Sarah Watersin Keltaisessa kirjastossa ilmestynyttä romaania Yövartio on kehuttu useissakin lehtikritiikeissä. Itse sain pontta Watersin lukemiseen Fredrikan ylistävän arvion myötä. Kaikki Yövartiot olivat kuitenkin kirjastosta jo lainassa, mutta Watersin varhaisempi teos Silmänkääntäjä sieltä löytyi.Ihan ensiksi kitisen vähän samasta asiasta mistä tuonne Fredrikan blogiinkin kommentoin. Suomentaja Helene Bützowin tyyli vain tökkii pahasti. Voi olla etten ole moniakaan hänen suomennoksiaan lukenut, mutta nämä pari jotka olen, ovat jääneet mieleen. Philip Pullman -suomennokset vaikuttivat välillä suorastaan huolimattomilta, ja tässä Silmänkääntäjässä oli pari asiaa jotka todella särähtivät kielikorvaan. Kirjan kertojana on Susan, viktoriaanisen Lontoon alaluokkaa, ja tämä lienee syy miksi hänet on pantu puhumaan kielellisesti virheellistä suomea. Eli jaksoissa, joissa hän on kertojana, toistuu tasaisin väliajoin "minun tukkaa", "hänen tarina" jne. Hyväksyisin tämän, jos teksti olisi muuten puhekielistä, mutta kun Susan jaarittelee pitkät pätkät kauniilla, sujuvalla kirjakielellä. Sitten aina välillä tuollainen omistusliitteetön ilmaisu hyppää esiin ja särähtää kuin liitutaulun raapiminen. Hrr.
Toinen outous minusta on se, että monet englanninkielen ilmaisut on käännetty sanatarkasti suomeksi, välittämättä siitä, kuulostavatko ne suomalaisittain luontevilta. Tämä on todella häiritsevää. Eikö englantia voisi kääntää ensisijaisesti luontevaksi suomeksi, ja etsiä sanonnoille ja kielikuville sopivat vastineet suomen kielestä, ilman anglismeja? Esim. kohtaus jossa Susan nousee junasta painavan matkalaukun kanssa. Hakija sanoo: "Haluaisit jonkun kantamaan tuota." Kuka muka sanoo suomeksi niin? Ei kukaan. Oikein kuulee englanninkielisen ilmauksen "You would like to have someone to carry that for you" tms. taustalla. Hemmetti.
Noh, selvisin tästä jotenkuten. Tämä lienee yksi syy, miksi on viime vuosina tullut luettua mieluummin suomenkielistä kirjallisuutta kuin käännöskirjallisuutta. Lisäksi englanninkielisten Harry Pottereiden ja L.M. Montgomeryjen rohkaisemana olen alkanut arvella voivani lukea vähän ns. vaativampaakin kirjallisuutta joskus englanniksi. Esimerkiksi laitoin tilaukseen Harper Leen kirjan To Kill A Mockingbird. Yritin lukea sitä suomeksi (Kuin surmaisi satakielen on yksi kiehtovimpia kirjannimiä joita tiedän), mutta suomennos oli niin auttamattoman vanhentunut, että oli pakko lopettaa alkumetreillä. Ei vaan pystynyt.
Asiaan. Silmänkääntäjän kertoja Susan on varttunut pikkurikollisessa perheyhteisössä, ja alkaessaan olla seitsemäntoista hujakoilla hän saa tehtävän. Tuttu herrasmiesrikollinen värvää hänet kumppanikseen huijaamaan rikkaan miehen tytärtä. Tarkoitus on, että herrasmies tekee rahakkaat naimakaupat ja Susan saa vaivanpalkaksi osan perinnöstä. Mutta kuinkas sitten kävikään?
Juonen käänteet yllättivät minut kirjan puolivälissä totaalisesti. Ne myös kiihtyivät melkoista tahtia kirjan loppua kohti. Vahvasti juonivetoinen, hieman arvoitusdekkarien sukuinen kirja on siis kyseessä. Historiallisten romaanien ystävänä arvostin kuitenkin vielä enemmän viktoriaanisen Englannin tunnelmallista kuvausta. Ei Waters mitenkään vyörytä historiallisia faktoja tai pyri umpirealistiseen tarkkuuteen, mutta uskottava hänen luomansa maailma kyllä on.
Yövartio-jutuista oli käynyt ilmi, että Watersin kirjoissa esiintyy lesbosuhteita. Nokkelasti pokkelasti päättelin tästä, että kirjailija lienee lesbo itsekin. Wikipedian mukaan hänellä on ollut suhteita molempiin sukupuoliin. Mutta jos Silmänkääntäjää rupeaisi lukemaan metsästääkseen siitä hurjia lesbojuttuja, joutuu kyllä vähän pettymään. Pitäisi kahlata monta sataa sivua ilman kuvan kuvaa, ennen kuin pääsee edes kohtaukseen, jossa sankarittaret ensimmäisen kerran pussaavat. Lesboviritys onkin hieno sivujuonne kirjan kokonaisuudessa. Ei se oikeastaan kauheasti eroa mistään perinteisestä heteroromanssin käsittelystä historiallisissa romaaneissa. Hyvin luontevasti mukaan uitettu juttu.
Juonivetoisuutensa puolesta kirja on sen verran sujuvaa luettavaa, että arvelisin tästä selviytyväni myös englannin kielellä. Saatanpa hyvinkin lukea tuon Yövartionkin joskus jos se osuu hollille. Koska Silmänkääntäjä on yli 600-sivuinen, se sopii erinomaisesti sellaiseen lukutarpeeseen, missä kaipaa muhkeaa, upottavaa lukuromaania, joka vie toiseen aikaan ja paikkaan, ei ole kirjallisuuden kaikkein kevyimmästä päästä muttei myöskään kuolettavan tylsä ja vaativa.
Kääntämisestä - muistin arviotasi lukiessa itsekin kirjan alussa jääneeni hetkeksi tuonlaisiin ilmauksiin kiinni. Siis murteen ja normaalikielen säännöttömiin vaihteluihin. Pitäisi kai varmistaa alkuperäisen kautta, onko niissä ehkä poikkeuksellisen vahvaa alaluokkaisen vanhahtavaa kieltä. Sitä nimittäin epäilen vähän - ja kun suomi ei vastaavalla tavalla oikein rakentele luokkaeroja, niiden välittäminen lienee aika vaikeaa.
VastaaPoistaMuutoin olen kyllä kanssasi jokseenkin yhtä mieltä - tuollainen se on - nokkela juoniromaani viktoriaanisessa ympäristössä. Yövartio ylittää sen kyllä - mutta ei tuokaan aivan turha juttu ole.
Silmänkääntäjän olen lukenut ja varmaan silmäilevä lukutapani esti minua juuttumasta noihin äidinkielen detaljeihin. Viihdyttävä kokemus ja en kyllä muista, mikä kirja olisi yllättänyt noin hurjasti kesken kaiken kuin tämä. Keskikohta piti lukea uudestaan ihan ajatuksella, että oli taas mukana juonessa.
VastaaPoistaKiitos vinkistä Yövartion suhteen, pitää kurkata lähikirjastosta olisko saatavilla.
Hei Salla, palaan tähän vanhempaan postaukseesi Silmänkääntäjästä, kun olen juuri kirjoittamassa siitä. Veit sanat suustani, sillä minua tökki suunnattomasti nuo töksähtelevät omistusliitteettömyydet, mutta samalla tavoin luin loppuun ja lopulta kyllä pidin kirjasta.
VastaaPoistaKiva kuulla! Pitäisikin lukea jotain lisää Sarah Watersilta, hän on hyvä kirjailija!
VastaaPoista