Aloittelin hiljan sivutoimisena Etelä-Saimaan kirja-arvostelijana. Luin sinne viimeksi Suvi-Anne Siimeksen tuoreen kirjan. Kirja-arvosteluissa pituusraja kuitenkin tulee vastaan hyvin äkkiä, joten alkuperäinen versioni oli auttamatta liian pitkä. Lehteen on tulossa huomattavasti lyhyempi teksti, joten päätin laittaa pitemmän versioni tänne luettavaksi:Vaalikirjat tuppaavat yleensä olemaan poliitikkojen ympäripyöreää itsekehua. Oma persoona pitää saada esitettyä mahdollisimman myönteisessä ja inhimillisyyttä tavoittelevassa valossa, kuitenkin varoen liian suoria kannanottoja suuntaan tai toiseen. Yleensä tällaisen vaalikirjallisuuden paras taiteellinen ja yhteiskunnallinen anti toteutuu esimerkiksi saunan sytykkeenä. Siksi onkin virkistävää lukea Suvi-Anne Siimeksen Politiikan julkisivu, joka on eräänlainen antivaalikirja. Siimeshän ei itse ole enää eduskuntavaaliehdokkaana, ja lisäksi hän ilmoittaa kirjassaan, ettei aio edes äänestää enää Vasemmistoliittoa, jonka puheenjohtajana hän toimi vuosina 1998-2006.
Vasemmistoliiton kannalta Siimeksen kirja on ikävä paitsi siksi, että siinä kritisoidaan erittäin voimakkaasti puolueen toimintatapoja ja eräitä keskeisiä toimijoita, myös siksi, että kirja on perusteellisesti dokumentoitu. Se perustuu pitkälti julkiseen kirjalliseen aineistoon, kuten pöytäkirjoihin ja lehtiartikkeleihin, sekä Siimeksen itsensä vuosien varrella tekemiin muistiinpanoihin kokouksista ja eduskuntatyöstä. Siksi kritisoinnin kohteiden on taatusti hyvin hankala ryhtyä argumentoimaan sitä vastaan. Tyylillisesti kirja on asiallinen, kuivalla huumorilla höystetty, kaukana tunteenomaisesta purkauksesta. Itse asiassa kirja on sisältöönsä nähden nimetty varsin kiltisti. Paljon kuvaavampi otsikko olisi vaikkapa ”Ääni Vasemmistoliitolle on ääni vanhoille stalinisteille ja taistolaisille.” Se on nimittäin se johtopäätös, jonka jokainen ajatteleva lukija väkisinkin kirjan pohjalta tekee.
Kirjassa on monta tasoa. Julkisuudessa on esiin nostettu kansanedustaja Jaakko Laaksoon kohdistuva suoraviivainen kritiikki. Sitä kirjasta kyllä löytyy, Siimes mainitsee suorasukaisesti pitävänsä Jaakko Laaksoa erittäin epäluotettavana ihmisenä, jonka poliittinen toiminta perustuu pääasiassa oman edun tavoitteluun, ja joka ulkopoliittisesti ei ajattele asioita Suomen saatikka Euroopan Unionin edun kannalta, vaan ensisijaisesti Venäjän edun kannalta. Toisaalta kirjasta löytyy perustelut sille, miksi Siimes luopui Vasemmistoliiton puheenjohtajan tehtävistä ja sanoutui puolueesta kaikin tavoin irti. Mutta kirja on myös kuvaus poliitikon arkisesta työstä ja toimenkuvasta sekä katsaus toisen maailmansodan jälkeiseen poliittiseen ajatteluun. Jos kapitalismin ja kommunismin välinen aatteellinen taistelu päättyi Neuvostoliiton hajoamiseen ja kapitalismin voittoon, miksi 2000-luvun Suomessa toimitaan edelleen monissa asioissa 1970-luvun suomettumisvuosien perusteiden mukaisesti? Tässä mielessä kirja sopii erinomaisesti näistä asioista kiinnostuneen lukijan hyllyyn, vaikkapa sellaisten kirjojen väliin kuin Timo Vihavaisen Kansakunta rähmällään ja Paavo Rintalan Eläinten rauhanliike.
Siimeksen yhteenveto Vasemmistoliiton linjasta on seuraava: tietty sisäpiirijengi, joka ajattelussaan on edelleen varsin uskollinen suomettumisen pahimpien vuosien neuvostomielisyydelle, estää puolueen toiminnan rakentavan kehittämisen. Pääpahiksiksi Siimes nimeää Jaakko Laakson ohella Esko Seppäsen, Esko-Juhani Tennilän ja Martti Korhosen. Kehuja saavat Outi Ojala, Anne Huotari ja Esko Helle. Ensin mainittujen porukka nojaa toiminnassaan siihen, että otetaan käsittelyn keskiöön joku asia, josta päätös on jo tehty, ja ryhdytään vastustamaan sitä kaikin tavoin. Näin saadaan runsaasti näkyvyyttä ja samoin ajattelevien kannatus, toisaalta kaikesta käytännön vastuusta päästään luistamaan, koska mitään ei enää voida tehdä, koska päätökset ovat jo olemassa. Arkipäiväisin esimerkki lienee europarlamentaarikko Esko Seppäsen ankara EU-vastaisuus. Siimeksen oma linja on, että kun Euroopan unionissa kerran jo ollaan, kannattaa työskennellä siellä päätettävien asioiden hyväksi siten, että pääsee itse vaikuttamaan asiasisältöihin. Toinen poliittisiin linjauksiin vaikuttava asia on, että osa puolueen jäsenistä, Jaakko Laakso esimerkkinä, tuntuu näkevän eduskunnan vain omana työpaikkanaan, jonka jatkuvuus täytyy kaikin keinoin varmistaa. Kun ei ole mitään elämää tai uramahdollisuuksia eduskunnan ulkopuolella, on henkilötasolle menevä pelaaminen ja juonittelu ainoa tapa varmistaa oma asema ja selusta. Tämä ei luonnollisestikaan johda mielekkäisiin pitkän tähtäimen suunnitelmiin ja kannanottoihin. Tilanne alkoi kärjistyä Vasemmistoliiton jouduttua oppositioon vuonna 2003. Sitä ennen puolue oli ollut pitkään hallituksessa ja Siimes toiminut ministerinä. Hallituksessa olon aikana konkreettinen asioiden eteenpäin vieminen oli vielä ollut mahdollista, mutta oppositiossa oli helppo keskittyä pelkästään edellä mainittuun kaiken vastustamiseen. Toisaalta Siimekselläkin jäi enemmän aikaa eduskuntaryhmän kanssa työskentelyyn, ja hän pääsi tätä kautta huomioimaan puolueen sisäisiä valta-asetelmia aikaisempaa tarkemmin. Eniten kirja keskittyykin vuosien 2003-2006 välisiin tapahtumiin.
Eräs keskeinen vedenjakaja Suomen eduskunnassa on Siimeksen mukaan suhtautuminen ulkopolitiikkaan. Nykymaailman aikana ei yksinkertaisesti ole enää mahdollista tehdä politiikkaa vain kotimaan rajojen sisäpuolella. ”Kansanedustajia pitäisi kannustaa olemaan kiinnostuneita muistakin luottamustehtävistä kuin oman kotikuntansa kunnallispolitiikasta. Maakuntalehtiä on hyvä ja tärkeä lukea, mutta niiden ohella pitäisi olla aikaa ja energiaa perehtyä myös siihen, minkälaista poliittista keskustelua käydään Suomen rajojen ulkopuolella. Siksi myös ulkomaankieliä, ainakin englantia pitäisi osata, ja maailmalla matkustettaessa pitäisi seurustella myös muiden kuin pelkkien suomalaisten kollegojen kanssa.” Siimes kiteyttää, että Suomi on edelleen maailman paras silloin kun pitää sopeutua, peesata, hakea konsensusta ja pysytellä sitoutumattomana. Euroopan unioniin meidän jälkeemme liittyneet jäsenmaat, esimerkiksi Latvia ja Puola, ovat määrätietoisella tuloshakuisuudella pystyneet viemään monta itselleen tärkeää asiaa läpi paljon lyhyemmässä ajassa.
Globalisaation tarjoamat hyödyt kuluttajalle yhdistyvät pahimmillaan irvokkaan koomisella tavalla Vasemmistoliittoon, joka on pyrkinyt esiintymään aidosta suomalaisesta työväestöstä huolta kantavana tahona. ”Julkisuudellekin olin aina silloin tällöin selityksen velkaa siitä, että kampasin hiukseni, lakkasin kynteni ja punasin huuleni enkä kulkenut edes kukkahuivissa vaan hyvin istuvassa kotimaisessa housupuvussa. Samaan aikaan monet eduskuntaryhmän ja ammattiyhdistysliikkeen työläistaustaiset miehet, yhtenä heistä eduskuntaryhmän puheenjohtaja Martti Korhonen, pääsivät kuin koirat veräjästä jopa siitä, että he joutuivat huijatuiksi yrittäessään teettää itselleen edullisia miesten silkkipukuja ja paitoja halpana tilaustyönä Aasiassa.”
Eräs pinnan alla kulkeva virtaus on Vasemmistoliiton kovin miehinen maailma. ”Politiikassa pätee edelleen se, että kaveria ei jätetä. Sääntö ei kuitenkaan koske naisia”, kiteyttää Siimes Jäätteenmäki-kohun. Martti Korhosen noustua eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi joutuivat eduskuntaryhmän kokeneet naiset säännönmukaisen vähättelyn kohteeksi. Siimes ei ole heistä ainoa, joka päätti olla asettumatta ehdolle vuoden 2007 vaaleissa. Kommunismin parhaisiin perinteisiin kuuluu hänen mukaansa naisten näkeminen lähinnä kahvinkeittäjän roolissa. Kuvaavaa on, että Siimestä, keski-ikäistä, näyttävän uran tehnyttä poliitikkoa, entistä ministeriä ja puolueen puheenjohtajaa, tytötellään ryhmän kokouksissa. Puolueen kantajengille tuntuu olevan myös hankalaa nähdä, että nykypäivän Suomessa työläinen ei välttämättä tarkoita enää vain metallimiestä, vaan työläisiin kuuluu runsaasti pienipalkkaisia pätkätöissä olevia naisia. Heidän etujensa ajaminen ei kuitenkaan erityisesti kiinnosta Vasemmistoliiton kantavia voimia.
Pitkä pesti puolueen puheenjohtajana tuntuu olleen Siimekselle myös opintomatka itselleen vieraaseen maailmaan, jonka hän luuli jääneen jo historiallisesti kauas taakse mutta jonka joutui toteamaan olevan oleellinen osa suomalaista eduskuntatyötä puolueessaan. Siihen kuuluivat marxismi-leninismin periaatteet ja kommunistinen ajattelu. Näistä hän pudottelee painavia toteamuksia tiiviiseen tahtiin: valehtelu oman edun nimissä on itsestään selvä osa kommunistista perinnettä ja siten myös nykypäivän Vasemmistoliiton toimintaa, puolue ei voi koskaan olla väärässä, vain yksilöt ovat, demokratia ei ole arvo ja tavoite sinänsä vaan vain väline, jota voi käyttää hyväkseen pyrittäessä kommunistiseen valtaan. ”Tein vuonna 2004 monta karkeaa virhettä myös siksi, että en ollut koskaan kuullut kenenkään eduskuntaryhmän jäsenen edes puhuvan Leninistä. Siksi luulin, että Leniniä ei ollut enää olemassakaan, ei ainakaan Vasemmistoliitossa. Mutta siellähän se Lenin-setä kuitenkin istui näkymättömänä eduskuntaryhmän viidennen kerroksen ryhmähuoneen nurkassa. Se istui ja vahti tarkasti, että hänen kehittämästään politiikkakäsityksestä ei annettu siinä huoneessa piiruakaan periksi.”
Muutamat puolueen kannat selittynevät pitkälti jo sillä, että Vasemmistoliiton eduskuntaryhmästä niin iso osa on keski-iän paremmalla puolella olevia miehiä. Heille ympäristökysymykset tuntuvat olevan merkityksettömiä, seksuaalivähemmistöjen olemassaolo kuitataan sillä että ”kommunistisessa yhteiskunnassa kenenkään ei tarvitse homoilla”, Baltian maiden kohtalosta Neuvostoliiton vallan aikana muistuttaminen on kiusallista ja epäkorrektia, jopa tarkoitushakuista ja pahantahtoista Venäjän ärsyttämistä.
Vaikka Siimeksen tilinteko puolueen sisäisistä ristiriidoista ja hänen omien mielipiteittensä muuttumisesta on kiinnostavaa luettavaa, on mielestäni kirjan parasta antia sen loppuosassa esitetty analyysi nykypäivän Euroopasta. Euroopan unionin laajeneminen itään ja entisten Neuvostoliiton alusvaltioiden suuntaan herättää Siimeksessä monenlaisia ajatuksia, sellaisia, joita soisi pohdittavan suomalaisessa julkisessa keskustelussa laajemminkin. Kenties suomettuneisuuden ajalta on jäänyt julkisuuteen myytti siitä, että Suomi olisi jotenkin erityinen Venäjän-tuntojen tulkki ja venäläisyyden asiantuntija. Mitä sitten on Baltian maiden asiantuntemus, onhan näissä maissa vuosikymmenien kokemus neuvostomiehityksestä, pakkovenäläistämisestä ja kymmenien tuhansien ihmisten karkottamisesta Siperian työleireille? Pystytäänkö tätä asiantuntemusta kuulemaan ja näkemään Euroopan unionissa, entä Suomessa? Miten siihen reagoidaan?
Kielellisesti Politiikan julkisivu on selkeätä luettavaa, jossa vain joissakin kohdissa vyörytetään liikaa politiikan termistöä, joka tietysti aiheensa puolesta on tällaisessa kirjassa välttämätöntä. Siimeksen hyvin jäsenneltyä ja painokasta tekstiä maustavat purevat toteamukset ja lyhyet anekdootit. Kirjalliset lähteet, tapahtumien ajat, paikat ja läsnäolijat on mainittu huolellisesti.
Viime kädessä kirja lienee eräs lenkki siinä pitkässä historiallisessa väittelyssä, jossa kiistellään kapitalismin ja kommunismin paremmuudesta. Vasemmistoliiton monivuotinen puheenjohtaja tiivistää kommunismin historiallisen merkityksen seuraavasti: ”Kestämmekö me sittenkään katsoa suoraan silmiin, miten kammottavan syvä ja laaja reaalisosialismin jälkeensä jättämä perintö on? Reaalisosialismihan ei rapauttanut ainoastaan tuotantoelämän rakenteita ja sosialistimaiden ympäristöarvoja. Se vei ihmisiltä hyvin usein myös liki kaiken vallan päättää omasta elämästänsä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti