Pitkän linjan lukijana ei onneksi kovin usein tule semmoista oloa, ettei tiedä mitä lukisi seuraavaksi. Tai jos tulee, yleensä virikkeellinen käppäily läpi kirjaston auttaa tähän. Mutta hyvin usein käy niin, että jokin kirja ikään kuin "huutelee", että lue minut seuraavaksi. Lähettää kutsuja alitajuntaan, tai jotain. Tällaista sähkötystä Peter Høegin Lumen taju harrasti kirjahyllyni ylimmältä hyllyltä, ja niinpä se tuli luettua taas kerran.
Ylähyllylleni ovat päässeet ne kirjat, jotka pisimpään ovat matkassani kulkeneet (ja jotka ovat pienikokoisia, isot kirjat ovat alahyllyllä). Lumen tajun naapureina ovat Liian paksu perhoseksi, Ylpeys ja ennakkoluulo ja Amerikan psyko. Jäljet johtavat 1990-luvun lopulle, jolloin olen nuorena aikuisena alkanut edes jollakin lailla hankkimaan omia "aikuisten kirjoja". En tosin ole ikinä ollut kirjojen hamstraaja, vaan omistamieni kirjojen määrä on melko pieni ja sellaisena se on tarkoitus pitääkin. Suurimman osan lukemisistani haen kirjastosta.
Jos nyt oikein pystyn muistamaan, olen ostanut tämän kirjan (suomennoksen 5. painos, vuosi 1996) pääsykoereissulla Helsingistä. Kävin tuolloin tuoreena ylioppilaana pyrkimässä Helsingin yliopiston yleistä kirjallisuustiedettä lukemaan, mutten päässyt, sainkin pääsykokeista i:n. Osaksi huono menestys johtui siitä, etten jaksanut ylioppilaskirjoitusten jälkeen paahtaa pääsykokeisiin kovinkaan paljon, osaksi siksikin etten oikein tajunnut kirjallisuustieteellistä teoriaa, mitä pääsykoekirjoissa oli. Pääsykokeeseen piti lukea kaksi teoriakirjaa ja kaksi romaania, jotka olivat Hannu Mäkelän Mestari ja tämä Lumen taju.
Olin Lumen tajun lukenut jo aiemmin (se on suomennettu alun perin vuonna 1993) joten pääsykokeita varten kirja oli tuttu ja lainasin sen kirjastosta. Ellei muistini petä, ostin tämän oman kappaleen nimenomaan pääsykokeiden jälkeen, kun se yliopiston läheisessä pikkukirjakaupassa tuli vastaan ja oli halpa. Nyt kirjassa alkaakin olla jo mukavasti ajan patinaa, vaikkei tämä mikään arvopainos olekaan. Hieman huokoinen paperi alkaa olla varsinkin reunoista kellastunutta ja tummaa.
Peter Høeghan oli 1990-luvulla muotikirjailijoita. Lumen tajun lisäksi luin häneltä tuolloin Kertomuksia yöstä, josta pidin, ja sisäoppilaitoskuvauksen Rajatapauksia, joka muistaakseni oli todella hyvä. Kertomuksia yöstä tuntui muistaakseni uusintalukemisella hieman teennäiseltä. Mäne tiedä, muistinvaraisesti en osaa varmempaa sanoa, pitäisi kerrata. Høegin myöhemmin suomennettuja kirjoja en ole lukenut. Nämä ovat siis Nainen ja apina, Kuvitelma 20. vuosisadasta ja Hiljainen tyttö.
Uusimman suomennoksensa myötä Høegista kirjoitettiin taas lehdissä meilläkin, mutta muuten tässä näkyy taas, kuinka älytöntä ylipäätään on olettaa, että lukeva yleisö on kiinnostunut aina vain niistä kirjoista, jotka milloinkin mediassa pinnalla ovat. Lumen taju on edelleen todella vetävä, hyvä ja kiinnostava kirja. Koska minulle kirja on moneen kertaan luettu ja vanha tuttu vuosien takaa, tuntuu tuo hyvyyden ja huonouden määritys joka tapauksessa vähän turhalta. Tämän sanon puhtaasti henkilökohtaisella tasolla. Tästä kirjasta, kuten monesta muustakin, on ehtinyt tulla jo sellainen vanha kaveri, jota ei tarvitse enää objektiivisesti arvottaa. Merkki siitä on juuri tuo, että kirjan henkilöt ja tapahtumat nousevat välillä assosiaatioina mieleen vuosia lukemisen jälkeenkin, ja että kirja aika ajoin kutsuu luokseen uusintalukemista varten.
Lumen taju on parhaita lukemiani dekkareita, sillä dekkari tämä kirja viime kädessä on. Päähenkilö, puoliksi grönlantilaissyntyinen Smilla Jaspersen alkaa selvittää samassa talossa asuneen grönlantilaispoika Esajaksen kuolemaa talvisessa Kööpenhaminassa. Tapaturmalta näyttänyt kuolema johtaa isojen asioiden jäljille, ja lopuksi Smilla päätyy takaisin Grönlannin hyisille jäätiköille selvittämään arvoituksen ratkaisua.
Dekkarimuoto on Høegille oikeastaan vain tapa marssittaa näyttämölle värikkäitä hahmoja, kuvata Smillan kautta Tanskan ja Grönlannin välistä kolonialistista historiaa, sekä antaa jäätutkimuksia tehneen Smillan ylistää lumen ja jään vaihtuvia olomuotoja sekä kritisoida eurooppalaisia elämäntapoja. Smilla onkin vastustamaton päähenkilö: 37-vuotias hankalaluonteinen yksineläjä, jolla on sisua ja tappelutaitoja sekä taustatukena rikas isäpappa. Laaja henkilögalleria tarjoaa myös loistavia sivuhahmoja sekä tilanteita. Kuitenkin tämä on myös välillä rasite: avainhenkilöitä on niin paljon, että jopa näin ties kuinka monennella lukemisella on välillä vaikea muistaa, mihin joku yksittäinen henkilö liittyikään ja mitä hänestä oli aiemmin kirjassa kerrottu. Sekaisin menivät! Lisäksi varsinkin loppupuolella tulee tunne, että varsin tärkeässä roolissakin olevat henkilöt on esitelty hyvin pinnallisesti, eikä lukija loppujen lopuksi tunnekaan heitä yhtä hyvin kuin pitäisi.
Nautin lukiessani tutusta tarinasta ja paneutuneesta kerronnasta, jossa lukijalle tarjoillaan moniulotteinen miljöö, valtavasti kiinnostavia yksityiskohtia ja tiheä, jännittävä tunnelma. Jostain syystä kirjan lopun lukeminen sujui minulta melko hitaasti. Yksi syy oli se, että lopussa alkoi taas jännittää, että mitäs tässä käykään (en muistanut loppuratkaisuja enää kunnolla), joten monena iltana kävi niin, että luin pikalukuna selaten monta sivua eteenpäin, ja sitten palasin kiltisti taaksepäin ja luin rauhassa samat kohdat uudestaan. Lisäksi aivan viime metreillä alkoivat tietyt tapahtumat häiritä epätodennäköisyydellään ja epäloogisuudellaan. Yleensä minua eivät tällaiset asiat kiusaa. Olen varsin helppo dekkarilukija, sillä nielen pöljimmätkin juonikuviot yleensä kakistelematta, kirjailijaan luottaen. Mutta ehkä juuri kirjan tuttuudesta johtuen tällaiset onnahtelevat pikku yksityiskohdat hieman häiritsivät. Niistä jäi se mielikuva, että Høeg on hitusen liikaa vain tekninen taituri, kirjallisilla kyvyillään briljeeraaja, ja varsinainen sisältö jää välillä kuitenkin ontoksi.
Suomentajana on Pirkko Talvio-Jaatinen, joka on tehnyt pitkän uran pohjoismaisten kirjojen suomentajana. Suomennos oli pääsääntöisesti varsin hyvä, mutta Talvio-Jaatisella on joitakin maneereja, jotka toistuessaan häiritsevät minua. Esimerkiksi tuntuu siltä, että hän käyttää liikaa sanaa minä. Eli kovin usein ei sanota vaikka "kampaan hiuksiani", "ajan autoa", vaan aina pitää olla "minä kampaan hiuksiani", "minä ajan autoa". Kun tuo minä-sana joka välissä toistuu, se häiritsee. Lisäksi jotkut sanat ovat olleet sellaisia, että niissä suomentaja ei ole joko tiennyt jollekin termille oikeaa vastinetta, tai sitten kyseessä on ollut sellainen erikoistermi, ettei sille edes ole kunnon vastinetta. Esimerkiksi ruoanlaiton yhteydessä kirjassa puhuttiin triflistä eikä triflestä. Kysymys kuuluukin, onko vuonna 1993 Suomessa edes käsitelty ruoanlaitosta kirjoitettaessa trifleä, ja onko sille ikinä ollut minkäänlaista suomenkielistä vastinetta? Tämä taitaa olla aika saivarteleva esimerkki.
Ajan kulumisen näkyy siinä, että lunta ja jäätä rakastava Smilla miettii kirjassa useaan otteeseen, että jäätikköä ei ihminen ole pystynyt kesyttämään. Surullista kyllä, nyt ilmastonmuutoksen jo näkyessä, juuri näinhän uhkaa käydä. Jäätiköt sulavat ennennäkemättömän nopeasti, pohjoisen ikirouta sulaa, jääkarhuja uhkaa sukupuutto. Olisiko näin, että jossakin vaiheessa myös kirjallisuudessa alkaa näkyä vedenjakajana tämä 2000-luvun alku ja ilmastokriisien tiedostaminen? Aletaan puhua kirjallisuudesta ennen ilmastonmuutosta ja kirjallisuudesta sen jälkeen. Nyt Lumen tajun kuvaukset, joissa Kööpenhaminassa on jouluna metrin verran lunta, meri jäässä ja useita pakkasasteita, tuntuvat vaikeilta hahmottaa, kun muistelee Suomenkin parin talven loskakelejä ja nopeaa säätilojen vaihtelua.
Tuo oli hyvä - kirjallisuus ennen ilmastomuutosta ja kirjallisuus sen jälkeen.
VastaaPoistaNovellikokoelma pitäisi lukea yhdessä Karen Blixenin kanssa (tai sitten niin, ettei koskekaan Kareniin).
Olen tainnut lukea Hoegiltä vain tuon Kertomuksia yöstä, jos siinä on vaihtelevia tarinoita määrätystä yöstä eri vuosina tjs. Minä pidin siitä kyllä, mutta muihin en ole tullut tarttuneeksi.
VastaaPoistaVoisikohan tämän kirjoituksesi laittaa Nonoon?
Jos tämä sinne mielestäsi sopii niin mikä ettei :)
VastaaPoistaKiitos perusteellisesta jutusta! Minä luin keväällä Naisen ja apinan ja sen innostamana Rajatapauksia, joka oli vaikuttava. Sen sijaan Kertomuksia yöstä jäi kesken, vaikka joskus parikymppisenä muistan vaikuttuneeni erityisesti siitä... Lumen tajua ei kotihyllystä löytynyt, mutta se, samoin kuin uudemmat Høegit, ovat kyllä lukulistalla. Hiljaista tyttöä ei käsittääkseni ole kovasti kehuttu, vaikka se kyllä kuulostaa mielenkiintoiselta kirjalta.
VastaaPoistaPeter Høegiä luin itsekin aikoinaan, ainakin juuri Lumen tajun, Nainen ja apinan sekä Rajatapauksia. Viimeinen taisi olla kaikkein vaikuttavin. Olikohan se jotenkin omaelämäkerrallinenkin?
VastaaPoistaMutta juu, piti siis sanoa, että hyvä huomio. Voi hyvin olla, että tulevaisuudessa näkyy vielä selvemmin kirjallisuus ennen ja jälkeen ilmastonmuutoksen.
Hei vielä!
VastaaPoistaAjattelin vielä mainita, että linkitin blogisi omaani, toivottavasti se sopii.
Mukavaa jos linkitetään!
VastaaPoistaRajatapauksia pitäisi lukea joskus uusiksi. Mielestäni se on jossain määrin omaelämäkerrallinen, se kuvaa lapsuutta laitoksessa, ja jossain laitoksessa Peter Høeg lapsena joutui jonkin aikaa asumaan. Ainakin muistelen tällaista lukeneeni jostain lehdestä.
VastaaPoista