Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät

Lähihistoriaa, naiskohtaloita ja Itä-Suomea - tällainen kirja on varmasti minulle sopiva! Sirpa Kähkösestä on kirjoitettu hyvää niin lehdissä kuin nettikommenteissakin. Jostain syystä Kähkösen sota-aikaan sijoittuva Kuopio-sarja oli tähän asti jäänyt minulta lukematta. Suositukset Kähkösestä olivat jääneet mieleen ja päätin korjata puutteen tutustumalla kirjoihin.

Sarjan tähän mennessä ilmestyneet osat ovat nimeltään Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät, Lakanasiivet ja Neidonkenkä. Mietin etukäteen, mistä kannattaisi aloittaa. Jos hyppää kirjasarjaan uusimmasta osasta aloittaen, saattaa olla vähän pihalla sarjan aiemmista tapahtumista. Jos taas aloittaa ensimmäisestä osasta, ei välttämättä hahmota heti, miksi sarja on suosittu - useinhan sarjat hieman kypsyvät ja kehkeytyvät edetessään. Päätin aloittaa keskeltä - siinä vaiheessa sarjan suosion rakennusaineiden pitäisi olla hyvin nähtävillä, mutta tapahtumat eivät ole vielä edenneet niin pitkälle, ettei hahmottaisi juonenkäänteitä hyvin.

Kähkösen tyyliä on kuvailtu mikrohistorialliseksi, ja se on osuva määritelmä. Jään ja tulen kevät sijoittuu välirauhan aikaan. Kirjan alussa raskas talvisota on takana, kirjan lopussa jatkosota puhkeaa. Väliin mahtuu huolia ruoanhankinnasta, polttopuiden riittävyydestä, herrojen ja työläisten välisistä ristiriidoista. Kähkönen kuvaa tapahtumia pääasiassa naisten, lasten ja vanhojen miesten silmin. Keskiössä on puutalokorttelin tiiviissä pihapiirissä elävä väki: Tuomen perhe, naapurin Juho-poika, vanha Hyvösen pariskunta sekä karjalainen evakko Helvi, jolla on murrosikää lähestyvä Mari-tytär.

Kävin huhtikuussa Kuopiossa ja otin kirjan innoittamana vähän valokuvia. Itä-Suomessahan on valitettavasti hävitetty vanhaa puutalokantaa innokkaasti, niin Kuopiossakin, mutta olihan siellä hieno museokortteli, josta tämäkin kuva on. Näin komeassa talossa Tuomen perhe ei varmastikaan asunut, mutta ehkä kirjassa kuvattu rouva Lehtivaara pääsi sentään lähelle. Lehtivaaran keittiöön puoliorpo Juho Tiihonenkin pääsee läksyjä lukemaan ja iltapalaa syömään, ja siitähän saattaa mahdollisesti alkaa Juhon luokkamatka. Lahjakas mutta yksinäinen poika alkaa seilata kahden maailman välillä: kotikorttelissa hän asuu ukkinsa kanssa, mutta ystävällisen Lehtivaaran rouvan luona Juho saa uusia elämyksiä.

Kähkönen osaa todella luoda kirjassaan käsinkosketeltavan tunnelman. Kirja on kuin aikamatka, josta ympäristö, tunnelmat, ihmiset ja tapahtumat välittyvät todella hienosti. Kielen kannalta kirja oli minulle elämys. Valaisen sen verran omaa taustaani, että olen asunut lapsuuteni Kainuussa, mutta vanhempani ja lähisukuni ovat savolaisia. Olen pitänyt itseäni kainuulaisena, vaikka "oikeiden" kainuulaisten silmissä en varmastikaan sitä ole, olenhan vain syntynyt siellä ja asunut siellä elämäni ensimmäiset 19 vuotta, mutta sukuni ei ole kainuulaista. No Savossa en ole koskaan asunut, joten en ole savolainenkaan. Opiskelujen vuoksi olen asunut kolme vuotta Joensuussa ja edelleen sympatiseeraan pohjoiskarjalaisia kovasti, sitten ehdin asua kahdeksan ja puoli vuotta Lappeenrannassa, joten Etelä-Karjalakin tuli tutuksi. Nyt ympyrä onkin sulkeutunut kun asun Helsingissä, sillä täällähän asuu hirmuisesti tuttuja kainuulaisia, kuten vanhoja koulukavereitani. Olen määritellyt itseni jo jonkin aikaa yleispätevästi itäsuomalaiseksi, se kattaa riittävän hyvin niin Kainuussa vietetyn lapsuuden, savolaisen geeniperimän kuin karjalaiset opiskeluvuodetkin. Kaikilla mainitsemillani alueilla Etelä-Karjalaa lukuunottamatta puhutaan savolaismurteita, ja vaikka omasta puheestani murre onkin harmillisella tavalla laimentunut, nautin kovasti verevästä murteen käytöstä.

Kähkönen on tavoittanut ja tallentanut kuopiolaisen puheenparren todella hienosti paitsi repliikkeihin, jotka ovat täyttä murretta, myös muuhun kirjan kieleen, jossa murre näkyy sanavalintoina. Kirjassa juosta remputetaan, oksankirjailut loimehtivat, hyvä mieli tulvailee. Savolaismurteen käyttöhän on raskaasti leimattu joko koomiseksi tai junttimaiseksi - olisivatko vanhat suomifilmit tätä mielikuvaa olleet luomassa, niissähän palvelijattaret tai höpsöt juoppoukot puhuivat leveää murretta? Mutta Kähkönen kirjoittaa elämän ilot, surut ja vakavuudet kauniilla murteella, joka ei ole koomista vaan täyttä totta, tapa ajatella ja hahmottaa maailmaa. Tämä oli minulle mahtavaa luettavaa.

Pienen ihmisen elämää sota-aikana tarkastelevaa Kähköstä tekee mieli verrata Väinö Linnaan. Sekä yhtäläisyyksiä että eroja löytyy. Vastinpareja voisivat olla Savo-Häme, kaupunki-kylä, naiset-miehet. Sillä jos Linnaa on joskus moitittu naisnäkökulman unohtamisesta, niin Kähkösen kirjoissa aikuisen miehen näkökulma loistaa poissaolollaan. Tuomen pihapiirin ainoa aikuinen mies, jonka elämään paneudutaan yhtään enemmän, on Lassi Tuomi, joka kuvataan henkisesti lyötynä, vetäytyvänä ihmisenä. Kirjan edetessä käy ilmi, että tähän vaikuttavat Lassin kokemukset poliisikuulusteluissa ja sodassa. Lassi on ollut vakaumuksellinen kommunisti, ja hän on joutunut tämän vuoksi mm. vankileirille. Lassin sisar Hilda toteaakin kirjan alkumetreillä: ukkoin varraan ei meillä lasketa yhtään mittään. Monesta kohdasta muistui mieleeni myös Tuntematon emäntä -kirjan kuvaukset.

Mainitsin jossain vaiheessa, että toinen maailmansota näyttää olevan suurin blogissani käsiteltyjä kirjoja yhdistävä teema. Siihen jatkumoon tämäkin kirja liittyy. En ole mitenkään erityisesti toisesta maailmansodasta kiinnostunut, joten aihe ei ole valikoitunut sen vuoksi, eikä tämäkään kirja sotatapahtumia kuvaa, vaan tavallisten ihmisten elämää ja sodan vaikutuksia siihen. Jos oikein syvälliseksi heittäytyy, niin voisi sanoa että kirjallisuus ja tarinat ovat osa ihmiskunnan kollektiivista muistia, ja siihen muistiin toinen maailmansota on jättänyt vahvat ja syvät jäljet. Siksipä kai tämänkin kirjan tapahtumat tuntuivat läheisiltä, tärkeiltä ja helposti samaistuttavilta, vaikken itse ole kirjan kuvaamassa ajassa ja paikassa elänytkään.

Kirja ei ollut pitkä, mutta hitaasti lukeminen eteni, aivan kuten Sisko Istanmäenkin kohdalla kävi. Osittain hitaus menee arjen kiireiden piikkiin, mutta toisena syynä tässäkin oli kirjan intensiivisyys: tapahtumille piti antaa sulatteluaikaa. Kirjan hahmoista pidin ehkä eniten murrosikää lähestyvästä Juho Tiihosesta, jonka mieltä painoi niin pihan poikien leikkeihin mukaan pääsy kuin huoli isästä. Samoin karjalainen Helvi oli elävä hahmo, ja hänen itsellisen naisen asenteensa antoi napakkaa vastapainoa Tuomen Hildalle ja Annalle.

Kähköstä tulen varmasti lukemaan jossain vaiheessa lisää, mutta tämä ei onneksi ole sellainen sarja, joka olisi juonenkäänteiden vuoksi pakko ahmaista kerralla. Kronikkamainen kerronta jättää lukijalle tilaa myös ajatusten kypsyttelylle ja hauduttelulle.

Lue myös nämä:
Sarah Waters: Yövartio
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu
Juhani Aho: Helsinkiin