Yön ritarille oivaa rinnakkaisluettavaa on Watchmen eli Vartijat, Alan Mooren ja Dave Gibbonsin suursarjakuva. Ei liene sattumaa, että sekin on ilmestynyt alun perin vuonna 1986 ja senkin alkuperäiskustantaja on DC Comics. Molemmissa teoksissa puretaan supersankarimyyttejä palasiksi, heijastellaan aikakauden poliittista henkeä ja tarjoillaan karvasta kalkkia moralistien juotavaksi.
Yön ritarin alussa kuvataan, kuinka Gotham Cityssä ei ole nähty Batmania kymmeneen vuoteen. Ei ole tiedossa, onko hän kuollut vai jäänyt eläkkeelle. Mutta upporikas Bruce Wayne palaa lepakkoviittaan, vaikka hänellä on ikää jo yli viisikymmentä vuotta. Uskollinen aisapari Robin on kuollut, vanha liittolainen, poliisipäällikkö James Gordon on jäämässä eläkkeelle. Millaista on vanhan supersankarin työ - varsinkin jos rikollisia empaattisesti terapoiva psykologi laukoo televisiossa Batmanin vastaisia mielipiteitä:
Yli-inhimillisinä nuorukaisina esitettyjä sankarihahmoja ei ole totuttu näkemään raihnaisina keski-ikäisinä. Juonta juoksutetaan eteenpäin televisiouutisten kautta: pienessä keskiamerikkalaisessa Corto Maltesen saarivaltiossa on puhkeamassa kansainvälinen kriisi. Istuva presidentti Ronald Reagan koettaa rauhoitella kansalaisia, mutta neuvottelut neuvostoliittolaisten kanssa katkeavat ja peliä jatketaan ydinohjuksilla. Kylmän sodan hengen lisäksi Yön ritarissa näkyy aikansa mediakulttuuri: vielä ei eletty vertaisverkkojen aikaa vaan vahvasti keskusohjatun broadcast-median aikaa. Julkinen tieto toimitettiin sääntöjen mukaisesti ja alistettiin kontrollille, vasta sen jälkeen se tavoitti yleisön.
Vaikka Yön ritarissa riittää graafisesti kuvattua väkivaltaa, blamblam- ja buddabudda-ääniefektejä, eikä sentimentaalisuuden ripauksiltakaan vältytä, niin minä luin tätä sarjakuvaa ennen kaikkea yhteiskuntakritiikkinä. Supersankaritarinoiden perusongelmahan on, että jos hyvis taistelee pahiksia vastaan väkivallalla, niin mihin pisteeseen asti väkivalta voi olla oikeutettua vai onko hyvis ihan yhtä pahis kuin tarinan sekopääroistokin? Vanhenevan ja pakkomielteisen Batmanin hahmon kautta Miller menee tämän asetelman kärjistämisessä katkeraan loppuun asti. Ja kun Yhdysvaltain ulkopolitiikassa edelleen tuntuu olevan kummallisesti samantapaisia ainesosia kuin tässä vuonna 1986 ilmestyneessä tarinassa, voi tarinaa lukea allegoriana: onko Yhdysvallat koko maailman supersankari, hyvis joka aiheuttaa yhtä paljon väkivaltaa ja tuhoa kuin pahiskin? Ja myös Gotham Cityn maamerkkinä ovat kaksoistornit - joita kohtaan lennetään lentokoneella ja jotka kaapataan terrori-iskun näyttämöksi.
Batmanissa nähdään vanhat tutut Jokeri, Kaksinaama ja Kissanainen. Uusi Robin syntyy, kun nuori koululainen Carrie Kelley hankkii viikkorahoillaan puvun ja lähtee seuraamaan Batmania. Tarinaan sekaantuu myös DC:n toinen sankari, Teräsmies, josta on tullut poliittisten voimien kiltti käsikassara:
Batman metsästää ja rankaisee rikollisia armotta, ja sellaisiahan kiehuvassa ja julmassa Gotham Cityssä riittää. Verilöylyn lukeminen toimii katharttisesti: ehkä tällaiseen tarinaan uppoutuminen on helppo tapa purkaa sitä turhautumisen ja voimattomuuden tunnetta, jonka usein kokee sanomalehtien lyhyiden rikosuutisointien äärellä. Tuntuu joskus siltä, että tekipä Suomessa mitä vaan, niin rangaistukseksi saa päiväsakkoja ja päänsilitystä. Ainakin Batman ja muut oman käden oikeutta harjoittavat kaksoishenkilöllisyyttä kantavat hahmot kostavat rikollisille, edes sarjakuvissa.
Batmanin hahmo on ollut käsittämättömän elinvoimainen. Se syntyi 1930-luvulla ja viimeksi vuonna 2008 Batmanista on tehty ison rahan Hollywood-elokuva. Siinä Heath Ledger teki selkäpiitä karmivan Jokeri-tulkinnan, katsokaa vaikka Youtubesta. Kokonaisvaltaista Batman-historiaa ja -tulkintaa löytyy tietenkin Wikipediasta.
Frank Millerin verisimpiä sarjakuvaoopperoita en ole lukenut, mutta sen sijaan pidin kovasti Sin City -elokuvasta, joka pohjautuu miehen sarjakuviin. Yön ritaria voin kuitenkin suositella kaikille populäärikulttuurin ystäville, jotka eivät liikaa kammoksu väkivaltakuvauksia. Se on täysipainoinen ja monikerroksinen kokonaiselämys, jossa tiukka dramaturgia kohtaa huikeat kuvakulmat. Jos minulta kysyttäisiin, niin kaksi aivan viimeistä sivua olisi voitu jättää pois, mutta eihän minulta kysytä, ja täytynee hyväksyä että tietyt populäärikulttuurin myytit tähänkin tarinaan on pitänyt jättää. Useimmat myytit Yön ritarissa kuitenkin otetaan käsittelyyn ja murskataan yksi kerrallaan.
F. Millerillä on kyllä aika väkevä ote mitä sarjakuviin tulee. Itse pidän jäljestä ja varsinkin tarinoista. Ronin ja 300 on myös omaa luokkaansa. Spiritin filmatisoinnin olisivat voineet olla tekemättä..
VastaaPoistaMutta hyvän kirjan taas valitsit :)
Tunnen itse aika huonosti sarjakuvia, mutta silti tekee mieli suositella espanjalaista Blacksadia. Todella kaunis piirrosjälki ja romanttisia etsivätarinoita Chandlerin tyyliin.
VastaaPoistaJee Artsi, melkein arvasinkin että sinä ainakin tunnet tämän myös. :) Vilkuiluin tänään kirjastossa 300:aa, mutten kumminkaan lainannut - vielä.
VastaaPoistaErja, Blacksad on hieno! Olen blogannut siitä pari kertaa, ovat tosin jo tainneet painua arkiston pohjalle. Ekan kerran luin Blacksadia vahingossa espanjaksi, toisen kerran suomeksi.