Luulin jo pääseväni sanomaan, että luettuani
Lucy Sullivan Is Getting Married -kirjan, olen lukenut kaikki Marian Keyesin kirjat. Mutta eihän näin olekaan! Häneltä on jo tänä vuonna ilmestynyt uusi kirja,
This Charming Man, ja
bibliografian perusteella olen missannut myös kirjat
No Dress Rehersal ja
Cracks In My Foundation. Noh, onpahan enemmän mukavaa luettavaa jäljellä, ja sitä paitsi Keyesin kirjat kestävät uusintalukemista mainiosti, ja varmaan jossain vaiheessa luen englanniksi myös
Rachel's Holiday -kirjan, jonka olen lukenut vain suomeksi.
Vanhaan tuttuun Keyesiin tartuin hömppänälässäni, jonka Jennifer Weiner herätti ja ehkäpä myös kesälomalle jääminen ruokki. Joskus kesä inspiroi lukemaan pitkiä klassikoita, nyt on selvästi hömppävaihde päällä. Muistan nähneeni ohimennen pätkiä
tv-sarjasta, joka perustuu kirjaan. Tosin sekä kirjan romanttinen nimi että vaaleanpunasävyinen kansikuva olivat kovasti ristiriidassa kirjan sisällön kanssa. Päähenkilö Lucy on välillä jopa ärsyttävä, johtuen siitä että hän on liiankin realistinen sankaritar: nuori nainen jolla on huono itsetunto ja joka antaa sen takia kohdella itseään huonosti. Lisäksi hän on masennukseen taipuvainen eikä ole vielä päässyt selville siitä, mitä oikein haluaa, minkä takia hän ei tietenkään myös osaa pyrkiä niihin asioihin, joita haluaa, vaan ajelehtii elämänsä läpi muiden pompoteltavana ja ajattelee lisäksi tämän olevan hänen oma vikansa.
Ehdottoman epätieteellisen tulkintani mukaan Marian Keyes on tähän toiseen romaaniinsa ammentanut niitä aineksia elämästään, joita hän ei käyttänyt hilpeämmän sävyisessä
Watermelon-esikoisromaanissaan.
Kotisivuillaan hän kertoo nuorena kokemastaan masennuksesta, alkoholismista ja itsemurhayrityksestä, ja samoja asioita Lucykin sivuaa elämässään. Yleisesti ottaen tämä kirja tuntuu melkeinpä huonoimmalta Keyesin kirjalta jonka olen lukenut. Huom! Tämä ei tarkoita sitä että kirja olisi huono, vaan se oli silti mukaansatempaava, viihdyttävä, naurattava ja ajatuksia herättävä. Se vain ei ollut ihan yhtä viihdyttävä ja naurattava kuin monet muut Keyesin kirjat. Esimerkiksi erinomaiset humoristin kykynsä Keyes tuntuu päästävän valloilleen vasta kirjan jälkipuoliskon aikana, vaikkapa kohtauksessa joissa Lucy joutuu aivan hirveille sokkotreffeille ylimielisen amerikkalaisen kanssa. Keyesistä tulee mieleen tämä sanonta: "Pizza on kuin seksi. Vaikka se olisi huonoa, on se silti aika hyvää."
Kirjan juoni alkaa vetävästi: Lucy menee kolmen työkaverinsa kanssa ennustajalle, ja ennustaja sanoo Lucyn menevän vuoden sisällä naimisiin. Sinkkunaiselle tämä ennustus tuntuu varsin absurdilta, mutta kun muiden kohdalla ennustukset rupeavat vähitellen käymään toteen, alkavat työkaverit povata Lucylle loistavaa flaksia ja vasten tahtoaan tämä itsekin alkaa tarkkailla aviomahdollisuuksien lähestymistä.
Miesonni tuntuu toteutuvan, kun Lucy tapaa hurmaavan Gusin. Tässä kohti lukijan (tai ainakin minun) tekee mieli ravistella Lucya ja huutaa lujaa: EI NÄIN! Sillä Lucy elää vaihetta, jossa rakastutaan renttuihin: hänen ihannemiehensa on vastuuton, rahaton, kauniskasvoinen, lipeväkielinen, hurmaava taiteilija, mieluiten muusikko. Gus on juuri tällainen, ja hän lypsää Lucyn rahoista kuiviin, katoaa jäljettömiin viikkokausiksi, ei kerro itsestään juuri mitään, ja Lucy antaa kaiken tapahtua uskoen olevansa rakastunut.
Varsinkin loppupuolella kirjasta tulee tutkielma: kuinka huonosti nainen antaa kohdella itseään, ennen kuin raja tulee vastaan, ja hän oppii ryhdistäytymään ja vastaamaan ensisijaisesti omasta hyvinvoinnistaan? Lucyn kohdalla tämä vaatii paitsi Gusin käytöksen, myös vanhempien avioeron ja isänsä alkoholismin kohtaamisen pahimmillaan. Vähitellen huono itsetunto rupeaa hälvenemään ja Lucy oppii sanomaan vastaan ja pitämään puoliaan.
Kirjassa on monia mainioita sivuhenkilöitä. Kuvaus Lucyn kimppakämppäelämästä varsinkin on elävää. Suosikkini oli määräilevä, välillä suorastaan kauhea Karen, joka on voimakastahtoinen skotlantilaistyttö. Hupaisa on myös toinen kämppis Charlotte, joka on viehättävä mutta hieman yksinkertainen blondi. Lucyn angstinen äitisuhde huipentuu kilpakettuiluun joka kerta, kun hän äitiään tapaa. Työkaverit taas kunnostautuvat eniten töiden välttelyssä.
Tiedän kirjalle yhden erityisen sopivan kohderyhmän: ne naiset, joilla on kova alemmuuskompleksi ja miellyttämisen tarve, ja jotka eivät ole tottuneet pohtimaan, mitähän he itse mahtaisivat haluta ja kuinka siihen voisi päästä. Lucyn toilailut ja pään seinään hakkaaminen ehkä auttaisivat heitäkin näkemään, ettei kaikkea ole pakko niellä.
Tässäpä dekkari minun makuuni. En ole kovin innokas dekkarien lukija, mutta pari aiemmin suomennettua Jane Stanton Hitchcockin kirjaa olen lukenut, joten tämä kolmas suomennos oli ilahduttava kirjastolöytö. Kirja on jatkoa ensimmäiselle suomennokselle Seurapiirimurhia, josta tykkäsin aikanaan kovasti. Pitäisi kai lukea se uudestaan, huomasin lukiessani Vaarallisia naisia etteivät sen juonenkäänteet ihan tuoreessa muistissa olleet. Pitämiseni selittyy osin sillä, että tyylilajiltaan kirja on yhtä paljon ihmissuhdekuvausta kuin dekkaria. Kirjastossa se oli kumminkin luokiteltu dekkarien hyllyyn.
