Vierailulla Eeva Joenpellon kirjailijakodissa #joenpelto100

Viime keväänä Eeva Joenpellon Rikas ja kunniallinen sai minut käynnistämään blogini uudelleen pitkän tauon jälkeen. Lukemisen jälkeen jäin miettimään, että olisipa hienoa päästä vierailemaan Joenpellon kirjailijakotiin. Joskus toiveet toteutuvat, sillä WSOY:n kirjallisuussäätiö kutsui kirjabloggaajia vieraaksi ja pääsin näkemään kiehtovan ja upean Joenpellon talon omin silmin. Eeva Joenpellon syntymästä tulee kuluneeksi sata vuotta ensi viikolla, 17.6.2021.

 

 

 

Vierailu toteutettiin koronaohjeiden perusteella pienryhmissä, kasvomaskit päässä ja ilman tarjoiluja. Turvavälien pitäminen onnistui kohtalaisen hyvin. WSOY:n kirjallisuussäätiön Annaliina Rintala ja Anna Mattila esittelivät taloa ja sen historiaa. Joenpelto rakennutti talon itselleen viisikymppisenä, menetettyään poikansa ja koettuaan vaikean avioeron. Melkoinen voimanainen! 

 

 

Talo oli paitsi taiteen, myös suomalaisen käsityö- ja rakentamisperinteen taidonnäyte. Komeat hirsiseinät, suuri leivinuuni, pitkät lautalattiat ja tunnelmalliset ja tyyliltään vaihtelevat huoneet kiehtoivat. Talon avaruus ja väljyys puhutteli todella, luultavasti ihan erityisen paljon koska korona-aikana varsinkin pääkaupunkiseudun niukasti mitoitetuissa kerrostaloasunnoissa on kökötetty tiiviisti kylki kyljessä kuukausitolkulla. Pystyin ymmärtämään Joenpellon tilantarpeen ja suuret mittakaavat oikein hyvin.

 

 

Pöytäliinat, ikkunaverhot, leivinuunin kylkeen kerätyt vanhat käyttöastiat, taloon varta vasten suunnitellut ja kudotut matot olivat todella kauniita ja laadukkaita. Joenpellon arvostama talonpoikainen historia näkyi.

 

 

Mieleeni on jäänyt kirjailijahaastatteluja, jossa talossa asuneet kirjailijat kehuvat talon kirjoitusrauhaa ja vahvaa tunnelmaa. Onpa jokunen asukas kuvannut kokeneensa kummittelua tai muita yliluonnollisia ilmiöitä talossa. YLEn sivuilta löytyy kirjailijoiden kokemuksia talossa asumisesta.

Eeva Joenpellon veistoksen on tehnyt taiteilija Essi Renvall.

Suomalaiseen tapaan kirjallisuussäätiön väki ei kuitenkaan esitellyt taloa pelkästään markkinoinnilliseen tyyliin, vaan kuulijoiden korviin vuodatettiin kaikenlaisia ongelmia. Mieleeni jäi, että taloa pitää siivota ja remontoida kauheasti, esittelyjä on vaikea järjestää, kukaan ei enää tunne tai tiedä Joenpeltoa tai hänen kirjojaan, mutta hirveästi taloa haluttaisiin tulla katsomaan, mutta kun se ei mitenkään tahdo onnistua. Kirjailijoitakin on vaikea houkutella hakemaan asumisoikeutta ja niillekin, jotka hakevat, varoitellaan että kauhean pimeää tai yksinäistä täällä on ja kun pitäisi se autokin olla.

 

Kävin katsomassa myös WSOY:n kirjailijasivulta Joenpellon tietoja. Sivun perusteella Joenpellon 100-vuotissyntymäpäivän kunniaksi ei ole otettu yhtään uusia painoksia Joenpellon kirjoista. Uusia e-kirjaversioita ja äänikirjoja on näköjään julkaistu.

 

 

Mietin, miksi uusintapainoksia ei ole otettu, ja oma arvaukseni on, että syynä on Joenpellon vanhojen painosten ylitarjonta divareissa ja kierrätyskeskuksissa. Aikanaan Joenpellon romaaneista on otettu kymmenien tuhansien kappaleiden painoksia ja kun suuret ikäluokat dumppaavat kirjahyllyjensä sisällön kierrätykseen, on joka lastissa taatusti mukana muutama Joenpellon kirja.

 

 

Kirjailijan itsensä ja WSOY:n sekä WSOY:n kirjallisuussäätiön kannalta kokonaisuus on kuitenkin vähän epälooginen. Säätiö viettää juhlavuotta ja toivoo, että bloggaajat levittävät Joenpellon ilosanomaa. Mutta jos joku ihminen kiinnostuu Joenpellon tuotannosta ja menee kirjakauppaan tai verkkokirjakauppaan etsimään Joenpellon kirjoja, ei niitä voi paperisena kumpaakaan kautta ostaa.

 

Mielestäni Joenpelto olisi ansainnut 100-vuotisjuhlavuotenaan vaikka uudella visuaalisella ilmeellä suunnitellut uusintapainokset keskeisistä teoksistaan. Onkohan tällaista päätöstä pohdittu ja onkohan lopputulos ollut, että ei nykyajan lukijoita kiinnosta lukea kaunokirjallisesti vaativaa tekstiä, joka sijoittuu maaseutumaisiin olosuhteisiin, kuvaa suomalaista lähihistoriaa ja vieläpä esittää ihmiset melko kyynisessä, välillä turhankin tarkkanäköisessä valossa? Vaikea sanoa, mitä hyötyä bloggaajien hehkutuksista tai säätiön viestintäponnisteluista on, jos Joenpellon kirjojen uusien painosten myymiseen on pantu näin vähän paukkuja.

No, lukeminen on toki tärkeintä ja vaikkapa Antikka.netin haulla Joenpellon kirjoja löytyy pilvin pimein.

 

Saimme mukaan kirjakassit, joissa oli mukana vuoden 1986 painos Jottei varjos haalistu -kirjasta ja vuoden 1990 Suuri suomalainen kirjakerho -painos kirjasta Ei ryppyä, ei tahraa. Silmäilin kumpaakin ja ensivaikutelma oli samanlainen kuin Rikkaan ja kunniallisen lukeminen: nämä kirjat tarvitsevat paneutuvan lukijan, joka jaksaa käyttää kirjaan aikaa. Palkintona arvelen odottavan terävää ihmisluonteen kuvaamista.

Itse kiinnostuin myös hyvästä esilukijasta Joenpellon tuotannon suhteen. Kirjallisuuskriitikko ja tutkija Suvi Aholan Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi vaikuttaa olevan tähän tarpeeseen täsmäkirja - sen laitoin verkkokaupasta tilaukseen.

Kirjallinen Helsinkini

Ehdin asua Helsingissä yli vuosikymmenen, mutta nyt tuli aika muuttaa pois. Muuttokiireiden keskellä ehdin pohdiskella ja jäsennellä Helsinki-suhdettani jonkin verran. Päätin koota myös kirjallisen Helsinki-lukulistani. Listalle nousi kirjoja, jotka täyttivät kaksi ehtoa: kirjassa kuvataan paikkaa, joka on minulle tuttu ja kun liikun paikassa, muistan kirjan tunnelman. 

 

Liikuskelin eniten Itä-Helsingissä. Vieraimmaksi minulle jäivät pohjoishelsinkiläiset omakotitaloalueet, joissa ei juuri tullut vietettyä aikaa, vaikka piipahdusten verran niilläkin vierailin. Olisin mielelläni lisännyt jonkin kirjan, jossa esiintyy kotilähiöni, mutta uusien asuma-alueiden kirjallinen ongelma on, ettei niillä ole ehtinyt vielä asua kovinkaan paljon kirjailijoita, jotka upottaisivat paikan osaksi fiktiivisiä tarinoitaan. Jos joku osaa suositella Herttoniemenrantaa kuvaavia hyviä kirjoja, saa vinkata!

Tässä kirjallisen ja kokemuksellisen Helsinki-historiani kolme mieleenpainuvinta yhdistelmää:

 

Kivinokan uimaranta. Kuva: Pirkka Aunola / Flickr. Creative Commons -lisenssi.

 

1. Kivinokka ja Maarit Verrosen Varjonainen

Kivinokan virkistysalueesta tuli minulle rakkain paikka Helsingissä. Historiallinen virkistysalue oikein kuhisee kulttuurihistoriaa, muistoja ja ajallisia kerrostumia vuosikymmenien takaa. Maarit Verronen tavoittaa Varjonaisessa kesäparatiisin kääntöpuolen: millaista on syyspimeällä tai kylmässä vesisateessa, kun joku hiippailee puiden siimeksessä pahoin aikein? Blogipostauksessani en edes mainitse Kivinokka-miljöötä, mutta myöhemmin Blogistania-äänestyksessä kyllä.

 

 

Itäväylä. Kuva: Heikki Siltala / Flickr. Creative Commons -lisenssi.

 

2. Itäväylä ja Arto Salmisen tuotanto

 

Arto Salmisen rujo mutta hiottu tuotanto kuvaa Helsinkiä niiden silmin, joilla ei mene hyvin. Teollisuusalueet, lähiöt ja valtaväylät ovat Salmisen romaanien tyypillisiä miljöitä. Itäväylää kukaan tuskin pitää erityisen viihtyisänä: se on autoilijoille ruuhkainen ja kävelijöille ja pyöräilijöille ruma melunlähde. Silti se on olennainen ja mieleenjäävä osa Itä-Helsinkiä. Sen runollinen ja merkityksillä ladattu nimi kenties tasapainottaa fyysistä epämiellyttävyyttä.

 

 

Töölö. Kuva: Petra Wessman / Flickr. Creative Commons -lisenssi.

 

3. Töölö ja Matti Yrjänä Joensuun tuotanto

 

Matti Yrjänä Joensuun dekkarissa Harjunpää ja rakkauden nälkä liikutaan Töölössä ja dekkarin tunnelma tulee aina mieleen, kun liikuskelen komeiden vanhojen kivitalojen keskellä. Joensuun kirjoitustyyli on sydämeenkäyvän inhimillinen ja jopa naisia pelotteleva hiippari Tipi herättää enemmän sympatiaa kuin inhoa.  Olen kehunut Joensuun Helsinki-kuvauksia jo vuonna 2012 kirjoittaessani Harjunpää ja rautahuone -kirjasta: "Harjunpää-kirjojen Helsinki-kuvaukset ovat tuntuneet eläviltä jo silloin, kun en itse ole asunut Helsingissä eivätkä kirjoissa kuvatut kaupunginosat tai osoitteet sanoneet minulle mitään. Nyt, kun maisemat ovat minulle tutumpia, tunnistin monet kirjan tapahtumapaikoista. Huonoimmillaan kotimaisessa kirjallisuudessa kirjoitetaan päälleliimatun ja yhdentekevän tuntuista Helsinki-kuvausta, aivan kuin kirjoja ei muka voisi sijoittaa muihin maisemiin. Mutta Joensuun Helsinki-kuvaukset ovat osuvia ja eläviä."

 

Muita mieleenpainuneita kirjallisia paikkoja on ainakin Helsinginkatu, jota kuvataan niin Mikko Rimmisen romaaneissa kuin Arto Mellerin runoissa. Faktapuolelta suosittelen Antti Häkkisen prostituutioaiheista tietokirjaa Rahasta - vaan ei rakkaudesta ja Vanessa Kairulahden ja Karolina Kouvolan kummitusaiheista kirjaa Helsingin henget. 

 

Yhteenvedon perusteella minun kirjallisessa Helsingissäni näkyvät hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin ääripäät. Kirjallinen Helsinkini löytyy ihmisten rakastamilta viheralueilta, ei kaihda rumuutta mutta on ylpeä historiallisten rakennustensa pitkäikäisyydestä. Vastaako tämä määritelmä 2020-luvun Helsinkiä onkin toinen kysymys.