George R.R. Martin: Valtaistuinpeli - Tulen ja jään laulu I

Kuva: Kirjava / Petri Hiltunen

George R.R. Martinin massiivisen fantasiasaagan Tulen ja jään laulun avausosan Valtaistuinpelin bongasin luettavaksi Booksyn blogista. Kuten moni muukin lukutoukka, minäkin olen nuorena lukenut miekka ja magia -tyylin fantasiaa. David Eddingsin Belgarionin taru oli kovaa kamaa joskus yläasteikäisenä, samoin Dragonlance-kirjoja muistan lukeneeni. Fantasian peruseepoksen, Taru Sormusten herrasta, olen kahlannut läpi joskus yläasteella, jolloin olin niin sitkeä lukija etten hevillä jättänyt kirjoja kesken. TSH jäi mieleen melkoisen tylsänä, se on niitä harvoja taideteoksia joista voin suositella katsomaan mieluummin elokuvan kuin lukemaan kirjan.

Jossain ikävaiheessa tyylilaji alkoi tuntua vähän lapselliselta, joten Booksyn kehut aikuiseen makuun sopivasta fantasiaseikkailusta herättivät kiinnostuksen. Tulen ja jään laulu onkin kahminut palkintoja ja kerännyt arvostelu- ja myyntimenestystä vuosikausia. Valtaistuinpeli on ilmestynyt alun perin vuonna 1996, suomennos on vuodelta 2003, Petri Hiltusen kuvittama versio vuodelta 2009.

Aloitan valituksella. Lukiessa muistin tuskallisen hyvin, miksi useimmat uudet amerikanenglannista suomennetut kirjat tökkivät niin pahasti, ettei minun oikeastaan kannattaisi lukea niitä ollenkaan. Suomentaja Satu Hlinovsky tekee tavallaan ihan hyvää työtä. Teksti on ymmärrettävää, mitään älyttömyyksiä ei ole käännökseen jäänyt. Mutta suomentajalta tuntuu puuttuvan täysin hyvä suomen kielen taju. Erityisesti dialogi vilisee tönkköjä anglismeja, epäsuomalaisia rakenteita, liian kirjaimellista kääntämistä.

Could- ja should -sanojen liian pikkutarkka kääntäminen tuottaa suomennokseen huiman paljon lauseita, joissa henkilöiden olisi tehtävä tai pitäisi tehdä milloin mitäkin. Sinä, minä, se, tämä, tuo -pronominit tukkivat tekstin. Suomen kielessä persoonapronominia ei tarvitse koko ajan käyttää, meillä voi taivuttaa verbiä persoonan mukaan. Suomen kielen kätevä passiivi loistaa tässä suomennoksessa poissaolollaan, sen sijaan monta kertaa kaikki tekevät jotain tai kukaan ei tee mitään, kun everyone- ja nobody-sanoja käännetään kirjaimellisesti.

Tässä joitakin esimerkkejä, kursiivilla oma vastineeni:

Will oli tiennyt heidän vetävän hänet mukaan riitaan ennemmin tai myöhemmin. Hän toivoi, että se olisi ollut myöhemmin mieluummin kuin ennemmin. (s. 9)

Will oli tiennyt heidän vetävän hänet mukaan riitaan ennen pitkää. Hän toivoi, ettei niin olisi vielä käynyt.

Will ei toivonut mitään niin paljon kuin sitä, että olisi voinut ratsastaa Muurin turviin tuli hännän alla, mutta se ei ollut tunne, jonka olisi voinut jakaa komentajansa kanssa. (s. 10)

Will olisi halunnut ratsastaa Muurin turviin tuli hännän alla, mutta ei sellaista voinut päällikölleen tunnustaa.

Ser Waymar oli ollut valantehnyt Yövartion veli vähemmän kuin puoli vuotta, mutta kukaan ei voinut sanoa, ettei hän olisi ollut valmis ammattiinsa. (s. 10)

Ser Waymar oli vannonut valan vasta muutama kuukausi sitten, mutta häntä pidettiin täysiverisenä Yövartion veljenä.

- Sinun pitäisi pukeutua lämpimämmin, Gared. (s 12)

- Pukeudu lämpimämmin.

Perustelut: Sinä on turha. Suomeksi ei kehotetaan ketään “pitäisi tehdä”-rakennetta käyttäen, vaan yleensä käytetään suoraan imperatiivia. Suomeksi ei myöskään hoeta keskustelukumppanin nimeä koko ajan kuten englanniksi tehdään, vaan suomenkielisessä keskustelussa keskustelukumppanin nimen käyttöä yleensä vältetään. Ylipäätään englannin kielen puhetapaan kuuluu koukeroisempi ja kohteliaampi ilmaisutapa kuin suoraviivaiseen suomalaiseen puhetapaan.

Sotahevonen oli väärä ratsu partiomatkalle, mutta yritäpä sanoa se pikkulordille. (s. 12)

Sotahevonen oli väärä ratsu partiomatkalle, mutta eihän sellaista voinut pikkulordille sanoa.

Perustelut: Suomessa ei ole sinä-passiivia vaan passiivi.

Hän saattoi tuntea makean, tahmean pihkan poskeaan vasten. (s. 15)

Hän tunsi makean, tahmean pihkan poskeaan vasten.

Perustelut: Suomeksi “saatetaan tehdä” vain niitä asioita, jotka ovat mahdollisia, mutta joita ei jostain syystä juuri nyt tehdä. Jos pihkan tahmeus ja makeus on aistittavissa, niin silloin pihka jo tunnetaan poskea vasten, eikä saateta tuntea poskea vasten. Englannin kielen could-rakenteita käytetään omalla tavallaan.

Myöhäiskesän lumisateet olivat sen kuunkierron aikana olleet ankaria. (s. 21)

Myöhäiskesän lumisateet olivat kuunkierron aikana olleet ankaria.

Perustelut: Tarvitseeko perustellakaan? Suomeksi ei tässä yhteydessä tarvita täsmentävää määrettä, asiayhteydestä selviää kyllä, että kyse on nimenomaan viimeisimmästä, kuluvasta tai kuluneesta kuunkierrosta, ei mistään ”siitä kuunkierrosta”.

Mielestäni käännöksessä pitää huomioida kohdekielen tyypilliset rakenteet ja hyödyntää niitä. Siksi ei riitä, että kääntäjä hallitsee hyvin sen kielen, josta hän kääntää. Hänen täytyy hallita myös kohdekieli, joka yleensä on kääntäjän oma äidinkieli. Luvattoman usein suomennoksista näkee, että kääntäjä ei osaa kirjoittaa luontevaa suomea. En ole suinkaan ainoa, joka on tähän huomiota kiinnittänyt. Esimerkiksi marjis kommentoi aivan samaa asiaa Veren voiman luettuaan:  "Monessa kohtaa englanti näkyy myös liian paljon suomennoksen lauserakenteissa – sekin on kovin yleistä käännöskirjallisuudessa nykyään."

Valtaistuinpelissä on aivan liikaa tönkköyttä. Monet pätkät eivät oikeastaan ole edes suomea, vaan suomeksi kirjoitettua englantia. Ei näin! Vaadin kirjoilta hyvää suomea.

Lukemiseni pysähtyi käännöskökköyksiin aivan liian usein, mikä luonnollisesti vähensi lukunautintoa kovasti. Jäin miettimään jatko-osien lukemista. Järkälekirjojen lukeminen suomeksi on nopeampaa, mutta silloin pitäisi kärsiä käännöskukkasista. Englanniksi lukiessa ne eivät häiritsisi, toisaalta englanniksi lukeminen on pikkuisen hitaampaa, ja aivan niin paljon en tästä kirjasta nauttinut, että haluaisin tankata tarinaa kirjakaupalla englanniksi. Booksy on lukenut jatko-osat, sattumalta englanniksi, sieltä löytyy näytteitä ja lisätietoa.

Se valituksista, sitten asiaan. Yli 700-sivuisen kirjan ensimmäiset parisataa sivua tuntuivat mukaansatempaavilta. Sain mitä halusin: riittävän aikuista fantasiaseikkailua, jossa on uskottava, monipuolinen miljöö, runsas henkilögalleria, keskiaikaa muistuttava toimintaympäristö miekkoineen, haarniskoineen ja ratsuineen. Jossain vaiheessa kuitenkin lukutahtini vähän hyytyi. Juoni alkoi tuntumaan hieman junnaavalta ja toisteiselta, henkilöt himpun verran liian mustavalkoisilta. Martin kirjoittaa ”poikakirjallisuutta”: pääpaino on varustuksen ja vaakunoiden kuvauksessa, ihmissuhteiden kuvaus jää melko pintapuoliseksi. Ja vaikka tarina sijoittuu kuvitteelliseen maailmaan, Seitsemään kuningaskuntaan, ovat henkilöhahmot läpinäkyvän, tunnistettavan amerikkalaisia.

Booksy vertaa Martinin tyyliä Kaari Utrion keskiaikakuvauksiin, ja sama vertailukohde minullekin tuli mieleen. Mutta Utrioon verrattuna Martin jättää joitakin olennaisia herkuttelun paikkoja hyödyntämättä. Utrio kuvaa hyvin institutionaalisen uskonnon vallankäyttöasemaa ja uskonnon sävyttämää maailmankuvaa. Valtaistuinpelissä uskonto jää aika muodolliseksi ja hengettömäksi elementiksi. Utrio saa loistojännitteet sääty-yhteiskunnan kuvauksiinsa, Martinin säätytulkinnat jäävät pintapuolisiksi. Naisen asemasta ja roolista Martin saa aika vähän irti.

Mutta koska luin kuitenkin koko kirjan, ei tämä ihan huono ollut, muutenhan olisin jättänyt kesken. :) Voin suositella kokeilemaan tätä, jos aikuista fantasiaa kaipaa. Kehuja ja palkintoja kirja on tosiaan kerännyt jo vuosikausien ajan. Ja jos olisin lukenut tämän nuorena, olisin tuskin kiinnittänyt suomennokseen minkäänlaista huomiota. Olen ryhtynyt kiinnittämään huomiota suomennosten laatuun vasta aikuisena.

Sarjassa on ilmestynyt jo neljä osaa kirjaa, koko pituudeksi on ilmoitettu seitsemän kirjaa. Wikipedian artikkelissa ilmoitetaan jo tulevien osien nimetkin. Ensimmäiset kolme osaa on suomennettu, kustantamon sivuilta ei käy ilmi, ovatko loputkin suomennoslistalla. Voisi veikata että ovat, koska kakkososastakin on suunnitteilla kovakantinen, kuvitettu uusintapainos.

Kirsin kirjanurkan Käännösfloppeja? -jutussa keskustellaan käännöskirjoista vähän enemmänkin. Mari A. kommentoi, että on lainannut kirjoja suomentajan perusteella. Voisinpa harkita samaa temppua. Kyllä mestarillisen hyviäkin suomentajia on. Suositelkaapa minulle mielestänne parasta englanninkielisen kaunokirjallisuuden suomentajaa?

Lue myös nämä:
Lian Hearn: Satakielilattia - Otorin klaanin tarina 1
Kaari Utrio: Aatelisneito, porvaristyttö 
Sari Peltoniemi: Hämärän renki