Donna Tartt: Tikli

Kansi: WSOY.

Olin purkanut jäämistöjen ja muuttojen yhteydessä pakkauksista niin monia posliinikalustoja, että näin jotain melkein sanomattoman surullista näissä koskemattomissa ja kiiltävissä asetelmissa ja niiden epäsuorissa lupauksissa siitä, että uusi astiasto toi mukanaan yhtä kiiltävän ja murheesta vapaan tulevaisuuden.

Donna Tarttin Tikli ilmestyi englanniksi vuonna 2013 ja suomeksi heti perään 2014. Koska Donna Tartt on tähän mennessä julkaissut kolme kirjaa noin kymmenen vuoden välein, uskallan ennustella, että ehkä häneltä tulisi lähivuosina taas uusi kirja.

Valitsin Tiklin luettavaksi, kun kaipasin talvilomaviikolle jotain vetävää romaania, joka olisi riittävän paksu, että siihen voisi uppoutua päiväkausiksi. Tarttin Jumalat juhlivat öisin on mahtava ja Tiklissä on liki 900 sivua. Yleinen mielipide on, ettei se ihan esikoisromaanin veroinen ole, mutta kuitenkin toista romaania Pientä ystävää parempi.
 

Parhaimmillaan Tikli olikin vetävä kirja, jonka maailmaan vajosi intensiivisesti. Huonoimmillaan se oli epäuskottava ja toisteinen. Tartt voitti kirjallaan Pulitzer-palkinnon, mutta arvelen että jos tämä olisi ollut jonkun tuntemattoman esikoiskirjailijan teos, ei palkintoa olisi herunut.
 

Ennen tarkempaa analyysia kertaan juonen peruskuvion ja annan spoilerivaroituksen. En pureskele juonta palasiksi, mutta sen verran haluan kirjan rakennetta ja käänteitä kelailla, ettei kannata jatkaa lukemista jos haluaa olla tietämättä kirjan juonikuvioista mitään.

Kirjan juoni

Newyorkilainen Theo Decker menettää 13-vuotiaana äitinsä, kun museossa räjähtää. Räjähdyksen jälkeen Theo vie mukanaan vanhan arvomaalauksen, Tiklin. Kirjan tapahtumat kestävät noin 14 vuotta ja kirjassa seurataan Theon kivuliasta kasvua aikuiseksi.

Tiklin hyvät puolet

Tartt on hyvä kirjoittamaan kokonaisvaltaisen maailman, jossa on paljon yksityiskohtia ja aika kirpeitä havaintoja ihmisten välisistä suhteista. Erityisesti kirjan alkuvaiheilla ja keskiosassa oli paljon jaksoja, joissa kerronta vei mukanaan. Varsinkin New Yorkin osuudet oli kuvattu niin tarkasti, että luultavasti voisi karttapalvelun avulla etsiä Theon kirjassa kulkemat reitit.

Myös juonenpunojana Tartt on taitava. Tiklissä on eräs iso juonenkäänne, jonka perusteella lukija joutuu tekemään uusia tulkintoja edellisten lukujen tapahtumista.
 

Tartt onnistuu myös viittaamaan kuuluisiin kirjoihin enimmäkseen ilman, että se tuntuu ärsyttävältä ja päälleliimatulta. Tikli on kuin Dickensin jatkokertomus: polveileva tarina orpopojasta maailman melskeissä, miljööt ja seuralaiset vaihtuvat jatkuvasti. Theo saa lempinimekseen Potter – Harry Potterin mukaan – ja jopa hänen vihollishahmonsa etunimi on Lucius. Vain rinnastukset Dostojevskin Idioottiin menevät kirjan loppumetreillä ylikierroksille.
 

Annan plussaa myös siitä, että kirja ei kerro siitä, miten vaatimattomasta taustasta oleva poika pyrkii ja pääsee osaksi newyorkilaista yläluokkaa – tällaisia kirjoja arvelen lukeneeni aivan liian monta. (Jos haluaa lukea hyvän kirjan tästä aiheesta, suosittelen Kultahattua.) Lasken myös Jumalat juhlivat öisin -kirjan osittain tähän kategoriaan. Theon pyrky on kirjan aikana pikemminkin kohti alaluokkaa: hän hakeutuu rikollisten, päihteidenkäyttäjien, valehtelijoiden ja varkaiden seuraan ja muuttuu samanlaiseksi itsekin.

Tiklin huonot puolet
 

Mainitsin jo epäuskottavuuden. En kaipaa kirjalta tiukkaa arkirealismia, mutta sisäistä logiikkaa kyllä kaipaan. Nyt sitä saa välillä hakea.
 

Esimerkiksi kirjan tapahtuma-aika pani miettimään. Oletan, että museon terrori-isku tapahtuu vuoden 2001 jälkeen, sillä kirjassa viitataan Osama bin Ladeniin. Jos ajatellaan, että museokohtaus sijoittuu kevääseen 2002, sijoittuu kirjan Amsterdam-jakso vuoteen 2016. Kirjan ilmestymishetkellä osa romaanin tapahtumista olisi siis lähitulevaisuutta. Mutta kirjoittaisiko kolmekymppinen amerikkalaismies vuonna 2016 kirjeitä paperille, jos hän haluaisi lähettää viestejä rakkailleen valtameren taakse? Vaikea uskoa.
 

Median perusteella Tartt on luddiitti, joka kirjoittaa käsikirjoituksensa kynällä ja paperilla, ei lue mediasta kirjojensa arvosteluja eikä hän myöskään ole rakentanut itselleen sosiaalisen median henkilöbrändiä. Arvoituksellisen kulttikirjailijan imagolle tämä on mainio strategia, mutta näin lukijana tuntuu, että Tartt ei ole kyennyt rakentamaan uskottavaa ajankuvaa teknologian täyttämästä 2000-luvusta.
 

No, ehkä Tartt ei ole halunnutkaan kirjoittaa tiukkaa ajankuvaa, ehkä hän on halunnut tehdä jonkinlaisen ”yleismaailmallisen” nykyajan kuvauksen, joka ei ole liian sidoksissa mihinkään vuoteen. Mutta miksi kirja sitten on täynnä yksityiskohtaisia, suorastaan fotorealistisia kuvauksia kaduista, kaupoista, tuotemerkeistä? Välillä seurataan sivukaupalla Theon arkea erittäin toisteisesti. Paikoin lukeminen tuntuu siltä kuin ajaisi pari tuntea putkeen moottoritiellä ja katselisi hirviaitoja ja liittymiä… hirviaitoja ja liittymiä… lisää hirviaitoja ja liittymiä.
 

Erityinen antikliimaksi oli kirjan loppu. Eri arvioissa mainittiin dramaattinen loppuhuipennus ja iso muutos. Mutta minusta loppu oli pettymys: kaikki tuntui ratkeavan liian helposti. Vähän kuin kouluaineissa, joihin kirjoitettiin loppuun ”ja sitten minä heräsin”. Periamerikkalainen onnellinen loppu tuntui tekevän tyhjäksi koko kirjan mittaisen kärsimyksen, tarkoituksettomuuden ja onnettomuuden tunteet, joissa oli piehtaroitu olan takaa.

Lisäksi minua hieman harmitti eri kansallisuuksien stereotyyppinen kuvailu. Tuntui, kuin Tartt olisi päättänyt kirjoittaa kansainvälisen romaanin, jossa esiintyy runsas kirjo erimaalaisia ihmisiä. Mutta esimerkiksi keskeinen sivuhenkilö Boris, jolla on venäläis-ukrainalais-puolalainen tausta, vaikuttaa siltä kuin hän olisi pompahtanut kirjaan 80-luvun Hollywood-elokuvan neukkuhahmona, niin kärjistettynä ja kliseisenä hänet paikoin kuvataan. Eräs bloggaaja tulkitsee Tarttin olevan kirjassa jopa rasistinen.

Kirjan rakenne
 

Kiinnostavaa kirjassa on sen rakenne. Vaikka kirja vaikuttaa kronologiselta ja fotorealistiselta, se ei sitä ole, koska Theo kertoo tarinaansa muistojen kautta. Kirjan nykyhetki onkin itse asiassa vasta viimeisillä kymmenillä sivuilla. Sekä Amsterdam-jakso että lapsuus ja nuoruus ovat Theon kertomia muistoja.
 

Viimeistään rakenne tekee Theosta epäluotettavan kertojan, vaikka toki hänet voi sellaiseksi luokitella jo siksi, että hän kirjassa kuvaa tapojaan käyttää päihteitä ja valehdella. Lapsi-Theon kieli on paikoin niin koukeroista ja täynnä vertauskuvia, ettei se muistuta teinipojan kieltä. Ajatuksia herättävä ristiriita syntyy siitä, että Theo kuvailee lapsuuttaan erittäin, erittäin yksityiskohtaisesti. Tarttin kertojahahmo on siis aikuinen mies, joka kertoo lapsuudestaan tavalla, joka luo vaikutelman valokuvantarkasta muistista. Aivan kuin voisi kelata vanhoja lapsuusmuistojaan videotallenteena, sekunti sekunnilta, siten että joka ikinen detalji paljastuu. Tätä korostaa se, että muutamassa kohdassa minäkertoja erikseen mainitsee esimerkiksi sen, että ”en muista tämän henkilön nimeä” lueteltuaan sitä ennen hiusten väriä myöten kaiken mahdollisen.

 

Pitäisikö lukijana olettaa, että Theo valehtelee kaikesta tai keksii suurimman osan tarinastaan vai onko Tartt antanut kirjassa avaimia siihen, miten Theon yksityiskohtaisia muisteloita pitäisi tulkita? Kirjan loppupuolella alleviivataan, että oikea elämä ja taide sekoittuvat toisiinsa tai ovat jopa sama asia yhtä aikaa. Onko Theon kertomus elämästään "taideteos" vai "totuus"? Aivan kuten Tikli-maalaus on samaan aikaan väriläiskiä että elävän näköinen kuva linnusta.

 

Toisto ja detaljien vyörytys näkyvät siinäkin, että kirja on täynnä eri hahmojen rinnastuksia. Theo menettää äitinsä, mutta rouva Barbourista tulee hänelle uusi äitihahmo. Kirjan alussa kavala luokkakaveri Tom vetää Theon ongelmiin ja aivan samalla tavalla uusi ystävä Boris johdattaa Theon pahoille teille. Lapsi-Theo inhoaa isäänsä, mutta aikuinen Theo huomaa muistuttavansa isäänsä monin tavoin.

Kirjassa on niin paljon aineksia, että sitä voi yrittää lokeroida useammallakin tavalla. Se on yksityiskohtainen mutta epäuskottava trilleri taidevarkauksista ja huumekaupasta. Se on äidittömän pojan kasvukertomus täynnä vaikeuksia, itsesääliä, päihteitä, rahattomuutta ja kurjaa oloa. Se on kirja New Yorkin kaupungista ja sen elämänmenosta, ihmissuhteista ja perhesuhteista. 

Yritin koko kirjan ajan miettiä, mitä kirja haluaa sanoa ja mikä kirjan teema on, mutta mitään syvällistä oivallista en saanut. Taiteen ja elämän rinnastamisen Tartt vääntää lukijalle rautalangasta. Jumalat juhlivat öisin avautui aivan uusilla tasoilla, kun olin lukenut netin juonianalyysejä ja pohdintoja. Voinhan etsiä, onko jollakulla muulla Tikliin hyviä lukemisen avaimia ja löytäisinkö itse kirjasta syvällisen sanoman. Nyt tuntui, että mitään elämää suurempaa Tiklistä ei löytynyt.

 
Tikliä voi suositella samaan tilanteeseen, johon itse sen valitsin: kun kaipaa paksua kirjaa, jonka maailmaan voi uppoutua. Mutta jos on allerginen toistolle ja pitkittämiselle, kannattaa etsiä luettavaksi jotain muuta.

 

Suomennoksesta

 

Kiitän suomentaja Hilkka Pekkasta hyvästä ja tasalaatuisesta käännöksestä. Suomennosta oli miellyttävä lukea.
 

Lue myös nämä:
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Charles Dickens: Bleak House
F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby