Katsaus lasten äänikirjoihin

Olen lainannut viime aikoina ahkerasti lasten äänikirjoja kirjastosta cd-muodossa. Äänikirjapalvelujen käyttäjäksi en ole liittynyt ja automatkoilla cd-muoto on monella tapaa kätevä.

 

Tähänastisen kuuntelurupeaman perusteella olen ehtinyt muodostaa muutaman kriteerin hyvälle koko perheen äänikirjalle:

1. Tarinan pitää vetää. Parhaimmillaan kirjasta nauttivat sekä lapset että aikuiset.
2. Lukijan pitää olla hyvä.
3. Äänityslaadun pitää olla hyvä.
4. Teknisen toteutuksen pitää olla hyvä.

Kuva: WSOY.

Erinomainen esimerkki äänikirjasta, jossa kaikki yllämainitut ehdot toteutuvat, on Elsa Saision lukema Peppi Pitkätossu. Astrid Lindgrenin klassikkoteos naurattaa ja pohdituttaa aikuista ja vangitsee lasten huomion. Elsa Saisiolla on kaunis ääni, erittäin selkeä tapa lausua ja hänen äänensä sopii Peppi Pitkätossun sisältöön. Kaiken kruunaa huolellinen äänitys - ei kaikuja, kohinoita, rapinoita tai äänen särkymistä. 

Kuva: Elisa Kirja

Toinen klassikko, Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut, upposi lapsiin suorastaan häkellyttävän hyvin. Se on hidastempoisempi ja polveilevampi kuin monet uutuuskirjat, mutta sadun taika vei silti puolelleen. Lukija on mahtava Seela Sella, mutta äänityksessä on toivomisen varaa. Fennica-tietokannan mukaan äänitys on tehty vuonna 1989 ja teos on julkaistu alun perin kasettikirjana. En tiedä pitääkö moittia 1980-luvun äänitysolosuhteita vai alkuperäistallenteen muuntamista cd-muotoon vai mitä - joka tapauksessa Sellan luenta kuulostaa hieman siltä, kuin se kaikuisi jostain vaimentimen takaa.

Astrid Lindgrenin kirjoista on tehty paljon muitakin äänikirjoja ja kuuntelulistalla on ollut sekä Vaahteramäen Eemeli että Eemelin uudet metkut. Fennican mukaan nämäkin on julkaistu 1980-luvulla kasettikirjoiksi. CD-levyjen äänenlaatu on moitteeton ja Wallenius on mahtava lukija, mutta lainaamissani cd-levyissä hämmensi se, että ne olivat jotenkin sekaisin. Yritin tarkistaa moneen kertaan, että kuuntelen oikeita levyjä oikeassa järjestyksessä, mutta kirjojen luvut olivat selvästi menneet tallennuksessa sekaisin. Kummassakin levyssä oli tarina Hulttakorven markkinoista eli editoinnissa oli tapahtunut jotain outoa. Tuntui, että joitakin lukuja jäi kokonaan kuulematta ja jotkut tulivat kahteen kertaan.

Kuva: Elisa Kirja.

 

Tätäkin heikompi kuuntelukokemus oli Elina Karjalaisen Uppo-Nalle, jonka lukijana on Tytti Paavolainen. Myös tämä on alun perin 1980-luvun kasettikirja. Paavolaisen luenta kuulosti jotenkin siltä, kuin häntä ei olisi kiinnostanut koko kirja, äänityksen laatu oli heikko ja kaikuisa ja lisäksi koko levy oli niin kulunut, että lyhyen kuuntelun jälkeen levy alkoi piipittää ja meni jumiin. Harmi - tykkäsin Uppo-Nallesta lapsena. Tämän tuotoksen taakse jää vain Muumi-äänikirja, joka ei lähtenyt auton cd-soittimessa ollenkaan pyörimään, enkä sitten jaksanut selvitellä, mistä mahtoi olla kyse.

Uudemmista kirjoista olemme kuunnelleet hieman Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjää ja Paula Norosen Supermarsua. Lapsille kirjat tuntuivat kelpaavan, mutta itse en vielä ole täysin myyty. Risto Räppääjässä tuntui olevan yllättävän vanhentuneita asenteita vaikkapa sukupuoliroolien suhteen ja Supermarsu tuntui jotenkin väkisin väännetyltä. Taidan silti antaa kummallekin vielä uuden mahdollisuuden. 

 

Positiivisista esimerkeistä mainittakoon vielä Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -äänikirjat, joissa on Annu Valosen tuore luenta. Valonen on ihanan rauhallinen ja keskittynyt lukija ja Onnelin ja Annelin vetovoima saa nykylapsetkin pauloihinsa.

 

Äänikirjat ovat räjäyttäneet kirjamaailman viime vuosina. Suoratoistopalvelut jylläävät, mutta toivon että cd-tallenteitakin jaksetaan vielä tehdä. Ainakin meidän käytössä cd palvelee mainiosti.