Unio Mystican ja lukijakommenttien myötävaikutuksesta kirjastoreissulla "suositushyllystä" tarttui mukaan Mika Waltarin Johannes Angelos. Ja olipa muuten mahtava kirja! Historiallisten romaanien ystäville tämä on ykkösluettavaa. Tämä olisi mainio joululomakirja: paksu, mukaansatempaava, loistavasti kirjoitettu, huimia historiallisia tapahtumia kuvaava seikkailu.Aihe on huikea: Konstantinopolin valloitus vuonna 1452. Bysantin tuhatvuotinen valta päättyi, kun Turkin sulttaanin joukot valloittivat kaupungin.
Päähenkilö, niin Euroopassa kuin sulttaanin joukoissakin seikkaillut Johannes Angelos on päätynyt Konstantinopoliin tarkoituksenaan puolustaa kaupunkia kuolemaansa saakka. Keisari Konstantinos on sotilaallisen avunannon turvatakseen hyväksynyt ortodoksisen ja katolisen kirkon unionin, vaikka kansa vastustaa "latinalaisten" myötäilyä. Oppositiota edustaa mahtimies Lukas Notaras, joka on valmis pelaamaan peliä sulttaanin pussiin mieluummin kuin käymään tuhoon tuomittua, alivoimaista puolustustaistelua.
Mutta ylpeys purppurassa syntyneistä keisareista ja kreikkalaisuudesta sekä Konstantinopolin huikeasta historiasta pitävät kaupunkilaisten uskoa yllä. Piirityksiä on koettu ennenkin, varmasti mahtavat kaupunginmuurit kestävät sulttaanin hyökkäilyt tälläkin kertaa?
Kirjassa on paljon kiehtovia asioita. Ensinnäkin Konstantinopoli itse. "Itä-Rooma", Bysantti, viikinkien myyttinen Miklagaard. Rooman keisarien perinne jatkui täällä, mutta 1400-luvun lähestyessä loppua purppurasyntyinen keisarius näyttäytyy jo merkillisena reliikkinä, kun Euroopassa tehdään teknologisia keksintöjä ja tiede ja ihmisjärki valtaavat ajattelussa kristinuskolta tilaa. Toiseksi piiritys. Historian opinnoista on jäänyt jonkinmoinen kuva piirityksistä: näin kärjistetysti, yksinkertaisimmillaan valloitussota oli sitä, että joku oli rakentanut linnan tai kaupungin ympärille muurit ja toinen piiritti muurit ja odotti että sisäpuolella istujat nääntyisivät nälkään. Vaatimattomilla käsiaseilla vahvojen muurien murtaminen oli mahdotonta, toisaalta piiritetyt eivät saaneet huoltoapua tai elintarvikkeita. Hirmuinen suurpiiritys on ollut esimerkiksi Leningradin piiritys toisen maailmansodan aikana, jolloin vuosia loukussa olleet kaupunkilaiset söivät tarinoiden mukaan kengätpohjatkin ja tapettiliisterit seinistä.
Konstantinopolin piirityksessä kohtaloksi koituu uusi tekniikka: unkarilaisen Orbanin valamat hirmuiset tykit. Tykkitulitusta Konstantinopolin mahtavat muurit eivät pysty loputtomiin kestämään, ja lopuksi turkkilaiset vyöryvät kaupunkiin.
Kirja on myös tutkielma vallasta. Voimakas sulttaani Muhammed, joka haluaa nimensä historiaan Konstantinopolin valloittajan, jyrää hirmuhanketta eteenpäin, vaikka moni heikompi on siinä aiemmin epäonnistunut. Missä määrin historian käänteet ovat loppupeleissä aina kuitenkin yksittäisestä yksilöstä kiinni, tuntuu Waltari pohtivan. Opportunistista "reaalipolitiikkaa" pelaava Lukas Notaras tasapainoilee isänmaanuskollisuuden ja kavalluksen välimaastossa. Johannesta itseään kaikki epäilevät sulttaanin vakoojaksi, vaikka hän kuinka vakuuttaa uskollisuuttaan Konstantinopolille. Edes Lukas Notaraksen kaunis tytär Anna, jossa Johannes (tietenkin) kohtaa sielunkumppaninsa ei miehen vakaumuksellisuutta aina ymmärrä. Ja kuten messiaanisilla sankarihahmoilla usein, myös Johanneksella olisi hyvät perusteet ryhtyä vehkeilemään salaliittoja tai vallankaappauksia, mutta hän ei sitä tee.
Waltari kirjoittaa Konstantinopolin kohtalosta aikakausien välisen rajapyykin. Taakse jää Kristuksen ja hengen maailmanaika. Johannesta kauhistuttaa, että sulttaani Muhammed ei tunnu uskovan edes omaan jumalaansa ja muslimien pyhiin asioihin. Johannes ei halua elää maailmassa, jossa ihmisen vallanhimo, oman edun tavoittelu ja maallisuus nousevat uskonnon, henkisyyden ja taivasten valtakunnan tavoittelun tilalle.
Lisäksi tämä kirja herätti taas sen tunteen, jonka usein historiallisia romaaneja lukiessani koen. Kun seuraa päivälehtia ja päivittäisiä internet-uutisia, pyritään niissä, tietenkin, raportoimaan asioista mahdollisimman nopeasti ja tarkkailemaan tämän päivän maailmaa. Mutta ilman historian tuntemusta saa sen kuvan, että nykypäivän tilanne on jokin merkillinen, ylivertainen kohtalonhetki. Historian parissa viivähtäessään saa etäisyyttä asioihin. "Ei ole mitään uutta auringon alla", oli Waltarinkin toistuva teema, ja niinhän se on. Nyt kirjoitellaan talouskriiseistä ja luonnonmullistuksista maailmanlopun enteitä nähden. Konstantinopolin kreikkalaisille maailmanloppu koitti vuonna 1452. Kuinka moni nykypäivän ihminen silti tietää tai tajuaa, mitä silloin tapahtui?
Kirja herätti minussa myös matkakuumeen: sopivan tilaisuuden tullen olisi hienoa matkustaa Istanbuliin tutkimaan vanhan Bysantin jälkiä ja näkemään Johannes Angeloksen seikkailun maisemat. Kirja oli myös poikkeus muihin lukemiini Waltarin historiallisiin romaaneihin verrattuna: siinä ei seurata päähenkilön vaiheita kehdosta hautaan, vaan tapahtumat sijoittuvat muutaman kuukauden jaksolle. Tällainen lyhyt aikajänne mahdollistaa ihan eri lailla draamallisen tiiviyden, ja itse pidän melkein enemmän tällaisesta vaihtoehdosta kuin vuosikymmenien ajanjaksoa haarukoivista kirjoista. Johanneksen nuoruudenvaiheisiin viitataan jonkin verran, ja niistähän saisikin selkoa, jos lukisi kirjan Nuori Johannes, joka julkaistiin postuumisti Waltarin kuoleman jälkeen. Kyseessä on kesken jäänyt romaaninaloitus, ja pitää varmaan tutustua siihen sopivan hetken tullen. Harmi, että kirjastoon ei näin sunnuntai-iltana pääse, muuten menisin varmasti heti tutkimaan nuoren Johanneksen vaiheita.
"Kun seuraa päivälehtiä ja päivittäisiä internet-uutisia, pyritään niissä, tietenkin, raportoimaan asioista mahdollisimman nopeasti ja tarkkailemaan tämän päivän maailmaa. Mutta ilman historian tuntemusta saa sen kuvan, että nykypäivän tilanne on jokin merkillinen, ylivertainen kohtalonhetki. Historian parissa viivähtäessään saa etäisyyttä asioihin."
VastaaPoistaPuuhailnen masokistisesti Internetin keskustelupalstoilla ja olen huomannut, miksi minun ja muiden välillä on pahasti kitkaa - koska luen historiaa.
Täsmälleen mainitsemasi ilmiö. Esimerkiksi kaikki joskus esitetyt ennusteet, Nostradamuksesta Raamattuun, koskevat juuri kuluvaa vuotta. Jos koettaa huomauttaa, että historia on pitkä ja ennustusten viimeinen käyttöpäivä meni jo, syntyy hirmuinen huuto.
Kaksi asiaa rauhoittaa mielen ja sydämen; historia ja tähtitiede. Waltari olisi varmasti ollut samaa mieltä.
Tämä kirja kyllä yllätti. Ensimmäinen lukemani historiallinen teos Waltarilta, jossa viisas mutta päämäärätön päähenkilö ei vain ajelehdi naisten armoilla.
VastaaPoistaPäiväkirjamuoto oli jotenkin iskevä. Tapahtumien ja kerronnan rytmi vaihteli paljon.
Tämän kirjan viimeisestä lauseesta olin kuullut paljon, mutta jaksoin pihistellä loppuun asti.... Kannattaa lukea.
Tämä on kyllä jäänyt mieleen todella hyvänä kirjana, ja aion lukea tämän uudelleen. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin veikkaan että monta kertaa uudelleen. :)
VastaaPoistaLoppu on kieltämättä melkoinen!
Tiesitkö että Anna Notaras oli oikeasti olemassa? Hänen isänsä lähetti hänet Venetsiaan ennen piirityksen alkua, ja talletti sinne varojaan. Anna ei mennyt koskaan naimisiin, vaan hänestä tuli Venetsian bysanttilaisen yhteisön voimahanmo. Hän oli myös mukana perustamassa Venetsian ensimmäistä kreikkalaista kirjapainoa.
VastaaPoistaVau, mielenkiintoinen tieto, kiitos tästä!
PoistaVuonna 1453
VastaaPoista