 |
| Kuva: Asema Kustannus. |
Hanna Koljosen Sokerihullu voisi kertoa huumekoukusta irti pyristelystä. Mutta ei, se kertoo sokerikoukusta irrottautumisesta. Omaelämäkerrallisessa tarinassa pieni Hanna-tyttö kasvaa aikuiseksi, mutta sokeriannokset vain suurenevat. Missä tulee raja vastaan?
Tavallaan ymmärrän Sokerihullun Hannaa hyvin. Olenhan itse ollut aina melkoinen pullahiiri ja herkkujen ystävä. Muistan lapsena haaveilleeni, että sitten kun olen aikuinen ja minulla on omaa rahaa, ostan karkkia niin paljon että sillä täyttää yhden huoneen lattiasta kattoon. Tämä lapsuuden toive on jäänyt toteuttamatta...
Mutta ylettömimmätkin karkkimässäilyni tuntuvat kovin vaatimattomilta Sokerihullun kuvausten rinnalla. Hanna ostaa tolkuttomia määriä makeaa, käy karkkiostoksilla aamuin, illoin ja joskus yölläkin ja samaan aikaan potee syyllisyyttä mässäilystään. Mieleen tulee Majgull Axelssonin Huhtikuun noidan Birgitta, jonka myös kuvattiin olevan lapsena sokerikoukussa.
 |
| Kuva: Asema Kustannus. |
Kaipa siihen on useampiakin syitä. Sarjakuvapiirtäjänä Koljonen on taitava. Viiva on rennonletkeää, akvarelliväritys kaunista ja rikasta. Kuvat ja teksti muodostavat sarjakuvaliiton erinomaisella tavalla: kuva ei ole pelkkää kuvitusta, vaan kuvat laajentavat ja täydentävät tekstissä kerrottua tarinaa.
Omaelämäkerrallisuuteen olen joskus jopa vähän kyllästynyt, mutta sekä Syliinvaelluksessa että Sokerihullussa omaelämäkerrallisuus toimii kuin tauti. Koljonen tekee henkilökohtaisesta universaalia - se kai kaikessa tarinankerronnassa on tarkoituksena. Vaikka Sokerihullussakin on selvästi mukana hyvin omakohtaisia ja kipeitäkin asioita, ei lukiessa tullut missään vaiheessa tunnetta tirkistelystä tai napanöyhdän kaivelusta. Kipeät, herkät ja itkettävätkin asiat tuntuvat samastuttavilta.
Hulvaton huumori on oma lukunsa. Nauroin lukiessani ääneen muun muassa sivuosassa esiintyvälle kaikkitietävälle Jumalalle. Myös värien käytössä Koljonen todella irrottelee. Sokerikrapulassa kieriskelevä Hanna on milloin sinertävä, milloin violetti. Erityisen upeasti on kuvattu Hannaa vaivaavat synkät ajatukset.
Sokeririippuvuudessa olisi aineksia laajempaankin yhteiskunnalliseen kannanottoon, mutta Sokerihullu esittää näitä kannanottoja vaivihkaa, yksilön kautta. Hanna lainaa kirjastosta Sokeripommi-nimisen kirjan, joka lienee tämä. Välillä pysähdytään ihmettelemään länsimaissa yleisiä riippuvuuksia. Mikä meitä vaivaa?
Sarjakuvasta löytyy siis tarttumapintaa monella tavalla. Ruokakulttuurista tai terveellisestä ruokavaliosta kiinnostuneet löytävät tästä varmasti kaikenlaista, kilttien tyttöjen henkisistä paineista kiinnostuneet taas jotain ihan muuta. Ja vaikkei mikään yhteiskunnallinen teema kiinnostaisikaan, voi Sokerihulluun tarttua ihan vaan hyvän tarinan vuoksi.
Ainoan pienen miinuksen annan siitä, että tekstiosuuksia olisi kannattanut hioa vielä 1-2 oikolukukierroksen verran. Kielivirheitä tai kömpelyyksiä oli jonkun verran. Asema Kustannus on profiloitunut laadukkaana sarjakuvakustantamona, joten laatu kannattaa viedä huippuunsa myös suomen kielen osalta. Pääsääntöisesti Sokerihullussa on hyvää ja vetävää kieltä, mutta koska aion ehdottomasti lukea Koljosen seuraavankin sarjakuva-albumin, odotan sen olevan kielivirheistä vapaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti