu suhtautua. Ettei tekisi itseään hölmöksi kun uskaltaa tutustua marginaaliin.

No joo, en halua pyytää aikaasi edes kevyeen tutustumiseen.mutta entäpä jos eräänä päivänä "halveksituilta" pienkustantajilta löytyisi jotain? Erilaista.

Omasta puolestani voin sanoa, että en laske itseäni ihmisiin, jotka "eivät normaalisti juuri lue". Ja bloggaan kyllä teoksista, jotka monelle keskivertolukijalle ovat marginaalia - vaikkapa kotimaisten pienkustantamojen sarjakuvat ovat tällaisia. Melko lyhyellä perehtymisellä nämä asiat todennäköisesti saisi blogistani selville jo ennen markkinointiviestien lähettämistä.

Kaiken kaikkiaan Saiturin käsikirjaa kelpaa kyllä suositella yrityksille tai muillekin tahoille, joilla on tarve saada näkyvyyttä. Kirjan lukeminen tekisi erityisen hyvää sellaisille hieman dinosaurusmaisille yrityksille, joissa on totuttu uskomaan, että asiat kannattaa tehdä aina samoin kuin ennenkin on tehty. Voi kyllä olla, että Saiturin käsikirjan vinkkien noudattaminen edellyttäisi melko suuria ajattelutavan muutoksia norsunluutorneissa. Kirjasta oli kuitenkin mukava lukea, että suomalaisessa yritysmaailmassa on jo nyt mukana paljon porukkaa, joka uskoo avoimuuteen, luovuuteen, kokeilemiseen, tekemällä oppimiseen, tutustumiseen ja ideoiden ja tiedon jakamiseen.

Lue myös nämä:
Kari Nars: Miljoonahuijarit 
Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä
Elina Jokinen: Vallan kirjailijat 

Vielä ehtii ilmoittautua Kirjamessujen lukupiireihin!

Vinkkasin jo aiemmin, että osallistun Helsingin Kirjamessujen lukupiiriin. Tehtäväni on tehdä juttu Kari Hotakaisen Luonnon lakia käsittelevästä lukupiiristä. Nyt on tiedossa myös astetta vaativamman edustustehtävän aikataulut, eli Kirjamessuilla voi tavata bloggaajia Sports Bar -ravintolassa. Lukupiirien aikataulu ja ohjelma löytyy täältä ja messuthan järjestetään 24.-27.10.

Kuva: Suomen Messut Oy

Viime aikoina blogimainossäännöt ovat taas olleet otsikoissa ja Kuluttajavirasto ilmeisesti aikoo jonkinlaisen kannanoton julkaista lähitulevaisuudessa. Ohjetta odotellessa ilmoitankin, että lukupiiritehtävän vuoksi Kirjamessujen järjestäjä on lähettänyt minulle Luonnon lain arvostelukappaleena ja nipun kirjamessulippuja. Minulle pitäisi olla tulossa myös pressikortti, jolla pääsee messujen pressitilaan. Epäilen siellä tarjoiltavan ainakin kahvia, kenties jotain syötävääkin!

Charlaine Harris: All Together Dead

Olen tainnut aiemminkin kehua Itäkeskuksen kirjaston mainiota äänikirjavalikoimaa. Sieltä mukaan tarttui myös Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan seitsemäs osa.

Olen True Blood -tv-sarjasta kirjoittaessani kertonut, ettei Harrisin kirjasarja erityisemmin houkutellut lukemaan, koska halusin nauttia onnistuneesta tv-sovituksesta. Sittemmin olen tuntumaa ottanut kirjoihin A Touch of Dead -novellikokoelman verran. Innostukseni tv-sarjaa kohtaan on myös laskenut, jossakin neljännen tuotantokauden loppupuolella taso tuntui laskevan melkoisesti. Joten äänikirjan kuunteleminen houkutti, varsinkin kun lukija Johanna Parkerilla mainostettiin olevan "hypnoottinen etelävaltioiden aksentti".

Aloitan kehuista. Harrisin luoma maailma on kiinnostava ja Sookie päähenkilönä houkuttelee samaistumaan. Äänikirja oli viihdyttävää viihdettä.

Sitten kriittisempiin huomioihin. All Together Dead toi mieleen lukukokemukseni Virginia Andrewsin kirjojen parissa. Tai oikeastaan huomasin muistelevani aiemminkin mainitsemaani, mieleen jäänyttä lukijaluonnehdintaa Andrewsin Koston terälehdistä: If books were foods this book would be a big bag of potato chips. You really should eat better, but sometimes you just have to cut loose and indulge. Samoin sanoin voisi kuvata All Together Deadia. Kirjana tämä oli melkoista roskaa, mutta kuten sanoin, viihdyttävää roskaa.

Vastaavia mielipiteitä löytää Goodreadsista, jos filtteröi näkyviin yhden tähden arvioita. I'd like to burn the crap, to be honest, kommentoi nimimerkki Xylia.  I am now dumber for having read this book, kommentoi puolestaan nimimerkki Melissa. Toki Goodreadsin käyttäjien antama keskiarvosana on silti varsin hyvä, 4,07 / 5.

Mikä kirjassa sitten mätti? No, jotain kertoo kai sekin, jos kirjan takakansiteksti oli vauhdikkaampi ja jännittävämpi kuin itse kirja. Takakannessa väitetään siis seuraavaa:

Sookie's beginning to get used to being surrounded by all varieties of undead, changeling, shapeshifting and other supernatural beings - but even she has her limits. She'd really like to take a while to get over being betrayed by Bill, her long-time vampire lover, and get used to her new relationship with the sexy shapeshifter Quinn - but instead, she finds herself attending the long-planned vampire summit, the destination of choice for every undead power player around, as a sort-of human 'Geiger counter' for Sophie-Anne Leclerq, vampire queen of Louisiana.

But the job is fraught with difficulties. Sophie-Anne's power base has been severely weakened by Hurricane Katrina, and she's about to be put on trial during the event for murdering her king. Sookie knows the queen is innocent, but she's hardly prepared for other shocking murders: it looks like there are some vamps who would like to finish what nature started. With secret alliances and backroom deals the order of the day - and night - Sookie must decide which side she'll stand with, and quickly, for her choice may mean the difference between survival and all-out catastrophe.

Juu ei. Oikeasti kirja kertoo siitä, mitä Sookie pukee päälleen, miten Sookie pesee käsiä vessassa ja ihmettelee naistenhuoneen käsipyyhkeitä, miten kaikki vastaantulevat miehet ihailevat Sookien seksikkyyttä, miten Sookie pähkäilee teinimäisiä ihastuksen tunteitaan eri miehiä kohtaan ja miten Sookie hymyilee leveästi milloin kenellekin.

Kirjan tapahtumattomuus on hämmästyttävää. Ottaen huomioon että kirjassa tapahtuu parikin väkivaltaista kuolemaa, on kirja todella staattinen. Harrisin kirjoittajanlahjat riittävät siihen, että hän kuvailee vastaantulevien henkilöhahmojen vaatteita. Jopa takakannessa mainitun katastrofin aikana Sookie muistaa kertoa, että hänen pelastamansa vampyyri on pukeutunut mustaan silkkipyjamaan.

Monet juonenkäänteet ovat joko naurettavia tai lapsellisia tai molempia. Vampyyrien kokouksessa nähdään muun muassa toisesta ulottuvuudesta saapunut mielettömän taitava palkkasoturi. No mitä hän tekee? Kuljeskelee kokouksessa ympäriinsä kertomassa että hei, minä olen herra X:n henkivartija ja suojelen häntä. Öh, eikös kannattaisi mieluummin sulautua joukkoon ja olla paljastamatta rooliaan, niin voisi olla paremmat mahikset suojella isäntäänsä?

Kaksinaismoraalia väläytellään. Kuuman seksikäs ja ihanan kaunis Sookie herättää hirveästi himoja. Mutta kun Sookie keikuttaa peppua discon tanssilattialla, tulee tuhatvuotias viikinkivampyyri Eric paheksumaan hänen moraalitonta käytöstään. Siis täh, eikös Ericillä ollut plakkarissa satojen vuosien irstailukokemus?

No miksi sitten kuuntelin kirjan loppuun? Jaa-a, ehkä minulla sitten on kova halu samaistua telepaattiseen blonditarjoilijaan, joka saa shoppailla ihania vaatteita vampyyrien laskuun. Ja joka osaa ratkaista murhamysteerin suitsait sukkelaan viimeisellä levyllä, vaikka ns. murhatutkimus on jäänyt täysin ulkonäköseikkojen varjoon koko siihenastisessa tarinassa. 

Johanna Parkerilla kyllä oli todella viehättävä aksentti, mutta näyttelijänlahjoissa olisi ollut toivomisen varaa. No, eipä Parker ainakaan huonontanut Harrisin jokseenkin kökköä tekstiä.

Silti en ihmettele, että Harris on käärinyt reippaasti rahaa kirjoillaan. Roskaisuudesta huolimatta Sookien maailmassa tosiaan on jotain koukuttavaa. Ehkäpä pidän silti hieman taukoa ennen Sookien seuraan palaamista.

Lue myös nämä:
Charlaine Harris: A Touch of Dead
Virginia Andrews: Pimeyden kukat
Rachel Vincent: Kissatyttö

Kaari Utrio: Seuraneiti

Kansi: Lauri Linnilä / Amanita.

Kaari Utrion Seuraneitiä luin tahallisen pitkitetysti, että lukunautintoa riittäisi pitkäksi aikaa. Onhan Utrio pitkäaikainen kirjailijasuosikkini ja hänen uusi kirjansa on siksi aina must-luettavaa minulle.

Seuraneiti jatkaa Utrion 2000-luvulla kirjoittamien epookkikomedioiden sarjaa. Kirjassa on täysipainoisuuden tuntu - nostan tämän Utrion 2000-luvun romaanien parhaaksi. Tykkäsin kovasti myös edellisestä romaanista, vuonna 2011 ilmestyneestä Oppineesta neidistä, mutta Seuraneiti tuntuu erityisen onnistuneelta. Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Booksy ja Amma.

Lisäpisteet kirjalle siitä, että alun tapahtumat sijoittuvat Kajaaniin! Kotikuntani Paltamokin mainitaan usein - tosin piti palauttaa mieleen että kuntarajoja on taidettu piirrellä uusiksi sitten 1800-luvun alkupuoliskon. Nyky-Kajaanista katsottuna Paltamo ei suinkaan ole joen toisella puolella vaan Oulujärven toisella puolella. Toki Kajaaniin nykyään kuuluva Paltaniemen alue kaupungin kupeessa on aikanaan ollut osa Paltamoa ja Paltaniemen kuvakirkko kuuluu edelleen Paltamon seurakunnalle.

Seuraneidin kajaanilaisväri johtuu siitä, että päähenkilö Linda Melin vierailee usein Kajaanissa, vaikka onkin kotoisin Pohjois-Savosta. Huikaisevan kaunis Linda kutsutaan kuitenkin kauppaneuvoksetar Poppelin seuraneidiksi Helsinkiin. Jo ennen Helsinkiin pääsyä peräti kaksi miestä on ehtinyt rakastua Lindaan. Kajaanissa vieraillut tukkukauppias Claes Carleson on varakas mutta arkinen, kajaanilaistätiään katsomaan lähtenyt senaatin sihteeri Victor Waldau taas näyttää kreikkalaiselta jumalalta mutta on kovin huikentelevainen.

Ujon Lindan pitää Helsingissä sopeutua seurapiirien tapoihin ja kestää vaatimattomasta taustasta johtuva vähättely. Waldaun perhe ei vaikuta kovin ihastuneelta poikansa mielitiettyyn, mutta tervantuotannosta ja ruukin kirjanpidosta mielellään jutteleva Linda hurmaa jopa kenraalikuvernööri Zakrevskin...

Kaiken kaikkiaan Seuraneiti oli aivan ihanaa luettavaa. Utrio piikittelee ihmisluontoa, rakentaa komediallisia kohtauksia ja dramaattisia käänteitä ja kuvaa tuoretta pääkaupunkia Helsinkiä hauskasti ja elävästi. Tukkukauppiaan liiketoiminnan kuvaaminen ja kotimaisen teollisuuden kannattavuuden pohdiskelu luovat yhtäläisyyksiä nykypäivään. Myös helsinkiläisen virkamieskunnan kuvauksessa voi aistia kevyttä vertailua nykyaikaan:

Kenraalikuvernööri Zakrevski tunnettiin senaatissa orjapiiskurina. Suomalainen virkamiehistö ei ollut ikinä tehnyt niin paljon töitä kuin Arseni Andrejevitš Zakrevskin aikana. Victor itse oli joutunut palaamaan senaattiin joskus iltapäivisin päivällisen jälkeen, ja joku sihteereistä oli tarinan mukaan käsketty pulpetin ääreen aamukahdeksalta. 

Siinä missä Utrion keskiaikaromaanit kuvaavat maailmaa, jossa ihminen syntyy säätyynsä ja kohtalo on lähestulkoon ennustettava, on näissä autonomian ajan Suomea kuvaavissa kirjoissa toisenlainen pohjavire. Pelkkä syntyperä ei enää ratkaise, vaan ihminen pystyy omalla älykkyydellään, tarmollaan ja ahkeralla työnteolla muuttamaan elämäänsä. Aatelisuus tai korkea virka-arvo ei välttämättä enää riittänytkään pitämään ketään hierarkian huipulla. Oman osaamisen varaan rakentaminen saattoi viedä pitemmälle.

Ai niin! Ilkeissä sisarpuolissa esiintynyt Emilia piipahtaa eräässä kohtauksessa. Ihanaa saada lukea toisesta kirjasta tutun henkilöhahmon uusia kuulumisia. Ehkä täytyy lukea Ilkeät sisarpuolet pian uusiksi, niin pääsee takaisin epookin maailmaan ja utriomaisiin tunnelmiin!

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Oppinut neiti
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet 
Kaari Utrio: Isabella

Turun kaupunginkirjaston kellarissa ja kirjamessuilla

Tänään on viimeinen päivä ehtiä Turun kansainvälisille kirjamessuille, joten Varsinais-Suomen suunnalla asuvien kannattaa liikahtaa kohti Turun Messu- ja Kongressikeskusta. Retkeilin messuille eilen ja mukavaa olikin tällä neitsytmatkallani - en ole aiemmin käynyt Turun kirjamessuilla, mutta saatanpa harkita lähteväni toisenkin kerran! Messujen pääteemoina ovat Yhdysvallat ja Somero.

Turun kaupunginkirjaston hieno pihalehmä.

Turun kaupunginkirjastossa työskentelevä Erjan lukupäiväkirjan Erja oli järjestänyt aamupäivälle bloggaajaohjelmaa. Lukulampun valossa -hanke esittäytyi ja kirjastolaiset johdattivat bloggaajaryhmän Aurian kellariin tutustumaan kirjaston vanhimpaan aineistoon ja kummituskierrokselle varastokirjaston sokkeloihin.

Kellariin roudattu historiallisen aineisto kaipaa kuulemma edelleen järjestämisestä, mutta kirjaston resurssitilanteesta johtuen äkillistä muutosta ei ole luvassa. Oli kuitenkin todella viehättävää tutkailla ja ihastella aineistoa. Löysin muun muassa kaksi erilaista kappaletta 1850-luvulla painettua Charles Dickensin Bleak Housea - minulla on Bleak House (Kolea talo) kesken Kindlessä "metrokirjana", joten oli hauska fiilis etsiä 1850-luvun kirjasta se kohta, joka minulla on Kindlessä menossa. Lisäksi kurkkasin 1930-luvulla painettua Kajaanin kaupungin historiaa, josta löytyikin tieto että kotijokeni Kiehimänjoen varrella on asunut Karppisia jo 1500-luvulla, terveisiä vaan naapuriin!

Kuten kuvista näkyy, osa aineistosta oli hieman rähjäisemmässä kunnossa...

...mutta osa viimeisen päälle hienossa.

Kirjastokierroksen jälkeen messut kutsuivat. Olin ruksaillut ohjelmalehtisestä etukäteen kaikkea kiinnostavaa, mutta olin jo varautunut siihen että messutungoksessa suunnitelmat menevät helposti uusiksi. Ensin kiersin messujen myyntiosastoalueen, mukaan tarttui Pentti Saarikosken Aika Prahassa täydentämään maltillisesti kartuttamaani Saarikoski-kokoelmaa. Hyväkuntoinen toisen painoksen nide maksoi kahdeksan euroa. Vaikka myyntiosasto oli hallittavissa olevan kokoinen, iskee messutungoksessa helposti väsy, joten suuntasin kokoustiloissa järjestettyjä ohjelmanumeroja kuuntelemaan.

Tietokirjailija ja Yhdysvaltain suurlähettilään puoliso Cody Douglas Oreck.

Livahdin takaovesta mukaan Role of women in literature -paneelikeskusteluun, jota tähditti Yhdysvaltain suurlähettilään puoliso Cody Douglas Oreck. Hän on kirjoittanut suomalaisarkkitehtuuria tarkastelevan kirjan Storybook Helsinki and beyond. Mukana keskustelemassa olivat yhdysvaltalainen Lynn Nottage, suomalaisia edusti Leena Parkkinen. Juha Itkonen isännöi keskustelua.

Sekä Douglas Oreck että Nottage olivat harjaantuneita, eläväisiä ja kiinnostavia keskustelijoita, mutta Parkkinen ja Itkonen olisivat voineet hieman skarpata. Parkkinen oli enimmäkseen hiljaa ja Itkosen kysymykset muuttuivat loppua kohti melko laiskoiksi, tyyliin "kerro suosikkinaiskirjailijasi/mieskirjailijasi". Ja kun keskustelukielenä on englanti, toivoisin suomalaisten muistavan, että englanniksi olisi hyvä käyttää voimakasta, elävää intonaatiota. Monotonisen tasapaksu polotus kuulostaa kovin ankealta. Tiedän, että suomalaisia moititaan liiasta itseruoskinnasta vieraiden kielien puhumisessa enkä halua julistaa mitään kansallista häpeää Itkosen ja Parkkisen esiintymisen vuoksi. Toivoisin silti kaikkien muistavan, että kun esiinnytään englanniksi, täytyy hieman panostaa puheen eläväisyyteen, vaikka suomeksi suomalaisten kesken sellainen eleetön mumeltaminen onkin ihan normaalia.

Professori Timo Soikkanen.

Lisäannoksen tiukkaa historia-asiaa sain seuraavan luennoitsijan puheenvuorosta. Turun yliopiston professori Timo Soikkanen veti tehokkaasti vajaan puolen tunnin luennon aiheesta "Vuoden 1863 kieliasetuksesta Turun Yliopiston ja Åbo Akademin syntyyn". Mukavalla turkulaisnuotilla esitelmöidyn historiakatsauksen pääviesti oli, että kyseisten yliopistojen syntyyn ei suinkaan vaikuttanut ainoastaan 1800-luvun lopun kieliriidat, vaan myös halu toimia Suomen venäläistämistä vastaan. Hieman kuitenkin harmitti, kun järjestäjä tiivisti esityksen loppupäätä aikataulujen vuoksi. Ei ole esiintyjän vika, jos järjestäjän ilmoittamat aikataulut mättävät - Soikkanen pääsi aloittamaan vasta ohjelmaan merkittyä aikaa myöhemmin ja olisin mielelläni kuullut kaiken, mitä hän oli esitykseensä valmistellut.

Tämän jälkeen menin kuuntelemaan Mikko Perkoilan Mononen-Mustapää -konsettia. Unto Mononen on hieno säveltäjä ja minulle oli uutta tietoa, että hän sävelsi myös P. Mustapään runoja. Musiikki oli tosi kaunista, levyn voi ostaa netistä tai kuunnella Spotifyn kautta. Esitys oli osa messujen Somero-teemaa, olihan Mononen somerolainen.

Kirjabloggaaja, kustannustoimittaja ja tietokirjailija Katja Jalkanen.

Sokerina pohjalla olikin kirjabloggaaja-asiaa. Katja Jalkanen ja Hanna Pudas esittelivät Rivien välissä -kirjablogikirjaa hauskasti toisiaan haastattelemalla. Hannaa ja Katjaa pääsee kuuntelemaan myös Helsingin kirjamessuilla lauantaina 26.10. He esiintyvät Aino-lavalla klo 11.30 yhdessä Suvi Aholan kanssa, ohjelmanumeron nimi on "Jaetun lukemisen ilo". Lisäksi Ylen Kultakuume-ohjelmassa on messuilla tehty Katjan haastattelu.

Kirjabloggaajat Minna Vuo-Cho ja Hanna "Morre" Matilainen sekä Into-kustantamon Mika Rönkkö ja Like-kustantamon Nora Varjama.

Tämän jälkeen alkoi Kirjasfääri-blogin Taikan koordinoima Suuri bloggaajatapaaminen, johon oli kutsuttu myös kustantamojen väkeä keskustelemaan kirjablogeista. Paneelikeskusteluun osallistuivat kuvassa näkyvien henkilöiden lisäksi myös Kirsin kirjanurkan Kirsi ja Taika itse. Lähdin hieman kesken kaiken pois, sillä menin messujen viimeisen tunnin ajaksi ruokamessujen osastolla.

Ruokamessuilta mukaan tarttui muun muassa kätevän oloinen keraaminen raastin, lakupussi, voisarvia ja riisipiirakoita, joten kaiken kaikkiaan messupäivä oli onnistunut. Helsingistä Turkuun pääsee junalla kahdessa tunnissa, joten kyllä kannatti herätä puoli kuudelta lauantaina näin hyvän kirjapäivän vuoksi. :)

Katja Kettu: Piippuhylly

Kansi: Marjaana Virta / WSOY.

Katja Ketun novellikokoelmaan Piippuhyllyyn piti tarttua, olihan Ketun edellinen kirja Kätilö vaikuttava lukukokemus. Piippuhyllyssä mainittiin myös esiintyvän joitakin samoja henkilöitä kuin Kätilössä.

Mielestäni Piippuhylly ei aivan yllä Kätilön tasolle, mutta kiinnostavaa luettavaa kirja silti oli. Kettu kirjoittaa värikästä kieltä ja hänellä on taitoa kertoa tarinoita. Kehyskertomuksena on Kätilön nimihahmon isän tarinointi Kuolleen Miehen vuonolta. Hän kertoo tarinoita piipuista, joita hänen hyllyynsä on päätynyt. Tarinat vievät ympäri Pohjois-Lappia mutta myös Venäjälle, Afrikan länsirannikolle ja Brasiliaan.

Tuntui vähän siltä, että kehyskertomus on luotu vain naittamaan yhteen novellit, sitä osa tarinoista on täysin irrallisia Kätilön maailmasta. Sinänsä tämä ei haittaa - Ketun mielikuvitus riittää kyllä herättämään uskottavasti henkiin myös afrikkalaisen orjalaivan tai eteläamerikkalaisen bordellin. Rohkeasti Kettu tarttuu myös maailmanhistorian tunnetuimpiin kuuluvaan aiheeseen - Rasputiniin ja Venäjän vallankumoukseen. Novelleista Grisha ja Rasputinin poika olisi kenties voinut kasvattaa romaaninkin, mutta ehkäpä Kettu palaa aiheeseen vielä joskus myöhemmin.

Mehevä pohjoissuomalainen kielenkäyttö näkyy teksteissä. Jopa pietarilaiset puhuvat lapinmurretta. Onko tämä uskottavaa? No ei. Haittasiko tämä lukiessa? Ei. Kettu on tarinankertojana niin hyvä, että hän "tuntee säännöt ja siksi voi rikkoa niitä".

Piippuhyllyä on blogeissa luettu jonkun verran ja siellä täällä on kommentoitu, että tarinat ovat liiankin riettaita ja raakoja. Minua tällainen ei häirinnyt, mutta huomaan silti pitäneeni eniten Mulukukasta. Siinä annetaan Kätilölle vaihtoehtoinen ja romaania kauniimpi loppu.

Lukiessa häiritsi hieman puutteellinen oikoluku. Pieniä kauneusvirheitä oli jäänyt tekstiin sinne tänne. Huolellisemmalla editoinnilla ne olisi varmasti saatu siivottua pois.

Lueskelin novelleja pikku hiljaa, mikä sopikin kirjalle hyvin. Pitäisi kai lukea novelleja useamminkin. Ne sopivat kiireiseenkin aikatauluun eikä haittaa, vaikka lukemisen väliin jää taukoja. Tuleepahan tekstille vaan enemmän kypsymisaikaa lukijan korvien välissä.

Lue myös nämä:
Katja Kettu: Kätilö
Jari Tervo: Pohjan hovi
Jhumpa Lahiri: Tuore maa

JP Ahonen & KP Alare: Perkeros

Kuva: WSOY.

Luin JP Ahosen Villimpää Pohjolaa kesällä ja kun vierailin sarjakuvafestivaaleilla, mukaan tarttui Ahosen uutuus Perkeros komealla omistuspiirustuksella varustettuna. Sarjakuvapiireistä oli jo kantautunut huhuja, että Perkeros on laatutavaraa... Tuhti, kovakantinen albumi on liki 200-sivuinen, joten lueskelin tarinan osissa. Toisena tekijänä on KP Alare. Jälkisanoissa miehet esitellään ystävyksiksi, mutta harmi kun albumissa ei muuten oikein avata työnjakoa. Takakannessaa kerrotaan Alaren olevan ammatiltaan graafikko, joten sen perusteella voisi arvuutella hänen osallistuneen piirrostyöhön. Mutta entäs käsikirjoitus?

No, samapa tuo. Kokonaisuus on saumaton ja toimiva. Perkeros sijoittuu Tampereelle, kaupunkikuvaus on tunnistettavaa ja viehättävää. Mankelihuoneessa treenaava metallibändi halajaa keikkalavoille, mutta porukan henkisen johtajan Akselin lauluäänessä ei ole kehumista. Onneksi lähikebabbilan kultakurkku saadaan värvättyä solistiksi.

Perkeros on viehättävä yhdistelmä arkirealismia ja fantasiaa. Lisäksi se on huikean musiikillinen - varsinkin kun ottaa huomioon että sarjakuva on äänetön media... Mutta piirrosjälki on visuaalisesti niin komeaa ja tunnelmallista, että melkein kuulee soiton korvissaan.

Päähenkilö Akseli on hahmoista arkisin. Pitkä seurustelusuhde Jatan kanssa on hieman ryytynyt, onhan Jatta kasvanut aikoja sitten rokkiunelmista yli ja koettaa vetää Akselinkin mukanaan. Mutta täydellistä musiikkielämystä janoava Akseli panostaa kaiken bänditouhuihin. Muina jäseninä ovat kosketinsoittaja Lilja, basisti Kervinen ja rumpali Karhu. Karhu on kirjaimellisesti karhu, talviunille kaipaileva kontio. Kervinen taas on satoja vuosia vanha ikihippi.

Vaikka tarinassa on tuttuja aineksia - riitaisa opiskelijaparisuhde, epätoivoisen tuntuinen haihattelu musiikkitähteyden perään, kaljakuppilaromantiikkaa - on kokonaisuus kiitettävän ennalta-arvaamaton. Loppua kohti käänteet muuttuivat täysin ennustamattomaan suuntaan. Ihailen!

Ihmishahmot ovat tyyliteltyjä, kaupunkimaisemat huolellisia, väritys lämmintä ja kiehtovaa. Erityiskiitoksen tekijäpari ansaitsee elokuvamaisen vauhdikkaasta toiminnasta. Välillä lavashow räjähtää musiikilliseksi hurmokseksi, välillä öinen Tampere täyttyy toiminnasta.

Ehkä Akselin ja Jatan arkisen kränän osuutta olisi voinut hivenen vähentää ja nostaa fantasiaosuuksien painoa, mutta homma toimii näinkin. Joku kielipoliisi olisi voinut vilkaista tekstiosuudet läpi ja antaa viime silauksen kielelle, mutta eivätpä pikkuvirheet maailmaa kaada. Perkeros on komeaa, vetävää, mielikuvituksellista, toiminnantäyteistä ja silti juurevan kotimaista sarjakuvaa. Hihittelin melko pilkalliselle hipsterkuvaukselle, hymyilin hifientusiastien paatokselle. Uskoisin Perkeroksen kolahtavan erityisesti sellaisiin, joiden musiikkisuosikkeihin kuuluu Protest the Heron tai Pain of Salvationin kaltaisia bändejä, mutta tällaiselle ei-metallistillekin lukukokemus oli mainio.

Lue myös nämä:
JP Ahonen: Villimpi Pohjola - Pelinavaus
Mauri Kunnas: Piitles
Ville Pirinen: Yhesti yhes kuudennes paikas

Vuosi valejuoniselostuksia

Tasan vuosi sitten joukko kirjabloggaajia julkaisi vääristeltyjä juoniselostuksia klassikkokirjoista. Kirjalistaan voi tutustua bloggaajien yhteisestä tiedotteesta. Minun improvisoidun versioni Seitsemästä veljeksestä voi lukea täältä.

Vanhanaikainen ja tylsä kirja? No ei vaiskaan. Julkaisuvapaa kuva Wikimediasta.

Haluan palata tempaukseen näin vuosipäivänä, sillä asia ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan tippaakaan. Seuraan blogin kävijätilastoja Google Analytics -työkalulla ja sieltähän näkee, että kuluneen vuoden aikana (1.10.12 - 30.9.13 välisenä aikana) valejuoniselostukseni on ollut blogini ylivoimaisesti luetuin juttu.

Sinänsä tämä ei ole ihme, sillä yksinomaan hakusanayhdistelmällä "seitsemän veljestä juoni" on blogiini tultu tällä aikavälillä 442 kertaa, siis useammin kuin kerran päivässä. Kymmenen suosituimman hakutermin joukkoon mahtuu myös "seitsemän veljestä tiivistelmä".

Nämäkin löytyvät hakusanatilastoista:

• seitsemän veljestä lukupäiväkirja
• aleksis kivi seitsemän veljestä tiivistelmä
• seitsemän veljestä juonitiivistelmä
• lukupäiväkirja seitsemän veljestä
• seitsemän veljestä analyysi
• seitsemän veljestä arvostelu
• seitsemän veljestä kieli
• seitsemän veljestä essee
• seitsemän veljestä sivumäärä
• seitsemän veljestä referaatti
• seitsemän veljestä esitelmä
• seitsemän veljestä katkelma
• seitsemän veljestä miljöö
• seitsemän veljestä henkilöt 
• seitsemän veljestä juonikaavio

Kiinnostavaa on sekin, että kun katson tilastoja 1.6.-31.7.2013 väliseltä ajalta, on ensimmäinen Seitsemään veljekseen liittyvä hakusana vasta sijalla 50. Kun kirjoitin valejuoniselostustani, yritin laittaa mukaan sellaisia aineksia, jotka auttaisivat vähäiselläkin yleissivistyksellä varustettua lukijaa huomaamaan, että juoniselostus on epäuskottava. Näköjään joidenkin kohdalla sepustus on silti mennyt heittämällä läpi. Kaksikin anonyymiä opettajaa on kommentoinut tekstiä: Mun oppilaani esitti tämän kyseisen tekstin omanaan, kun tehtävänä oli tehdä tutkielma jostakin suomalaisesta kirjailijasta ja kirjailijan parista teoksesta... (22.5.13) Kiitos Salla, tarjosit ihanan näkökulman veljeksiin. Opiskelijani oli myös niin tykästynyt tekstiisi, että tarjosi sitä minulle omanaan. (25.9.13) Kopiointiasioita käsitelleeseen Marimekko-kirjoitukseeni kaksi kommentoijaa kertoi, etteivät he pitäneet valejuoniselostusten ideasta. Mietin tätä palautetta, mutta itse olen kuitenkin edelleen tyytyväinen tempaukseen. Google Analyticsin kävijätilastojen perusteella rohkenen itse tulkita, että valmiiden vastausten etsiminen netistä tuntuu olevan koululaisten keskuudessa kovin suosittua. Jos valejuoniselostukset ovat herättäneet yhdenkin opettajan tämän ongelman laajuuteen ja auttaneet häntä kiinnittämään asiaan enemmän huomiota, hyvä juttu. Vielä parempaa, jos kouluissa keskustellaan edes himpan verran enemmän lähdekritiikistä, kopioinnista, tekijänoikeuksista, omasta kirjoittamisesta... On jo työelämänkin kannalta olennainen taito osata pohtia lukemaansa ja kirjoittaa omat ajatuksensa omin sanoin.