Viime kirjoituksesta on näköjään vierähtänyt melkein kaksi kuukautta, mutta ihmekö tuo: sain juuri loppuun 3407-sivuisen luku-urakan. Olen edellisen kerran blogannut Harry Potterista noin kaksi vuotta sitten, ja silloin uumoilin että seuraavalla lukukerralla voisi lukea järjestyksessä koko sarjan. Nyt aika oli kypsynyt otolliseksi, ja viimeiset viikot olen viettänyt uppoutuneena Harry Potterin maailmaan aina sellaisina hetkinä, kun on ollut aikaa lukea.Esittelen ensin oman Potter-kokoelmani, jonka olen hankkinut ns. adult edition -ulkoasussa. (Eräs kaveri kysyi, onko niissä silloin adult-sisältöäkin, mutta ei sentään.) Ensimmäisenä hyllyyni on päätynyt sarjan viides osa, Harry Potter and the Order of Phoenix. Sen ostin joskus Antikka.netin kautta edullisesti. Järkälekirjassa postimaksu taisi olla kalliimpi kuin kirja itse. Toiseksi ostin sarjan päätösosan, Harry Potter and the Deathly Hallows, päämajapaikalta Lontoosta silloin kun osa ilmestyi. Tästä olen blogannutkin tuoreeltaan. Myöhemmin päätin hankkia sarjan muutkin osat omaan hyllyyn yhtenevässä ulkoasussa, ja katselin tilausmahdollisuuksia ensin Suomalaisen kirjakaupan verkkokaupasta. Sen kautta tilattuna nuo kovakantiset, englanninkieliset adult edition -versiot olisivat kuitenkin maksaneet noin 50 euroa kappale, joten kävin sitten suosiolla tutustumassa sarjan brittikustantamon Bloomsburyn verkkokauppaan. Siellä hinnat olivat postimaksunkin huomioiden paljon inhimillisemmät, viiden osan ostos taisi olla yhteensä alle 200 euroa. Itse asiassa tällä hetkellä tuolta verkkokaupasta saisi koko sarjan tyylikkäässä laatikkopaketissa vaivaisella 115 punnalla, eli tämän hetken kurssin mukaan laskettuna hinta ilman postimaksua olisi vain 129 euroa.
Koska Harry Potter on vahvasti juonivetoinen, en rupea tässä sen syvällisemmin analysoimaan yksittäisiä juonenkäänteitä, ettei tule vahingossa lipsautettua spoilereita. Kävin myös hieman sensuroimassa vanhempia Potter-bloggauksiani, olin vähän liian avomielisesti kuvaillut joitakin yksityiskohtia. Hyviä Potter-analyyseja on toki nettiin kertynyt, suomalaisista asiaan ottavat kantaa Reeta Karoliina innoissaan ja Grezen hieman näreissään.
Kesällä tulee kuluneeksi kolme vuotta viimeisen osan ilmestymisestä, ja julkisin Harry Potter -huuma on jo lientynyt. Onko jo oikea aika arvioida, oliko Harry Potter hetken huumaa vai onko siinä ainesta kestäväksi klassikoksi? Nyt, tämän perusteellisen uusintalukukierroksen jälkeen, olen sitä mieltä että kyllä tässä klassikkoainesta on. Rowling kirjoittaa rakkaudella. Harry Potterin maailma on perusteellisesti ja huolellisesti luotu, juonenkäänteissä riittää yllätyksiä ja henkilöhahmojen paljous takaa runsaasti samaistumiskohteita. Nämä seikat eivät kuitenkaan riittäisi vielä, ellei kirjoissa olisi sitä jotakin erikoista lumovoimaa: sitä, joka saa ahmimaan kirjaa enemmän ja enemmän, ilman että malttaa lopettaa kesken. Ja että kaipaa tarinan pariin takaisin silloin, kun arjen velvollisuudet pakottavat jättämään lukemisen kesken. Jos jotain kritisoitavaa pitäisi löytää, niin kielellisesti ja kerronnallisesti Harry Potterit eivät ole mitään maailmoja mullistavia elämyksiä, vaan hyvin suoraviivaisesti "Harry menee sinne ja tänne ja tekee sitä ja tätä" tyyliin kerrottuja. Ja epäuskottavuudet ja epäloogiset seikat ovat kuulemma kiusanneet monia. Minua eivät juurikaan, minähän olen tällainen kiitollisen herkkäuskoinen lukija, joka ei liikaa jää miettimään, miksi joku hahmo toimii tietyllä tavalla, ellei nyt aivan ammottavan epäuskottavia aukkoja juonessa ole.
Harry Potter linkittyy useaan merkittävään kulttuurihistorialliseen kontekstiin. Perustavinta laatua oleva yhteys on tarinan messiaaninen luonne: paha hahmo (Voldemort) uhkaa maailmaa (brittiläistä velhoyhteisöä) ja sankarin (Harryn) täytyy kohdata hänen viimeisessä taistelussa. Jos Harry voittaa, rauha palaa maahan. Yritin etsiä netistä jotain hyvää yleiskatsausta kirjallisuuden messias-tarinoihin, mutta sellaista en tähän hätään löytänyt. No, kyseessähän on jokseenkin itsestäänselvä tarina, jota varsinkin populäärikulttuurissa käytetään olennaisena osana seikkailuja. Tämän lukukerran yhteydessä ehdinkin miettiä, miksi tämä hyvis-voittaa-pahiksen kuvio on niin tuttu, turvallinen ja helppo aihe kirjoissa ja elokuvissa. Kyseessä lienee ihmiskunnan vanhimpiin kuuluva tarinakuvio. Kaipa pahuuden ulkoistaminen yhden ihmisen tai asian harteille tuntuu hyvältä. Kun pahis on lyöty, kaikilla on asiat hyvin. Arkielämässähän näin ei suinkaan ole. Ihmiskauppaa, epätasa-arvoa, sotia, nälänhätää, ympäristötuhoja ei mitenkään voi sälyttää kenenkään yksittäisen ihmisen syyksi, vaikka moni mielellään yrittääkin nähdä milloin kenetkin hallitsijan tällaisista asioista vastuussa olevaksi. Varmaan senkin vuoksi tällaiset sankaritarinat ovat lohdullisia ja viihdyttäviä lukuelämyksiä: jotain tarinan perusvireestä jää piristämään omaakin arkea, vaikka yksittäisellä sankariteolla ei oikeassa elämässä asioita parannetakaan.
Lisäksi Harry Potter asettuu brittiläisen sisäoppilaitoskuvausten kaanoniin. Tästäkin yritin etsiä hyvää syväanalyysia, mutten löytänyt - esimerkiksi kelvannee Wikipedia-lista sisäoppilaitos-aiheisista kirjoista. Jos asiaa rupeaa pohtimaan, Harry Potterin koululla on perhesuhteiden kannalta hämmästyttäviä vaikutuksia. Velho-oppilaat aloittavat koulun 11-vuotiaina, ja he käyvät lomalla perheittensä luona joulu-, pääsiäis- ja kesäloman verran. Näistä pisin on kesäloma, joka ilmeisesti on noin kahden kuukauden mittainen. Esimerkiksi Hermione, jonka vanhemmat eivät ole velhoja, viettää lomiaan usein joko koululla tai Weasleyn perheen luona. Niinpä hän käytännössä muuttaa pois vanhempiensa luota 11-vuotiaana ja nämä näkevät tytärtään seuraavien vuosien aikana ainoastaan joitakin viikkoja vuodessa!
Samoin koulukuvausten traditioiden mukaisesti Harry kavereineen ratkoo huolestuttavan isoja ongelmia yksin, ilman aikuisten apua. Koulun opettajat ja muut aikuiset kuvataan joko epäluotettavina ja epäoikeudenmukaisina (Snape) tai oikeudenmukaisina mutta ankarina tai etäisinä (McGonagall), niin että oppilaat eivät juuri uskoudu huolineen heille. Luotettavia aikuishahmoja koulumaailmassa on Harryn kannalta oikeastaan vain kaksi: Dumbledore ja Hagrid. Toki lisäksi on useita sivuhahmoja, jotka ovat aikuisia ja Harryn puolella.
Harryn ja Dumbledoren suhteen muotoutuminen on kiinnostavaa. Alkuosissa Dumbledore on etäinen, mutta vähitellen hänestä tulee Harrylle eräänlainen isähahmo.
Aloittaessani lukemista hämmästyin kovasti huomatessani miten paljon ykkösosassa oli mukana aineksia, joiden tiesin nousevan ratkaisevaan osaan sarjan viimeisessä osassa. Samoin kakkososa on sarjan lopettamisen kannalta yllättävän tärkeä. Kolmososaa taas voi pitää ehkä tasapainoisimpana ja siinä mielessä kirjallisesti onnistuneimpana koko sarjasta: siinä juoni kulkee kuin juna eikä tarinaa ole pitkitetty. Nythän osat vaihtelevat noin 200-sivuisista yli 700-sivuisiin. Lukukestävyyteni oli ihmeen hyvä, ehkä yhden ainoan kerran urakan aikana tuli sellainen "tämähän on vain kirja" -olo, muuten Harryn taika piti otteessaan todella hyvin. Viimeisen osan viimeisillä sivuilla alkoi jo iskeä Kirjapedon kuvaama loppuvan kirjan syndrooma. Tuli sellainen olo että haluan lukea lisää Harry Potteria! Mutta todennäköistä on, että oma aikansa varmasti vierähtää, ennen kuin uudestaan Pottereihin tartun, varsinkaan tällä lailla koko sarjan kerralla lukien. Vaan eiköhän sekin hetki taas koita, että pääsee nautiskellen uppoutumaan Harry Potterin maailmaan jälleen!