Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kansi: Elina Warsta / Siltala.

Kirjamessusunnuntain lukupiiri lähenee ja messujen nakittamana lukupiiribloggaajana ahersin loppuun lukupiirikirjan, Kari Hotakaisen Luonnon lain. Lukuaika on ollut melko pätkittäistä, mutta Luonnon laki antoi tässä hyvin myöten, sillä se oli melko hajanainen, lähes episodimainen romaani. Tarina eteni ilmavasti ja lukeminen oli suht nopeaa, vaikka Hotakaisella on tuttuun tapaan painavaa sanottavaa suomalaisesta nyky-yhteiskunnasta. Kirjaa on luettu blogeissa aika paljon, linkitän tähän Suketuksen, Mari A:n, Marjatan ja Morren blogiarviot.

Luonnon lakia on julkisuudessa syksyn aikana lähestytty melko biografisista lähtökohdista käsin, olihan Hotakainen vakavassa auto-onnettomuudessa. Kirjan päähenkilö Rautala kun joutuu auto-onnettomuuden vuoksi sairaalapotilaaksi. Minua ei kuitenkaan valtavasti kiinnostanut arvuutella mahdollisia yhtymiä tosielämän tapahtumiin, vaikka toki sairaalakuvaukset tuntuvat uskottavilta ja tarkoilta.

Maalämpöyrittäjä Rautala on ahkerasti kiertänyt veroja, mutta sairaalassa hän huomaa joutuneensa "veroparatiisiin", saavansa mahdottoman hyvää hoitoa vähällä rahalla. Sairaalassa työskentelevä Laura taas on niellyt potilaitten riehumiset ja resurssien leikkaukset vähin äänin, mutta vähitellen hänen mittansa alkaa täyttyä. Rautalan tytär Mira valmistautuu synnytykseen ja paasaa isälleen vihreitä arvoja.

Eikä siinä vielä kaikki: näkökulmahenkilöiksi pääsevät myös, iäkkäät vanhemmat, aikuiseksi kasvanut Plan-kummilapsi ja vaikka ketkä. Kokonaisuus on hieman polveileva ja minusta ainakin kummilapsi Badun olisi voinut huoletta leikata pois. Jotenkin stereotyyppisen tuntuista Badun kuvaaminen oli, ilmankin kirja olisi pärjännyt.

Sen sijaan Hotakainen onnistuu kuvatessaan raskaita aiheita kevyesti olematta silti höttöinen. Uutiset ja media ovat jo vuosikausia tolkuttaneet Suomen ylivelkaantumisesta ja julkisten palvelujen leikkaustarpeesta. Veroja kiertävästä vuodepotilaasta olisi voinut syntyä hyvinkin katkera, paasaava tai osoitteleva kirja, mutta Hotakainen välttää tällaiset ansat. Hän suosii tuttuun tapaansa lennokasta, paikoin runollista kieltä, mutta hän pystyy silti maanläheisellä tavalla tiivistämään monta  ajankohtaista ilmiötä helposti ymmärrettäviksi kannanotoiksi. Luonnon laki ajatteluttaa, mutta paikoin myös naurattaa:

Laura kuljetti pesusientä pitkin pakaroiden solaa. Rautala yritti lieventää vitutusta miettimällä, ettei Irma Keinäselläkään ollut helppoa, kun tämä tajusi matkustaneensa pitkän matkan Helsinkiin vain kuullakseen vettyneen piisamin näköisen miehen alakanttisen arvion hänen rakkaasta leipälapiostaan.

Hyvänä kielenkäyttäjänä ja tarkkana havainnoitsijana Hotakainen on iskussa, mutta romaanina Luonnon laki jää hieman lättänäksi. Onnettomuus, sairaalahoito ja toipuminen ovat dramaattisia tapahtumia, mutta draaman kaarta ei oikein synny, ei ainakaan minun päässäni. Ehkä henkilöiden karsiminen tai jyrkempi vastakkain peluuttaminen olisi auttanut. Mutta sen verran minäkin annan kirjailijaan perustavalle tulkinnalle myöten, että ehkä Luonnon laki on ollut kirja, johon aiheet ovat tulleet puoliväkisin omien kokemusten kautta.

Uskon Hotakaisen vannoutuneiden ihailijoiden nauttivan Luonnon laista joka tapauksessa, mutta sellaiselle, joka ei ole lukenut Hotakaista aiemmin, tämä ei varmaan ole paras kirja hänen tuotantoonsa tutustumiseen. Siihen tarkoitukseen voisi sopia paremmin vaikkapa edellinen romaani Jumalan sana, tosin omana Hotakais-ykkösenäni säilyy edelleen Klassikko.

Lue myös nämä:
Kari Hotakainen: Klassikko
Arto Salminen: Ei-kuori
Veikko Huovinen: Lentsu