 |
| Kuva: Otava. |
Tarkastin Amazonin tilaushistoriasta, että olen ostanut ja lukenut Margaret Atwoodin The Handmaid's Talen (suomennettuna Orjattaresi) keväällä 2017. En ole ilmeisesti kuitenkaan kirjoittanut siitä minkäänlaisia muistiinpanoja. Jälkikäteen ajatellen mieleen on parhaiten jäänyt sellainen vatsaa kouristeleva pelon tunne, niin ahdistava - vaikkakin uskottava ja osuva - Atwoodin luoma maailma oli. Fanaattisten äärikristittyjen hallitsema Gileadin maa on naisille huono paikka kaikin tavoin: heikentyneen hedelmällisyyden aikana osa naisista pakotetaan orjattariksi synnyttämään lapsia paremmille perheille.
Testamentit on pitkän tauon jälkeen ilmestynyt jatko-osa Orjattarellesi. Pokkaripainoksen takakanteen oli ilahduttavasti nostettu sitaatti Kulttuuri kukoistaa -blogista.
Kirjassa vuorottelee kolme kertojanääntä. Lukijalle jo aiemmin tuttu pahis, Lydia-täti, pääsee kertomaan omaa tarinaansa muistiinpanoissaan. Nuori Agnes kasvaa Gileadissa ja välttää avioliiton valitsemalla tädin uran nunnaluostarimaisessa Ardua Hallissa. Kanadalainen teinityttö Daisy menettää vanhempansa terrori-iskussa ja sen jälkeen hänelle selviää, että hänenkin juurensa juontavat Gileadiin.
Kirja oli todella vetävä ja nopealukuinen. Uppouduin tarinan imuun ja koin taas saman klaustrofobisen, ahdistavan tunteen, kun naisten alistaminen uskonnon ja patriarkaalisen yhteisön keinoin rajasi nuorten tyttöjen elämänpiirin todella pieneksi. Mutta luettuani kirjan loppuun ja ryhdyttyäni pohtimaan sen sanomaa, päädyinkin vähemmän tyydyttävien havaintojen pariin, joista kohta lisää enemmän.
Pitkän kirjallisen uran tehnyt Margaret Atwood on saanut palkintoja, ylistäviä kritiikkejä ja maailmanlaajuisen lukijakunnan. Hän on monin tavoin loistava kirjailija ja hänen työllään on pelkästään kirjan kiitossanojen perusteella iso tukitiimi. En usko, että hänen kirjoihinsa ihan helposti jäisi vahingossa huolimattomia lipsahduksia. Mistä juonen paikoittainen epäloogisuus siis voi johtua tai miten sitä pitäisi tulkita?
Pelkästään kirjan henkilöhahmojen nimet ovat täynnä latautunutta symboliikkaa. Esimerkiksi Lydia-nimi viittaa "ensimmäiseen kristittyyn". Kun lukemisen jälkeen ryhdyin hakemaan netistä analyyseja Testamenttien nimistöstä, törmäsin mielenkiintoiseen blogikirjoitukseen, jonka havaintoja ryhdyin pohtimaan. Sitä ennen kuitenkin SPOILERIVAROITUS: jos et ole lukenut Testamentteja etkä halua tietää tämän enempää siitä, mitä kirjassa tapahtuu, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.
Spoilerit alkavat
Asking the Wrong Questions -blogissa kirjoitetaan Testamenteista monin tavoin kriittisesti. Eräs havainto - joka monissa muissakin arvioissa on esitetty - on se, että onko uskottavaa, että Gileadin sortuminen alkaisi kriittisestä julkisuudesta. Kirjan ytimessä on, että Lydia-täti on kerännyt ja tallettanut tietoa Gileadin valtaapitävien rikkomuksista ja sitten nämä tiedot salakuljetetaan Kanadan puolella. Kanadalainen media julkaisee näistä rötöksistä uutisia ja siitä alkanut skandaalimainen kohu saa Gileadin puolella aikaan sisäiset puhdistukset. Puhdistukset heikentävät valtakuntaa niin, että lopulta se sortuu niin sisäiseen kapinointiin, ulkoa ohjattuun kapinointiin ja naapurivaltioiden hyökkäyksiin.
Mutta vuonna 2020, jolloin mediassa ja sosiaalisessa mediassa on eletty "totuudenjälkeistä aikaa" jo vuosia, tällainen tuntuu vanhanaikaiselta. Kyllähän kaikenlaisia kohuja pyörii mediassa päivästä toiseen. Ei valtaapitävien asema niistä välttämättä enää horju, sillä valtaapitävien kannattajat torjuvat kritiikin "mielensäpahoittamisena" tai "valeuutisina". Lisäksi ihmiset lukevat ahkerammin kevyttä viihdettä, eivät syväluotaavia poliittisia analyyseja. Kyllähän vaikka Pohjois-Koreasta on julkaistu paljon todella synkkiä faktoja ja silti maan johto istuu edelleen lujasti vallankahvassa.
Toinen omituinen seikka on salakuljetustapa. Kirjan aikaan selviää, että Lydia-täti on vuosien ajan toimittanut tietoa Kanadan puolelle Maydayn vastarintaliikkeelle kiinnittämällä helmityttöjen - Gileadin lähetystyöntekijöiden - esitteisiin mikropisteitä. Mutta suurimman paljastusaineistonsa kuljetukseen hän vaatii Daisyn henkilökohtaista saapumista Gileadiin, kiinnittää mikropisteen tämän tatuointiin ja sitten lähettää Daisyn pakomatkalle takaisin Kanadaan. Kuten eräs nettikommentoija huomautti: miksi ihmeessä Lydia-täti ei vain monistanut aineistoaan eri mikropisteille ja lähettänyt sitä esitteisiin kopioituna jo vuosia aikaisemmin?
Jos oletetaan, että näin epälooginen ratkaisu on tarkoituksellinen, jää lukijan tehtäväksi pohtia, miksi Lydia sitten hankkii Daisyn Gileadiin. Tähän liittyy toinenkin juoni: Lydia on rakentanut Gileadiin Daisysta "Nicole-vauvan" kultin ja Nicole-vauvan identiteetin paljastaminen olisi mahdollisesti merkittävä poliittinen ase gileadilaisten sisäisissä valtakamppailuissa. Loppujen lopuksi Lydia-täti ei kuitenkaan hyödynnä tätä asetta. Miksi hän sitten rakensi Nicole-vauvasta kultin?
Lisäksi kiinnitin huomiota siihen, että sekä Daisyn/Jaden/Nicolen että Agnesin hahmot käyvät kirjan loppua kohtaan suorastaan ärsyttäviksi. Varsinkin Daisyn muodonmuutos on suorastaan karikatyyrimäinen: vetäytyvästä koulutytöstä tulee hyvin äkkiä taistelukykyinen, kapinallinen teinityttö, joka kieltäytyy mukautumasta Gileadin naurettaviin sääntöihin. Agnes taas on kertomuksensa alussa terävänäköinen havainnoitsija, mutta kirjan lopussa hän on lähinnä aivopesty nahjus. Toki tädiksi kouluttautuminen vaikuttaa olevan aivopesulle alistumista, eli sikäli kehitys on uskottavaa.
Tulkintoja hakiessa joudun kääntymään kirjan viimeisen luvun pariin. Siellä tulevaisuuden gileadintutkija professori Pieixoto analysoi Lydia-tädin, Daisyn ja Agnesin jälkeensäjättämiä kertomuksia. Hän pohtii, mahtaako Lydia-tädin kertomus olla ovela väärennös. Otan häneltä ajatuksen: entä jos Daisyn ja Agnesin todistajanlausunnot ovat väärennöksiä? Mitä jos Mayday halusi mahdollisimman dramaattisia ja mediaseksikkäitä kertomuksia Gileadista ja kirjoitti uusiksi nuorten naisten tarinat? Tämä selittäisi sekä Daisyn muuttumisen uhkarohkeaksi tappelijaksi että Agnesin latistumisen yksiulotteiseksi ihmettelijäksi.
Luultavasti kirjan tapahtumien pohdiskelu vaatii minulta aikaa, muiden näkemysten lueskelua ja kirjan uudelleenluvun jossain vaiheessa. Tyydyttävää lukukokemuksessa oli kuitenkin Lydia-tädin tarina. Hän tekee paljon pahoja tekoja, mutta kuten hän usein muistuttaa, hän on ollut tilanteissa, joissa pitää valita hengissä selviytymisen tai äkkikuoleman väliltä.
Käännöksestä
Suomentaja Hilkka Pekkanen on tehnyt hyvää jälkeä. Suomennos soljui sujuvasti eteenpäin eikä häiritseviä anglismeja. Kiitos taas Otavalle panostuksesta suomentamisen laatuun!
Hieno juttu, Salla! Ja kiitos blogini maininnasta kirjasta, en ollut huomannut, tai jos huomasin niin unohdin jo, sain kuitenkin iloita siitä taas! Mutta itse asiasta voisin kirjoittaa pienoisromaanin, yritän tiivistää tässä: Testamentit-kirja ei oikeastaan ole suora jatko Orjattaresi-kirjalle, vaan sen ja tv-sarjan muodostamalle kokonaisuudelle. 15 vuoden aikana ehtii tapahtua paljon, ja se on kirjojen tapahtuma-aikojen väli, joita tv-sarja kuvaa. Pari nostamaasi asiaa: SPOILERIVAROITUS! Nicole-vauva oli pakko nostaa kultiksi - ja se oli nerokas veto fundamentalisteilta - koska yhteisöön alkoi levitä tieto siitä, että sieltä voi paeta ja muualla on naisille erilainen, vapaampi elämä mahdollinen. Siksi siihen piti vastata jonkinlaisella "pahan akselilla", jolla pelotella väkeä. Daisy palasi, koska itse halusi olla taistelija, tavallaan tehdä elämästään merkityksellistä, koska tajusi, että jos jokin, tämä on tärkeää ja tähän hän voisi pystyä, vaikkei moneen muuhun. Minusta Atwood teki nerokkaan lopetuksen äärimmäisen ahdistavalle tarinalle: sen on kuitenkin tarkoitus olla viihdettä, vaikka karmivaa ja ajatteluttavaa sellaista, ei dokumentti. Siksi seuraajat on päästettävä pahimmasta piinasta, vaikka kommenttisi naapureiden avusta onkin realistisesti ajatellen totta. Ehkä Atwood ajatteli myös näin antavansa esimerkin, miten voisimme toimia naapureiden ahdingossa ja luoda uskoa yksilön ja ryhmän voimaan rankkojenkin paineiden alla. Kirjojen ilmestymisien väliaikoina käytiin USA:ssa kiivasta keskustelua muun muassa aborttioikeudesta ja maahanmuutosta; voiko lapsen ottaa ja vanhemman jättää? Tämä tuo karmeaa todellisuutta esiin maasta, joka pölyttyneiden perinteiden mukaan on ollut vapauden ja oikeudenmukaisuuden tyyssija. Ja jos se tapahtuu siellä, miksei se voisi tapahtua muuallakin... Viihde on tosiaan hurja sana kuvaamaan Atwoodin tarinaa, mutta hänen vetävällä asioiden esittämisellään uskon monen ajattelevan asioita toisin reaalielämässäkin. Ja siksi palvon ja ihailen. Kirjassa ja tv-sarjassa on toki paljon pieniä hienouksia, jotka ymmärtää vain niihin tutustumalla - enkä itsekään ole varmaan tajunnut kaikkea - ja siksi toivon näihin mahdollisimman monen tutustuvan. Valitettavasti, ei ole epäloogista. On enemmän loogista kuin ikinä toivoisi.
VastaaPoistaKiitos! Pitää jatkaa itsekin vielä pohdintoja eli SPOILERIVAROITUS!
PoistaDaisyhan ei loppujen lopuksi tehnyt vapaasta tahdostaan paluuta Gileadiin, vaan häntä painostettiin käytännössä kahdesta suunnasta ja hän kuvaa, ettei ollut oikein ehtinyt edes selkeäsanaisesti suostua lähtöön, kun lähtöä jo puuhattiin. Lydia-tätihän edellytti tunnistetatuointia ja Maydaylla oli kova halu saada Daisy lähtemään. Vielä yritin miettiä, miksi Lydia-täti halusi niin kovasti nähdä juuri Daisyn (jos oletetaan, että hän olisi koska tahansa voinut laittaa materiaalinsa helmityttöjen esitteissä rajan yli). Ehkä hän jostain syystä halusi nähdä kanadalaisessa vapaassa yhteiskunnassa kasvaneen tytön ja vielä vakuuttua, että Gileadin romuttaminen on oikein?