Sisko Istanmäki on kirjailijana samaa maata kuin Hilkka Ravilo ja Helmi Kellokumpu. Kaikkia yhdistää pitkä elämänkokemus, läheinen kosketus suomalaiseen maaseutuun ja ruumiilliseen työhön, ja myöhäisellä iällä kukkaan puhjennut kirjailijanura. Olenpa välillä miettinyt, että 1900-luvun aikana tapahtunut huima yhteiskunnallinen ja historiallinen muutos antaa tällaisille ennen sotia syntyneille kirjailijoille melkoisen etulyöntiaseman. Onhan viime vuosisadan huimissa tapahtumissa aineksia joista ammentaa ja perspektiivi on valtava. Istanmäkikään ei ole ihan tyttönen enää, hän on syntynyt vuonna 1927.Istanmäen lukemisen aloitin muistaakseni Liian paksu perhoseksi -hittikirjalla. Pari muuta hänen kirjaansa muistan myös lukeneeni. Uusin hänen kirjansa, Yöntähti, kuvaa vanhusten elämää. Vanha kyläkoulu saa uuden tehtävän, kun perinnön saanut Norma järjestää siitä asunnon vanhoille luokkatovereilleen. Saman katon alle muuttavat pappi Herbert, satuja kirjoittava Kielo, kuvataiteilijana itsensä elättänyt Helmi sekä ruoanlaittajaksi pestattu kipakkasanainen Nelli. Yhteentörmäyksiltä ei vältytä, ja löytyypä menneisyydestäkin yllättäviä sattumia.
Kirja ei ollut paksu, mutta jostain syystä lukeminen eteni hitaasti. Kirja oli intensiivinen ja tiivis - luin muutaman sivun kerrallaan ja sitten oli pakko pysähtyä kypsyttelemään lukemaansa. Tapahtumien paljoudesta tämä ei johtunut - kirja on varsin pitkälti suljetun huoneen draamaa, tapahtumat sijoittuvat visusti Rauhamäeksi nimetyn koulun seinien sisälle. Istanmäki kirjoittaa kaunista, osuvaa, virkistävää kieltä. Rauhallista ja pohdittua. Välillä lukija yllätetään ja annetaan uusia näkökulmia, pienet eleet riittävät tähänkin.
Kiinnostavinta ja parasta kirjassa oli mielestäni tapa, jolla vanhuksia kuvattiin. Voi kuulostaa hölmöltä sanoa näin, mutta siinä kuvattiin vanhuksia ihmisinä, ei esineellistäen. Vanhoista ihmisistä puhuttaessa käytössä tuntuu olevan muutama vakiintunut stereotypia, joiden avulla vanhat lokeroidaan. On myyttinen mummolan mummo, joka leipoo pullaa ja hymyilee. On yhteiskunnan kallis kuluerävanhus, joka vaikertaa vaipoissaan letkuissa kiinni. On tekopirteästi esitetty räväkkä vanhus, joka vakuuttaa elävänsä täyttä ja nuorekasta elämää. Jne. Mutta Yöntähdessä kuvattiin hienosti ja alleviivaamatta ihan muunlaisia tunteita: ihmisen ihmetystä oman vanhenemisensa edessä, toiveita ja pettymyksiä oman elämän suhteen, suhteita muihin ihmisiin. Avartavaa luettavaa.
Kerrontaa katkovat Kielon ääneen lukemat sadut, jotka ovat lyhyitä, välillä merkillisiäkin kertomuksia. Ne tuovat fantasiaulottuvuuden Rauhamäen elämään, ja sadut toimivat sytykkeenä monenlaisille jatkotapahtumille.
Loppuun vielä pieni lukunäyte. Kirjan lukeminen oli kai senkin takia virkistävää, että Istanmäki käyttää hyvää ja monipuolista suomea ja tarina on sijoitettu perisuomalaisiin ympyröihin.
"Nelli kuivaa isoa liemikulhoa ja kurkistaa oven raosta tulen ääressä istujia.
Niinpä tietenkin, on päästy käsittelemään sotaa. Norma on taas kaivanut esiin äitinsä albumin ja roikottaa kädessään kunniamerkkiä, jonka itse marsalkka oli Lotta Isoryntäiselle myöntänyt. Kuvassa Normaakin tönkömpi naisihminen poseeraa lottapuku päällä. Oli ollut urhea ihminen, se äiti.
Kun Norman äidin sankarillisuutta ylistetään, Nelli muistaa oman äitinsä, joka oli nääntynyt työn ääreen samoina sotavuosina, eikä kukaan ollut silloin eikä jälkeenpäin sanonut yhtä kiitoksen sanaa. Ei mitään kunniamerkkejä, harmaa kivenmöhkäle vain rinnan päälle.
Vääryyttä riittää tässä maailmassa."