Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 11 - Apocalypse

Kansi: Vertigo.

Olethan jo mukana Lukulampun kesäkirjahaasteessa? Jos et, niin vielä ehtii hyvin mukaan! Minä aloitin jo haasteen suorittamisen, mutta The Unwrittenia en saa hyvällä omallatunnolla sovitettua mihinkään kategoriaan, joten jatkan haasteen suorittamista muilla teoksilla myöhemmin...

Suosikkisarjakuvani The Unwritten sai päätöksensä. Yhdestoista kokoomateos vetää yhteen monta sarjan tapahtumaa ja saattelee tapahtumat päätepisteeseensä kohtalaisen loogisesti.

Tämä on saavutus sinänsä, sillä pari edellistä The Unwrittenia ovat olleet aika epätasaista luettavaa. The Unwritten Fables oli melkoista soopaa ja War Stories sekava. Aika sekavasti Apocalypsekin alkaa, mutta onneksi tarina loksahtaa jengoilleen jossakin vaiheessa. Sarja kun on kokonaisuudessaan ollut niin hyvä, että onneksi loppu kantoi kunnialla!

Logiikan rajoja on koeteltu ankarasti jo monessa osassa, eikä mitään aukotonta järkeilyä tässäkään osassa ole luvassa. Onneksi kuitenkin käsikirjoittaja Mike Carey pystyy solmimaan langanpäät ihan riittävän uskottavasti yhteen. Pahisten loputkin motiivit selviävät ja muutamalla takaumalla saadaan keskeisten henkilöiden henkilöhistoriasta loputkin pimentoon jääneet asiat selville. Voi hyvin olla, että sarja täytyisi lukea yhtenä kokonaisuutena alusta loppuun, että juonen uskottavuutta voisi tarkastella kriittisesti, mutta ihan heti en aio sellaiseen luku-urakkaan ryhtyä.

Tykkäsin myös siitä, miten monen keskeisen sivuhenkilön kohtalo tuotiin framille ja annettiin selvä päätös. Ja jopa kinkkisen isä-poikasuhteen selvittely tuntui tulevan jonkinlaiseen lopputulokseen!

Ja ihan lopuksi Carey vielä väläyttää pienimuotoista avointa loppua - kuitenkin sellaista, että en usko jatko-osia enää syntyvän.

Mutta - mihin jatkuvajuoniseen toimintasarjakuvaan seuraavaksi koukuttuisin? Toinenkin pitkäaikainen suosikkini Fables on lähestymässä viimeistä osaansa... Mieleeni on jäänyt, että ainakin Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin Sagaa on kehuttu kovasti. Sitä taitaa löytyä kirjastostakin, ehkäpä kokeilen sitä!

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: Tommy Taylor and the Ship That Sank Twice
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2 
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 3 - Dead Man's Knock

Dorothy L. Sayers: Unnatural Death

Kansi: Katrina Damkoehler /
Open Road Media.

Olethan jo mukana Lukulampun kesäkirjahaasteessa? Jos et, niin vielä ehtii hyvin mukaan!

Wimsey-dekkarit ovat niin virkistäviä, että voisin merkitä tämän kirjaksi, joka tekee minulle hyvää. Mutta ehkä murhien täyttämän dekkarin ilmoittaminen sellaiseksi olisi vähän makaaberia. Niinpä korkkaan oman haastesuoritukseni kohdalla "kirja, jonka olen ostanut tänä kesänä". #kesäkirjahaaste

Sukelsin jälleen lordi Peter Wimseyn kiehtovaan maailmaan. Dorothy L. Sayersin kolmas Wimsey-dekkari Unnatural Death on ilmestynyt vuonna 1927. Kirjassa Wimsey kohtaa "täydellisen rikoksen": vanha nainen on kuollut tavalla, joka on kirjattu luonnolliseksi kuolemaksi. Sattuman kautta Wimsey törmää naista hoitaneeseen lääkäriin ja päättää tutkia, liittyykö kuolemaan sittenkin rikos. Lähes tyhjästä nyhjäisemällä Wimsey ja hänen ystävänsä, poliisi Charles Parker pääsevät rikoksen jäljillä ja pian ruumiita alkaa tulla lisää.

Kirjassa oli monia mielenkiintoisia "pinnanalaisuuksia". Ensinnäkin tulkitsin kirjassa olevan peräti kaksi lesbosuhdetta - toinen vakavampi, toinen pinnallisempi ihastus. Alkuasetelmassa kuvattu vainaja, neiti Agatha Dawson kun oli elänyt koko elämänsä hyvän ystävättärensä kanssa saman katon alla. Tämä ystävätär käyttäytyi varsin maskuliinisesti ja omalle ajalleen poikkeuksellisesti. Hän saavutti mainetta menestyksekkäänä hevosenkasvattajana.

Kirjassa ei käytetä sanaa lesbo eikä suhdetta muutenkaan kuvata rakkaussuhteena, vaan asiasta puhuttaessa viitataan naisten ystävyyssuhteeseen. Kuitenkin kertomatavassa on jotain, joka ainakin tällaiselle nykylukijalle antaa aihetta tulkita suhde naisten väliseksi rakkaudeksi.

Toinen esimerkki on nuoremmasta polvesta. Wimsey epäilee alusta alkaen murhaajaksi neiti Dawsonin perijätärtä, nuorta sukulaisnaista Mary Whittakeria. Hänen kannoillaan roikkuu häntä muutaman vuoden nuorempi neiti Findlater, joka vaikuttaa kovin ihastuneelta. Wimseyn apulainen, neiti Climpson, tarkkailee suhdetta ja pitää neiti Findlaterin kiintymystä ylenpalttisena ja toivoo tämän löytävän miespuolisen ihastuksen kohteen.

Lisäksi kirjassa on merkillepantavaa, että Wimsey ja Parker eivät kohtaa päävihollistaan ennen kuin vasta aivan lopussa. Epäillyn neiti Whittakerin tekemisiä seurataan useiden henkilöhahmojen kautta, mutta hän vaikuttaa enimmäkseen taustalla ja hänestä kuullaan paljon, mutta häntä itseään nähdään vähän. Kiinnostavaa!

Sayersille ominaiseen tapaan jotkut käänteet olivat niin mielikuvituksellisia, että uskottavuus alkoi olla koetuksella, mutta kokonaisuus pysyi kuitenkin kasassa. Kirja oli taattua Sayersia: vetävä, kiinnostava, täynnä mielenkiintoista miljöö- ja ihmiskuvausta ja sotienvälisen ajan Englannin tunnelmaa.

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Whose Body?
Dorothy L. Sayers: Clouds of Witness
Dorothy L. Sayers: Murder Must Advertise

Leena Paasio: Melkein äiti

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti /
Kosmos.

Osallistuin huhtikuun lopulla uuden Kosmos-kustantamon bloggaajatupareihin, joista löytyy kuvia vaikkapa Kirsin Book Clubista. Uunituoreen kustantamon takana ovat kirja- ja musiikkiammattilaiset Mikko Aarne ja Pekka Ruuska - onnea matkaan!

Kosmoksen ensimmäinen kirja on Leena Paasion Melkein äiti. Paasio oli tupareissa esittelemässä kirjaansa ja minulle jäi mielikuva chick litin kaltaisesta vetävästä viihdekirjasta, jossa on mukana syviä ja vakaviakin teemoja. Kirjasta on blogattu jo aika paljon, linkitän tässä Lumiomenan, Ilselän ja Kulttuuri kukoistaan.

Matikanopettaja Anu on naimisissa diplomi-insinööri Janin kanssa, perheeseen kuuluu myös Janin murrosikäinen Siiri-tytär. Siiri liikkuu kahden kodin välillä ja Anun suhde Janin ex-vaimo Miraan ei ole aivan mutkaton. Vuosien varrella Anu kuitenkin vaikuttaa oppineen suhtautumaan aikuismaisesti sekä Miraan että Siiriin.

Kirja oli nopealukuinen ja välillä tapahtumien kehittymistä tuli kurkittua uteliaana etukäteen, mikä on aina hyvä merkki. Viihdyttävyyden sijaan kirja tuntui kuitenkin monin paikoin surulliselta. Anun ongelmat "melkein äitinä" olivat välillä hyvin murheellisia, eikä Paasio tarjoile ilmeisintä ratkaisua "onnelliseksi lopuksi".

Henkilöistä kiinnostavin oli kenties räväkkä Mira, jota tosin kuvataan paljon Anun katseen kautta. Sekä Anu että Jani olivat vaikeuksistaan huolimatta melko värittömän oloisia nyhveröitä ja Siirin teiniangsti tuntui paikoin stereotyyppiseltä - vaikka sitä kapinointi kai todellisessakin elämässä usein on...

Paikoin kirjassa tuntui olevan liikaa samankaltaisia aineksia: esimerkiksi sairauksia ja harrastuksia on joka lähtöön. Sekä purjehdusta, vaeltamista että voimistelua kuvataan tarkasti  - ehkä jonkun harrastuskuvauksen olisi voinut rajata pienempään osaan?

En osaa sanoa, petyinkö siihen ettei kirja ollutkaan hauskempi ja kepeämpi - ehkä kyse oli vain hieman väärin virittyneistä ennakko-odotuksistani? Ironiaa ja mustanpuhuvaa huumoria kirjasta kyllä jonkin verran löytyy, mutta chick litiin en tätä enää rinnastaisi. Kirjan sujuvuus antaa kyllä aiheen toivoa, että Paasio kirjoittaisi joskus lisääkin. Suomalaista keskiluokkaista arkea kuvaaville elämänläheisille romaaneille on kyllä tilausta.

Lue myös nämä:
Pirjo Rissanen: Kamomillasola
Marja Leena Virtanen: Aida
Laura Saari: Tyyppiteoria