 |
| Kansi: Francis Cugat / Charles Scribner's Sons Wikimedia Commons |
Every one suspects himself of at least one of the cardinal virtues, and this in mine: I am one of the few honest people that I have ever known.
Latasin F. Scott Fitzgeraldin klassikkoromaanin The Great Gatsby (suomennettu nimellä Kultahattu) viime vuoden puolella Project Gutenbergista. Meni kuitenkin tämän vuoden puolelle, ennen kuin sain tartuttua klassikkoon, jonka juonesta minulla oli ennakkoon vain hajanaisia mielikuvia. Osallistun kirjalla kirjabloggaajien kahdenteentoista Klassikkohaasteeseen.
Näin korona-aikana, arkisten ympyröiden rajauduttua fyysisesti varsin pieniksi, olen huomannut eläytyväni kirjojen maailmaan jotenkin tavallista voimakkaammin. Eskapismi on tarpeen. Vuonna 1925 ilmestynyt dekadenttia newyorkilaiselämää kuvaava The Great Gatsby sai minut oikein kihisemään innosta. Tämä kirja ei ole syyttä klassikko - sen jokainen sana ja lause tuntuu ladatun täyteen merkityksiä ja sen luettuaan tekee mieli ahmia vino pino analyysejä, jotka selittäisivät, miten romaania oikein voi tulkita. Samaan aikaan se on juonellisesti melko yksinkertainen, henkilögallerialtaan suppea ja sen keskiössä ovat yleisinhimilliset tunteet, joihin voi samastua kaikkina aikoina kaikissa paikoissa. Olenko suosittu? Miten saisin vastarakkautta? Sulaudunko joukkoon? Onko minulla todellisia ystäviä? Mikä on identiteettini?
Klassikoiden kohdalla juonipaljastuksiin suhtaudutaan yleensä sallivammin kuin uusien kirjojen kohdalla, mutta varoitan silti, että tämä teksti sisältää juonipaljastuksia - siis SPOILERIVAROITUS!
Tykästyin erityisesti minäkertoja Nick Carrawayn ääneen. Rakastan epäluotettavia kertojia ja Nick vaikutti sellaiselta monin tavoin. Jo kirjan nimi on monitulkintainen: Gatsbyn nimi ei oikeasti ole Gatsby eikä hän myöskään ole erityisen suuri ja ansiokas mies. Nick vaikuttaa olevan kuin häilähtelevä varjo, porukan jatke, joka ei kiinnitä suurta huomiota. Hänellä on oma rakkaustarinansa, mutta kuinka aito se on? Hän pyrkii urallaan eteenpäin, mutta saavuttaako hän mitään? Hän kuvaa, miten ihmiset herkästi uskoutuvat hänelle ja erilaisia uskoutumisia hän todella kerää, mutta onko hän sittenkin jotenkin lypsänyt nämä tunnustukset muista esiin?
Toisaalta kirjan miljöö on myös kuin yksi päähenkilöistä. Long Islandin huvilamiljöö Atlantin rannalla on täynnä latausta: siellä viettävät kesää vanhan rahan perheet ja nousukkaat ja osansa kesäisestä merituulesta saavat myös palvelijat, taksikuskit, siipeilevät kesävieraat ja Nickin kaltainen varaton ensimmäisen maailmansodan veteraani etsimässä uutta uraa. Ehkä näkyvin teema kirjassa on se, meneekö Gatsby seurapiireissä läpi aitona herrasmiehenä vai jääkö hän tähdenlennoksi. Kenet hyväksytään joukkoon ja millä perusteella - miten perhetausta ja peritty raha vaikuttavat myös vapaamielisellä 1920-luvulla?
Nykylukijan huomion kiinnittää kirjan näkyvä antisemitistinen ja rasistinen ilmapiiri. Toisaalta Fitzgerald myös ohjaa lukijan huomion tähän kirjan alussa, kun hän antaa aggressiivisen Tom Buchananin paasata rotusodasta.
Jatkolukemiseksi nappasin Sarah Churchwellin Careless People: Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby, josta kannattaa lukea The Guardianin arvio.
Tämä on yksi lempparikirjoistani, jonka luen aina silloin tällöin. Löytyy myös omasta kirjahyllystä.
VastaaPoistaMinä aloin ihan ihmettelemään, miksi en ole lukenut tätä aikaisemmin. :) Tämä on kyllä ansaitusti klassikko.
PoistaEnpä ole tätä lukenut, mutta kuulostaa siltä, että kannattaa pitää tulevia klassikkohaasteita ajatellen mielessä.
VastaaPoistaSuosittelen!
PoistaJoskus vuosia sitten luin, eikä se minuun muuten niin suurta vaikutusta tehnyt, mutta tähän viittaillaan niin usein myöhemmissä amerikkalaisissa kulttuurituotteissa että ihan vaan sen vuoksi se kannattaa jo lukea :)
VastaaPoistaMutta joku vuosi sitten luin klassikkohaasteeseen Alain-Fournierin Le grand Meaulnes -kirjan, josta Fitzgerald on vissiin ottanut enemmänkin kuin nimen.
Kiinnostavaa! Kävin lueskelemassa Le grand Meaulnes -kirjasta tietoa. Minusta ei vaikuta siltä, että Kultahattu olisi mikään suora juonellinen kopio.
PoistaMonenlaisia vaikutteita kirjaan on kuitenkin sulautettu - olen Churchwellin kirjassa loppusuoralla ja siellä on todella mielenkiintoista tietoa kirjan syntyhetkistä.