Arto Paasilinna: Ukkosenjumalan Poika

Rutja huomautti, että hänen tietojensa mukaan suomalaisia oli vain runsaat neljä miljoonaa. Mistä Keltajuuri aikoi hankkia puuttuvat kolmekymmentä miljoonaa suomalaista vastaanottamaan mainossanomaa?

Keltajuuri meni hetkeksi hämilleen. Sitten hän selitti, että suomalaiset eivät usko yhdellä sanomisella yhtään mitään, niille pitää toistaa mainossanomaa alituiseen. 35 miljoonaa on vain mittayksikkö, se tarkoittaa mainossanoman vastaanottokertoja eikä väkilukua.

Arto Paasilinnan Ukkosenjumalan Poika päätyi luettavaksi samalla lailla kuin Hirtettyjen kettujen metsä ja Suloinen myrkynkeittäjä: löysin sen ilmaiskirjojen laatikosta. Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1984, eli vuotta Hirtettyjen kettujen metsää myöhemmin. Ukkosenjumalan Poika ei taida olla ihan kovimmassa kärjessä Paasilinnan tuotannossa, mutta se on tasaisen varma tuotos kirjailijan kultakaudelta.

Kirjassa suomalaiset muinaisjumalat päättävät käännyttää suomalaiset vanhan uskon kannattajiksi ja lähettävät maan päälle Rutjan, Ukko Ylijumalan pojan. Rutja vaihtaa hahmoa rauhallisen uusmaalaisen antiikkikauppiaan Sampsa Ronkaisen kanssa. Rutja kerää ympärilleen vaikutusvaltaisia ja uusvanhasta uskonnosta innostuvia hahmoja ja aloittaa käännytystyön.

Kirjan ainekset alkavat olla tutun tuntuisia, mikä ei kuitenkaan vähennä lukemisen mielekkyyttä. Paasilinnan vahvuutta tekisi mieli sanoa "lukijan voimaannuttamiseksi", paitsi että inhoan voimaannuttaa-sanaa. Yhtä kaikki, hänen päähenkilönsä vaikuttaa olevan mahdottoman tehtävän ja monenlaisten vastoinkäymisten edessä, mutta sumplii asiat niin soljuen ja taitavasti, että lopulta kaikki loksahtelee kohdalleen. Perinteisesti tarinan jännite syntyy siitä, että päähenkilö kohtaa vaikeuksia, joten Paasilinnaa voi pitää harvinaisena onnistujana: jännite toimii ja juoni kulkee, vaikka ongelmanratkaisu vaikuttaa olevan päähenkilölle suorastaan naurettavan helppoa ja menestystä satelee joka suunnasta.

Toinen saavutus on se, että kirjan viihdeainekset ovat monin tavoin kirjoitusajankohdan ajankohtaisiin ilmiöiden sidottuja, mutta ne eivät enimmäkseen tunnu vanhentuneilta. Pian neljäkymmenvuotiaalta kirjalta tämä on hieno saavutus. Paasilinnan valtava suosio Ranskassa ei myöskään ihmetytä, koska jotenkin hänen tyylinsä tässäkin kirjassa on yhtä aikaa eleetöntä mutta värikästä. Hahmot ja tapahtumat ovat varmasti samastuttavia monenlaisissa kulttuuriympäristöissä.

Toimittajanakin pitkän uran tehnyt Paasilinna sijoittaa sivuhenkilöiksi mm. viinaanmenevän freelancer-toimittajan, rahaa takovan mainosalan johtajan, veronkierron ja korruption kikat hallitsevan verotarkastajan sekä pimeitä töitä tekevät rakennusmiehet, jotka kuitenkin ovat vakaumuksellisia kommunisteja. Naisten kuvaaminen ei ole aivan yhtä hyvin kestänyt ajan hammasta, erinäisiltä seksuaalivitseiltä on jo pohja pudonnut, mutta toki näitäkin aineksia voi lukea kehystämällä ne aikakauden ilmapiiriin.

Helsingin kuvaaminen oli myös samaan aikaan nostalgista ja tunnistettavaa. Kirjan hahmot liikuskelevat kaupungissa käydessään enimmäkseen Kampin ja Punavuoren alueella, välillä oleskellaan rauhallisessa kyläympäristössä Sampsan kartanossa.

Kirjan lukeminen elvyttää kuten hyvä huumori parhaimmillaan: että ei kaikkia maailman murheita tarvitse niin hirveän vakavasti ottaa, ja kyllä hankaluuksistakin voi selvitä kun on vähän pilkettä silmäkulmassa. 

Näytelmät.fi -sivusto kertoo, että dramaturgi Jorma Kairimo muokkasi Ukkosenjumalan Pojan näytelmäksi vuonna 1998 ja teos vaikuttaa olleen melko tiuhaan ainakin kesäteatterien ohjelmistossa. Kesäteatterin lavalla tämä tarina varmasti toimii, pitääpä mennä katsomaan, jos tilaisuus tulee!

Lue myös nämä:
Arto Paasilinna: Hirtettyjen kettujen metsä
Arto Paasilinna: Suloinen myrkynkeittäjä
M.A. Jeskanen: Perkele - myytillisiä tarinoita

Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär

Automatkojen lastenkirjana on viime viikkoina ollut Astrid Lindgrenin klassikko Ronja, ryövärintytär. Luin itse lapsena tämän monen monta kertaa ja lukiolaisena jopa ostin tämän ruotsinkielisenä omaan hyllyyn. Voisinkin kerrata pitkästä aikaa ruotsin taitojani Ronjan parissa. Kirja on alun perin julkaistu vuonna 1981 ja Tuula Taanilan suomennos ilmestyi samana vuonna. Myös äänikirja on tehty suht nopeasti: Ritva Vepsän lukema äänikirja on tallennettu vuonna 1988. 80-luvun äänityslaatu kuului cd-versiossa lievänä kaikuisuutena, mutta eläytymisestä ja luennan laadusta annan Vepsälle täyden kympin.

 

Ronja, ryövärintytär on aivan mahtava kirja ja upposi nykylapsiinkin täysillä. Minulla on pitkähkö aika siitä, kun olen viimeksi Ronjan maailmaan sukeltanut ja niinpä kuuntelinkin tarinaa hieman analyyttisemmin kuin ennen, vaikka osaankin Ronjan tarinan lähes ulkoa ja eläydyin kirjaan lähes yhtä intensiivisesti kuin lapsena. 

 

Seuraavaksi pohdin kirjan sanomaa tavalla, jossa oletan lukijan jo tuntevan Ronjan perusjuonen. Siis spoilerivaroitus! Tässä tekstissä kuvataan kirjan keskeisiä käänteitä. 

 

Mitkä kaikki ominaisuudet tekevät Ronja, ryövärintyttärestä niin hyvän kirjan?

 

Lindgren luottaa lukijaan ja menee suoraan asiaan

 

Ensimmäisenä mainitsen sen, että kirjasta puuttuu kaikenlainen turha infodumppaus. Taustoitusta ja selittämistä on suorastaan hämmästyttävän vähän. Kirjan miljööstä tulee mielikuva ruotsalaisesta esiteollisesta historiasta fantasiamausteilla. Mutta eihän koko kirjassa edes mainita Ruotsia, vaikka sekä luontokuvaukset että vuodenaikojen vaihtelut ovat skandinaavisia. Ainoa viite, jolla ajankohtaa voi määrittää, ovat voudin nihdit, joita rosvojoukot väistelevät. Sekä vouteja että nihtejä esiintyi ruotsalaisessa hallintomallissa niin pitkään, ettei tarkkaa ajankohtaa voi määrittää. Koska kirjassa kuitenkin kuvataan voudin nihtien yleistymistä, voisi arvella Ronjan sijoittuvan aikaan, jolloin väestönkasvun ansiosta myös haja-asutusalueilla alkoi syntyä enemmän hallintorakenteita. 

 

Lukija/kuuntelija pudotetaan suoraan keskelle Matiaksenlinnan elämää ja myös fantasia-ainekset, kuten ajattarat ja männiäiset, tulevat tarinaan ilman sen kummempaa selittelyä. Kirja on jokseenkin täydellinen taidonnäyte kirjoittamisen perusohjeesta: näytä, älä selitä. Lapsena humpsahdin suoraan Ronjan maailmaan ja eläydyin täysillä tapahtumiin ja tismalleen sama toteutui nytkin. Ronja, ryövärintyttären miljöö on eheä, elävä, kokonainen ja uskottava - vaikka lukija ei tiedä edes sitä, missä se sijaitsee.

 

Murrosiän ja itsenäistymisen kuvaus ilman alleviivaamista

 

Kypsälle keski-ikäiselle Ronjan kasvutarina kertoo murrosiän alkamisesta - siitä, miten lapsi alkaa irtautua kodin ja vanhempien vaikutuspiiristä. Ronja ja Birk alkavat kutsua toisiaan sisareksi ja veljeksi ja muuttavat kesäksi Karhuluolaan. Aikuisten ennakkoluulot näkyvät kohtauksessa, jossa Birkin äiti Undis pyhähtää tälle henkiselle sisarussuhteelle ja tokaisee, että kyllä sen tietää mitä siitä seuraa. Muistan, että lapsena tämä ilkeily tuntui järkyttävän epäreilulta. Lapsilukijalle tai -kuulijalle Ronjan ja Birkin sisaruuden kokemus on hieno ja arvokas viesti ystävyydestä ja toisen tärkeyden tunnustamisesta. Myös aikuisen korviin suhde näyttää, tuntuu ja kuulostaa ystävyydeltä. Mahdolliset ihastumisen tunteet eivät ole tämän kirjan asia - ne voivat odottaa Ronjaa ja Birkiä ehkä joskus tulevaisuudessa, joka on rajattu kirjan tapahtuma-ajan ulkopuolelle.

 

Tyttöpäähenkilö ilman epätasa-arvon ongelmia

 

Lapsena Ronja-tytön sankaruus tuntui itsestään selvältä. Nyt aikuisena kirja oli oikein balsamia haavoihin sen vuoksi, että Ronjan tyttöys ei ole kirjassa minkäänlainen ongelma kenellekään. Feministinä pidän tärkeänä lukea ja tunnistaa tarinoita, joissa käydään läpi vaikka sitä, millaisia esteitä monet yhteiskunnalliset rakenteet aiheuttavat tyttöjen kasvulle ja kehitykselle. Ronja, ryövärintytär on kuitenkin suunnattoman virkistävä sen vuoksi, että kukaan ei lyttää tai latista Ronjaa, vaikka hän elää tyttönä erittäin miehisessä ympäristössä. Häntä arvostetaan. Hän voi vapaasti lähteä seikkailemaan metsään. Kukaan ei esimerkiksi väitä, että Ronjasta ei voisi tulla rosvopäällikköä koska hän on tyttö.

 

Taidanpa ottaa tästä vinkistä vaarin: joskus on parempi parantaa naisten asemaa sillä, että keskittyy siihen, miten hyvin asiat voisivat olla. Näin rohkaisevia esimerkkejä löytyy elävästä elämästäkin. En aio sulkea silmiäni ongelmilta, mutta kyllä Lindgren on tehnyt nerokasta työtä luodessaan näin vakuuttavan mielikuvan maailmasta, jossa tytöllä on täysi vapaus ja ympäristön tuki puolellaan.

 

Turvallinen ja rakastava isähahmo

 

Ronjan isä Matias on aivan täydellinen kirjallinen isä: hän rakastaa Ronjaa kaikesta sydämestään ja näyttää ja kertoo sen. Ylipäätään hän näyttää tunteitaan niin räiskyvästi, että sulkeutunut ja jäyhä pohjoismainen miehen malli saa kyytiä. Samaan aikaan Matias on kuitenkin kiistaton johtajahahmo: hän on ryöväriruhtinas, joka voittaa kilpailijansa Borkankin kaksinkamppailussa. 

On ehkä vähän epäreilua hehkuttaa Matiasta, koska onhan Ronjan äiti Loviisakin mahtava äiti: hän osaa sekä antaa tyttärelleen tilaa että ennakoida tämän tarpeita ja antaa tukea ja lohtua.

 

Juoni kulkee kuin juna

Kirjan juonessa ei ole mitään tyhjäkäyntiä vaan tarina etenee todella vetävästi. Tämä on niitä kirjoja, joiden päätyttyä tekee mieli aloittaa heti alusta uudelleen, että pääsisi takaisin tarinan maailmaan. Rohkenen iloita myös siitä, että kukaan ei ole kirjoittanut Ronjalle väkinäistä jatko-osaa. Jälkikasvu kyseli äänikirjan päätyttyä, että onko tälle jatkoa, mutta selitin että ei ole. Jospa ei hetkeen tulisikaan, luulisi että Astrid Lindgrenin oikeudenomistajille virtaa massia ihan uusintapainosten kauttakin tarpeeksi.

 

Käännöksestä

 

Suomentaja Tuula Taanila on tehnyt erinomaista työtä - varsinkin kun huomioi, että suomennos on ilmestynyt samana vuonna kuin alkuteos. Aina välillä huokailen, että vanhat suomennokset tuppaavat olemaan parempia kuin uudet, mutta ehkä tämä on ajatusharha. Paljon julkaistaan todella kovatasoisia uusia suomennoksia, ja ehkä ne 80-luvun tusinakirjat ovat sellaisia, joita ei juuri tule enää luettua, toisin kuin tällaisia klassikoita.

Lue myös nämä:
Katsaus lasten äänikirjoihin
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli
Swanin sisarusten teoksia lukemassa: Anni Swanin Iris rukka ja Saimi Järnefeltin suomentama Rajuilma

Ville Ranta: Kurissa ja nuhteessa

Sain Ville Rannan Kurissa ja nuhteessa kustantaja WSOY:lta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

 

Kansi: WSOY.

Olen seurannut Rannan pilapiirroksia ensin Kirkko & kaupunki -lehden sivuilta ja viime vuosien ajan Iltalehden sivuilta. Hyllyssäni on visussa tallessa vuonna 2012 julkaistu pilapiirroskokoelma Joku raja. Vuosien 2019-2022 pilapiirrosten parhaimmistoa kokoava Kurissa ja nuhteessa vastasi odotuksiini: mainioita, joka suuntaan piruileva, yhtä aikaa itkettäviä ja naurattavia pilapiirroksia.

Aiheiden puolesta ajanjakso on oikea runsaudensarvi: kirjassa käsitellään koronapandemiaa ja sen hoitamista, Nato-option lunastusyrityksiä, Ukrainan sotaa, intersektionaalista feminismiä, ilmaston lämpenemistä ja toki myös suomalaiskansallisia erityispiirteitä. Parhaimmillaan useampi aihe yhdistyy samaan kuvaan, kuten tässä piirroksessa, joka on julkaistu alun perin huhtikuussa 2021:

Kuva: Iltalehti / Kurissa ja nuhteessa.

Yhteen putkeen luettuna kokoelma toimi suorastaan katharttisena lukukokemuksena. Pitkä ja paikoin absurdeja käänteitä saanut pandemia-aika painaa harteita vieläkin ja Ranta onnistuu tuomaan esiin päätöksenteon, vellovuuden ja ihmisten eriskummalliset reaktiot valtiovallan ohjeisiin. Ja koska tänä vuonna on hyvästelty Sanna Marinin hallitus, on Rannan piirroksissa tallessa monia herkullisia hetkiä. Vaikkapa Marinin ja Krista Kiurun välinen dynamiikka vaikuttaa olleen Rannalle erityisen kiinnostava aihe.

 

Ranta nostaa esiin korona-ajan hallinnollisia päätöksiä ja itse päädyin peilailemaan omia tuntojani. Mielestäni en ollut korona-ajan pahin panikoija, mutta toisaalta yritin kyllä kunnioittaa virkavallan antamia ohjeita ja pyrin noudattamaan niitä. Näin jälkikäteen voi toki sanoa, että ohjeiden täydellinen noudattaminen oli mahdotonta, tai oikeastaan niitä olisi kyllä voinut noudattaa, jos todella olisi viettänyt maaliskuun 2020 ja huhtikuun 2022 välisen ajan täydellisessä eristyksessä. Eli ei olisi mennyt edes ruokakauppaan. Ja jos ihminen viettää yli kaksi vuotta ilman sosiaalisia kontakteja, onko rohto pahempi kuin tauti? Tämän ristiriitaisuuden Ranta kiteyttää piirroksissaan.

 

Erinomainen esimerkki Rannan taidoista on tämä alun perin kesäkuussa 2022 julkaistu piirros. Kuva on härski, mutta ei niin härski etteikö aikuinen lukija sitä kestäisi. Piirros irvailee samaan aikaan suomalaisten vankkumattomalle uskolle presidentti-instituutioon, suomettumisen perinteelle ja vuosikymmeniä eläneen "Nato-option" käsitteelliselle hölmöydelle. Piirros on omiaan herättämään mielipahaa sekä konservatiivisessa Turkissa että itseään länsimaisena pitävässä Suomessa.

 

Kuva: Iltalehti / Kurissa ja nuhteessa.

Kypsänä ammattipiirtäjänä Rannan luonnosmainen kynänjälki on varmaa ja vakuuttavaa. Häneltä sujuvat niin uskottavat karikatyyrit, värien käyttö, visuaalinen ilmavuus ja viestinnällinen iskevyys. Lisää näitä!

Lue myös nämä:
Ville Ranta: Joku raja
Ville Ranta: Kyllä eikä ei
Jari Tervo: Koljatti