 |
| Kansi: Kari Lahtinen / Kustannusosakeyhtiö Siltala. |
Olen kuunnellut Juicen musiikkia jo nuoresta asti ja vieläkin tuntuu, että löydettävää riittää - sen verran monimuotoisten bändien kanssa Leskinen musisoi. Ihmisestä musiikin takana en kuitenkaan paljon tiennyt. Lööpeistä ovat jääneet mieleen huumesyytökset, sairastelu, esikoistyttären ongelmat ja hieman töksähtelevä luonteenlaatu. Risaisessa elämässä erityisen kiinnostavia jaksoja olivatkin Leskisen lapsuutta, nuoruutta ja opiskeluvuosia kuvaavat jaksot. Toki myös ammattimuusikon vauhdikas kiertue-elämä kiinnosti.
Heikkinen valottaa hienosti myös tarinoita laulujen takana - moneen kappaleeseen löytyy konkretiaa Leskisen elämänvaiheista. Tämä ei kuitenkaan vähennä laulujen monitulkintaisuutta ja runollisuutta - lukiessa heräsi hinku kuunnella Leskisen musiikkia, ja mikäs sen parempi lopputulos muusikkoelämäkerran lukemisesta voisi ollakaan.
Luin marraskuussa Martti Anhavan kirjoittaman elämäkerran Arto Melleristä enkä voinut välttää vertailua Juice-kirjaa lukiessani. Heikkisen tyyli on Anhavaan verrattuna jotenkin jutustelevampi, kevyempi. Tosin tätä pedataan jo kirjan alussa: esipuheessa Heikkinen varoittaa, ettei ole kirjoittanut puhdasoppista tietokirjaa vaan on kirjoittanut ihmisenä ihmisestä. Osa keveydestä syntyy mielestäni siitä, että kirjassa on varsin pitkiä suoria sitaatteja haastatelluilta. Monet kommentit herättävät halun syvempään analyysiin, mutta läheskään aina Heikkinen ei tartu täkyyn vaan jatkaa eteenpäin.
Joitakin aukkoja tarinaan tuntuu jääneen. Karun kohtalon kokeneen Johanna-tyttären aikuisiän vaiheet skipataan käytännössä kokonaan - toki tätä voi pitää myös aiheen rajauksena. Grand Slam -bändistä kerrotaan, etteivät bändärit pyörineet yhtyeen kimpussa, vaan keikkojen jälkeen muusikot rentoutuivat koheltamalla kännissä. No toki voi olla mahdollista, ettei kukaan nainen yrittänyt mennä iskemään Grand Slamia, mutta kun olen viime aikoina lukenut bändärimuistelmia aika lailla, niin tuntuisi tosi kummalta, jos viinanhuuruisella 1980-luvulla eräs Suomen kärkibändeistä olisi saanut olla rauhassa naisilta. Toisaalta näkökulmaa olisi voinut laajentaa myös siipiveikkojen suuntaan: Heikkinen kuvaa, miten erityisesti Juicen myöhempinä vuosina hänen ympärillään parveili viinaa ja rahaa pummaavia siipeilijöitä häiriöksi asti. Ilmiöstä löytyisi taatusti jotain tuoretta kerrottavaa.
Eräs mielenkiintoinen sivuhenkilö kirjassa on Appo Hurula, joka tuntui olleen jotain kaverin, assistentin, palkatun seuralaisen, avustavan muusikon ja siipimiehen väliltä. Hurulan lausunnot Leskisestä ovat kiinnostavaa luettavaa, mutta hänen(kin) suhdettaan Leskiseen olisi voinut kaivella vähän pintaa syvemmältä.
Joitakin langanpätkiä tuntui siis jäävän roikkumaan. Kokonaisuutena Heikkisen kirja on kuitenkin hieno: täynnä niin pieniä yksityiskohtia kuin isoja linjoja. Haastateltavia on runsaasti ja jokainen kertoo omanlaistaan Juice-tarinaa. Monet tarinat vuosien varrelta ovat hervottoman hauskoja, välillä uhkasi kyllä nousta kyynelkin silmään.
Juicen musiikista pitäville tämä kirja antaa varmasti paljon ajateltavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti