Kesäkuun luetut

Kesäkuun tärkeimmät kuulumiset eivät liity kirjoihin - olen aloittanut uudessa työssä, joten siinähän riittää kaikenlaista mielenkiintoista ja jännittävää! Mutta ehti kirjarintamallakin tapahtua kesäkuussa monenlaista.

Raportoin Lontoon-matkan kirjatunnelmista: Charles Dickens -kävelystä ja British Libraryyn tutustumisesta. Pääsin myös Dickens-urakkani loppuun kun luin Our Mutual Friendin neljännen osan.

Kirjablogikirja Rivien välissä on ehtinyt herättää paljon keskustelua verkossa. Itse tein lyhyen kirjaesittelyn ja listasin kirjan herättämän keskustelun innoittamana blogiarvioitani vähälevikkisistä kirjoista.

Sarjakuvia luin kaksin kappalein. Bryan Talbotin Grandville Bête Noire oli mahottoman hyvä ja Lauri & Jaakko Ahosen Pikku Närhi oli painajaismaisen hieno.

Lisäksi luin vihdoin François Rabelais'n Pantagruelin kolmannen kirjan, joka virkisti erilaisuudellaan. Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja rakkauden nälkä oli melkoinen äänikirjaelämys.

Heinäkuun puolella on luvassa juttua ainakin eräästä todella kiehtovasta elämäkerrasta, johon olen uppoutunut viime päivinä kaikkina vapaahetkinäni!

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

Kuva: Otava.

Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja rakkauden nälkä on ensimmäinen lukemani Harjunpää, joskus 2000-luvun alussa olen tainnut kirjan lukea ensi kertaa. Kun kirja tuli vastaan äänikirjahyllyllä kirjastossa, päätin palata Rakkauden nälän tunnelmiin.

Valinta osoittautui parillakin tapaa ajankohtaiseksi. TV1 lähetti uusintana kirjan perusteella tehdyn tv-sarjan. En ollut aiemmin nähnyt tätä tv-sovitusta, joten nyt katselin sarjaa mielelläni. Sovitus oli sen verran itsenäinen että varsinkin loppua kohti kirjan ja tv-sarjan tapahtumat poikkesivat toisistaan, mutta hyvin sarja oli kokonaisuutena toteutettu.

Markku Maalismaa Harjunpäänä Juha Lehtolan käsikirjoittamassa ja ohjaamassa tv-sarjassa Rakkauden nälkä.

Kirjan tarinalle jonkinlaista inspiraatiota antanut tosielämän rikollinen, "Tiirikkamies", taas jäi kiinni teoistaan vuonna 2007, kuten Hesarin uutinen kertoo. Sama tyyppi on näköjään päässyt myöhemmin lööppeihin "vessakourijana" - tästä aiheesta tuskin kovin moni dekkaristi tekee kirjaa.

Äänikirjan lukija Jarmo Mäkinen tuntui alussa jotenkin mekaaniselta ja hätäiseltä, mutta ilmeisesti Joensuun teksti tempaisi hänetkin mukaansa siinä määrin, että tunnetta tuli lukemiseen mukaan ja kokonaisuutena lukusuoritus oli varsin onnistunut. Äänikirjan kotisivulla voi kuunnella lukunäytteitä.

Itse tarina oli niin hyvä, että Harjunpää ja rakkauden nälkä kuuluu mielestäni Joensuun tuotannon kärkeen. Joensuun dekkareille on tyypillistä, että hyvä ja paha ovat kaikkea muuta kuin mustavalkoisia ja henkilöhahmoista löytyy monia puolia. Tämän kirjan rikollinen rikkoo kyllä lakia ja toimii moraalisesti väärin, mutta silti lukijana - tai kuuntelijana - ei voi olla sympatiseeraamatta ja säälimättä Tipi Leinosta. Tipin perhetausta ei kovin kummoisia eväitä elämään ole antanut ja herkän nuoren miehen mielenterveys on selvästi jollakin lailla järkkynyt. Herkkyyteen yhdistyy kuitenkin monenlaista luovuutta, joka toisissa olosuhteissa olisi voinut kukoistaa kanssaihmisten hyväksi.

Tipi on synesteetikko, vaikkei sanaa kirjassa kertaakaan mainita - hän näkee monet aistimukset väreinä ja toisten ihmisten tunnetiloja hän aavistelee lähes telepaattisesti. Riipaisevinta Tipissä on kirjan nimessä mainittu rakkauden nälkä: Tipi palvoo naisia, erityisesti vaaleatukkaisia. Öisillä murtoretkillään Tipi käy erityisen mielellään katselemassa nukkuvaa Vehnätukkaa. Omassa arkielämässään Vehnätukan nimi on Sari ja hän epäilee omaa mielenterveyttään, kun uskoo jonkun käyvän öisin kotonaan.

Harjunpään poliisiarkea, työtoveruutta Onervan kanssa ja perhe-elämää seurataan vuoroin Tipistä kertovien jaksojen kanssa. En muistanutkaan miten elävää ja osuvaa Helsinki-kuvausta Joensuu on tähänkin kirjaan tallettanut - ehkäpä kirjan paikat eivät ensimmäisellä lukukerralla ole sanoneet minulle paljon mitään. Nyt, muutaman vuoden itse Helsingissä asuttuani, monet paikat tuntuivat tutuilta. Kirjan alussa Harjunpää kalastaa ruumiin Mustikkamaan ja Kulosaaren välistä. Tipin ja hänen perheensä osoitekin annetaan: Joutsentie 3, joka sijaitsee Tapanilassa. Nyt Google Mapsin kartasta näkee, että alueelta löytyy siistin näköisiä kerrostaloja, mutta alun perin vuonna 1993 ilmestyneessä kirjassa Tipin kotitalo sijaitsee rähjäisellä, huonomaineisella ja pusikoituneella alueella. Tipin murtomatkat taas suuntautuvat etupäässä Töölöön, komeisiin vanhanaikaisiin kivitalokortteleihin.

Kirjasta löytyy sivujuonina myös murtokeikka, dementoitunut vanha isä ja työpaikkasimputusta. Tästä huolimatta kokonaisuus ei tunnu raskaalta, vaan tasapainoiselta, punnitulta ja kertakaikkisen vakuuttavalta. Kirjassa on muutamia todella hienoja kerronnallisia ratkaisuja. Takaumiakin löytyy - Tipin lapsuusmuistot kylmäävät, ja kerronnan hienoudesta todistaa, ettei Joensuu suinkaan mässäile sosiaalipornolla, vaan kuvaa aika tavallisia asioita.

Sivujuonista minua jäi mietityttämään Onervan kohtalo. Harjunpään ja Onervan läheinen työtoveruus on läpi sarjan heijastellut syvempiäkin tuntemuksia, mutta hienovaraisesti. Kirjan alkupuolella väläytetään mahdollisuutta, että Onerva olisi luopumassa poliisintyöstä, mutta loppupuolen käänne näyttää muuttavan tilanteen. Matti Yrjänä Joensuulla alkoi Rakkauden nälän jälkeen pitkä hiljainen kausi: seuraava kirja Harjunpää ja pahan pappi ilmestyi vasta 2003 ja viimeiseksi jäänyt Harjunpää ja rautahuone vasta 2010. Koska Harjunpää-sarjan alkuosat ilmestyivät melko tiheästi, vaikutti sarjan sisäinen aika olevan linjassa reaalimaailman vuosilukujen kanssa. Mutta mitä sarjan sisäiselle ajalle tapahtui kolmen viimeisen osan aikana? Vanheniko Timo Harjunpää kymmenen vuotta Rakkauden nälän ja Pahan papin välillä? Asia jää hieman epäselväksi, koska muistikuvieni mukaan kahdessa viimeisessä osassa Harjunpään lapset ovat kadonneet jonnekin taka-alalle. Samoin Onervan rooli tuntuu viimeisissä osissa oudon pieneltä, varsinkin kun ottaa huomioon selvän jännitteen Harjunpään ja Onervan välillä Rakkauden nälässä. Tästä joku kirjallisuuden opiskelija saisi oivan tutkimusaiheen opinnäytetyöhön.

Kaksi viimeistä osaa ansaitsisivat tulla luetuksi Rakkauden nälän rinnalla jo senkin vuoksi, että Tipi ja Pahan papin Maahinen tuntuvat muistuttavan toisiaan monella tavalla ja jotain samaa on myös Rautahuoneen Orvossa. Maahiseen verrattuna Tipi tosin tuntuu suorastaan juurevalta, sillä vaikka Tipinkin henkinen elämä on monin tavoin nyrjähtänyttä, on Maahinen irtautunut yhteiskunnasta vielä paljon kauemmas.

Kuuntelukokemuksesta jäi vielä mieleen Joensuun taito olla selittämättä asioita puhki. Monet tärkeät seikat kerrotaan vaivihkaa ja epäsuorasti - annetaan lukijan itse oivaltaa, mistä on kyse. Tämä on tärkeä taito, sillä monissa dekkareissa on minun makuuni hieman liikaa alleviivausta, mikä tekee kirjasta helposti tylsän ja pintapuolisen. Harjunpää ja rakkauden nälkä elää ja hengittää, sekä ihmiset että kaupunkimaisemat ovat uskottavia ja todellisia. Toivottavasti en käytä ylisanoja, jos luonnehdin kirjaa yhdeksi parhaista suomalaisista rikosromaaneista ikinä.

Lue myös nämä:
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone
Arto Salminen: Ei-kuori 

François Rabelais: Pantagruelin kolmas kirja

Juhannus meni aika rabelaismaisessa hengessä: notkuvien ruokapöytien ääressä ja hyvässä seurassa elämästä nauttien. Matkalukemisena oli François Rabelais'n Pantagruelin kolmas kirja, jonka ostin viime vuonna Forssan Kirjalöytö Outletista. 

Outlet-kirjoista onkin tullut jo suurin osa luettua, vuoroaan odottavat enää Jussi Valtosen Vesiseinä ja Virginie Despentesin Teen spirit. Tosin kaikista outlet-kirjoista en ole blogannut, sillä Joutilaita iloja ja Herra ja moukka tuli luettua välipalamaisen nopeasti ja munakaskirjan reseptit olen silmäillyt läpi.

Rabelais'n tuotantoon tutustuin ensi kerran lukiolaisena, jolloin äidinkielen tunnilla oli tehtävänä pitää esitelmä jostakin oppikirjassa esitellystä klassikkokirjasta. Valitsimme ystäväni kanssa Rabelais'n kirjan Pantagruel, Dipsodien kuningas. Kirjan meininki olikin värikästä ja ylilyövää.

1500-luvun klassikkokirjailijaa on suomennettu verkalleen, mutta sentään kronologisessa järjestyksessä: Suuren Gargantuan hirmuinen elämä ilmestyi suomeksi vuonna 1947, Pantagruel, Dipsodien kuningas vuonna 1989 ja Pantagruelin kolmas kirja vuonna 2009. Saa nähdä jatkuuko Rabelais-suomennosten sarja joskus. Rabelais'ta on blogeissa ja kirjallisuusfoorumeilla luettu jonkun verran, ainakin Nuharupi ja Kirjavinkit ovat eri kirjoista kirjoittaneet.

Parinkymmenen vuoden tauon jälkeen oli mielenkiintoista palata Rabelais'n pariin: olisiko Pantagruelin kolmas kirja täynnä yhtä karnevalistista menoa kuin Pantagruel, Dipsodien kuningas? Tämä kirja osoittautui kuitenkin hieman kuivakammaksi, tosin en ole varma kuinka luotettavaa vertailuni on, kun aikaa kirjojen välillä on kulunut näin paljon. Mielenkiintoista ja virkistävää luettavaa Pantagruelin kolmas kirja kuitenkin oli. Välillä on hyvä lukea jotain tavallisuudesta poikkeavaa ja sitä tämä kirja ehdottomasti tarjosi.

Alun perin vuonna 1564 ilmestynyt Pantagruelin kolmas kirja kertoo Pantagruelin ja hänen ystävänsä Panurgen filosofisista väittelyistä, sillä Panurge pohtii naimisiinmenoa. Lukijan ilmeisesti oletetaan tuntevan henkilöhahmot Rabelais'n aiemman tuotannon perusteella, sillä taustoitus jää hyvin vähäiseksi. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Salmigondiniin, mutta tapahtumapaikalla ei oikeastaan ole väliä. Kirjassa on melko vähän toimintaa ja enimmäkseen kirja koostuu polveilevasta dialogista. Kirjan iän huomioon ottaen on mielenkiintoista, että kirjassa mainitaan Lappi - sivulla 238 kuvataan pantagruelion-kasvin vaikutuksia näin:

"Sen ansiosta Taprobrana on nähnyt Lapin, Jaava Rhipaeian vuoret, Phebol Thélèmen, islantilaiset ja grönlantilaiset matkustavat Eufratille, Boreas on nähnyt Austerin talon ja Eurus vierailee Zefyrin luona." Kirjassa on huomattavan paljon alaviitteitä, ja tämäkin virke on helpompi ymmärtää alaviitteiden avulla: Taprobrana tarkoittaa Sri Lankaa, Rhipaeia Skyytiaa, Phebol joko saarta Punaisessameressä tai Madagascaria ja Boreas, Auster, Eurus ja Zefyr tarkoittavat pohjois-, etelä-, itä- ja länsituulta. Thélème on aiemmissa viitteissä selitetty Gargantuasta tutuksi luostariksi.

Suurin osa kirjasta menee Panurgen naimisiinmenoaikeiden käsittelyyn, sillä Panurge pelkää joutuvansa aisankannattajaksi. Pantagruel ja Panurge koettavat edetä päätöksenteossa tulkitsemalla erilaisia ennustuksia. He sekä ennustavat itse että vierailevat erilaisten ennustajien luona. Mutta kumpikin tulkitsee ennustuksia omalla laillaan, joten jokaisesta ennustuksesta seuraa keskenään ristiriitaisia tulkintoja. Aivan kirjan lopussa Pantagruel ja Panurge ystävineen valmistautuvat matkalle lähtemiseen, mutta kirja loppuu matkavalmistelujen tekemiseen.

Juoni – tai juonenkaltainen – on kuitenkin sivuseikka. Kirja vilisee viittauksia antiikin kirjallisuuteen ja mytologiaan, samoin ilmestymisajan poliittisiin ilmiöihin otetaan kovasti kantaa. Rabelais oli myös lääkäri ja kirjassa on paljon lääketieteellisiä kannanottoja. Nykylukijalla pitäisi olla todella laaja yleissivistys, että osaisi tulkita kaikki viittaukset itse oikein, mutta kirjassa on onneksi laaja alaviiteluettelo. Kirjan esipuheesta selviää, että aikalaisille Pantagruelin kolmas kirja oli niin kuumaa kamaa, että Rabelais joutui pakenemaan maasta kirjan ilmestyttyä. Viittaukset ajan poliitiikkaan ja uskonnolliseen vallankäyttöön olivat monelle liian kärjekkäitä.

Muistaakseni Pantagruel, Dipsodien kuningas sisälsi paljon enemmän toiminnallisia jaksoja. Tämä kirja on keskustelupainotteisuutensa vuoksi vähemmän värikäs, mutta kyllä tässäkin irrotellaan. Rabelais on viehtynyt erilaisiin luetteloihin ja kirjaan kuuluu monta sivua kivesten eri nimitysten luettelointia. Myös eri nimityksiä hulluille listataan sivutolkulla.

Runsaiden viittausten ansiosta lukeminen tuntui varsin yleissivistävältä, mutta omalla eriskummallisella tavallaan kirjassa oli myös tunnetason viehätystä. Yhteen soittoon en jaksaisi tätä lukea, mutta muiden kirjojen rinnalla luettavaksi tämä sopi mainiosti. Pantagruelin kolmas kirja oli virkistävä juuri siksi, että se oli hyvin vastakkainen kokemus moneen nykykirjaan verrattuna. Juonella ei ollut väliä ja kirja pursusi asioita, joita lukijana ei tiennyt, ymmärtänyt tai osannut tulkita. Luettelomaisuus, rönsyily ja epäloogisuus saivat suuremman painoarvon kuin vaikkapa henkilöhahmojen kehittely.

Käännöksestä

Kirjan suomentamiseen oli myönnetty FILI:n käännöstukea. Suomentaja Ville Keynäs on tehnyt oivaa työtä: kirja oli kauttaaltaan hyvää ja ilmeikästä nykysuomea. Kuisma Korhosen kirjoittama esipuhe ja Arto Kivimäen tekstintarkastus ja alaviiteluettelon täydennys olivat tärkeässä asemassa suomennoksen ymmärtämisessä. Kirjan nimiösivulla annetaan kiitosta Pantagruelin kolmannen kirjan erikielisille laitoksille, joita on hyödynnetty suomennoksen toimittamisessa. Ne antiikin kirjallisuuden klassikot, joihin kirjassa viitataan, on listattu suomentajineen nimiösivulla.

Luin esipuheen sekä ennen romaanitekstin lukemista että romaanitekstin jälkeen. Korhonen mainitsee kiintoisasti, että edes aikalaiset eivät aina pysyneet Rabelais'n kielessä kärryillä, vaan jo 1500-luvun painoksiin oli liitetty sanaselitysluetteloita.

Kirjassa käytetään useampaa kuin yhtä kieltä, kuten luvussa, jossa Pantagruel ja Panurge tapaavat asianajajan. Tämä käyttää huomattavan paljon latinankielisiä ilmauksia puhuessaan ja nämä on jätetty suomentamatta. Alaviitteitä seuraamalla pystyy lukemaan myös latinankieliset osuudet suomeksi, mutta koska alaviitteiden selitykset on sijoitettu kirjan loppuun, pitäisi sivuja lehteillä jatkuvasti edestakaisin. Runsas latinan käyttö on selvästikin tarkoitettu korostamaan asianajajan kielenkäytön vaikeaselkoisuutta, joten lukua voi seurata vaikkei kaikkia selityksiä kirjan lopusta kurkkisikaan.

Monikielisyyden ja runsaiden viittauksien vuoksi täytyy Keynäsin suomennosta pitää erityisen onnistuneena, sillä kieliasultaan suomennos on sujuvaa ja ymmärrettävää luettavaa.

Lue myös nämä: 
François Villon: Testamentti
Petronius Arbiter: Trimalkion pidot
Umberto Eco: Ruusun nimi

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä

Subjektiivisuusvaroitus: tässäpä kirja, jonka esittelyssä en edes yritä olla puolueeton. Kirjabloggaajina ja kustannustoimittajina kunnostautuneet Katja Jalkanen ja Hanna Pudas ovat kirjoittaneet kirjablogeista kirjan. Minäkin olen vastannut kyselyyn, jossa kerättiin kirjaan aineistoa ja minut ja blogini mainitaan kirjassa. Olen tutustunut Katjaan ja Hannaan henkilökohtaisesti myös elävässä elämässä. Ja sain vieläpä kirjan Avaimelta arvostelukappaleena! Myös Maria on ehtinyt kirjan jo lukea.

Kansi: Kira Leskinen / Avain.

Niinpä kirja olikin pakko ahmaista yhdeltä istumalta. Koska olen kirjablogien "sisäpiiriläinen", olivat monet kirjan aiheet blogin vuoksi tuttuja, mutta oli todella mielenkiintoista lukea synteesiä kirjabloggauksesta. Katja ja Hanna peilaavat kirjassa kirjabloggausta isompiin ilmiöihin. Verkkokirjoittaminen, verkon yhteisöllisyys, palkinnot, haasteet, tekstilajien suhde toisiinsa ja tietenkin kirjablogeihin kohdistuva kritiikki tulivat sivuilla vastaan.

Toivon, että tämä kirja löytää erityisesti sellaisten lukijoiden käsiin, joille kirjablogit ovat jääneet ilmiönä vieraammaksi. Erityisesti kaikki yleistäjät, jotka vetävät hatusta "kaikki kirjablogit ovat sellaisia ja tällaisia" -lausuntoja, saisivat lukea tämän. Blogimaailman monimuotoisuus ja muuttuvaisuus käyvät aineistosta hyvin ilmi.

Mutta taitaa kustannusmaailma sen verran hektistä olla, että jopa tähän kirjaan on jäänyt jonkun verran kirjoitusvirheitä. Lisäksi paikoin oli hieman toistoa - tosin tätä voi pitää myös teemojen yhteen liittämisenä. Kun hieman kertaa lukijalle, mitä viime luvussa tulikaan todettua, pysyy lukija paremmin kärryillä.

Mutuhuttuisen peukuttavasti ja keskinäisten kytkösten hehkutuspaineisesti toteankin, että lukekaa tämä kirja ja mieluiten mahdollisimman äkkiä! :)

Lue myös nämä:
Elina Jokinen: Vallan kirjailijat
Bruno Bettelheim: Satujen lumous
Mitä iloa on blogikirjoittamisesta?

Lauri & Jaakko Ahonen: Pikku Närhi

Kuva: Egmont.

Lauri ja Jaakko Ahosen Pikku Närhi oli jonkinmoisessa nosteessa sarjakuvapiireissä jo viime syksynä, mutta minun lukulistalleni albumi nousi lopullisesti Sarjakuva-Finlandian voittamisen jälkeen. Voitto oli siinä mielessä muikea saavutus, että kyseessä on Ahosen veljesten esikoisalbumi. Pikku Närhestä ovat bloganneet myös ainakin Erja ja Anu.

Pikku Närhen sarjakuvakerronta painottui todella vahvasti visuaalisuuteen. Repliikkejä on vain vähän, enimmäkseen tarina etenee ilman dialogia. Ja kyllä kelpaa kertoa tarinaa kuvilla, kun piirrosjälki on todella vaikuttavaa. Albumin alkupuoli on julkaistu Pikku Närhen Facebook-sivulla, siellä voi tutustua tarinaan kunnolla.

Albumin tunnelma on unenomainen, loppua kohti yhä enemmän painajaismainen. Nimihenkilö Pikku Närhi hoivaa vuodepotilasäitiään suuressa talossa. Ikkunat ja ovet on teljetty ja äiti varoittelee lastaan ulkomaailman kamaluudesta. Etukäteen oletin tarinan kertovan siitä, miten Pikku Närhi uskaltautuu ulkomaailmaan ja irrottautuu äidin kahlitsevasta otteesta, mutta tapahtumat eivät todellakaan etene tähän suuntaan.

Pikku Närhessä on jotain, mikä tuntuu menevän suoraan alitajuntaan. Vieraan pelko, pimeän pelko, eristäytyminen ja läheisriippuvaisuus ovat isoja teemoja, mutta Pikku Närhi käsittelee näitä aiheita näennäisen yksinkertaisesti, satujen tapaan. Silti karmaisee.

Albumi on tavallaan nopealukuinen, mutta upean piirrosjäljen ääreen kannattaa pysähtyä. Kustantaja Egmont on viimeistellyt tasokkaan ilmeen kovilla kansilla ja kunnon paperilaadulla.

Lue myös nämä:
Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto - parasta elämässä
Ulli Lust: Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä
Seitsemän vuotta sarjakuvabloggausta

Bryan Talbot: Grandville Bête Noire

Kuva: Jonathan Cape Random House

Bryan Talbotin Grandville-sarja on viihdyttänyt minua kovasti, joten piti saada sarjan tuoreinkin osa luettavaksi. Grandville Bête Noire on ilmestynyt vuonna 2012. Menin kurkkimaan Kvaak.fin Talbot-ketjusta tietoa mahdollisesta seuraavasta osasta. Sitä en löytänyt, mutta toisenlaisen ilouutisen kyllä - Like julkaisee syksyllä Grandvillen ensimmäisen osan suomeksi! Vau!

Grandville Bête Noire tarjosi yhtä mehevää eskapismia kuin aiemmatkin osat: Euroopan vaihtoehtohistoriaa, steam punkia, kieroja rikollisia ja kohtalokkaita naisia. Antropomorfiset eläinhahmot ovat tyypillisesti kaikkea muuta kuin söpöjä ja "taikinanaamat" eli ihmiset saavat tässä osassa pikkuisen enemmän tilaa.

Karski mäyräetsivä LeBrock ja hänen ihastuttava apurinsa Ratzi suuntaavat Pariisiin tällä kertaa merkillisen taiteilijamurhan vuoksi. Rikoksen takaa löytyy suuri poliittinen tapahtumaketju ja Talbot irrottelee jälleen sekä hauskoilla intertekstuaalisilla viittauksilla että yhtymäkohdilla reaalimaailman historiaan. Grandvillea lukiessa kannattaa kytätä sivuhahmoja silmä kovana - tässä osassa eräs pahiksista muistutti kovasti Karvista ja muitakin hauskoja bongauksia löytyi.

Mutta vasta Talbotin kirjoittamat jälkisanat albumin lopussa valaisivat minulle erästä Bête Noiren suurta teemaa. Tuskinpa kovin pahasti spoilaan, jos kerron että taidehistoria on tärkeässä roolissa. Tarinassa Pariisin superrikkaat ovat ryhtyneet sponsoroimaan aivan uudentyyppistä taidetta - nimittäin abstraktia maalaustaidetta. Talbot kertoo esipuheessaan saaneensa inspiraatiota Nelson Rockefellerin ja Diego Riveran tapauksesta sekä CIA:n kylmän sodan aikaisesta taidevaikuttamisesta. CIA:n kytkökset abstraktiin taiteeseen olivat minulle uutta ja piti ryhtyä heti googlettamaan lisätietoa. The Independentin artikkeli ja Open Culturen artikkeli kertovat aiheesta lisää.

Muutakin mielenkiintoista jälkisanoissa oli. Talbot kertoi hieman, mistä oli inspiraatiota tiettyihin päähenkilöihin saanut.

Tästäkin albumista on tehty komea traileri. Videolla esiintyy myös Bryan Talbot itse.

Lue myös nämä:

Bryan Talbot: Grandville 

Bryan Talbot: Grandville Mon Amour

Benoît Sokal: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia - Valkokaulusjuomari

Tule lukemaan vähälevikkisten kirjojen blogiarvioita!

Viikonvaihteen aikana kirjablogeista on käyty mielenkiintoista julkista keskustelua. HS:n Nyt-liite julkaisi kirjablogeja koskevan jutun ja Sanna Kangasniemen kolumnin, jossa juttua kommentoitiin. Juttuun ovat kirjoittaneet oman kommenttinsa ainakin Karoliina, Amma ja Maaria Pääjärvi. Lisäksi Kaisa Kyläkoski teki Twitter-kommenteista Storify-ketjun, josta voi lukea twiittaajien kommentteja.

Kuva: Chris Chapman / Flickr. Creative Commons -lisenssi CC BY-NC-SA 2.0.

Monissa kommenteissa toistuu pelko siitä, että kirjablogit ovat jo tai vähintään ovat muuttumassa vain kustantamojen markkinointikanaviksi. Moni kaipaa kirjablogeilta vähälevikkisen kirjallisuuden esiin nostamista. Niinpä listaankin tässä kymmenen tavalla tai toisella vähälevikkiseksi laskettavan kirjan blogiarviota. Blogissahan on se hyvä puoli, että vanhatkin jutut ovat aina luettavissa ja saatavilla, eli siinä mielessä blogiarviot eivät vanhene.

Listaisin mielelläni kirjat vähälevikkisyyden mukaan, mutta levikkitietojen tarkastaminen vaatisi aika paljon etsintätyötä, joten tyydyn listaamaan kirjat kirjailijan sukunimen mukaan aakkostettuna. Vähälevikkisyyden arviointini perustuu siis näppituntumaan. Kirjan saatavuustietojen arvioinnissa käytän Suomalaisen Kirjakaupan verkkokaupan hakua. Blogiarvioni avautuu kirjan otsikkoa klikkaamalla.

1. Helmi Kellokumpu: Lasteen alaisia

Lasteen alaisia on WSOY:n kustantama kirja vuodelta 1998. Kellokummun kirjoista on kirjoitettu jopa Helsingin Sanomissa, eli ihan pikkutekijästä ei ole kyse. Veikkaan, että ns. suuri yleisö ei silti tunne Kellokummun tuotantoa kovin hyvin, joten rohkenen ottaa kirjan esimerkiksi vähälevikkisestä kirjasta. Lainasin kirjan kirjastosta. Kirjaa ei ole saatavilla, joten kirjaa kannattaa etsiä kirjastosta ja divareista.

2. Marita Lindqvist: Mariella ja Vanhan Rouvan aarre

Mariella ja Vanhan Rouvan aarre on suomenruotsalainen lastenkirja vuodelta 1983, WSOY:n kustantama suomennos on vuodelta 1984. Kirjailija on Wikipedian mukaan saanut aikanaan sekä Valtion kirjallisuuspalkinnon että Topelius-palkinnon, mutta Mariella ja Vanhan Rouvan aarre ei ole saatavilla. Verkkokirjakaupan haulla löytyi vain yksi kirjailijan myynnissä oleva teos ja sekin on äänikirjamuodossa. 

Lainasin kirjan kirjastosta. Kirjaa kannattaa etsiä kirjastosta tai divareista. 

3. Taru Luojola - Tarja Sipiläinen (toim.): Kumman rakas

Kirja on Osuuskumma-kustantamon ihka ensimmäinen julkaisu vuodelta 2012. Tämän kirjan sain luettavaksi tavalla, josta Nytin artikkeli varoittaa: kustantamo tarjosi sitä minulle luettavaksi, otin kirjan vastaan ja arvioin sen. Kirjan voi ostaa vaikkapa kustantamon kirjasivun kautta ja sivulle on myös linkitetty blogiarvioita.

Varoitus: jos joku ostaa kirjan blogiarvioni perusteella, hyötyy Osuuskumma-kustantamo ostoksesta taloudellisesti. On huolestuttavaa ajatella, millaisissa rahoissa kustantamon osuudenomistajat jo kierivätkään. Kotimainen spekulatiivinen fiktio on saattanut osoittautua melkoiseksi rahasammoksi.

4. Hanna Marjut Marttila: Ikuisesti snadi

Ikuisesti snadi on Otavan kustantama nuortenkirja vuodelta 1992. Itse ostin kirjan divarista. Kirjaa ei löydy verkkokirjakaupan haulla, joten kirjaa kannattaa etsiä kirjastosta ja divareista.

5. Juri Nummelin (toim.): Verenhimo - suomalaisia vampyyritarinoita

En ole ihan varma, kuinka vähälevikkinen tämä Teoksen vuonna 2011 kustantama novelliantologia on, mutten kyllä muista nähneeni tätä Mitä Suomi lukee -listan kärkipaikoillakaan. Lainasin tämän kirjastosta, mutta sellaista syystä, joka aiheutti huolta Nytin artikkelissa ja jatkokommenteissa: sain kimmokkeen lainaamiseen muista blogeista. Keskustelussahan on pelätty, että kirjablogit ovat liian yhdenmukaisia ja vaikuttavat liikaa toistensa sisältöön. Verenhimo on saatavilla verkkokirjakaupasta.

6. Rauni Paalanen: Agitaattorin morsian

Agitaattorin morsian on Kirjayhtymän julkaisema kirja vuodelta 1990. YTJ-tietohaun mukaan Kirjayhtymä sulautui Tammeen vuonna 1997, eli tulkitsen Tammen ostaneen Kirjayhtymän. Lainasin kirjan kirjastosta.

Kirjaa ei löydy verkkokirjakaupan haulla, joten kirjaa kannattaa etsiä kirjastosta ja divareista.

7. Ville Pirinen: Yhesti yhes kuudennes paikas

Tämänkin vuonna 2012 ilmestyneen teoksen olen saanut arvioitavaksi kustantamon aloitteesta ilmaisena arvostelukappaleena. Kirja on saatavilla verkkokirjakaupassa. Tämänkin teoksen ostamisesta kustantamo hyötyy taloudellisesti. Kustantaja on Suuri Kurpitsa. YTJ:n haku kertoo viralliseksi nimeksi  Sarjakuvaseura Suuri Kurpitsa ry:n. Kustantamon kotisivuilta löytyy tietoa kustantamon taloudellisista tavoitteista.

Voisin linkittää tähän listalle monta muutakin yhtä vähälevikkisen sarjakuvan arviota, mutta lista paisuisi aika pitkäksi. Käykää nyt samalla vaivalla kurkkaamassa vaikka Reetta Laitisen, Hanneriina Moisseisen, Aapo Rapin ja Hanna Koljosen sarjakuvista kirjoittamani blogiarviot.

8. Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu

Kuin kansanlaulu on Sahlgren-kustantamon kirja vuodelta 1991. Kirjaa ei ole saatavilla verkkokirjakaupasta, joten kirjaa kannattaa etsiä kirjastosta ja divareista. Itse ostin oman kirjani vuonna 2005, kun kyselin kirjasta uusintapainosta Ravilon nykyiseltä kustantamolta Myllylahdelta. Uusintapainosta ei luvattu, mutta sain kirjailijan yhteystiedot ja hänen varastostaan kirjaa vielä löytyi pahvilaatikollinen, joten ostin kirjan suoraan häneltä.

9. Susanna Sievinen: Prinsessa ja puoli valtakuntaa

Prinsessa ja puoli valtakuntaa on Etukeno-kustantamon kirja vuodelta 2007. Pyysin ja sain kirjasta arvostelukappaleen. Tämän kirjan vähälevikkisyys on suhteellista, koska kirja sai jo ennen ilmestymistään melko runsaasti näkyvyyttä muun muassa iltapäivälehdissä. Sittemmin kirjasta ei kuitenkaan ole paljon kirjoitettu. Jotta kirja saavuttaisi kestosuosikin aseman, se kaipaisi lisää näkyvyyttä. Kirja on edelleen saatavilla verkkokirjakaupassa.

10. Harri Sirola: Turha hätkähtää

Turha hätkähtää on Gummeruksen kustantama runokirja vuodelta 1986. Kirjaa ei ole saatavilla verkkokirjakaupasta, joten kirjaa kannattaa etsiä kirjastosta ja divareista. Oman kappaleeni sain, kun Sirolan tytär kommentoi blogiarviotani ja hänen hyllystään kirjaa vielä löytyi. Muistaakseni lähetin paluupostissa suklaalevyn kiitokseksi. Kirja on hyllyssäni aarteena tallella, kiitos vielä kerran Kiira Sirolalle. :)

Blogiarvioiden näkyvyys

Seuraan blogin kävijätilastoja Google Analyticsillä. Sieltä näkee, että esimerkiksi Agitaattorin morsiamen blogiarvio on saanut 393 sivun katselua, arkikielisesti sanottuna klikkausta. Verrokkina voi pitää blogiarviotani Sofi Oksasen Puhdistuksesta, joka on saanut 10 208 sivun katselua. Blogiarvion näkyvyyteen ja vaikutusvaltaisuuteen vaikuttavat siis monet tekijät. Mitä kirjoja tai kirjailijoita etsitään netin hakukoneilla? Mitä kirjailijanimiä blogiini tulevat lukijat klikkaavat, kun he liikkuvat blogissani? Paljon klikkauksia kerännyt blogiarvio on tilastojen valossa vaikutusvaltaisempi kuin vähän klikkauksia kerännyt blogiarvio.

Kannustankin siis kirjablogien lukijoita klikkaamaan rohkeasti vähän tuntemattomampienkin kirjojen blogiarvioita. Jokainen klikkaus lisää vähälevikkisen kirjallisuuden tunnettuutta!

Charles Dickens: Our Mutual Friend 4/4

Our Mutual Friendin kahdeksannen jakson
kansi vuodelta 1864. Kuva: Wikimedia.

Our Mutual Friendin viimeinen neljännes oli todella vauhdikasta ja mukaansatempaavaa luettavaa. Olen iloinen, että ensi alkuun hieman kankealta tuntunut luku-urakka muuttui loppua kohti näin vetäväksi. Aloitinhan kirjan lukemisen viime heinäkuussa. Sain ensimmäisen osan loppuun marraskuussa, toisen osan maaliskuussa, kolmannen osan toukokuussa ja tämän neljännen kesäkuussa.

Our Mutual Friendin viides luku Kindlessä.

Aloittaessani lukemista olin vasta hankkinut Kindlen ja lähtöteesini oli, että lukulaitteella lukemisesta on etua Dickensin kirjan parissa. Olihan kirja ilmestynyt alun perin jatkokertomuksena jolloin alkuperäinen, hitaanpuoleinen ilmestymistahti sopisi nykylukijallekin. Koska lukulaite on aina saman painoinen, kulkee kirja kätevästi mukana eikä haittaa, vaikka sivuja on paljon.

Kumpikin ennakko-olettamuksistani osoittautui todeksi: jatkokertomusmuotoista tarinaa voi lukea pikku hiljaa, sillä tarinan rakenne tukee kokonaiskuvan mielessä pysymistä, ja Kindle on kulkenut kätevästi mukana käsilaukussa, repussa ja matkalaukussa. Lisäksi sain vielä yhden edun: lukulaitteen sisäänrakennettu sanakirja oli todella hyödyllinen, tarpeellinen ja antoisa Dickensin koukeroisen ja mukavasti vanhahtavan kielenkäytön vuoksi. Lukeminen ruokki myös pitkällisiä pohdintojani jatkokertomusten muodonmuutoksesta tiiliskiviromaaneiksi, tästä kirjoitin blogiin maaliskuussa juhlaviikolla.

Koska ensimmäinen osa oli lähes pelkästään henkilöiden esittelyä, oli hämmästyttävää huomata, miten kerronnan rytmi muuttui loppua kohti. Neljännessä osassa oli kahdet häät, dramaattinen murhayritys, useita kuolemia ja mutkikkaiden juonenkäänteiden paljastumista. Klassista tarinankerrontaa parhaimmillaan! Dickens rankaisee pahiksia ja palkitsee hyvikset.

Neljäs osa on nimeltään A Turning ja siinä tosiaankin riittää käänteitä. Itsestäänselvin juonikuvio oli avautunut melko selkeästi jo paljon aikaisemmassa vaiheessa, mutta Dickens yllätti muilla juonikuvioilla. Eräät käännekohdat saivat uuden tulkinnan, kun kirjan loppupuolella niistä kerrottiin uudesta näkökulmasta.

Kirjan lopussa on Dickensin jälkisanat. Minulle erityisen avartavaa oli lukea hänen kommenttinsa Betty Higdenin kohtaloon. Kirjoitinhan viime kerralla, että Bettyn kuvaus oli köyhyyden ihannointia. Mutta ajanmukaisessa kontekstissa asia olikin päin vastoin, sillä jälkisanoissa Dickens kirjoittaa kriittisesti Ison-Britannian köyhäinhoitolaista (Poor Law) ja viittaa Bettyn kohtaloon. Eli itse asiassa Betty Higdenin viimeiset vaiheet olivatkin ilmeisesti Dickensin kritiikkia köyhäinhoitolakia vastaan - hän toi asiansa esille kärjistyksen kautta. Laista ja Dickensin suhteesta siihen löytyy paljon asiaa, kun googlettaa "charles dickens poor law" - perusasiat löytyvät Wikipediasta.

Ensimmäinen lukemani Dickensin kirja osoittautui moniulotteiseksi ja antoisaksi, vaikka alkupuolella laajan henkilögallerian esiinmarssitus tuntui välillä hieman uuvuttavalta. Taitaapa olla paikallaan lukea joskus jokin toinenkin herran kirja. Lukulaitteella tietenkin!

Lue myös nämä:
Edith Wharton: The Age of Innocence
Grimmin sadut III: Lumikki
J.M. Barrie: Peter Pan

British Library ja satunnaisia kirjahavaintoja Lontoosta

Dickens-kävelyn lisäksi vierailin Lontoossa myös British Libraryssä. Odotin pääseväni hipeltämään kirjoja, mutta tämä toive ei toteutunut. Kirjaston kirjoja säilytettiin lukusaleissa, joihin olisi pitänyt hakea "lukijapassia". En jaksanut kokeilla passin hakemista, joten tyydyin kiertämään kirjastoa ja lisäksi kävin erinomaisessa Propaganda: Power and Persuasion -näyttelyssä.

Kirjasto oli kadun puolelta varsin vaatimattoman näköinen, mutta kun pujahti sisäpihan puolelle, oli arkkitehtuuri paljon komeampaa lippuineen ja kellotorneineen.

Kirjaston sydämessä oli mielettömän upea kirjakokoelma, King's Library. Kuningas Yrjö III:n ajoilta periytyvää kirjakokoelmaa säilytetään kaikkien nähtävillä, mutta silti ulottumattomissa - lasiseinät suojaavat historiallista kokoelmaa.

King's Library kahvilan puolelta nähtynä.

Kirjastossa oli aikamoinen vilske. Kaipa iso osa asiakkaista oli ihan oikeita opiskelijoita, mutta todella moni asiakas oli jäänyt aulatilojen pöytien ääreen tai sohville kirjoittamaan muistivihkoihin tai näpyttelemään tablettia.

Satunnaiselle matkailijalle kirjasto voi olla mukava käyntikohde siksikin, että se on ilmainen, siellä on hyvät vessat, juomapisteitä ja paljon istumapaikkoja.

Kirjaston kokoelmat säilyvät toivottavasti todella hyvässä kunnossa, sillä kuvasta näkee mitä kaikkea lukijapassin saamiseksi vaaditaan.

Kaupungilla kävellessä tuli bongattua monia pieniä kirjallisia yksityiskohtia. Lukulaitteita mainostettiin näkyvästi ja mielenkiintoista oli, että nimen omaan perinteiset kirjatahot markkinoivat lukulaitteita. Tämä oli kyllä linjassa lukulaitteiden suosion kanssa, sillä esimerkiksi metrossa huomasi helposti, miten yleistä e-kirjojen lukeminen oli. Vaikka monilla metromatkustajilla oli kourassaan paperikirja, lähes yhtä moni luki lukulaitteella.

Sanomalehti London Evening Standard mainosti Nook-lukulaitetta.

Waterstones-kirjakauppaketju on näköjään lyöttäytynyt kimppaan Amazonin kanssa, koska kirjakaupassa Kindlet olivat näkyvästi esillä.

WHSmith-kirjakauppa taas tarjosi Koboa.

Merkkihenkilöiden muistolaattoja oli kaupungilla paljon. Gloucester Placelta löytyi Wilkie Collinsin muistolaatta.

Sokerina pohjalla metroasemalla ollut seinänkorkuinen kirjamainos. Piti napata kuva, sillä alin sitaatti on Things Mean a Lot -kirjablogista.

Charles Dickens -kävelyllä Lontoossa

Lomailin Lontoossa muutaman päivän ja Our Mutual Friendin innoittamana osallistuin Charles Dickens -museon Dickens-kävelylle. Ennen kävelyä tutustuin museoon, jossa olikin mielenkiintoista esineistöä ja tietoa. Linkitän kuvien sijainnin Google Mapsiin, niin voi seurata karttapalvelusta reitin kulkua pääpiirteittäin. Kävely alkoi siis museon oven edestä Doughty Streetiltä.

Sekä museossa että kävelyllä sai paljon yksityiskohtaista tietoa Dickensin elämän vaiheista ja kaupunkikuvan näkymisestä Dickensin tuotannossa. En kuitenkaan ryhdy ulkomuistista siteeraamaan kierroksen antia kovin tarkkaan, etten esittäisi virheellistä tietoa. Kuvat olkoot tunnelmapaloja kierroksen annista.

Gray's Innin alue on perinteistä lakimiesten aluetta ja kuvan rakennuksessa Dickens oli nuorena töissä lakimiesten apupoikana. Kävelyssä mukavaa olikin päästä näkemään ja kokemaan Lontoon historiallisia kerroksia kierroksen teeman mukaisesti.

Old Buildingsin alueella oli - nimensä mukaisesti - vanhoja rakennuksia. ;)

Temple Barin jännä lohikäärmepatsas.

Templen alueelle sijoittuu paljon Dickensin tuotannon tapahtumia. Our Mutual Friendissä joutilaat asianajajat Eugene Wrayburn ja Mortimer Lightwood asuvat ja työskentelevät Templessä.

Lähde ei varsinaisesti "kimallellut auringossa" koska kävelyn aikana oli aika kostea ja pilvinen ilma...

St Dunstan-in-the-Westin kirkon Gogin ja Magogin patsas esiintyy David Copperfieldissä.

Ye Olde Cheshire Cheese oli kuulemma Dickensin lempipubi ja takan edusta oli hänen suosikkipaikkansa pubissa.

Dickensistä kiinnostuneille voin suositella sekä museota että kävelykierrosta. Kierrokselle ilmoittautuminen onnistui sähköpostitse ja museolle oli helppo löytää, itse menin sinne kävellen Chancery Lanen metroasemalta.

Vierailin matkan aikana myös British Libraryssä, joten saatanpa tehdä siitäkin bloggauksen tässä lähipäivinä.