Heinäkuun luetut

Heinäkuu on ollut kerrassaan mainio kirjakuukausi. Kirjatapahtumia, lukumaraton ja erinomaisia lukukokemuksia!

Juha Jyrkäs soittaa sähkökannelta Finnconissa.
Kuva: Henry Söderlund / Finncon 2013. Creative Commons -lisenssi CC BY 3.0.

Kuun alussa kävin haistelemassa spekulatiivisen fiktion tunnelmia Finncon-tapahtumassa Kaapelitehtaalla. Kaupunkilomalla Kööpenhaminassa kävin tutustumassa komeaan kirjastoon, josta tosin pettymyksekseni ei löytynyt kirjoja. Kommenteissa tosin tuli hyviä huomioita: tutkimuskirjasto toimii eri tavalla kuin yleinen kirjasto.

Kirjabloggaajat tempaisivat ja järjestivät kaksi yhteistä lukumaratonia, harmikseni en itse päässyt osallistumaan kumpanakaan yleisenä päivänä, mutta seurasin luku-urakoita kannustusjoukoista. Onneksi ehdin pitää oman lukumaratonini, jolloin luin Mika Waltaria ja Arto Melleriä yhteensä yli tuhannen sivun verran vuorokauden aikana.

Lukemiseni painottuivat vahvasti kotimaiseen kirjallisuuteen, mutta kuukauden paras kirjaelämys oli kuitenkin suomentamaton teos: Andrew Birkinin kirjoittama elämäkerta J.M. Barrie and the Lost Boys. Huikean mielenkiintoisia elämänvaiheita ja loistavasti kirjoitettu ja toimitettu teos.

Ville Virtasen värikäs uutuusromaani Hevosen taju kolahti myös pienistä puutteistaan huolimatta. Mooses Mentulan romaani Isän kanssa kahden on jäänyt mieleen elävien henkilöhahmojensa ja lappilaisen elämänmenon kuvauksen ansiosta.

Tutustuin tuoreeseen nuortenkirjallisuuteen Tuija Lehtisen Rebekka-sarjan parissa, sillä Tuulimyllyjä ja tulppaaneja kertoi vanhan kirjatutun uudet kuulumiset. Kuukauden sarjakuva-annoksen sain JP Ahosen Villimmän Pohjolan ansiosta - uusi kokoelma-albumi Pelinavaus yhdistää vanhat julkaisut ja sisältää myös uutta materiaalia.

Tuija Lehtinen: Rebekka - Tuulimyllyjä ja tulppaaneja

Rebekka-sarjan uusimpaan osaan Tuulimyllyjä ja tulppaaneja tartuin, kun kirjailija Tuija Lehtinen itse kommentoi Vaniljasyndrooma-postaustani ja kertoi Vaniljasyndrooman Millin ja Oton esiintyvän Tuulimyllyissä ja tulppaaneissa. Pakkohan se on saada tietää, mitä vanhoille tutuilla kirjahahmoille kuuluu! Kirjan ovat lukeneet myös Saraseeeni ja Jonna.

Kansi: Aino Ahtiainen / Otava.

En ole lukenut ahkeran Lehtisen uudempia nuortenkirjoja lainkaan, vaikka välillä olenkin verestänyt lukumuistojani 1980- ja 1990-lukujen taitteessa ilmestyneen Lehtis-tuotannon äärellä. Siinäkin mielessä ihan hyvä tutustua Lehtisen upouuteen kirjaan. Muutenkin pitäisi kai lukea vähän ahkerammin uusia kotimaisia nuortenkirjoja - onhan Young Adult -genren lukeminen jo oikea kansainvälinen trendi. Aiheesta löytyy netistä paljon artikkeleita, linkkaan tähän Young Adult Magazinen jutun.

Tuulimyllyjä ja tulppaaneja on Rebekka-sarjan kahdeksas osa. Pääsin Rebekan vaiheista kuitenkin hyvin kärryille, sillä aiempien osien tapahtumiin viitataan lyhyesti siellä täällä. Rebekka päättää peruskoulun ja jännittää yhteishaun tuloksia. Kesälomamatka suuntautuu Hollantiin, missä Rebekan koulujavieroksuva isoveli Mossu työskentelee kukkatarhalla. Kukkatarhaa isännöivät Milli ja Otto ja myös Millin äiti Maire on kyläilemässä Hollannissa samaan aikaan Rebekan perheen kanssa. Melko lyhyen aikaa Milli mukana on, mutta oli ihana saada lukea tärkeitä käänteitä Millin ja Oton vaiheista ja Mairen läsnäolo oli hykerryttävää. :)

Kirjan pääpaino on kuitenkin Rebekassa. Jotain Lehtisen kirjoitustyylissä tuntuu muuttuneen sitten Vaniljasyndrooman. Kirja on kirjoitettu kirjakielellä, myös dialogi on kirjakielistä. Lehtinen kirjoittaa hyvää kieltä, mutta jäin kyllä kaipaamaan puhekielisiä värikkäitä ilmaisuja, joista itse nuorena lukijana niin nautin. Vaniljasyndrooma ja muut sen aikaiset Lehtisen kirjat olivat tyypillisesti päähenkilön kasvutarinoita, joissa seurattiin jonkun ongelman ratkaisemista kirjan alusta loppuun. Tuulimyllyissä ja tulppaaneissa ei tällaista yksittäistä kasvun aihetta ole, vaikka yhteishaun tulos jännittääkin. Rebekan elämän ulkoisista tapahtumista kerrotaan paljon, mutta sisäisesti Rebekka ei tunnu kovin paljon muuttuvan, mitä nyt hieman miettii päättynyttä seurustelusuhdettaan ja mahdollisia uusia ihastuksen kohteita.

Kirjan vetävin jakso oli Hollannin-matka, muutenkin kuin Millin ja Oton osalta. Hollantiin sijoittuvassa jaksossa kuvataan nuorten ihmissuhteita jo aika kiinnostavasti, muuten kirjat tapahtumat ovat aikamoista läpijuoksua. Ihmettelin kirjan alkupuolella olevaa luokkaretkeä Pietariin, sillä melko hätäisesti tämä kuvataan. Onkohan luokkaretkeä käsitelty niin paljon aiemmissa osissa, että retken toteutuminen täytyi siksi kuvata?

Joidenkin yksityiskohtien epäloogisuus kiusasi minua. Kirjan ysiluokkalaisten tärkein sähköinen viestintätapa on sähköposti. En kyllä ole kovin hyvin kärryillä nykyajan ysiluokkalaisten elämästä, mutta kai mesetys, Facebook ja muut hieman tuoreemmat viestintätavat ovat suositumpia kuin sähköpostailu? Koululaiset myös lähettelevät toisilleen ahkerasti postikortteja, vaikka kai lomatervehdykset tulisivat kännykälläkin.

Hassua on sekin, että kun luokkaretkeläiset menevät junalla Pietariin, he eivät suinkaan mene ensin hotelliin viemään matkatavaroitaan vaan ryntäävät saman tien opastetulle veneretkelle ja Iisakin kirkkoon. Ei mahda olla kovin kätevää jos jokaisella on isot pakaasit mukana...

Mutta onnistuneitakin yksityiskohtia löytyi. Oli kiva lukea vaihteeksi tyttökirjasankarista, jonka urahaaveet suuntautuvat käytännön elämään lukemisen sijaan. Rebekka pyrkii ammattiopistoon artesaanioppiin - erikoispisteet siitäkin, että hän hakee kouluun Kajaaniin! Isoveli Mossun saamattomuus on myös kiinnostavaa, vaikka kirjassa ei ratkaistakaan Mossun tilannetta loppuun asti. Kenties Rebekka-kirjoja tulee lisää ja niistä selviää, löytääkö Mossu opiskelumotivaatiota vai syrjäytyykö hän kokonaan. Perheen isä on kylläkin pappi, mikä toivottavasti auttaa torjumaan Mossun mahdollista syrjäytymistä. Mitään erityistä uskonnollista sisältöä kirjasta ei kumminkaan löydykään. Pappila vaikuttaa kyllä mukavan vauhdikkaalta paikalta koirineen ja lapsilaumoineen.

Minun tuttavuuteni Rebekan kanssa taitaa jäädä tähän. Vaikka hieman marmatettavaa kirjasta löytyikin, niin siitä lähtee ISO KIITOS Tuija Lehtiselle että pääsin tapaamaan vanhan ystäväni Millin uudestaan ja sain tietää, mitä hänelle Vaniljasyndrooman jälkeen tapahtuikaan!

Lue myös nämä:
Tuija Lehtinen: Vaniljasyndrooma
Terhi Rannela: Scarlettin puvussa
Salla Simukka: Ylivalotus

Lukumaraton 20.7.-21.7.

Jee! Tänään minäkin pääsen lukumaratoonaamaan. Kirjabloggaajien ensi viikon yhteismaratonille ehtii vielä, ilmoittautua voi vaikka Kirsin kirjanurkkaan. Minulle tuo päivä ei kuitenkaan käy, joten omistan lukemiselle tämän viikonlopun. Ideana on siis lukea 24 tunnin aikana niin paljon kuin ehtii. Enkä edes ole yksin - myös Norkku painelee tänään lukumaratonin.

Päätin kokeilla tiiliskiviversiota eli vain yhden kirjan lukemista. Minulla on vielä pari Mika Waltarin historiallista romaania lukematta, joten aloitan Mikael Karvajalkaa kello 14 aikoihin. Mahdollisen välipalalukemisen tarpeisiin varasin runoja, Arto Mellerin kokoelman Runot. 

Viime kesän maratonilla luin 845 sivua vuorokaudessa. Mikael Karvajalassa on 780 sivua, mutta teksti lienee waltarimaiseen tapaan runsasta ja näyttää olevan aika tiheää pränttiä. Runoissa on 651 sivua. Runot ovat tietenkin taitettu väljemmin kuin proosa, mutta runojen lukeminen on yleensä intensiivisempää ja vaatii keskittymistä.

Päivitän maratonin etenemistä vuorokauden mittaan tänne, mahdollisesti myös Facebookiin ja Twitteriin.

12.25
Hoitelen vielä arkiaskareita ennen luku-urakkaa. Kaupassakin pitää käydä ja valmistella hieman eväitä.

14.05
Eväiden valmistelu venähti hieman yli kahden. Nyt kirja kouraan ja lukemaan!

16.03
Ruoka-aika. Olen päässyt Mikael Karvajalassa sivulle 52, melko rauhallinen aloitus siis. Historiallisten romaanien arvioidaan usein olevan myös allegorioita kirjoitusajastaan, mutta alkusivuilla alkoi ihan naurattaa, kun kirjan alku sopii niin mainiosti myös heinäkuuhun 2013. Kirja siis on ilmestynyt alun perin vuonna 1948 ja se kuvaa 1500-luvun alkupuoliskoa. Alussa Mikael esittelee lukijakunnalla kotimaataan Suomea ja kuvaa Suomen roolia ruotsalaisten ja tanskalaisten valtakahinoissa:

Suomi ei kuitenkaan näihin valtariitoihin sekaantunut, vaan se on ollut paremminkin kuin nöyrä juhta, jota talutetaan tallista toiseen, koska kansa haluaa vain elää ja tehdä työtä rauhassa ja sen aateli on liian harvalukuista ja varatonta pystyäkseen kustantamaan kalliita juonitteluja ja matkoja Ruotsiin. Siksi maa on sen käsissä, joka kulloinkin määrää linnojen voudit, ja Ruotsiin verraten vain harva mies on tullut päätään lyhyemmäksi valtariitojen takia.

Lisäksi alussa kuvataan muun muassa kirkon ja uskonnon roolia poliittisen vallan käyttäjänä (ping Päivi Räsänen) ja maan taloudellisia ja tuotannollisia resursseja.

Tein ruoaksi lämmintä tomaatti-perunasalaattia Viiden tähden vegaanista ja heitin päälle vielä hieman pinjansiemeniä.

17.27.
Olen päässyt sivulle 101. Mikael Karvajalka on jaettu kymmeneen osaan, joita Waltari ja kertoja-Mikael kutsuvat kymmeneksi kirjaksi. Olen toisen kirjan puolivälissä. Ensimmäinen kirja on nimeltään Mikael Bast. Karvajalka ja toinen kirja on Viettelys.

Tarina alkaa Turusta. Köyhistä oloista oleva äpäräpoika Mikael pääsee noidan maineessa olevan Pirjo Karvajalan kasvattipojaksi ja maisteri Martinuksen kouluun. Hän on teräväpäinen ja opinjanoinen, mutta syntyperä asettaa rajoituksia etenemiselle. Turkuun saapuu myös yliluonnollisen vahvalta tuntuva maalaispoika Antti, jonka kanssa Mikael ystävystyy.

Waltarin hienovireinen huumori, historiallinen tarkkuus ja ihmisluonnon tuntemus ovat tässäkin kirjassa herkullisia. Mainio sivuhahmo on Mikaelin isähahmona toimiva isä Pietari, syntiinlankeemukseen taipuvainen munkki. Hän osaa puhua mustan valkoiseksi.

Mikaelin ensirakkauden kohde ei olekaan paha viettelijätär, vaan viaton neito. Mutta waltarimaiseen tapaan ensilemmen leimahdus päättyy kovin traagisesti.

Mikael vaikuttaa melko idealistiselta ja teoreettiselta pojalta, ja tästähän syntyykin rivien välistä huumoria, kun muut henkilöhahmot tuntuvat näkevän monet asiat aivan toisin kuin Mikael itse.

Ajankohtaissitaatiksi otan Lauri kultasepän näkemyksen rikastumisesta:

Ei, omalla työllään ei kukaan rikastu, vaan itsekin ansaitsen enemmän kuin työlläni omistamalla osuuksia Lyypekkiin purjehtivissa laivoissa ja antamalla muiden antautua vaaroihin puolestani. Tämä on merkillisin oppi, mitä meidän aikamme on synnyttänyt, eikä se täysin selvinnyt minulle ennen kuin myöhäisessä iässä jo viisikymmentä täytettyäni.

18.24
Pääsin toisen kirjan loppuun eli sivulle 132. Tanskan ja Ruotsin valtakalistelut tuntuvat Turussakin ja Mikael sekaantuu nuoruuden viattomuudessaan poliittisiin juonitteluihin ja lähtee kirjan päätteeksi pois Turusta. Kolmas kirja on lupaavasti nimeltään Korkea yliopisto. Taidan kuitenkin ottaa hieman Arto Melleriä tähän väliin ja väsätä hieman välipalaa.

19.20
Vetäisin Mellerin Runoissa kertaheitolla sivulle 102. Kokoelman alussa oli valikoituja nuoruuden runoja ja sitten ensimmäinen julkaistu kokoelma Schlaageriseppele vuodelta 1978. Melleriä pidetään romanttisena runoilijana. Näissä varhaisissa runoissa on luontotunnelmaa, maaltapaon tunnelmaa, Pohjanmaan ja Helsingin maisemia ja kulkurikuvauksia. Elävää ja viehättävää runoutta.

Kesäyö.
Heinä niitetty: pellot
kasvavat usvaa. Kuutamo läpivalaistua
luuta, luusta veistetty,
ja yö viileä usvainen
aaveitten neuvonpito.

Välipalana gratinoituja yrttivoileipiä, joiden ohje on Outi Pakkasen Porosta parmesaaniin -keittokirjasta.

Tuntuu siltä, että olen päässyt lukemisessa hyvään vauhtiin. Houkuttaa jo palata Mikaelin matkassa 1500-luvulle.

20:42
Kolmas kirja luettu, olen sivulla 198. Mikael ja Antti pääsevät siinä Pariisiin, missä Mikael opiskelee yliopistossa ja Antti pääsee töihin tykinvalajaksi. Opiskelijaelämä tarjoaa sekä juhlia että vilua ja nälkää, lisäksi parivaljakko kokee kaikenlaisia käänteitä ympäri Ranskaa. Jo kolmas kaunotar osuu Mikaelin tielle. Harmittaa, kun Mikael väittää Anttia joka käänteessä tyhmäksi, vaikka selvästi voi päätellä, ettei Antti mikään tyhmyri ole.

Lutherin kiistanalaiset opetuksen puhuttavat katolisen kirkon alamaisia ja turkkilaisten kasvava valta pelottaa. Pohjolassa Tanskan kuningas Kristian II pääsee niskan päälle ja kirjan päätteeksi Mikaelin ja Antin matka suuntaa taas pohjoista kohti.

Ajankohtaissitaatti katolisen kirkon turmeluksen aiheuttamasta huolesta:

"Olkoonkin, että jokainen totinen kristitty kärsii sydämessään pyhän kirkkomme alennustilasta, mutta meidän asiamme ei ole pahentaa sitä entisestään puhumalla julkisesti  siitä, vaan meidän on nöyrästi luotettava, että puhdistus jonka täytyy tulla tulee ylhäältäpäin, kun aika on kypsä."

23.06
Neljäs kirja luettu, olen sivulla 280. Neljännen kirjan nimi oli Veronika mutta piti odottaa viime metreille asti, että Veronika itse tulee kuvaan mukaan. Suurin osa jaksosta kuvaa Tanskan ja Ruotsin veristä valtataistelua. Mikael on todistamassa kuningas Kristianin järjestämää Tukholman verilöylyä. Matka johtaa Turkuun, jossa on vanhoja tuttuja ja uusia käänteitä.

Historiallisten ja poliittisten yksityiskohtien täyttämä kerronta on sen verran polveilevaa, että yhtäjaksoisesta lukemisesta on nyt hyötyä. Jos tällaista lukee pätkittäin, putoaa helposti kärryiltä. Taidan silti ottaa tähän väliin hieman runoja ennen viidennen kirjan aloittamista. Sen nimi onkin Barbara, saa nähdä millainen kohtalokas kaunotar Mikaelin ja Antin tielle tällä kertaa tupsahtaa.

Myöhäisenä iltapalana nautin hieman teetä ja kirsikkapannukakkua.

23.55.
Etenin Runoissa sivulle 215. Luin Pete Q -näytelmän laululyriikkaa ja kokoelmat Zoo ja Ilmalaiva Italia.

Pitkä lukusuoritus on selvästi jo nyrjäyttänyt aivoja johonkin tavallisuudesta poikkeavaan asentoon. Runojen lukeminen oli hämmästyttävän sutjakkaa ja runokuvat virtasivat silmieni edessä jotenkin tavallista elävämpinä.

Juhla ei lopu vaikka viini 
loppuu, lautaset
syödään tyhjiksi, pullot
haaksirikkoutuvat varjoisaan veteen,
minä valvon kelmeänä ja onnellisena,
yksin kuuntelen veteen karannutta 
melodiaa, ja pohjahiekka
piirtyy nuottiviivastoksi - 
koraalinkirkas päivä kroolaa
selkää silmänkantamattomiin.

02.31
Luin Mikael Karvajalan viidennen ja kuudennen kirjan, Barbaran ja Rovion. Olen sivulla 433. Hurjaa kuvausta katolisen kirkon noitajahdista ja tarkkaa kuvailua sadistisesta kidutuksesta noitakuulustelussa.

Saapa siis nähdä tuleeko unta. Tarkoitus olisi palata suht aikaisin kirjojen pariin.

07.11.
Yleensä nukun sunnuntaisin mieluusti vähän pitempään, mutta nyt jää sentään vielä seitsemisen tuntia aikaa lukea. Nautinpa aamuteen kanssa hieman runoja!

07.48
Luin Runoja sivulle 303. Jaksoon kuului kokoelma Mau-Mau vuodelta 1982 ja näytelmälyriikkaa. Näytelmät olivat Sopimus Mr. Evergreenin kanssa, Grand Hotel ja Siriuksen vieraat.

Runojen maailma tuntuu laajenneen. Pohjanmaan maisemiin sekoittuu romantisoitua mutta edelleen aika toimivaa ainesta ympäri maailman. Tykkäsin erityisesti Syvän Etelän sekoittumisesta pohjalaismaisemiin:

liftasimme valtatietä 742 tummaa kultaa
hehkuvien viljapeltojen halki... jätimme äitimme
nyyhkyttämään, hyräilemään körttiläistä gospelia
raanujen ja matonkuteiksi leikatun elämän keskelle...

Nyt takaisin 1500-luvun uskonnollisiin ja poliittisiin kuohuihin. Mitähän Mikaelille seuraavaksi tapahtuu?

09:36
Seitsemäs kirja Kaksitoista artiklaa luettu, olen sivulla 524. Uskonpuhdistuksen kuohut riepottelevat Keski-Eurooppaa ja Mikael on lopullisesti päätynyt katolisen kirkon vastustajien puolelle. Hän osallistuu talonpoikaiskapinoihin ja pääsee jakson lopussa taas yhteen Antin kanssa. Tämä puolestaan on palkkasoturina kokenut monenlaista, tärkeimpänä Pavian taistelun. Kirjan lopussa miehet päätyvät yhdessä erään jo aiemmin kirjassa esiintyneen naisen kanssa saksalaiseen Mühlhausenin kaupunkiin.

Lukeminen tuntuu joutuisalta, mutta kieltämättä päässä jo hieman surraa tässä vaiheessa. No, muutama tunti enää jäljellä.

11:53
Kahdeksas kirja oli nimeltään Sateenkaarilippu ja sen luettuani olen sivulla 618. Uskonriitojen, poliittisten riitojen ja taloudellisten mahtien iskiessä yhteen verilöylyt jatkuvat. Mühlhausenissa hurmahenkinen saarnaaja Thomas Müntzer julistaa omaa uskontulkintaansa ja Mikael ja Antti joutuvat mukaan Frankenhousenin taisteluun. Lutherista on puhuttu pitkin kirjaa ja lyhyessä kohtauksessa hän näyttäytyykin.

Waltari on kuvannut kirjan aikana raakuuksia ja kuolemaa intensiivisesti. Pitänee kurkata kirjan jälkeen Unio Mysticasta kirjan taustoja. Olisiko niin, että toisen maailmansodan kaiut heijastuivat tähänkin kirjaan, kuten Sinuheenkin. Oikeauskoisuudesta taistelemisen Waltari kuvaa järjettömänä. Mikaelista idealismi ei vieläkään ole karissut kaikista kokemuksista huolimatta, ja aina uudestaan Mikael joutuu pettymään kun yrittää toimia uskossaan oikein.

13:46
Yhdeksäs kirja lopussa, sen nimi oli Kiittämätön keisari. Pääsin sivulle 709.  Kiittämättömässä keisarissa Mikael ja Antti ehtivät tehdä melkoisen matkan. Saksasta he kiertävät Italiaan, Espanjaan ja Ranskaan ja aivan kirjan lopussa he päätyvät Baseliin. Tärkein juonenkäänne on miesten sekaantuminen keisari Kaarle V:n ja kuningas Frans I:n valtataisteluihin ja niiden sivujuonteisiin.

En enää ehdi lukea kirjaa loppuun, joten taidanpa keskittyä Mellerin runoihin vielä vartiksi. Voisin kuitenkin lukea Mikael Karvajalan illemmalla loppuun ja palata sitten kirjoittamaan yhteenvetoa.

14:03
Vielä ehdin lukea Runoja sivulle 345 asti. Tähän kuului vuonna 1988 julkaistu kokoelma Johnny B. Goethe ja laululyriikkaa. Johnny B. Goethe on tainnut olla ensimmäisiä lukemiani Mellerin runoja. Tässä onkin monta tuttua ja kaunista runoa, mutta myös yhä näkyvämmin huumeaiheisia runoja, vaikka jo varhaisemmissakin kokoelmissa huumeisiin viitataan.

Mutta huh! Lukemiselle pyhitetty vuorokauden mittainen aika on nyt paketissa ja on aika lähteä ulos pyöräilemään! Vaikken päässyt tiiliskivimaratonillani tiiliskiven loppuun, pääsin kuitenkin aika lähelle. Runojen lukeminen väliin piristi ja runoihin jotenkin pääsi uppoutumaan tavallista syvemmälle, kun aivotoiminta oli viritetty lukemiseen.

Luin yhteensä 1054 sivua eli enemmän kuin viime kesänä. Tosin sivu on vain viitteellinen mittari lukemiseen, koska olivathan nämäkin kaksi kirjaa melkoisen kaukana toisistaan sivun "tiheyden" suhteen. Runot on taitettu väljästi, Mikael Karvajalka taas varsin tiheästi.

Kiitos kannustustajille tsemppauksesta! Palaan vielä illemmalla yhteenvetoa tekemään.

20:41
Nyt on ulkoiltu, saunottu ja pyyhkäisty vielä Mikael Karvajalka loppuun asti. Kymmenes ja viimeinen kirja Rooman hävitys keskittyy ennen kaikkea Rooman ryöstöön, jossa Mikael ja Anttikin riehuvat ja ryöstävät muiden mukana. Osan lopussa kaverusten suunta johtaa taas muille maille ja aivan viimeiseen virkkeeseen Waltari onkin saanut hyvän koukun, joka houkuttaisi lukemaan jatko-osan Mikael Hakimin. En kuitenkaan aio aloittaa sitä tänään!

Mitäs tästä lukumaratonista jäi käteen? Ulos lähtiessäni oli tälläkin kertaa sellainen todellisuusta hieman irrallaan oleva olo - tuttu piha aiheutti sellaisen "missäs minä olenkaan" -tunteen. Tehokasta arjesta irrottautumista siis!

Mellerin Runot jäivät sopivasti puoleen väliin, katsotaan jos saisin lueskeltua kokoelman loppuun niin kirjoittaisin siitä oman bloggauksen. Tiiliskiven välisoittoina runot toimivat kerrassaan hyvin ja jotenkin runoihin tuli sukellettua vähän tavallista syvemmälle - tai siltä ainakin lukiessa tuntui. Aivot olivat virittyneet niin hyvin lukutaajuudelle että runojen vastaanottaminen oli sujuvaa.

Mikael Karvajalka näin tiiviiseen tahtiin luettuna oli ainakin erilainen kokemus verrattuna muihin lukemiini Waltarin historiallisiin romaaneihin. Koska olen tavallisesti käyttänyt yhteen kirjaan aikaa jopa viikkoja, on lukemisen välillä ollut aikaa sulatella. Vaikka tässäkin kirjassa aikaa kului vuosikymmeniä ja liikuttiin ympäri Eurooppaa maasta toiseen, tuntui "aikamatkani" Mikaelin ja Antin kanssa vauhdikkaalta. Melkoista ryntäämistä paikasta toiseen. :)

Mainitsin jossakin välissä että tiivis lukutahti auttaa lukuisten sivuhenkilöjen muistamisessa, mutta välillä jouduin silti koville Waltarin vyöryttäessä taistelujen tiimellyksessä aina vain uusia ja uusia hahmoja, joista osa oli historiallisia, osa fiktiivisiä henkilöhahmoja. Sotimiskuvauksissa on niin paljon tapahtumia ja käänteitä, että välillä olin ymmälläni eri langanpäiden kanssa. Olisiko minun pitänyt muistaa onko herra X jo mainittu aiemmin vai miksi hänestä selostetaan kuin vanhasta tutusta?

Waltarin kieli on nautittavaa - siinä on ihastuttavasti ajan patinaa, mutta vanhentuneeksi sitä ei voi sanoa kuin korkeintaan yksittäisten sanavalintojen tai taivutusmuotojen osalta (esimerkiksi "kaunihin vaatteihin"). Myös Waltarin maailmanselityksessä tai oikeastaan tulkintojen vaihtoehtoisuudessa olisi pureksittavaa pitkäksi aikaa. Mikä Waltaria on ajanut tätä kirjottaessaan? Halusiko hän nostaa esille institutionaalisen uskonnon kierot piirteet? Riitaisan Euroopan risaisen historian? Talouselämän murroksen? Idealistin ja käytännön miehen maailmankatsomusten vertailun?

Täytyypä pohdiskella. Kivaa oli! Ehkä ensi kesänä uudestaan, tai jos oikein hurjistun, niin joskus aiemminkin. Ainakin lukumaraton vesittää tehokkaasti kaikki "minulla ei ole aikaa lukea" -ajatukset, koska näköjään yhdessä vuorokaudessa ehtii lukea vaikka kuinka paljon, jos vain haluaa.

Det Kongelige Bibliotek Kööpenhaminassa - eli kirjasto, jossa ei ollutkaan kirjoja

Kävin kaupunkilomailemassa Kööpenhaminassa ja komea Kuninkaallinen kirjasto herätti mielenkiintoni. Siihenhän piti mennä tutustumaan.

Mustaksi timantiksi nimetty laajennus on liitetty vanhaan osaan. Kokonaisuus on mielestäni toimiva - minusta on parempi tehdä reilusti uudennäköistä arkkitehtuuria kuin jäljitellä vanhaa, vaikka rakennustyylit poikkeaisivatkin toisistaan.

Pihalla olevien pyörien määrä kertookin siitä, miten toimiva pyöräilykaupunki Kööpenhamina tuntuu olevan. Pyöräilijöitä oli paljon ja pyöräreitit näyttivät helppokulkuisilta kaupungin keskustassakin.

Kanaalirannan puolella oli lepotuoleja. Ajattelin jo, että tännehän olisi kiva tulla, jos asuisi Kööpenhaminassa pitemmän aikaa. Sen kun kävisi lainaamassa jotain kivaa ja jäisi lepotuolille lueskelemaan kaikessa rauhassa.

Sisällä oli tyylikästä: oli kahvilaa, myymälää ja konserttisalia. Kirjastossa oli paljon ihmisiä tekemässä töitä kannettavan tietokoneen parissa. Pyöriessäni kirjastossa en kuitenkaan löytänyt kirjahyllyjä mistään, paitsi jotain vanhojen lakikirjojen ja muiden tietokirjojen näköisiä opuksia. Kirjaston opasteet neuvoivat vain lukuhuoneisiin (Reading Rooms) ja niihin päästäkseen olisi pitänyt olla lupa.

British Libraryn vierailua muistellen päätin tällä kertaa mennä pyytämään apua neuvonnasta. Kysyin viattomasti englanninkielistä kaunokirjallisuutta. Mutta virkailija kertoi, että koko kirjastosta ei löydy kirjoja, lukuun ottamatta hakuteoksia. Kirjat saa lainaan tilaamalla ne verkkopalvelusta ja noutamalla kirjastosta. Ja jos ei ole Tanskan kansalainen, ei saa kirjoja kotilainaan vaan pitää lukea kirjat paikan päällä.

Olin vähän järkyttynyt - valtavan suuri ja komea rakennus, jota mainostettiin näyttävästi kuuluisaksi kirjastoksi ja sitten siellä ei olekaan kirjoja! No, ehkä on normaalia ajatella kirjaston olevan jonkinlainen hakuteosarkisto tai online-tilausten noutopiste, mutta silti.

Olin aikonut käydä etsimässä hyllyistä suomalaiskirjailijoiden teoksia, mutta tilanteen ollessa tämä tyydyin bongaamaan Koneen liukuportaat. Ne taisivat olla suurin suomalainen kulttuurisaavutus, joka tässä kirjastossa oli esillä.

Onneksi Kööpenhaminassa oli paljon muutakin mukavaa, kuten kiireetön kahvittelu. Toivon silti, että uutta Helsingin keskustakirjastoa suunnittelevat tahot eivät aio sysätä kirjoja sivurooliin samalla lailla kuin Kööpenhaminassa on tehty. Jos pitäisi valita mieluinen kirjasto, niin mieluummin valitsen vaikka elementtikerrostalon kellarin täynnä kirjoja kuin komean rakennuksen ilman kirjoja. Moni kakku päältä kaunis, mutta silkkoa sisältä.

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden

Kansi: Mika Tuominen / WSOY

Ville Virtasen väkevän Hevosen tajun jälkeen kaipasin luettavaksi jotain samanhenkistä ja päädyin Mooses Mentulan romaaniin Isän kanssa kahden. Luin Mentulan esikoisteoksen, Mustan timantin, toissa kesänä. Isän kanssa kahden oli esillä WSOY:n kirjallisessa illassa helmikuussa ja kirjan hulvaton traileri jäi mieleen. Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Hanna ja Mari A.

Kirjassa nuori opettaja Jyri muuttaa Sodankylään ja ihastuu oppilaansa Lennen äitiin Marianneen. "Etelän varis" Marianne haikailee pois Sodankylästä, mutta hänen miehensä Jouni ei voi kuvitella lähtöä. Jouni opettaa Lennelle poromiehen ja eränkävijän taitoja.

Tykkäsin siitä, miten Mentula välttää tiskirättirealismin, vaikka kirja kuvaa tavallista pohjoissuomalaista arkea. Lyhyet luvut rytmittävät lukemista ja mukaan mahtuu paljon värikkäitä anekdootteja. Esimerkiksi Mariannen webbikamerasessio oli hervoton. Kirja oli nopealukuinen ja usein piti kurkkia sivuja eteenpäin, että saisi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ihmiskuvaus on osuvaa. Vanhempien riidoista kärsivä Lenne oirehtii, vaikka onkin perusluonteeltaan reipas ja osaava kymmenvuotias. Jouni yrittää pitää Mariannesta kiinni, vaikka lämpö on jäähtynyt jo aikaa sitten. Jyrikään ei ole paha ihminen, vaikka sekaantuukin varattuun perheenäitiin.

Oikeastaan Marianne itse alkoi ärsyttää minua kaikkein eniten sitä mukaa, kun kirja eteni. Tavallaan Mariannea pitäisi ymmärtää, hän kokee olevansa loukussa ja kaipaa elämäänsä uusia asioita. Ymmärtäjiä hänellä riittääkin, sillä Jouni haluaa pitää hänestä kiinni avioliiton pelastamisen vuoksi, Lenne siksi että rakastaa äitiään ja Jyri on ihastumisen tunteen vietävissä. Ainoastaan anoppi panee Mariannelle kampoihin. Silti Marianne tuntuu ihmiseltä, joka ei kykene ratkomaan ongelmiaan aikuismaisesti, vaan ainoastaan sössii asioitaan entistä enemmän solmuun. No, toimiihan tämäkin taktiikka, sillä kun ongelmat viimein räjähtävät silmille, on muutoksia pakko tapahtua.

Mentula kirjoittaa hyvää ja viimeisteltyä kieltä, murredialogi ja murteelliset sanavalinnat mehevöittävät ilmaisua. Kokonaisuutena kirja oli siis varsin toimiva, mutta jokin vihoviimeinen silaus tuntui silti uupuvan, mikä olisi tehnyt kirjasta aivan napakympin. Hyvä ja lukemisen arvoinen kirja Isän kanssa kahden kumminkin on.

Kirjan nimeä jäin pohtimaan. Romaanin tapahtumien aikana Lenne elää ydinperheessä, vaikka moni tuttu poika asuukin isän kanssa kahden, kun äidit ovat palanneet takaisin etelään. Kenties nimi viittaakin Jyrin isäsuhteeseen ja siihen, mitä Jyri siitä oppii?

Lue myös nämä:
Mooses Mentula: Musta timantti
Sari Kaarniranta: Miesmarras
Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Huikea lukumaraton!

Kirjabloggaajat tempaisivat yhteislukumaratonilla 10.7. Itse tyydyin kisakatsomoon ja niin joudun tyytymään seuraavassakin yhteislähdössä 24.7. päivätöiden vuoksi. Maratonsuorituksessa päästiin kuitenkin niin koviin tuloksiin, että näin kannustusjoukoistakin kelpaa hehkuttaa tuloksia!

Kisan aktiivijärjestäjä Kirsi listasi yhteistulokset Kirjanurkassaan. 25 blogia osallistui tempaukseen ja luki yhteensä 133 teosta (romaaneja, novelleja, runoja, näytelmiä). Osa teoksista jäi kesken mutta vastaavasti jotkut kirjat luettiin useampaan kertaan, kun joidenkin maratoonarien listalle sattui samoja teoksia. 24 tunnissa luettiin yhteensä 20 173 sivua! Hykertelen oikeaan osunutta arvaustani, sillä veikkasin Twitterissä 9.7., että 20 000 sivua menee rikki.

Kisakatsomosta käsin maraton näytti niin hyvältä, että ryhdyin jo miettimään koska itse ehtisin maratoonaamaan. Viime kesältä minulla onkin jo suoritus plakkarissa. Kenties ensi viikonloppuna olisi tällaiseen aikaa, mutta en lupaa vielä mitään sitovaa.

Lämpimästi suosittelen kynnelle kykeneviä osallistumaan 24.7. lukumaratoniin. Toki kokemuksia voi kerätä osallistujien blogeista, joihin pääsee vaikkapa Kirsin kirjanurkan maratonpostausten linkkien kautta. Joillakin lukeminen sujui vauhdilla, toiset hyytyivät ja totesivat, ettei maratonlukeminen ollut oma juttu. Molempi parempi - vaikka tässäkin yhteydessä olen käyttänyt sanaa suoritus, ei lukuharrastajien tarvitse ryhtyä otsa rypyssä suorittamaan lukemista, vaan kannattaa lukea nauttiakseen. Siksi kai juoksuharrastajatkin harrastavat juoksumaratoneja. :)

Ville Virtanen: Hevosen taju

Kansi: Markko Taina / Teos.

Ville Virtasen Hevosen tajusta tulee mieleen Quentin Tarantinon käsikirjoittama elokuva Hämärästä aamunkoittoon. Kummassakin teoksessa on puolivälissä käänne, jonka jälkeen tyylilaji muuttuu täysin. Kummankin kohdalla olin jonkun aikaa äimistynyt tapahtumien kulusta. Mutta kun tapahtuneen hyväksyi, alkoi nauttia loppupuolesta yhtä paljon kuin alkupuolesta, vaikka puoliskot eivät tuntuneetkaan kuuluvan loogisesti yhteen.

Hevosen taju on minulle yksi vuoden 2013 eniten odottamistani kotimaisista uutuuksista. Olen näköjään odottanut tätä luettavakseni jo vuosi sitten, kun olen lukumaratonillani uudelleenlukenut Virtasen esikoisteoksen Menkää mielenhäiriöön. Näköjään Hevosen taju on kuitenkin ollut Virtaselle sen verran pitkä projekti, että se näki päivänvalon vasta tämän vuoden kesäkuussa.

Lukumaratoneista puheen ollen, olen ihaillut kirjabloggaajien huikeita lukusuorituksia kesän yhteislähtömaratonissa! Kirsin kirjanurkasta löytyy lisätietoa.

Hevosen tajusta löytyi hyvää ja huonoa. Aloitan tuttuun tapaan tutusta valittamisen aiheesta eli kirjan kieliasusta. Onkohan Teoksella luettu käsikirjoitusta silmät kiinni vai onko teksti annettu jollekin poikkeuksellisen puusilmäiselle - Virtanen käyttää kirjassa ilmaisua ahkerasti - kustannustoimittajalle? Tekstissä kun on yhdyssanavirheitä, pilkkuvirheitä, muita kielivirheitä ja tarpeettoman runsasta puolipisteen käyttöä. Puolipisteitä löytyy lähes joka sivulta, jolloin puolipiste pistää silmään ärsyttävänä maneerina. Virtanen kyllä kirjoittaa värikästä ja elävää kieltä, mutta hän olisi ehdottomasti tarvinnut tuekseen jonkun oikein tiukkapipoisen kielipoliisin, joka olisi viilannut tekstistä pilkut tismalleen kohdilleen. Nyt kielikömmähtelyt häiritsivät lukunautintoa, kun lukeminen töksähti tarpeettomasti virheisiin.

Lisäksi kirja olisi hyötynyt pienestä tiivistämisestä. Vaikka kirjan tyyliin kuuluu hyvässä mielessä rönsyilevä runsaus, olisi kokonaisuus varmasti ollut kompaktimman oloinen, jos sivuaihioita olisi hieman tiivistetty ja jopa karsittu.

Hyvät puolet ovatkin huonojen puolien kääntöpuolia. Puhekielimäinen ja murrettakin hyödyntävä vuolas teksti kulkee nasakasti. Monet ilmaisut ovat herkullisia ja virkistäviä. Hevosen tajussa on aimo annos veijariromaania - mutta niin on maagista realismiakin ja takakannessa luvattua melodraamaa. Sekä ammattimaista kilpahevostietoutta, vapaapainiottelu, luksusbrändien luettelointia, katsaus talvisodan lääkinnällisiin aseisiin, huumeitten käyttöä ja nostalgialla säväytettyjä lapsuustakautumia.

Kokonaisuus on silti omalakinen ja toimiva. Ainakin minun mielestäni, minähän kuulun koulukuntaan, jonka mukaan hieman epäonnistuva mutta värikäs kirja on parempi kuin täydelliseksi viilattu väritön kahvinjuontikirja. Joku toinen saattaa hermostua Hevosen tajun runsaisiin aineksiin ja melko pompahtelevaan kerrontaan jo ennen puoltaväliä. Myöskään hevoskuvaus ei aina välttämättä ole söpöstelevien heppahullujen mieleen:

Flo katseli tamman menoa kädet lanteilla, meikittä, napa paljaana, napiton paita 70-luvun solmussa rintojen alla. Nyt on paska niin pelkkää hyvää käytöstä ja yhteistyökykyä, mietti Flo, raikkaana ja elämää täynnä se tähyilee. Liian myöhäistä, kohta selviää sinun elämäsi tarkoitus. Katso vielä läpitunkevasti, yritä vielä pelotella, sillä arvaas mitä? Tällä vapaalla tahdolla näiden harmaiden silmien takana on valta päättää miten sinun kohtalosi täyttyy. Hyppäsit perkele väärän miehen päälle. Nuuhki vaan, höristele korviasi ja ihmettele maailmaa kun vielä pystyt. Kohta on nappi otsassa, kettinki koivessa, raato katossa, kurkku auki, veret purkissa ja lihat tiskillä. Ja eipä aikaakaan, kun paras muisto sinusta haipuu marinoituna maksavan ravintola-asiakkaan mahalaukkuun.

Nimensä mukaisesti hevoset ovat juonen runsaudensarvessa keskiössä. Flo ja Elias ovat tutustuneet ja rakastuneet jo nuorina Ylikylän hevosleirillä. Aikuisina he pyörittävät menestyvää hevoskauppatallia Flon perimässä eteläruotsalaisessa kartanossa. Elias on syntyjään tavallinen suomalainen maalaispoika, mutta hänellä on ilmiömäiset ratsumiestaidot, joiden avulla hän on kohonnut korkealle eurooppalaisissa huippuhevospiireissä.

Elämän sysää uusille raiteille tallille kuin tyhjästä tupsahtava hopeanharmaa akhaltek. Kuvailun perusteella ryhdyin ihmettelemään kansikuvan valintaa: hevonen kanteen on pantu, mutta ei se taida mikään akhaltek olla, ei edes harmaa. No onneksi Googlen kuvahaulla löytyy hyvää materiaalia hopeisista akhaltekeista.

Akhaltek toimii kuin flunssavirus Lentsussa: pelkällä läsnäolollaan se käynnistää mullistavan tapahtumaketjun, jonka jälkeen mikään ei ole entisellään. Osa tapahtumista näyttäytyy yliluonnollisina, toisaalta ne voisi rationaalisuuden rajoissa tulkita lääketieteellisesti. Lukija saa päättää. Loppupuolen karnevalistisiksi yltyvät käänteet antavat palttua kaikelle uskottavuudelle, mutta hurja liioittelu viihdytti. Monessa kohdassa myös karmi, sillä Virtanen kuvaa kilpahevosten kohtelua uskottavasti ja inhottavatkin yksityiskohdat vaikuttavat todenmukaisilta. Toki mukana on myös kauneutta, oikeaa hevosen ylistystä.

Hevosen taju on persoonallinen ja omaääninen romaani. Sen hyvyyden arvioinnissa kannattanee painottaa enemmän makumieltymyksiä kuin objektiivisia kirjallisuuden laatumittareita. Toivottavasti Virtasen seuraavaa romaania ei tarvitse odottaa kahtatoista vuotta, koska hänellä on sanottavaa ja hän osaa sanoa sen kiinnostavasti.

Lue myös nämä:
Craig Thompson: Habibi
Kiba Lumberg: Memesa-trilogia
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

JP Ahonen: Villimpi Pohjola - Pelinavaus

Finnconista ostettu Villimpi Pohjola - Pelinavaus piti nautiskella saman tien. Tätä "gradua vaille valmiiden" opiskelijoiden porukasta kertovaa sarjakuvaa muistan lueskelleeni jo vuosia sitten, mutten millään saa päähäni missä olen tähän ensi kerran törmännyt.

Kuva: Arktinen Banaani.

Vaan väliäkö hällä, kun homma toimii. Pelinavauksesta löytyy arvio myös Kvaakista ja Sabinan knallista sekä Goodreadsin lukijakommenteista.

Vaikka omatkin yliopisto-opintoni kestivät melko kauan, muistan jo opiskeluaikoina miettineeni, miksi yliopisto-opiskelua nostalgisoidaan. Päälle kaatuvat tentit, graduahdistus, rahapula ja epävarmuus tulevaisuudesta eivät mitään elämän huippuhetkiä ole. No, nyt kun omasta valmistumisesta alkaa olla jo riittävästi aikaa, ymmärrän jo paremmin nostalgisoinnin arvon. Opiskeluajan yhteisöllisyys ja (ainakin näennäinen) ajankäytön vapaus ovat hienoja asioita. Pääsin Pelinavausta lukiessani opiskeluajoilta tuttuihin tunnelmiin. Albumi sopisi mainiosti jollekin pitkän linjan opiskelijalle syntymäpäivä- tai joululahjaksi.

Villimmän Pohjolan kaveriporukasta löytyy tosielämästä tuttuja tyyppejä, mutta Ahonen välttää hienosti kliseisyyden tunnun. Rontti pitää itseään jumalan lahjana naisille, Muusa ja Ukko elävät pitkässä mutta melko epäkypsässä parisuhteessa, Verneri ihailee Rontin asennetta mutta yleensä epäonnistuu omissa iskuyrityksissään. Erityisesti tykkäsin Minnan hahmosta - naisnörttejä on Suomessa aika paljon, mutta ei heitä kovin usein kuvata fiktiossa.

Pelinavauksen varhaisimmat stripit ovat vuodelta 2005 ja tuoreimmat tältä vuodelta. On hauska huomata, miten yhtenäistä Ahosen piirrosjälki on. Pientä hienosäätöä piirroksiin vuosien varrella tulee, mutta pääsääntöisesti strippien ikää ei voisi hoksata ilman, että näkee signeerauksen vuosiluvun. Ahonen on todella taitava piirtäjä. Ilmaisussa on mielestäni hieman mangavaikutteita, esimerkiksi hahmojen kasvonpiirteiden voimakas tyylittely suurten tunteiden kuvaamisen yhteydessä.

Hauskaksi sarjan tekee Ahosen sanallinen lahjakkuus. Kaveriporukan sanailu tai populäärikulttuuriin liittyvä vitsailu on sarjan keskeistä sisältöä. Joitakin pieniä kielivirheitä tekstiin on jäänyt, mutta eivät ne kokonaisuutta kaada.

Stripit ovat sunnuntaistripin mittaisia ja tämä on huomioitu albumin muodossa. Kovat kannet ja jämäkkä sidonta tekevät albumista miellyttävän pidellä, myös paperilaatuun on panostettu. Stripit toimivat hyvin yksittäin luettuina, mutta ne myös muodostavat löyhän tarinakokonaisuuden.

Villimmän Pohjolan Facebook-sivulta löytyy uutisia, kuvanäytteitä ja lukijakommentteja.

Lue myös nämä:
Lauri & Jaakko Ahonen: Pikku Närhi
Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto - parasta elämässä
Ville Pirinen: Yhesti yhes kuudennes paikas

Finncon 2013 Helsingissä 5.-7.7.

Scifi- ja fantasiakulttuurin tapahtuma Finncon on tänä vuonna Helsingissä. Tapahtumapaikkana on Kaapelitehdas, jonne on helppo suunnata vaikka Ruoholahden metroasemalta.

Katso Kaapelitehtaan sijainti kartasta.

En ole ennen käynyt Finncon-tapahtumassa, jos ei lasketa yhtä erillistä Finnconin lehdistötilaisuutta pari kesää sitten. Nyt tapahtuma tuli kuitenkin niin lähelle, että kävin eilen illalla kurkkaamassa meininkiä ja varmaan piipahdan huomenna uudestaan. Tapahtumaan pääsee ilmaiseksi.

Monet tuttuni käyvät Finnconissa vuosittain. Kirjaharrastajista löytyy spefin tuntijoita ja monet sarjakuvaharrastajat ovat myös spefi-intoilijoita. Aivan täysin päällekkäisiä nämä ryhmät eivät ole, olenhan minäkin sarjakuvanlukija mutta spefiä tunnen vain pintapuolisesti.

Mahtava Helmet-kirjaston teemahenkinen kirjastoauto.

Kaapelitehtaalla tunnelma olikin kiinnostava, sillä monet kunnioittavat tapahtuman henkeä cossaamalla eli pukeutumalla joksikin fiktiohahmoksi. Kiersin tutkailemassa kirjatarjontaa ja harmittelin, että monet tosi kiinnostavista puheenvuoroista olivat olleet jo päivällä. Perjantai-iltapäivänä oli puhetta mm. satujen uudelleentulemisesta ja Valtaistuinpelin suomentamisesta. Mutta on tänään ja huomennakin kaikenlaista kiinnostavaa, kannattaa katsoa ohjelmaesittelyä tai tiiviimmässä muodossa ohjelmakarttaa.

Osuuskumma-kustantamon mahtava idea - raapale kummalinnun munassa.

Kävin kuuntelemassa paneelikeskustelua e-kirjoista ja tekijänoikeuksista. Tekijänoikeudet jäivät vähemmälle huomiolle, kun keskustelu käsitteli enimmäkseen e-kirjojen saatavuuden ja julkaisemisen eroja englanninkielisillä ja suomenkielisillä kirjamarkkinoilla sekä kustantamisen ja omakustantamisen tulevaisuutta. Keskustelusta ja yleisön kommenteista kävi kuitenkin hyvin ilmi eräs seikka, jonka pitäisi huolestuttaa suomalaisia kustantamoja todella paljon. Kun e-lukeminen nappaa lukuharrastajan otteeseensa, ryhtyy lukija lähes poikkeuksetta lisäämään englanninkielisen luettavan osuutta, kun suomenkielistä e-kirjallisuutta ei ole yhtä paljon tarjolla. Tämä voi johtaa jopa siihen, että suomalaiset ryhtyvät kirjoittamaan suoraan englanniksi, sillä monet englanniksi kirjoittavat ovat pystyneet tienaamaan omakustanteillakin kunnon tuloja, kun markkinat ovat suuremmat ja englanniksi lukevat ovat tottuneet ostamaan kirjat e-kirjamuodossa.

Kimmo Lehtosen vetämä e-kirjapaneeli.

Uuden älypuhelimen myötä olen aktivoitunut Twitterin käyttäjänä ja nytkin oli hauska twiitata paneelikeskustelun kommentteja Twitteriin. Virallinen hash tag on #finncon, Twitteristä löytyy nytkin hyviä kuvia ja kommentteja tapahtumasta.

Aivan ostoksetta en selvinnyt pois, sarjakuvapöydästä piti napata mukaan JP Ahosen Villimpi Pohjola - Pelinavaus. 

Andrew Birkin: J.M. Barrie and the Lost Boys

6-vuotias Michael Llewellyn Davies
poseeraa Peter Panin asussa.
Kuva: J.M. Barrie.
Kansi: Yale University Press.

Viime kesänä näin Peter Panin kesäteatterissa ja esityksen innoittamana luin kirjan. Kommenteissa nimimerkki EatingMuffins suositteli luettavaksi Andrew Birkinin kirjoittamaa Barrie-elämäkertaa. Vinkki jäi hautumaan takaraivoon. 

Kun päätin hankkia Birkinin kirjan luettavaksi, pitikin nähdä hieman vaivaa. Aioin ensiksi ostaa tämän e-kirjana, mutta alun perin vuonna 1979 ilmestynyt kirja ei ole saatavilla sähköisenä. Amazonissa kirjaa löytyy kyllä käytettynä, mutta postikulut nostavat yksittäisen ostoksen hinnan aika korkealle. Helmet-kirjastonkaan valikoimissa ei tätä ollut ja ryhdyin tekemään kaukolainausta. Kirjaston kaukolainaohjeissa kuitenkin sanotaan, ettei kaukolainaa tehdä jos kirja löytyy jostakin muusta pääkaupunkiseudun kirjastosta. Helsingin yliopiston kirjaston nettihaku vihdoin tärppäsi. Kävin Kansalliskirjastossa hankkimassa kirjastokortin ja tilasin kirjan lainaan. Koska Kansalliskirjastossa on menossa remontti, täytyy lainat tilata noudettavaksi infosta, joten kävin tekemässä Kansalliskirjastoon kaksi eri reissua. Mutta kirja oli ehdottomasti kaiken tämän arvoinen - suurkiitos vinkistä EatingMuffinsille!

Kirjan alaotsikko on The real story behind Peter Pan ja tämä rajaakin kirjan teemaa hyvin. Barriesta on kirjoitettu muitakin elämäkertoja ja tässäkin käydään läpi Barrien vaiheet syntymästä kuolemaan peruselämäkerran tyyliin. Oletin etukäteen, että englanninkielisen taiteilijaelämäkerran luominen voisi olla hieman raskasta, mutta teksti oli niin vetävää ja luistavaa, että uppouduin ahmimaan kirjaa aina, kun oli hetkikin aikaa. Hyvin kirjoitettua ja jäsenneltyä tekstiä ja runsaasti hienoja valokuvia - mitä muuta voisi elämäkerralta toivoa?

Jälleen kerran mietin, että elämäkerroissa kerrotaan usein sellaisia tarinoita, jotka olisivat fiktiona epäuskottavia. Jos J.M. Barrie and the Lost Boys olisi romaani, olisi helppo moittia sitä epäuskottavista ja kärjistetyistä henkilöhahmoista ja liian dramaattisista juonenkäänteistä. Toki tietokirjankin kirjoittaja on aina tulkitsija: mitä lähdeaineistoa huomioidaan ja mitä sivuutetaan, miten lähteitä tulkitaan ja jätetään tulkitsematta. Birkin nojaa tekstissään Barrien ja hänen tuttavapiirinsä kirjeenvaihtoon, päiväkirjoihin ja muuhun elämäkertakirjallisuuteen, mikä tekee tekstistä uskottavan. Lukemani painos oli vuoden 2003 täydennetty painos. J.M. Barrieen liittyvää materiaalia on julkaistu runsaasti jmbarrie.co.uk-sivulla, mihin kirjassakin usein viitataan. Kirjan alkua taas voi lukea Amazonin kirjasivulla.

Lisäksi kirjan alaotsikon teema herättää todella paljon ajatuksia. Miten klassikot syntyvät - miten tarinat ylipäätään syntyvät? Peter Pan ei suinkaan putkahtanut tyhjästä, vaikka hän olikin täysin J.M. Barrien henkilökohtainen luomus.

Barrien elämän suuri käännekohta oli tutustuminen kahteen reippaaseen pikkupoikaan lontoolaisessa Kensington Gardensin puistossa 1800-luvun viimeisinä vuosina. Silloin Barrie oli lyhytkasvuinen näytelmäkirjailija, joka eli lapsettomassa avioliitossa ja oli saavuttanut kohtalaisesti menestystä dramaturgina. Pikkupojat olivat George ja Jack Llewellyn Davies. Kun Barrie sattumalta tutustui päivälliskutsuilla heidän äitiinsä, Sylvia Llewellyn Daviesiin, syntyi erikoinen kahden perheen liitto. 

Barrie lyöttäytyi Llewellyn Daviesin perheen seuraan niin tiiviisti, että välillä tilanteen kuvattiin olevan aika outo ménage à trois. Sylvialla ei ollut mitään Barrien seuraa vastaan. Pojat viihtyivät Barrien seurassa ja hän keksi pojille mielikuvituksellisia leikkejä. Lisäksi hän oli varsin avokätinen ja tuki perhettä taloudellisesti. Hän oli myös jollakin lailla rakastunut Sylviaan ja tuntui käyttäytyvän varsin koiramaisesti tätä kohtaan - ja Sylvia tuntui osaavan ottaa tilanteesta hyödyn irti. Perheeseen syntyi yhteensä viisi poikaa ja vähitellen Barrie alkoi puhua pojista ominaan ("my boys").

No mitäs perheen isä tästä tuumasi? Kirjassa kuvataan, että avointa konfliktia ei syntynyt, mutta ei Arthur Llewellyn Davies kovin ilahtunutkaan ollut. Barrien vaimo Mary ei myöskään tainnut olla tilanteesta kovin mielissään. Barrien avioliitto ei ylipäätään ollut kovin onnellinen, ilmeisesti suurimmat syyt olivat avioliiton seksittömyys ja lapsettomuus. 

1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Arthur menehtyi sairauteen. Sylvia sairastui vakavasti ja kuoli vain kolme vuotta Arthurin jälkeen. Tämän jälkeen Barriesta tuli poikien holhooja ja hän sai entistä suuremman roolin poikien elämässä. Mutta vain neljä vuotta myöhemmin puhkesi sota ja sekä George että kolmanneksi vanhin Peter joutuivat Ranskaan ensimmäisen maailmansodan rintamalle. Toiseksi vanhin Jack palveli merivoimissa.

Ei kai ole ihme, että vielä nykyäänkin Barrien nimeen liitetään pedofiliahuhuja. Hullaantunut kiintymys toisen perheen pikkupoikiin ja oman avioliiton epäseksuaalisuus herättävät tietenkin kaikenlaisia ajatuksia. Birkin noudattaa tulkinnassaan Llewellyn Daviesin nuorimman pojan, Nicon, linjaa. Nicon mukaan Barrie ei ollut millään lailla pedofiilinen vaan seksuaalisesti viaton. Ehkäpä hän oli jonkinlainen aseksuaali. Jollakin lailla hän oli itsekin "poika, joka ei kasvanut aikuiseksi", sillä nuorena hänelle aiheutti murhetta murrosiän viivästyminen ja lyhyeksi jääminen. Nuorena Barrie kirjan mukaan haikaili naisten huomiota, jota kyllä alkoi sitten tulla kun hän ryhtyi saamaan mainetta ja rahaa näytelmäkirjailijana. 

Birkin tulkitsee myös hieman yksioikoisesti tilannetta Sylvian kuoleman jälkeen. Barrie väärensi Sylvian epäviralliseen testamenttiin olennaisen yksityiskohdan. Sylvia oli luonnostellut testamenttia ja toivonut perheen lastenhoitajan Maryn sisaren Jennyn tulemista Maryn avuksi. Barrien muutti puhtaaksikirjoitusvaiheessa Jennyn tilalle Jimmyn - oman lempinimensä. Birkinin mukaan tämä oli "tahatonta", mutta vastaväitteitä varmasti löytyisi.

Llewellyn Daviesin neljännen pojan, Michaelin, kohdalla jouduin todella pohtimaan asioita. Aikuinen Peter Llewellyn Davies hävitti suuren osan Barrieen liittyviä dokumentteja, muun muassa suuren osan Michaelin ja Barrien välistä kirjeenvaihtoa. Vaikka koko Llewellyn Daviesin perhe vaikuttaa olleen kaunista, lahjakasta ja karismaattista väkeä, kuvataan Michaelin olleen vielä muiden yläpuolella viehätysvoimansa, älykkyytensä, taiteellisuutensa ja ulkonäkönsä ansiosta. Kirjan kertomasta syntyy kuva, että aivan kuin Barrie ei olisi täysin ymmärtänyt, että isän rooliin asettuessaan hänen olisi pitänyt antaa holhokkiensa itsenäistyä ja lähteä lentoon. Hän tuntui kaipaavan pojilta, erityisesti Michaelilta, elämänikäistä rakastavaa kumppanuutta. 

Kadonneiden poikien teema toteutui tosielämässä traagisesti: George kaatui sodassa, Michael hukkui hieman ennen 21-vuotissyntymäpäiväänsä tavalla, joka saattoi olla joko itsemurha tai tapaturma ja Peter teki itsemurhan 63-vuotiaana. Vaikka 1900-luvun taitteessa Barrie tuntui saavan Llewellyn Davieseista jonkinlaisen ihanneperheen myös itselleen, oli 1920-luvun puolella unelma suurilta osin murskana.

Yksityiselämän erikoisten ja traagisten käänteiden vastapainoksi Barrielle tuntui satavan maallista mammonaa ja menestystä kuin luonnostaan. Hän oli juhlittu, palkittu ja kiitetty näytelmäkirjailija, jonka näytelmät vetivät teatterit täyteen ja tuottivat hirmuisia summia rahaa. Hänelle myönnettiin baronetin arvo ja hänestä tuli Sir James Barrie. Ainakin hän pystyi rahoillaan tekemään monenmoista poikien ja monien muiden ihmisten hyväksi.

Peter Panin syntymä taas ansaitsee paljon huomiota. Ensimmäinen "Peter Pan" Barrien elämässä oli hänen isoveljensä David, joka kuoli tapaturmaisesti 14-vuotiaana. Barrie oli tuolloin kuusivuotias ja poikien äidin suru oli lohduton. Hän kaipasi Davidiaan niin kiihkeästi, että pikku Barrie yritti lohduttaa äitiään jäljittelemällä Davidia. Aika traumaattista. Jonkin vaikutteen Peter Paniin Barrie tuntuu saaneen lapsena lukemastaan R.M. Ballantynen Korallisaaresta, jossa Ralph, Jack ja Peterkin seikkailevat autiolla saarella. (Korallisaari näköjään kannattaisi lukea Kärpästen herran kaverina...)

Vuonna 1902 Barrie julkaisi neljä vuotta työstämänsä kirjan The Little White Bird, joka tuntuu olevan episodimainen löyhä kertomus aikuisen Kapteeni W:n ja pienen David-pojan ystävyydestä. Peter Pan  seikkailee yli sadalla sivulla, mutta vielä kovin erilaisena kuin myöhemmin. 

The Little White Bird löytyy Project Gutenbergista ja nykylukijan silmiin siinä on joitakin hyvin erikoisia piirteitä. Neljäs luku on nimeltään A Night-Peace ja siinä kapteeni on saanut Davidin luokseen yökylään. Luvussa muun muassa kuvataan, kuinka jännittävältä ja kiihkeältä kapteenista tuntuu riisua Davidin vaatteita kylpyyn menon ja nukkumaan menon vuoksi. Kukaan 2000-luvun mieskirjailija ei voisi tällaisia kirjoittaa saamatta oitis pedofiilin leimaa, mutta aikalaisreaktio oli näköjään toisenlainen. The Timesin kritiikissä ihailtiin kirjasta huokuvaa suurta lapsirakkautta ja Kensington Gardensin puistossa viihtyvät äidit alkoivat tyrkyttää omia lapsiaan Barrien seuraan saamaan oman osansa kirjallisesta gloriasta.

Täydessä muodossaan Peter Pan heräsi henkiin näyttämöllä jouluna 1904. Barrie kirjoitti Peter Panin siis ensin näytelmäksi ja vasta myöhemmin kirjaksi. Olin siis viime kesänä pahasti metsässä, kun arvioin Ryhmäteatterin näytelmäsovituksen olleen alkuteokselle uskollinen. Näytelmä oli alkuteos, mutta koska Peterin hahmo oli syntynyt jo aiemmin, ei kovin ortodoksista "alkuteosta" Peter Panista taida edes olla. Barriella oli sitä paitsi tapana kirjoittaa näytelmiin täydennysrepliikkejä myöhemmin ja editoida tekstiä tarpeen mukaan muutenkin, joten vielä ensi-iltansa jälkeenkin Peter Pan koki monia muutoksia. Romaanina tarina ilmestyi vuonna 1911 nimellä Peter and Wendy ja vasta myöhemmin kirjankin nimeksi tuli Peter Pan. Wikipediassa on hyvää lisätietoa julkaisun vaiheista.

Kuvaus Peter Panin harjoittelusta ja ensi-illasta on todella kiehtova. Aina ensi-iltaan asti näytelmä tuntui jopa teatteriryhmästä itsestään oudolta ja vaikeasti toteutettavalta eikä monille tuntunut olevan selvää, olisivatko kohderyhmänä lapset vai aikuiset. Lentämisen toteuttaminen vuoden 1904 näyttämövarusteilla vaati paljon kekseliäisyyttä ja vaivaa. Ensi-iltaan tullut yleisö ei niin ikään juuri tiennyt mitään odottaa, mutta esitys löi kaikki ällikällä. Se sai niin suuren suosion, että sitä esitettiin Lontoossa vuodesta toiseen.

Peter Panin syntymästä ja huikeasta menestyksestä lukeminen herätti samantapaisia ajatuksia kuin The Unwritten -sarjakuva. Mikä on tarinoiden mahti? Miten fiktio vaikuttaa reaalimaailmaan? Olipa J.M. Barrien yksityiselämä minkälaista tahansa, hän onnistui siinä, mistä kaikki kirjailijat kai unelmoivat: hän loi klassikon. Ainakin länsimaisessa kulttuurissa Peter Pan on rapiat sata vuotta näyttämöensi-iltansa jälkeen jo käsite, joka tunnetaan ja tunnistetaan. 

Saattaa tuntua siltä, kuin olisin kertonut koko kirjan sisällön tässä postauksessa. En suinkaan. J.M. Barrie and the Lost Boys on sellainen runsaudensarvi, että siitä riittää ammennettavaa vaikka kuinka. Kirjaan on tallennettu 1900-luvun alun brittiläisen keski- ja yläluokan elämänmenosta todella kiehtovia aineksia: kalastusmatkoja Skotlannin saarille, illalliskutsuja, teatteriesityksiä, Euroopan-matkoja, elitistisiä poikakouluja, kirjavia perhesuhteita... Yksinomaan ensimmäisen maailmansodan ja sen seurausten kuvaaminen oli todella antoisaa luettavaa. 

J.M. Barrien olemukseen taas ei tunnu löytyvän tyhjentävää selitystä. Hän vaikuttaa olleen moniulotteinen ja ristiriitainen hahmo. "May God blast anyone who writes a biography about me", oli Barrie kerran todennut, ja elämäkertakirjailija Andrew Birkin kertoo esipuheessaan, miten tämä hänen kohdallaan toteutui. Birkinin vanhin poika menehtyi auto-onnettomuudessa samanikäisenä kuin Michael Llewellyn Davies oli kuollessaan, kuukautta vaille 21-vuotiaana. Sattumaa vai ei? 

Minut kirja kuitenkin sai pauloihinsa. Voisinpa yrittää etsiä katsottavaksi Finding Neverland -elokuvan, jossa Johnny Depp tulkitsee J.M Barrieta ja Kate Winslet näyttelee Sylvia Llewellyn Daviesia.

Lue myös nämä:
Panu Rajala: Unio mystica
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings
Michelle Morgan: Marilyn Monroe - Private and Undisclosed