Tuija Lehtinen: Vaniljasyndrooma

Kansi: Julia Vuori / Otava.

Tuija Lehtisen Vaniljasyndrooma on minulle melkoinen nostalgiakirja. Teos on ilmestynyt vuonna 1990, jolloin olen ollut 13-vuotias. Lainasin tämän kirjastosta monet kerrat, sillä luin tuolloin paljon Lehtisen nuortenkirjoja. Niputan mielessäni Vaniljasyndrooman yhteen Lehtisen muun tuon ajan nuortenkirjatuotannon kanssa: Joka kimma sen tietää, Roskisprinssi ja Siivet varpaiden välissä olivat myös sellaisia kirjoja, joita luin ahkerasti. Lehtinen on hurjan tuottelias ja monipuolinen kirjailija ja suosittelen lukemaan Kirsin kirjanurkan laajan jutun Lehtisestä.

Nostalgisten muistikuvien vuoksi oli lähes pakko ostaa Vaniljasyndrooma kun se tuli edullisena parin euron alennuspokkarina vastaan. Joskus vanhojen suosikkikirjojen uudelleen lukeminen jännittää - entä jos hyvät lukumuistot menevät pilalle? Otin kuitenkin riskin ja heittäydyin Milli Läksyn maailmaan. Sain paljon tunnemuistoja mutta myös uusia näkökulmia.

Päähenkilö Milli on hyvin samastuttava hahmo: hän pitää itseään värittömänä ja tylsänä tyttönä, jolle ei koskaan tapahdu mitään jännää. Kirjassa määritellään vaniljasyndrooman oireet: jos ei ikinä uskalla kokeilla mitään erikoista jäätelömakua vaan päätyy aina vaniljaan, on tuomittu tavallisuuteen. Milli kuitenkin yrittää rimpuilla vaniljasta irti. Kun hän muuttaa kotoaan naapurikaupunkiin lukiota käymään ja tutustuu resuiseen, asuntovaunussa asuvaan poikaan, alkaa harmaa arki saada uusia sävyjä.

Muistin kirjan kohtauksista monia juttuja, mutta joitakin kirjan teemoja lukee 2010-luvulla uusin silmin. Milli on kirjan alussa huomattavan ylipainoinen. Tästä heitetään sen verran ronskeja vitsejä, etten usko nykypäivän nuortenkirjoissa tällaisen "läskihuumorin" menevän läpi.

Joululoman aikana mä kasvatin massakerrostani siltä varalta, että äkillinen jääkausi peittäisi mun armaan isänmaan ja pitäisi ryhtyä asustelemaan iglussa. Mä pysyisin pitkään lämpimänä ellei muut söisi mua ruuan puutteessa. Se oli melko lohduton tulevaisuudenkuva, mutta sellaisissa merkeissä mä lopetin vanhan vuoden. Muilla sen sijaan sujui paremmin.

Tässä mielestäni näkyy yhteiskunnan muutos. Vaikka minunkin kouluaikoinani läskiä käytettiin paljon haukkumanimenä, ei koulussa oikeasti ollut montakaan erityisen ylipainoista lasta. Mielestäni lihavuus nähdään nykyään yhteiskunnallisena ongelmana, ei niinkään yksilön henkilökohtaisena vikana. Painavaa asiaa löytyy vaikka THL:n Kansallinen lihavuusohjelma 2012-2015 -verkkopalvelusta tai BBC:n ylipainouutisesta.

Hauska yksityiskohta on sekin, että pikkukaupungin kirjastoon tulee vierailulle neuvostoliittolainen shakkimestari. Kun Millin uusi tuttu, "ottopoika", häiriköi tilaisuutta heittelemällä shakkinappuloita, häntä syytetään YYA-hengen vastaisesta toiminnasta.

Osuvaa ajankuvaa on myös viestintätekniikan vähäisyys. Kun kirjan nuoret haluavat tavata toisiaan, he menevät käymään toistensa luona. Puhelimella välillä soitetaan, mutta koska ottopojan asuntovaunussa ei ole puhelinta, hän ja Milli joko sopivat tapaamiset etukäteen tai törmäävät sattumalta kaupungilla tai menevät kylään siinä toivossa, että toinen sattuisi olemaan kotona. Kun Milli haluaa toivottaa ottopojalle hyvää uutta vuotta, hän lähettää postikortin Poste Restante -osoitteeseen. Ulkomaanpuhelu soitetaan lennättimestä. Monta sivua käytetään siihen, että Millille etsitään kaupoista uutta mankkaa, jotta hän voisi kuunnella iltaisin radiota. Hyvän mankan erottaa siitä, että siinä on myös cd-soitin.

Tämähän oli ihan normaalia arkea. Mutta nyt tunsin oloni samanlaiseksi kuin joskus lapsena Seljan tyttöjä lukiessa, kun en tajunnut minkä ikäiset käyvät oppikoulun seitsemättä luokkaa tai miksi maitolitra maksaa sata markkaa. Nykynuorista Vaniljasyndrooman viestintävälineettömyys tuntuu varmaan esihistoriallisen eksoottiselta.

Muistan, että tykkäsin kovasti Lehtisen kirjojen puhekielisestä tyylistä. Mä- ja sä-muodossa Vaniljasyndrooma etenee, mutta tällä lukukerralla tajusin, kuinka hyvää kieltä Lehtinen tämä näennäisen puhekielisyyden kautta käyttää. Kielioppi on kohdallaan ja teksti vilisee värikkäitä, murteellisiä sanoja: hepakka, pemmastaa, lallus, ämpätä.

Kirjan loppuratkaisua en muistanut etukäteen ja ryhdyin ihan ihmettelemään, miksi en. Juonessa olennaista kun on, että Millin matikanopettajaäiti toivoo tyttärestään suuria. Milliä ei kuitenkaan ole siunattu sen enempää luku- kuin laskupäälläkään, lukion arvosanat ovat kehnoja ja kesken kirjan Milli keskeyttää koulun ja menee hanttihommiin. Näissäkään ei suju kovin hyvin, mutta kirjan loppu rohkaisee uskomaan, että Milli saa kyllä elämän vielä otteeseensa. Ehkä en vaan yläasteikäisenä lukijana vielä osannut hahmottaa lukion, jatko-opintojen ja työelämän maailmaa, vaan Millin halu saada väriä tylsäksi kokemaansa elämään oli kiinnostavampaa.

Koska Vaniljasyndroomalla on minulle niin suuri nostalgia-arvo, en ryhdy tästä sen kummempaa arviointia edes yrittämään. Varmasti kirja kolahtaa ainakin muihin 90-luvun nuoriin. :)

Lue myös nämä:
Hanna Marjut Marttila: Ikuisesti snadi
Rauha S. Virtanen: Virva Seljan yksityisasia
Terhi Rannela: Scarlettin puvussa