Huhtikuun luetut

Huhtikuu tuntuu olleen todella pitkä kuukausi - olihan aprillipäivän aikana vielä hyvinkin talvinen keli ja nyt vappuaattona vihertää ja ensimmäiset kukatkin kukkivat. Minun vappuviikkoni alkoi eilen juhlavissa merkeissä arkkipiispan media-aamiaisella:

Arkkipiispa Kari Mäkisen keskustelukumppaneina olivat Riikka Pulkkinen ja Anna Kontula. Teemana oli uskonnosta puhuminen ja uskonto kirjallisuudessa. Tilaisuus on tallennettu Youtubeen, suosittelen lämpimästi myös Hannan hyvän raportin lukemista.

Mielenkiintoisia kirjallisia tapahtumia oli huhtikuussa muitakin, sillä osallistuin erittäin mielenkiintoiseen käännöskritiikkiseminaariin ja kävin tutustumassa Otavan Miki-kirjoihin.

Kuukauteni painottui näköjään kotimaiseen kirjallisuuteen. Kari Narsin Miljoonahuijarit oli vetävä ja opettavainen tietokirja rahan huijaamisesta. Kristiina Vuoren Näkijän tyttäressä oli sekä kiitettävää että moitittavaa. Antti Leikaksen Huopaaminen vei unenomaiselle matkalle Itä-Eurooppaan, mutta kokonaisuus jäi hieman käsittämättömäksi. Marko Kilven Kadotetut kuuntelin äänikirjana ja vaikka viihdyin, niin huomioni kiinnittyi aika usein laiskanpuoleiseen kielenkäyttöön. Outi Pakkasen Porosta parmesaaniin osoittautui mainioksi resepti- ja ruokatarinakirjaksi.

Käännöskritiikkiseminaarin opit pääsivät tuoreeltaan käyttöön, kun luin André Brinkin vaikuttavan Terroriteon. Sarjakuvat tarjosivat herkullisia osumia: The Unwrittenin seitsemäs osa The Wound oli tietenkin fanille must-luettavaa. Ulli Lustin Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä oli todella positiivinen uusi tuttavuus - tyttöjen villi liftausreissu jää taatusti mieleen pitkäksi aikaa.

Ja olihan minulla myös ilo olla mukana HelMet-kirjaston Tämä kirja muutti elämäni -kampanjassa. Kampanjan kotisivulta löytyy lisätietoa ja linkki HelMetin Facebookin kuva-arkistoon.

Iloista vappua kaikille!

Ulli Lust: Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä

Kuva: Like.

On vuosi 1984. Wienissä asuva 17-vuotias Ulli on jättänyt koulun kesken ja hengailee punkkaripiireissä. Hänen vanhempansa haluavat hänen palaavan kotikylään ja menevän töihin. Mutta Ulli tutustuu spontaaniin Ediin ja tytöt päättävät liftata halki Italian.

Ulli Lustin omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä kertoo elämännälkäisten teinien seikkailureissusta. Kukaan vastuullinen vanhempi ei varmasti toivoisi teini-ikäisten lastensa kokevan samaa, mutta ehdoton ja kapinallinen nuori Ulli janoaa kokemuksia täysin rinnoin. Lust herättää liftausmatkan muistot eloon todella mukaansatempaavasti eivätkä pienet jälkiviisaat kommentit latista tunnelmaa, vaan päinvastoin laajentavat näkökulmaa.

Sarjakuva on mustavalkoinen, mutta tehostevärinä on vihreä eri sävyineen. Jostain syystä Likeltä saamani näyteruudut ovat sinisen eivätkä vihreän sävyisiä - vaikea sanoa onko sarjakuva siis tarkoitettu sinisävyiseksi, mutta värit ovat painossa muuttuneet vahingossa vihreiksi, vai mistä on kyse. Joka tapauksessa minun mielestäni kirjan vihreät sävyt ovat paljon viehättävämpiä kuin näyteruutujen räikeä vaaleansininen, joten kurkatkaa kuvanäytteitä albumista, kunhan sarjakuva kohdalle osuu.

Liki 500-sivuista sarjakuvaa oli ihana uppoutua ahmimaan. Vaikka seikkailu on ajaton, on Lust tavoittanut ajankuvan hienosti: Itävallan ja Italian välillä on vielä valvottu rajavyöhyke ja kummassakin maassa on oma valuuttansa. Kumpikaan tytöistä ei turhia kotiin soittele, koko reissun aikana Ulli lähettää perheelleen yhden postikortin.

Mitä kauemmas etelään tytöt päätyvät, sitä machomaisemmaksi ympäristö muuttuu. Lopulta Sisiliassa kohdataan jo heroiinikauppaa pyörittäviä mafiosoja. Ja vaikka tytöt ovat pitkin matkaa tottuneet siihen, että autokyytejä tai voileipiä tarjoavat miehet odottavat vastapalvelukseksi seksiä, ovat Sisiliassa nämäkin odotukset toisella tasolla...

Albumi on ulkoisestikin aika punk-henkinen: paperi on melko huokoista ja ohutta, ruutukoko on pieni ja kuvia pitää välillä oikein tihrustaa saadakseen yksityiskohdista selvää. Kovin kovaa fyysistä kulutusta ei pehmeäkantinen albumi varmasti kestä, joten lukijan kannattaa olla hellänäppinen. Like käyttää sarjakuvajulkaisuissaan konetekstausta, tähän albumiin on löytynyt tunnelmaan hyvin sopiva fontti.

Joskus sarjakuvissa suosittu omaelämäkerrallisuus on kyllästyttänyt minua, mutta Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä on omaelämäkerrallisuutta parhaimmillaan. Tekijällä on kerrottavanaan loistava tarina ja hän osaa kertoa sen upeasti. Kun pääsin albumin loppuun, olisin halunnut palata sen maailmaan heti uudelleen. No, onneksi parhaat tarinat voi lukea useampaan kertaan.

Blogeissa ei sarjakuvaa (vielä) ole paljon näkynyt, mutta kannattaa lukea Aamulehden arvio.

Lue myös nämä:
Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani
J.D. Salinger: The Catcher in the Rye
Seitsemän vuotta sarjakuvabloggausta

André Brink: Terroriteko

André Brinkin Terroriteko oli huhtikuun kirja lukupiirissä, johon kuulun. Kirja on melkoinen järkäle, yli 900-sivuinen. Teksti oli intensiivistä, joten onneksi aloitin lukemisen hyvissä ajoin, sillä minulla meni noin kolme viikkoa kirjan lukemiseen. Mutta onneksi käytin tähän aikaa, sillä kirja oli varsin hyvä ja monella tavalla ajatuksia herättävä.

Terroriteon alaotsikko on Eli ravutkin tottuvat siihen. Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1991 nimellä An Act of Terror ja suomennos on ilmestynyt Aikamme kertojia -sarjassa vuonna 1992. Suomentaja on Seppo Loponen ja parin viikon takaisen käännöskritiikkiseminaarin innoittamana käsittelen käännöstä lyhyesti erikseen bloggauksen lopussa. Hieman ihmettelen graafikko Martti Ruokosen työtä kannen parissa: kansikuvaksi valittu maalaus vie tunnelmallaan ajatukset jonnekin ihan muualle kuin yhteiskunnalliseen jännitteeseen. Vaikka kirjan henkilöillä on tunnesiteitä ja ihmissuhteita, ei kirja todellakaan ole mikään ihmissuhde- tai rakkausromaani. Tämä kirja käsittelee isoja linjoja: yhteiskuntaa, diktatuuria ja sen vastustamista, totuuden tavoittelua ja valheen turmiollista vaikutusta. Mieleen tuli monta kertaa Mario Vargas Llosan Vuohen juhla.

Terroriteko kuvaa Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmää 1980-luvulla. Kirjan päähenkilöt taistelevat apartheidin päättymistä vastaan. Päähenkilö on valokuvaaja Thomas Landman, josta on hieman alle kolmekymppisenä tullut terrori-iskun suunnittelija, vaikka hän on hyvästä valkoisesta afrikaaniperheestä lähtöisin.

2010-luvun lukijalle Terroriteko oli siinä mielessä mielenkiintoista luettavaa, että sanana "terroristi" on saanut WTC-iskujen jälkeen taas uudenlaisen arvolatauksen. Brink kuvaa Thomasta "hyvänä terroristina": hän vastustaa epäoikeudenmukaista yhteiskuntajärjestelmää ja turvautuu väkivaltaan äärimmäisenä keinona. Kirja ei kuitenkaan ole mustavalkoinen eikä valmiita vastauksia tuputeta. Onko tappaminen aina väärin? Voiko mielivaltaista sortoa vastustaa rauhanomaisesti vai onko väkivaltaan turvautuminen oikeutettua? Ovatko terroristit murhaajia?

Kirjassa on useita aikatasoja ja kertojanäkökulmia. Lisäksi siinä on mielenkiintoinen rakenne: ensimmäiset 700 sivua ovat romaania, mutta sitten seuraa Thomaksen näkökulmasta kirjoitettu parisataasivuinen kronikka Landmanin suvun vaiheista Etelä-Afrikassa. Lopussa on vielä sanasto, sillä kirjassa käytetään paljon afrikaansin sanoja ja poliittisten termien lyhenteitä.

Kirjan reaaliaika kestää muutaman viikon. Thomas ja hänen tyttöystävänsä Nina toteuttavat pommi-iskun ja lähtevät pakoon. Valtiovallan kovaotteiset poliisijoukot käynnistävät terroristijahdin. Reaaliaikaista kerrontaa rikkovat sekä Thomaksen muistelot menneisyydestä että sivuhenkilöiden kommentit tapahtuneesta. Brink onnistui hämäämään minua todella hyvin näillä kertojanäänillä, sillä olin viime metreille saakka varma, että kirja olisi loppunut toisin kuin se lopulta loppui.

Samalla voi myöntää, että kirja saattaa olla kokemattomille lukuharrastajille vaativaa luettavaa. Kerronta on tiheää, täynnä historiallisia ja yhteiskunnallisia kuvauksia ja Thomaksen tarinaa keritään auki pikku hiljaa. Minulle kirja oli antoisa. Joskus tuntuu siltä, kuin uusimmat kirjahitit olisi kirjoitettu suoraan elokuvaversion pohjiksi: kerronta saattaa olla melko yksitotista ja helposti filmille siirtyvää. Terroriteossa taas käytetään keinoja, jotka ovat vain kirjallisuudelle mahdollisia: Brink vyöryttää muutamassa virkkeessä lukijan mieleen historian painolastin, vuosisatojen kehityskulut ja monimutkaiset yhteiskunnalliset rakenteet. Oma vivahteensa syntyi pienistä huomioista: kirjan päätarinan reaaliaika kestää huhtikuulta kesäkuulle, joka siis Etelä-Afrikassa tarkoittaa syksyä. Asunnossa on niukka, kalpea valo, jos ikkunat avautuvat etelään päin. Hyviä pieniä muistutuksia siitä, että Etelä-Afrikka on meistä katsottuna toisella puolen maapalloa.

Kirja herätti mielenkiinnon perehtyä Etelä-Afrikkaan enemmän. Vietin pitkän tovin Google Earthin äärellä katselemassa eteläafrikkalaisia maisemia ja luin Wikipediasta taustatietoja. Tarina tuli myös uniin: eräänä yönä hain kiivaasti töitä Etelä-Afrikan propagandaministeriöstä...

Nobel-veikkausten kohteena usein ollut Brink osoittaa kirjailijantaitonsa sivuhahmoissa. Paitsi että Terroriteon päähenkilöt ovat kiinnostavia ja moniulotteisia, on kirjassa vilisemällä todella mielenkiintoisia, eläviä ja inhimillisen ristiriitaisia sivuhenkilöitä. Ihmiset piipahtavat tarinassa suorastaan tuhlailevasti: joku toinen olisi voinut kirjoittaa monille hahmoille oman kirjan.

Mutta vaikka kirja onkin puolustuspuhe tasa-arvolle, kiinnitin huomiota siihen, että mustiksi ja värillisiksi luokitellut sivuhenkilöt jäivät silti paitsioon valkoisiin verrattuna. He saavat vähemmän omia puheenvuoroja ja kun saavat, on niissä aavistuksen verran alentavaa sivumakua. No, toki kirja on afrikaaninäkökulmasta kerrottu, silti tällaisen havainnon tein. Lisäksi kirjassa on aika paljon Afrikka-romantisointia, jonka toki voi tulkita myös Thomaksen pyrkimyksiksi määritellä oma identiteettinsä.

Näin paksuja, intensiivisiä romaaneita ei tule kovin usein luettua, mutta olen iloinen että lukupiirin ansiosta tämän kirjan luin. Jokin kirjallisuuden perimmäinen tarkoitus toteutuu, kun kirjailija tempaisee minut mukaansa minulle ennestään tuntemattomaan aikaan ja paikkaan. Etelä-Afrikan pölyiset tasangot, kimaltava kylmä Atlantti, tungoksen täyttämät mustien slummit, vauraiden afrikaanien klaustrofobiaa herättävä ylellinen, mutta monin tavoin rajattu elämänpiiri tulivat lähelle ja heräsivät eloon. Historiafanina tykkäsin kovasti myös romaanin ja sukukertomuksen yhteen nivoutumisesta. Kirjan alussa oleva huomautus vinkkaa, että sukukronikkaan voisi perehtyä etu- tai jälkikäteen tai kesken kirjan, itse luin sen viimeiseksi. Thomas viittaa varhaisiin sukulaisiinsa romaanissa usein, mutta sukukronikka toimii myös Etelä-Afrikan afrikaanien historian pienoisyhteenvetona, vaikkakin värittyneenä ja pompahtelevana.

Käännöksestä

Olen aika herkkä käännöskielelle ja odotan hyvän käännöksen olevan luontevaa suomea. Muistan lukeneeni Seppo Loposen käännöksiä aiemminkin. Yksityiskohtana mainitsen, että kirjaan on jäänyt hieman lyöntivirheitä, toki paksussa järkäleessä on varmasti ollut tarkistettavaa. Toinen seikka on, että Brink näyttää suosivan monin paikoin aika mutkikkaita virkkeitä, joissa on paljon sulkuja ja ajatusviivoja. Tällaisten uskollinen suomentaminen tuottaa tietenkin aika polveilevaa tekstiä:

Raivaan huoneen, siivoan sen, lakaisen lattian päällisin puolin (siinä vaiheessa olet jo ilmestynyt ovelle – kädessäsi kuppi kuumaa kaakaota, jonka olet laittanut keittiössä – ottamaan selvää mikä minua viivyttää niin pitkään), sitten huuhtelen ammeen ja lasken veden. (sivu 21)

Parhaimmillaan suomennos vei mukanaan soljuvasti pitkiä matkoja. Loponen on löytänyt luontevia ja värikkäitä suomen sanoja ja ilmaisuja käännökseensä. Näin Nina miettii verratessaan terrori-iskuja Jeesuksen kavaltamiseen:

Mutta ratkaisevalla hetkellä Jeesus jänisti, selitti puhuneensa jostakin ylimaallisesta taivaanvaltakunnasta. Ja vikisi, että oli käännettävä toinenkin poski ja että hiljaiset perisivät maan: semmoista imelää, toivotonta soopaa, johon mekin joskus uskoimme. Minä näen asian näin, ja vaikkei se olekaan järin omaperäinen näkemys, niin ainakin siinä on järkeä: Juudas laski, että jos hän pakottaisi kundin selkä seinää vasten, juonisi hänet tilanteeseen, jossa hän joutuisi valitsemaan mennäkö vankilaan vai tehdäkö jotain, niin hän panisi – vihdoin viimein! – töpinäksi. Mutta sittenhän Juudaksen odotukset haukkasivat tyhjää. (sivu 53)

Jänisti, vikisi, soopaa, kundi, selkä seinää vasten, panna töpinäksi. Sanavalinnat elävöittävät Ninan vuodatuksen ja tekevät siitä luontevaa suomea. Tyhjän haukkaaminen ei ole minulle kovin tuttu ilmaisu, mutta koska Google löysi fraasilla useita hakutuloksia sekä kuvaannollisessa että hieman konkreettisemmassakin käytössä, niin totean tämänkin sanavalinnan hyväksi.

Vastaan tuli myös kohtia, joita pysähdyin miettimään. Thomas kuvaa hiljaista pikkukylää näin:

Arkkityyppinen kylä: leveät pölyiset kadut, pippuripuita, paljaita takapihoja kanatarhoineen ja ulkokäymälöineen (kuinka hyvin tunsinkaan ne nuoruudestani: puuistuin, Jeye's Fluidin haju, sanomalehtineliöitä pitkässä ovinaulassa, laatikko täynnä maissintähkiä). (sivu 782)

Yritin miettiä, miksi ulkohuussissa on maissintähkiä, mutten keksinyt. Tuntuisi epähygieeniseltä pitää tuoreita, syötäväksi tarkoitettuja tähkiä ulkohuussissa. Voisiko kyse olla kuivikkeesta? Suomessahan heitetään esimerkiksi turvetta tai sahanpurua käymälän reiästä kuivikkeeksi ja hajuhaittoja estämään. Ehkäpä afrikaanit säästävät maissintähkien karat ja keräävät ne huussiin? Maissintähkä on kyllä aika kookas ja kompakti tähän käyttöön, ei mikään optimaalinen kuivike puruun verrattuna. Voisiko kyseessä sittenkin olla jokin muu asia kuin maissintähkä, ehkä laatikossa on vaikka jotain akanoita tai vastaavaa, kääntyyhän englannin kielen corn myös viljaksi tai jyväksi? Akanan kirjaimellinen vastine tosin on husk. Tämä taitaa jäädä minulle arvoitukseksi, ellei joku osaa valaista eteläafrikkalaisia huussitapoja.

Kirjan alkuperäiskieli on englanti mutta kirjassa käytetään paljon afrikaansin sanoja. Nämä on jätetty suomentamatta, ymmärrettävästi. Tästä ilmiöstä kriitikko Kaisa Neimala puhui käännöskritiikkiseminaarissa: miten kolmannen kielen kääntämiseen pitäisi suhtautua? Kolmatta kieltä käytetään tehokeinona kirjallisuudessa jonkun verran eikä ole harvinaista, että kolmanteen kieleen on jäänyt virheitä. Pitäisikö kääntäjän korjailla kirjailijan erheitä? Koska en itse osaa afrikaansia, en pysty arvioimaan sanojen oikeellisuutta, selasin kyllä ahkerasti kirjan lopussa olevaa sanastoa. Afrikaansinkieliset sanat elävöittivät tekstiä: isoisää ja isoäitiä puhuteltiin oupaksi ja oumaksi, välillä sjambok eli "tukeva sarvikuonon- tai virtahevonnahkainen piiska" viuhui.

Jossakin vaiheessa afrikaansinkielisten sanojen käyttö tuntui etäännyttävältä. Hetkinen, nämä henkilöthän ovat itse afrikaaneja ja puhuvat afrikaansia - miksi he sitten vain heittelevät sinne tänne äidinkielensä fraaseja sen sijaan että puhuisivat äidinkieltään koko ajan? Kirjahan on kirjoitettu englanniksi. Tähän löytyi selitys Wikipediasta: Brink kirjoitti kirjojaan alun perin afrikaansin kielellä, mutta apartheidia koskeva kirjallisuus joutui hallituksen sensuurin kohteeksi. Niinpä Brink siirtyi kirjoittamaan kirjansa sekä englanniksi että afrikaansiksi ja englanniksi kirjoitetut kirjat julkaistiin myös ulkomailla. Suomeksi on varmasti luontevampaa suomentaa kirja englannista, ei taida kovin paljon afrikaansintaitoisia päteviä suomentajia olla.

Seminaarissa määriteltiin, että "hyvää käännöstä on ilo lukea" ja totean Loposen suomennoksen täyttävän tämän kriteerin. Pienet yksityiskohdat katkaisivat välillä lukemiseni, mutta pääsääntöisesti teksti soljui eteenpäin luontevasti ja mukaansatempaavasti.

Lue myös nämä:
Mario Vargas Llosa: Vuohen juhla
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Outi Pakkanen: Porosta parmesaaniin

Kuva: Katja Kaskeala / Otava.

Dekkaristi Outi Pakkasen Porosta parmesaaniin - Anna Laineen keittokirja on ilmestynyt alun perin vuonna 2003. Minulla on reseptikansiossani visusti tallessa aikakauslehdessä esiteltyjä Pakkasen ruokareseptejä, joten kun Miki-kirjojen lanseerauksessa löysin Porosta parmesaaniin Otavan kirjakaupan hyllystä, oli ostopäätös nopeasti tehty.

Kirja ei ole pelkkä reseptikokoelma, vaan Pakkanen taustoittaa ruokaohjeita pikkutarinoilla vakiopäähenkilöstään Anna Laineesta. Moniin resepteihin on liitetty sitaatti Pakkasen kirjoista. Johtoajatuksena on, että vaikka kulinaristi saa ja voi käyttää ruokaan niin paljon aikaa ja vaivaa kuin haluaa, syntyy hyvää ruokaa vähemmälläkin vaivalla. Reseptien vaativuustaso vaihteleekin mukavasti: on todella yksinkertaisia ohjeita mutta myös työläämpiä.

Myös ruoissa on omat trendinsä, mutta itse taidan olla kiitettävän pihalla kulloisistakin ruokamuodeista. Porosta parmesaaniin on mielestäni yhtä ajankohtainen kuin ilmestyessään kymmenen vuotta sitten, sillä kirjan resepteissä on paljon hyviä perusraaka-aineita, joista syntyy hyvää ruokaa aina vaan. Kirjan viimeinen luku on nimeltään Kapakkakierros ja siinä esitellään muutamia valikoitua helsinkiläisiä ruokaravintoloita ja pubeja. Vinkit ovatkin oivallisia: muun muassa Elite, Kosmos ja Salve pääsevät esiin.

Valitsin testiruoaksi valkosipuliperunapaistoksen. Esittelysitaatti on kirjasta Yön yli: 

"Anna nosteli puolet valmiista paistoksesta lautaselle. Toisen puolenhan voisi syödä seuraavana päivänä, hän ajatteli, mikä oli tietysti kuolleena syntynyt ajatus. Vuoka olisi takuuvarmasti tyhjä vielä kuluvan vuorokauden puolella."

4 isohkoa perunaa
4 valkosipulinkynttä
2 dl kermaa
3 rkl raastettua parmesaania
suolaa
paprikajauhetta
pinnalle: runsaasti parmesaania

Kuori ja viipaloi perunat ja lado voideltuun uunivuokaan. Purista päälle murskatut valkosipulinkynnet. Ripottele pinnalle hiukan suolaa ja paprikajauhetta. Sekoita parmesaani kermaan ja kaada perunoiden päälle. Paista puoli tuntia 230 asteessa. Ota vuoka uunista, ripottele pinnalle runsaasti parmesaania ja kypsennä vielä varttitunti, kunnes paistoksen kuori on ihanan rapea.

Päätin noudattaa ohjetta pilkuntarkasti, paitsi että viipaloin perunat kuorineen pestyäni ne ja huljautin kermapurkin puhtaaksi vedellä ja kaadoin vuokaan, jolloin nestettä tuli hieman ohjetta enemmän. Sen sijaan en mitenkään sekoittanut valkosipulia perunaviipaleiden joukkoon, vaan kirjaimellisesti jätin valkosipulimurskan perunoiden päälle isohkoina nokareina. Tämä toikin huumaavia tuoksuja keittiöön, sillä valkosipuli pääsi paahtumaan paistoksen pinnalla.

Ainesosien suhde hieman mietitytti etukäteen, sillä teen melko paljon erilaisia kiusauksia tai perunalaatikoita ja purkki kermaa ja runsas juustomäärä riittävät kyllä isompaankin peruna-annokseen. Ennakkoluuloni osoittautuivat kuitenkin turhiksi, sillä valmiista paistoksesta tuli ihanan mehevää ja makoisaa.

Epäilen minulle käyvän samoin kuin Annalle - tämä paistos ei kauaa happane! Koska perunamäärä oli melko pieni, riitti lyhyehkö 45 minuutin kypsennysaika hyvin ja kypsiin perunoihin jäi mukava al dente -suutuntuma. Nam!

Muista resepteistä ainakin artisokkamössö ja marinoidut valkosipulioliivit voisivat päästä pian kokeiluun.

Lue myös nämä:
Kimmo Aho - Samu Salminen: Kaikkien aikojen drinkit
Seija Vilén - Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta
Elina Innanen: Viiden tähden vegaani 

Marko Kilpi: Kadotetut

Kuva: Gummerus.

Marko Kilven dekkareista olen lukenut ja kuullut niin paljon hyvää, että miehen toinen teos Kadotetut tarttui mukaan kirjaston äänikirjahyllystä. Pakko kehaista, että Itäkeskuksen kirjastossa on hyvät äänikirjavalikoimat! Äänikirjan luki näyttelijä Niko Saarela, minulle tuttu näyttelijänä mutta lukijan roolissa uusi tuttavuus. Saarela olikin hyvä ja sopivasti eläytyvä lukija.

Kadotetut on ilmestynyt kirjana vuonna 2009 ja se ponnahti komeasti Finlandia-ehdokkaaksi tuolloin. Sittemmin Kilpi on saanut nostetta elokuvan ansiosta: Aku Louhimiehen ohjaaman 8-pallon pohjana on Kilven romaani Elävien kirjoihin.

Itsehän en ole mikään dekkarien suurkuluttaja. Kuten blogistakin huomaa, kotimainen kestosuosikkini on Matti Yrjänä Joensuu, jonka kirjoja arvostan kovasti. Ulkomaisista dekkaristeista sydämeni on vienyt lajin kuningatar Agatha Christie. Toki dekkarigenren voi jakaa useaan alagenreen. Christien kirjoittamat klassiset arvoitusdekkarit ovat monella tapaa erilaisia kuin pohjoismaiset scandic noir -dekkarit, joihin kuuluvaksi Kadotetutkin kai voi laskea. Eräässä Christie-keskustelussa hdcanis tiivisti pohjoismaiset nykydekkarit pirullisesti mutta osuvasti: "Mats tappaa Ylvan kirveellä sivulla kolme ja loppu kirjasta selvitellään kuinka yhteiskunta on vastuussa tästä kaikesta."

Kadotetuissa voi nähdä yhtäläisyyksiä Matti Yrjänä Joensuun rikosromaaneihin: on sympaattinen poliisi, tunnelmallista kaupunkikuvausta, rikollisten inhimillisyys. Aika kauas Joensuun parhaiden kirjojen taakse Kadotetut kuitenkin jää, vaikka tuoreen tekijän romaania toki voi lukea hieman lempeämmin kuin kokeneemman konkarin teoksia.

Kadotettujen päähenkilö on mainosmiehestä poliisiksi siirtynyt Olli. Hän selvittää vyyhteä, johon kuuluu kadonnut BB-julkkis, niin ikään kadonneita teinityttöjä ja väärään seuraan joutunut teinipoika. Kirjassa keskitytään paljon Ollin mietteisiin, sillä hänen vaimonsa on hakemassa avioeroa ja työpaikan ihmissuhteissa on kaikenlaista kähmintää menossa.

Olen aiemminkin maininnut, että äänikirjaa kuuntelemalla teoksen rytmi nousee selkeämmin esiin kuin lukiessa. Hitaita kohtia ei voi hyppiä yli ja jännittävät kohdat vyöryvät päälle. Ehkä tämä vaikutti siihen, että minusta Kadotettujen rytmitys tuntui hieman ongelmalliselta. Varsinkin keskivaiheilla ollaan dekkarien perusongelman äärellä: kirjailija tuntuu jättävän rikosjuonen selvittämisen sivuun ja keskittyy päähenkilön henkilökohtaisiin ongelmiin. Ja niitähän riittää, melko tutun tuntuisella tavalla vieläpä: että on se kauhean vaikeaa olla poliisi, kun ei ole määrärahoja eikä resursseja, ja kun poliisin vaimokaan ei ymmärrä ja lähtee lätkimään, ja kun tämä poliisin työ on niin hirveän rankkaa ja raskasta eikä tätä kukaan muukaan voi ymmärtää, mutta silti me poliisit ollaan hirmuisen tärkeitä ihmisiä. Jaariti jaariti jaariti jaariti.

Alkupuolella esitellään useita lähtötilanteita, sitten ne jäävät pitkäksi aikaa sikseen ja lopussa juonet naitetaan yhteen kenties liiankin vauhdikkaasti. Paljon tilaa annetaan myös Ollin yhteiskuntakritiikille: hän paheksuu median sensaationhakuisuutta hieman paasaavan oloisesti ja jakelee muutenkin ahkerasti näkemyksiään yhteiskunnan turmeltuneisuudesta.

Kilpi käyttää tekstissään paljon fraaseja, ja niillähän on helppo hankkia kielellisiä ongelmia, jos ei ole tarkkana. Kuunnellessa tuntui siltä, että Olli vähän väliä tunsi jotain "joka solullaan", samoin yksi sun toinen asia oli "sanomattakin selvää". Välillä kieli sotkeentui aika solmuiseksi. Ostoskeskusta kuvaillaan sanomalla, että "kaupankäynti kävi normaalisti". Kun kauppa käy, on se kaupankäyntiä. Jos kaupankäynti käy, onko se kaupankäynninkäyntiä?

Kirjan lopussa kuullaan aforismimainen luonnehdinta Ollin elämäntilanteesta: "Tämä tilanne, juuri nyt, alleviivaa tuon elämän jakojäännöksen, joka hänelle on loppujen lopuksi lusikalla kauniisti syötetty." Mahtaako tilanne alleviivata jakojäännöksen Ollin mahalaukussa, vai täytyykö odottaa, että jakojäännös tulee luonnollista kautta ulos?

Kadotetut oli pääosin viihdyttävää kuunneltavaa, mistä iso kiitos Saarelan hyvälle luennalle. Välillä kumminkin pitkästyin tai ihmettelin kirjan ratkaisuja. En siis liity fanikerhoon, mutta kirja herätti kyllä mielenkiinnon tutustua muihinkin uusiin tai uudehkoihin dekkareihin. Minua kiinnostaisi päivittää mielikuvani dekkareista: onko tosiaan niin, että löysä kielenkäyttö ja turha jaarittelu ovat ihan hyväksyttäviä ominaisuuksia nykydekkareissa, vai löytyykö genrestä tuoreita kirjoja, jotka ovat tiukkaa ja virheetöntä luettavaa Agatha Christien parhaiden lailla?

Lue myös nämä:
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone
Leena Lehtolainen: Tappava säde
Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 7 - The Wound

Kuva: Vertigo

Kävin noutamassa suosikkisarjakuvani The Unwrittenin uusimman osan Fennica Comicsilta. Sarja on edennyt jo seitsemänteen kokoomaosaansa. Näppituntumalla veikkaisin, että nyt ollaan sarjan puolivälissä. Voin tietysti olla monella tavalla väärässä, sillä kuten maaliskuun sarjakuvamietteissäni totesin, jatkosarjakuvia saatetaan lakkauttaa tai jatkaa myös kaupallisten eikä vain taiteellisten syiden vuoksi. Toivottavasti The Unwritten kuitenkin jatkuu yhtä tiukkana sarjana kuin tähän asti - tämä sarja ei ansaitsisi tarpeetonta pitkittämistä eikä myöskään äkkinäistä lopetusta.

The Woundin lukeminen jätti samanlaisen olon kuin nelososa Leviathanin ensilukeminen. Tämä on suvantomaisempi ja episodimaisempi kuin edellisten osien huikea tykitys. Hyvään draamaan kuuluu toki sekä kiihkeitä että rauhallisempia kohtia. Itse asiassa The Woundissa päähenkilö Tom Taylor ystävineen on käytännössä sivuosassa. Tarina sijoittuu pääosin Australiaan ja enimmäkseen kertojana on poliisi Sandra Patterson. Hän selvittää outoja katoamistapauksia, jotka tuntuvat kytkeytyvän uskonnollisen kultin leviämiseen - nimittäin Tommy Taylorin kultin.

Upea Frank Miller -pastissi.

The Woundissa ratkaistaan  - ainakin osittain - monta aiempien lukujen mysteeriä. Pauly Brucknerin ja muutaman muun erittäin mielenkiintoisen sivuhahmon kohtaloista annetaan olennaisen tärkeää lisätietoa. Itse asiassa nyt minulla alkaa olla käsissä riittävästi aineksia tulkita lähes kaikki sarjan ensimmäisen osan arvoitukselliset kohtaukset. Mutta The Unwritten on niin monikerroksellinen, etten kuvittelekaan kaikkien pikku vihjeiden saavan vielä selitystään.

Kun Tom itse vihdoin pääsee esiin, selviää vaivihkaa, että kuutososassa ratkaistut ongelmat ovat omalla tavallaan poikineet uusia ongelmia. The Woundissa nämä ongelmat vasta pohjustetaan, joten veikkaan että seuraavassa kokoomaosassa on taas vuorossa vauhdikkaampaa äksöniä.

Erityispisteet The Woundille pitää antaa eräästä pienestä, mutta ratkaisevasta seikasta Sandra Pattersonin kohdalla. Sarjan yliluonnollis-mystiset piirteet ovat välillä menneet pikkuisen yli hilseen (kuten yliluonnollisella mystiikalla usein onkin tapana), mutta nyt eräässä käänteessä yhdistetään mystinen ja arkinen kerrassaan loistavasti.

Koska olen sarjan fani, on tämä bloggaus hyvinkin subjektiivista lätinää. Yhtä kaikki: kannattaa lukea. Sarjaa saa hyvinvarustetuista kirjastoista, kirjakaupoista ja verkkokirjakaupoista.

Lue myös nämä:
Frank Miller: Batman  - Yön ritari
Charles Dickens: Our Mutual Friend 1/4
J.M. Barrie: Peter Pan

Otavalla Miki-minikirjojen lanseerauksessa

Sain kutsun Otavan Miki-kirjojen lanseeraustilaisuuteen ja sinnehän piti lähteä katsomaan, mistä on kyse. Eilen illalla Mikit eli minikirjat esiteltiin kirjaväelle.

Kuva: Dorit Salutskij.

Anna-Leena Härkösen Ei kiitos sai kunnian olla ensimmäinen Miki-muotoinen kirja. Otavan tiedotteesta voi kurkata, mitä muita kirjoja formaatissa lähiaikoina julkaistaan.

Kuva: Dorit Salutskij.

Kun lehteilin saamaani kappalettani, tuli mieleen, että mahtaako kirja olla lyhennelmä, jotta se mahtuu näin pieneen kokoon. Onneksi en möläyttänyt kysymystä ääneen, sillä markkinointipäällikkö Emma Alftan kertoi Anna-Leena Härkösen haastatellessaan, että lyhennelmistä oli kysellyt jo useampikin ihminen. 

Kuva: Dorit Salutskij.

Mutta kirjat eivät ole lyhennettyjä, vaan niissä on fonttikin samassa koossa kuin kovakantisessa painoksessa. Pieni koko perustuu ohueen paperiin, joka tuntui sormissa virsikirjasivun ja leivinpaperin yhdistelmältä. Paperi tuntui myös kosteuden- ja rasvankestävältä - varsinainen painotyön taidonnäyte siis.

Kuva: Dorit Salutskij.

Formaatin eduksi mainittiin tilan säästäminen. Haastattelussa verrattiin kirjaa e-kirjaan. Myös e-kirja säästää tilaa, mutta minikirjan etuna pidettiin huolettomuutta. Ei haittaa, jos se unohtuukin lomamatkalla uima-altaan reunalle tai rantahietikkoon - lukulaitetta tai tablettia saattaisi sen sijaan tulla ikävä.

Anna-Leena Härkönen esittelee kirjan videolla. Videoupotus jostain syystä juuri nyt temppuilee, käykäähän Youtubessa katsomassa.

Vaikka olen tykästynyt e-kirjoihin, on minikirjan pienestä koosta näköjään todella etua. Jos lähden kaupungille pikkukäsilaukun kanssa, ei Kindleni mahdu siihen, jos laukussa on jo lompakko ja puhelin. Ei kiitos sujahti sen sijaan hyvin näppärästi vielä mukaan ja olen jo sata minisivua lukenutkin kuin huomaamatta.

Antti Leikas: Huopaaminen

Kuva: Elina Warsta / Siltala.

Antti Leikaksen Melominen oli Pienen esikoiskirjakerhon ensimmäinen jäsenkirja alkuvuonna 2011. Leikaksen lisäksi parilta muultakin PEKK-kirjailijalta tulee tänä vuonna uusi kirja. Mooses Mentulan Isän kanssa kahden on jo ilmestynyt ja aion lukea senkin tässä kevään mittaan. Pete Suhosen kakkoskirja ilmestyy syksyllä. Nyt onkin kiva tuntea olevansa kärryillä nousevien kirjailijanimien suhteen, kun on aloittanut tuotannon lukemisen jo esikoiskirjasta. ;)

Huopaamisen ovat blogeissa ehtineet lukea jo ainakin Kirsi ja Jori. Kirjan päähenkilöt Tikkari ja Hyvönen ovat kuulemma vilahtaneet jo Melomisessa, itse en kyllä pysty muistamaan missä kohti. Tyyliltään Huopaaminen muistuttaa Melomista, kuten nimenkin perusteella voisi arvata. En kuitenkaan ollut lukiessani yhtä tyytyväinen kuin esikoisen äärellä. Minulla oli noin puoliväliin asti aika ihmettelevä olo: mikähän tässä on punainen lanka?

Itä-Euroopassa myyntimatkalla olevat patentti-insinöörit Tikkari ja Hyvönen ovat jääneet junasta väärällä asemalla. Tavarat jäivät junaan ja tarina alkaa miesten tappelulla. Kun tappelu laantuu, miehet menevät kaljalle selvittämään tilannetta.

Koko alkupuolisko kuvaa miesten oleilua erikoisessa pikkukaupungissa. Tunnelma toi mieleen muistumia Leena Krohnista: erikoisessa paikassa reaalitodellisuuden säännöt ja luonnonlait eivät päde. Mutta mikä on koko jutun pointti? Siihen en oikein päässyt kiinni.

Kirjan kakkososassa Leikas pääsee erikoisalueensa piiriin: herkuttelemaan valkokaulustyöläisten turhauttavilla palaverikäytännöillä. Konsulttibisneksen absurdit käänteet saavat kyytiä. Kolmososassa langanpäät solmitaan yhteen jollakin lailla - silti tarinan kokonaiskuva ei minulle ihan täysin kirkastunut.

Leikas kirjoittaa kuvailevaa, kaunista, monipuolista ja täsmällistä kieltä. Usein niuhotan kirjan luettuani kielellisistä pikkuvirheistä - sellaiseen ei ole nyt aihetta, mutta en silti ole tyytyväinen. Ei pelkkä kielellinen sujuvuus riitä tekemään kirjasta onnistunutta lukuelämystä. En oikein päässyt tähän tunnetasolla sisälle, vaikka parhaimmillaan kirjan kohtaukset olivatkin kiehtovia, houkutteleviakin. Erityisesti kirkontornissa asuva Jeesus oli mukava.

Erityiskehut menevät kirjan ulkoasulle. Graafikko Elina Warsta on jälleen kerran tehnyt tunnelmallisen piirroskannen. Warstan töihin voi laajemmin tutustua Solmun sivuilla. Kannessa on käytetty viehättävää kohopainatusta: kun kantta sivelee, tuntee mukulakivet ja sadepisarat sormenpäissään. Kaunis kirja!

Lue myös nämä:
Antti Leikas: Melominen
Mooses Mentula: Musta timantti
Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Käännöskritiikkiseminaarissa Tampereella

Retkeilin eilen Kirjainten virran Hannan kanssa Tampereelle. Siellä pidettiin Hyvän suomennoksen jäljillä -käännöskritiikkiseminaari. Helsingistä oli järjestetty kuljetus pikkubussilla, mikä olikin hyvää palvelua järjestäjiltä.

Tampereen yliopiston Linna-rakennukseen olikin kokoontunut useita kymmeniä kääntämisestä kiinnostuneita lukutoukkia: kääntäjiä, kriitikoita, opiskelijoita, opettajia ja myös pari kirjabloggaajaa. Odotukseni seminaaria kohtaan olivat aika suuret, sillä olenhan blogivuosien myötä jalostunut melkoiseksi kielikyyläksi - välillä epäilen olevani jopa "kielinatsi ja nillittäjä", kuten eräs kommentoija kerran kieli-intoilijoita luonnehti. Käännösten ongelmista olen kirjoittanut viimeksi maaliskuussa juhlaviikon aikana, kun tarinoin suomeksi kirjoitetun kirjallisuuden ja englanniksi kirjoitetun kirjallisuuden lukemisesta. Olisin kenties voinut kirjoittaa jotain myös hyvistä käännöksistä. Seminaaripuheenvuorojen innoittamana lupaan jatkossa käsitellä tarkemmin myös onnistuneita käännöksiä!

Tapahtuma oli nimittäin todella antoisa. Tilaisuudessa esiintyivät suomentaja Laura Jänisniemi, taiteilijaprofessori ja suomentaja Kersti Juva, suomentaja ja esseisti Tarja Roinila, kirjallisuudentutkija ja kriitikko Sanna Nyqvist, kriitikko Kaisa Neimala ja toimittaja Erik Ahonen.  Erityisesti Juvan ja Neimalan puheenvuorot kolahtivat minuun täysillä.

Kaisa Neimala, Kersti Juva ja Sanna Nyqvist.

Esityksissä käytiin läpi niin monia hyviä näkökulmia kääntämiseen, käännöskritiikkeihin ja kirjallisuuden lukemiseen, etten yritäkään referoida puheenvuoroja ja paneelikeskustelua yksityiskohtaisesti. Nostan esille joitakin minua erityisesti kiinnostavia asioita.

Erik Ahonen, Tarja Roinila ja Laura Jänisniemi.

Seminaarin avauspuheenvuorossa Laura Jänisniemi suunnitteli vallankumousta: hänen mukaansa suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on vaiettu käännösten laatuongelmista. Ei ole saanut sanoa ääneen, että jokin käännös on huonompi kuin jokin toinen käännös. Minulle tämä näkökulma oli pieni yllätys, sillä ainakin itse olen sekä blogikirjoituksissa että lehtiarvioissa käsitellyt jonkun verran käännösten laatua. Jänisniemen teesi sai kuitenkin vahvistusta muiden esiintyjien puheenvuorossa. Arveltiin, että kääntäjät ovat haluttomia kritisoimaan toistensa töitä ja kritiikeissä taas ei tarpeeksi oteta kantaa kirjojen kieleen. Käännösten arvioiminen kun on nimenomaan kielen arvioimista. Jos edes kotimaisten kirjojen kieltä ei analysoida ja arvoteta tarpeeksi paljon, onko kriitikoilla kykyä arvottaa käännöskieltä? Ilmiö näkyy kuulemma jopa kirjallisuuden opiskelussa: Sanna Nyqvist kuvasi, että usein opiskelijat käsittelevät mieluummin vaikka miljöötä tai henkilöhahmoja, mutta menevät hämilleen, jos pitäisi arvioida kirjan kieltä.

"Käännöksen näkymättömyyden" myyttiä ravisteltiin päivän aikana ankarasti. Perinteisesti on ollut helppo luonnehtia, että hyvä käännös on näkymätön ja huomaamaton ja kääntäjät itse eivät edes halua olla esillä. Jossain menee raja siinäkin: esimerkiksi naistenlehtikritiikeissä kääntäjän nimeä ei yleensä merkitä näkyviin, sanomalehtikritiikeissä kääntäjä sentään yleensä mainitaan samassa yhteydessä kuin kustantamo ja sivumäärä.

Kaisa Neimala kisailee "ruhomiehen" kanssa: eräs suomentaja kuulemma käyttää häiritsevän paljon ruho-sanaa käännöksissään ja Neimala huomaa ruhot aina suomentajan käännöksiä lukiessaan.

Kuitenkin huono käännös on kaikkea muuta kuin näkymätön: se näkyy lukijalle ja häiritsee lukukokemusta. Kaisa Neimala listasi muutamia hervottoman huonoja käännösesimerkkejä. Jos vaikkapa ugandalainen viidakkosissi puhuu täistä tervassa, ei kielikuva oikein sovi yhteen henkilöhahmon maailmankuvan kanssa. Lukijan pysäyttää sekin, jos suomentaja puhuu yläluokkalaisista silloin, kun tarkoitetaan yläluokkaisia. Olennaisinta on kuitenkin käännöksen arviointi kokonaisuutena. Tätä korostettiin päivän aikana paljon: satunnaisten käännöskukkasten bongailua tärkeämpää on arvioida kirjan kielellistä laatua yleisellä tasolla.

Neimala mainitsi joukon kirjoja erityisen huonoina suomennoksina, tarkistin Helmet-tietokannasta suomentajat: Radcliffe Hallin Yksinäisyyden kaivo (suomentanut Milla Karvonen), Ulla-Lena Lundbergin Kalaharin hiekkaa (suomentanut Veijo Kiuru), Peter Englundin Kirjeitä nollapisteestä (suomentanut Timo Hämäläinen), Mark Twainin Omaelämäkertani (suomentanut Ville-Juhani Sutinen) ja David Grossmanin Hakusana rakkaus (suomentanut Kristiina Lampola). Täytyypä joskus tutustua näihin!

Kersti Juva näyttää, miten sinä-passiivista tehdään oikea kunnollinen suomen kielen passiivi.

Myös Kersti Juva käytti paljon valaisevia esimerkkejä, sekä hyviä että huonoja. Juvan näkemys kääntäjän roolista tuli selväksi: hän muistutti, että jokainen suomennoksen sana on kääntäjän kirjoittama. Kärjistetysti sanottuna suomennos on siis kääntäjän kirjoittama kirja. Kuitenkin kriitikot ja lukijat sivuuttavat turhan usein kääntäjän roolin. Juva näytti esimerkkejä Helsingin Sanomien kritiikeistä ja hän nosti esille myös erään blogiarvion: Upotus-blogissa kirjoitettiin Julian Barnesin kirjasta ja Juva osallistui suomentajan roolissa blogin keskusteluun. Juva mainitsi myös oman Kotus-bloginsa, jonne hän kirjoitti Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -kirjan kielellisistä ongelmista.

Kriitikoiden ja myös blogien roolista puhuttiin paljon. Keskustelussa todettiin, että journalismin murrosvaiheen vuoksi ei ole kovin realistista toivoa sanomalehtikritiikkien juuri laajenevan, kun resursseja on leikattu ja kritiikkien määrämittoja lyhennetty. Silti kirjoista kirjoittavilla pitäisi olla edellytykset lisätä arvioissaan kirjan kielen analysointia, sillä sitä kautta pääsee kiinni myös käännöksen hyvyyteen tai huonouteen.

Miten käännöksistä sitten pitäisi kritiikeissä tai blogiarvioissa kirjoittaa? Siihen ei löytynyt viisasten kiveä, mutta hyviä neuvoja kielen pohtimiseen kyllä tuli. Jos suomennosta lukee ääneen, kuulostaako se luontevalta? Entä kuulostaako suomennos suomeksi kirjoitetulta kirjalta?

Päivän aikana tehtiin ehdotus myös kääntäjäblogin perustamisesta: blogissa kääntäjät voisivat keskustella käännöksistä ja arvioida niiden onnistumista vapaamuotoisemmin kuin sanomalehtikritiikkejä kirjoittamalla. Keskustelussa muistutettiin myös, että arvioiva keskustelu on osa ammattimaista toimintaa: asiallisesta kritiikistä ei kenenkään pitäisi loukkaantua henkilökohtaisella tasolla tai ryhtyä kantamaan kaunaa.

Päivän päätteeksi ehdimme Hannan kanssa tehdä myös pienen kierroksen Tampereen keskustassa. Antoisa seminaari jätti paljon ajatuksia hautumaan ja myös hyvän mielen: aion jatkossakin käsitellä sekä kotimaisen kirjallisuuden että käännöskirjallisuuden kieltä, sillä kielen pohtiminen on tärkeä asia! Jos sitä pidetään nillittämisenä, niin ainakin nillitän hyvässä seurassa, koska suomen kielen arvostetut huippuammattilaisetkin kiinnittävät ahkerasti huomiota kielen sujuvuuteen.

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Kansi: Markko Taina / Tammi.

Kristiina Vuoren esikoisromaani Näkijän tytär ilmestyi viime kesänä ja kirja on saanut varsin mukavasti näkyvyyttä sekä perinteisessä mediassa että kirjablogeissa. Koska fanitan keskiaikaromaanien kuningatarta Kaari Utriota ja pidän muutenkin kovasti historiallisista viihderomaaneista, tartuin odottavin mielin Näkijän tyttäreen. Jos Suomeen saadaan lisää kirjailijoita, jotka kirjoittavat vetäviä keskiaikaan sijoittuvia seikkailuromaaneita, mikäs sen parempaa!

Näkijän tyttärestä löytyi sekä kiitettävää että moitittavaa. Koska suhtaudun genreen subjektiivisen tykkäävästi, arvioin pitäneeni kirjasta sen vuoksi hieman enemmän kuin joku sellainen lukija, jolle keskiaikaiset rakkausseikkailut eivät ylipäätään kolahda. Toivon vilpittömästi Kristiina Vuoren julkaisevan vielä monta samantyylistä kirjaa lisää, mutta toivon myös, että esikoisromaanin pikku puutteet eivät toistuisi tulevassa tuotannossa. Vertailua pääsisi tekemään pikapuoliin, sillä Vuoren toinen romaani Siipirikko ilmestyy kesäkuussa.

Näkijän tyttären nimihenkilö on Eira, vauraan kartanon äpärätytär, jolla on parantajan ja näkijän kykyjä. Kirjassa seurataan hänen elämäänsä ensin varsinaissuomalaisessa Teinperin kartanossa ja sitten hämäläisessä Lauttian kartanossa. Keskiöön nousee kolmiodraama: Eira on ihastunut kasvinkumppaniinsa Rikhardiin, mutta hämäläinen soturi Elof aiheuttaa myös väristyksiä.

Vuoren onnistumisia ovat uskottavan tuntuinen miljöö ja laaja henkilögalleria. Pidin erityisesti suomalaisen pakanauskonnon kuvaamisesta ja Eiran kykyjen kuvaamisesta. Kirjan maailmaan pystyi sukeltamaan ja enimmäkseen siellä viihtyi.

Töksähtämisiä tuli kielenkäytön puolella. Näköjään sen enempää Vuori kuin hänen kustannustoimittajansa Tammella eivät osaa taivuttaa piestä- ja vuolla-verbejä. Kirjassa yksi sun toinen oli "pieksetty" eikä piesty. Erityisesti ällistyin, kun erään henkilön kuvattiin olevan "vuollettu" hennommasta puusta kuin veljensä. Pitäisi taivuttaa "vuoltu", ja silloinkin jäljelle jää pienehkö fraasirikos: yleensä kai joku on veistetty samasta tai eri puusta kuin joku toinen. Lisäksi minua ärsytti ahkera omata-verbin viljeleminen. Milloin joku omaa tietäjän voimia, toinen omaa äitinsä ulkonäön, kolmas omaa terävän pään. Jopa inhokkini, sinä-passiivi, vilahtaa tekstissä.

Kirjan keskiosa on kauniisti sanottuna hidastempoinen, vähemmän kauniisti sanottuna aika pitkäveteinen. Alussa ja lopussa onneksi riittää vauhtia ja juoni etenee hyvin, mutta luultavasti kirja olisi parantunut, jos 560 sivusta olisi tiivistetty ainakin sata sivua pois.

En myöskään päässyt ihan jyvälle Eiran persoonasta. Pitkään hänen tärkeimmät ominaisuutensa olivat äpäryys, parantajan kyvyt ja kiintymys Rikhardiin. Mutta millainen hän oikein oli luonteeltaan? Välillä tuiskahteleva, välillä pelokas. Muutkin henkilöhahmot ehtivät kirjan aikana soutaa ja huovata, mitä toisaalta voi pitää inhimillisenä, mutta minusta henkilöiden tempoileva käyttäytyminen tuntui usein aika epäloogiselta.

Henkilökohtaisesti olin myös aika harmissani kirjan lopusta. Raah, ei näin! Mutta pakkohan loppu on hyväksyä sellaisena kuin kirjailija on sen kirjoittanut. :)

Kaikesta tästä marmatuksesta huolimatta totean uudestaan, että kokeilen mieluusti Kristiina Vuoren tuleviakin kirjoja. Näkijän tyttäressä uskottavuus enimmäkseen toimi, joten toivottavasti Siipirikko on vähintään samaa tasoa. Pidän kirjalle peukkuja!

Lue myös nämä:
Milla Keränen: Sisilian ruusu
Kaari Utrio: Uhritulet
Kaari Utrio: Aatelisneito, porvaristyttö

Kari Nars: Miljoonahuijarit

Kuva: Tammi.

Kari Narsin Miljoonahuijarit herätti kiinnostukseni jo ilmestyessään vuonna 2011. Kirjan alaotsikko on Suurpetkuttajien värikäs historia ja kirja on päivitetty laitos Narsin vuonna 2009 ilmestyneestä Miten miljoonia huijataan -kirjasta. Nars on talousalan pitkän linjan ammattilainen ja kuvaa kirjassaan tositarinoita rahahuijauksista. Kymmenessä tarinassa kerrotaan, miten mukavan ja osaavan tuntuinen ihminen pystyy vedättämään käsittämättömät määrät rahaa ihmisiltä, jotka luottavat häneen. Varhaisin esimerkki on 1700-luvun alkupuolelta Englannista, tuoreimmat - ja vieläkin osittain selvittämättömät - huijaustarinat ovat suomalaisen WinCapitan pyramidihuijaus ja amerikkalaisen Bernard Madoffin sijoituspetos.

Miljoonahuijarit on siis mitä ajankohtaisinta luettavaa näinä taloudellisesti epävarmoina aikoina. Kirja myös kumoaa sellaisen pessimistisen oletuksen, ettei yksittäinen ihminen muka pystyisi juuri vaikuttamaan ympäristöönsä. Kyllä pystyy ja vaikka kuinka paljon. Esimerkiksi Madoff pystyi myymään tyhjää kymmenien miljardien dollarien edestä. Kun kupla puhkesi, seurasi tästä konkursseja, työttömyyttä, itsemurhia, äkillistä köyhtymistä, vararikkoja ja oikeusjuttuja.

Nars kirjoittaa sujuvasti ja viljelee runsaasti yksityiskohtaista faktatietoa. Teksti olisi tosin vielä kaivannut sujuvan oikolukijan vihoviimeistä toimituskierrosta - sinne tänne on jäänyt pientä toisteisuutta  tai tarpeetonta koukeroisuutta. Tähän tapaan: "Perjantaina vuoden 1912 marraskuun 29. päivänä Idman osallistui Helsingissä Yhdyspankin järjestämälle suurelle liikemiesillalliselle." Päivämäärän olisi voinut ilmaista sujuvamminkin. Tällaiset pienet kauneusvirheet eivät kuitenkaan estäneet lukunautintoa. Totuus on tunnetusti tarua ihmeellisempää ja Nars kertoo historiallisia tositarinoita värikkäästi ja vetävästi. Finanssialan sanastoakin hän onnistuu käyttämään kiitettävän ymmärrettävästi.

Ihmisten herkkäuskoisuus tarjoaa petkuttajille loistavia bisnesmahdollisuuksia vuosisadasta toiseen. Luku Haamuvaltion keksinyt kenraali MacGregor kertoo 1800-luvun alun Englannista. Skotlantilainen upseeri Gregor MacGregor saapuu Lontooseen ja esiintyy Poyaisin ruhtinaskunnan prinssinä. Hän ryhtyy myymään Poyaisin maapalstoja ja valtion obligaatioita. Laivalastillinen brittejä lähtee rakentamaan uutta elämää Väli-Amerikkaan, kuviteltuun Poyaisin valtioon. Kehnostihan siinä käy.

Kirjan päättävä henkilökuva Bernard Madoffista oli erityisen kiinnostavaa luettavaa juuri huijauksen poikkeuksellisen keston ja laajuuden vuoksi. Muistan seuranneeni Madoff-uutisointia jonkun verran - saihan tämä "herrasmies" 150 vuoden vankilatuomion kiinni jäätyään. Nars kertoo todella mielenkiintoisesti Madoffin verkostoista, taktiikasta ja lähipiiristä.

Miljoonahuijareissa pohditaan myös, millaisista ihmisistä voi tulla talousrikollisia ja miksi niin monet ihmiset lähtevät sijoittamaan rahaa uskomattomilta tuntuviin riskisijoituksiin. Kirjan lopussa Nars antaa vinkkejä pään pitämiseen kylmänä. "Jos joku yhtäkkiä lupaisi, että hän voi hypätä pituutta 15 metriä, kun maailmanennätys on alle 9 metriä, häntä ei uskoisi kukaan. Mutta sijoitusmaailmassa huijarit esittävät tavan takaa vastaavanlaisia lupauksia, ja moni menee lankaan tai toivoo ainakin pääsevänsä rahastamaan alussa, ennen kuin esimerkiksi pyramidirakennelma kaatuu."

Vaikka Miljoonahuijarien maailma miljardisijoituksineen ja luksuselämäntyyleineen voi tuntua kaukaiselta, on kirja mielestäni hyödyllistä luettavaa ihan tavallisille ihmisille. Kyllähän Suomessakin monet tavalliset ihmiset lähtivät mukaan Hannu Kailajärven johtamaan WinCapitaan.

Pokkarimuodossa kirjan fontti oli mielestäni hitusen liian pientä pränttiä, samoin sisämarginaali jäi aavistuksen kapeaksi, niin että kirjaa piti taittaa auki melkein runnomalla. Olisi varmasti kätevämpää lukea kirja e-kirjana.

Lue myös nämä:
Pauliina Susi: Pyramidi
Karo Hämäläinen: Erottaja
Kari Hotakainen: Jumalan sana