Toukokuun luetut

Aurinkoinen toukokuu oli myös hyvä lukukuu. Kuukauteen mahtui suomalaista ja angloamerikkalaista kirjallisuutta ja yleisiä lukumietintöjä.

Kotimaisten romaanien parissa tutustuin Virpi Pöyhösen Hän rakastaa minua -esikoiseen, joka tarjosi runsaasti samastumispintaa. Myös Sari Kaarnirannan Miesmarras oli kevään uutuuksia, siitä jäi mieleen reippaan kärjistetty henkilökuvaus. Parin vuoden takaista laatukirjallisuutta edusti Johanna Sinisalon Enkelten verta, joka kolahti sekä ekokriittisyytensä että maagisen realisminsa vuoksi. Tuija Lehtisen Vaniljasyndrooma taas oli oikea nostalgiasukellus.

Kuukauden ainoa sarjakuva oli Hanneriina Moisseisen Isä, mutta se olikin sitä parempi.

Englanniksi kulutin vanhempaa kirjallisuutta. Edith Whartonin The Age of Innocence oli valitettavasti äänikirjana vähän lässähtävä liian innokkaasti ylinäyttelevän lukijan vuoksi. Charles Dickensin Our Mutual Friendistä selätin kolmannen neljänneksen.

Lisäksi ehdin koostaa oman ehdokaslistan Hesarin kirjaäänestykseen ja raportoida Akateemisen Kirjakaupan uudistumisaikeista. Kukkeaa kesäkuuta!

Helsingin keskustan Akateeminen Kirjakauppa uudistuu

Kävin tänään Akateemisessa Kirjakaupassa kuuntelemassa kirjakaupan suunnitelmia uudistaa Helsingin keskustan myymälää. Kirjakauppaketju viettää 120-vuotisjuhlaansa ja uudistukseen on haettu suuntaviivoja asiakaskyselyjä tekemällä. Aivan valtoimenaan ei arkkitehtejä ole päästetty huseeraamaan, vaan kiinteistön historiallisen arvon vuoksi uudistusta on suunniteltu yhteistyössä Helsingin kaupunginmuseon ja Alvar Aalto -säätiön kanssa.

Myymälä nykyisessä asussaan. Kuva: Kenneth Luoto / stockmanngroup. Creative Commons -lisenssi  CC BY 2.0.

Akateeminen Kirjakauppa kertoi uudistuksen tavoitteena olevan palauttaa sisustus hieman lähemmäksi Alvar Aallon alkuperäisajatuksia. Asiakaskyselyissä esiin nousi toiveita erityisesti laajasta valikoimasta, lukunurkkauksista, kiireettömästä tunnelmasta ja kahvittelusta. Kirjakauppaan tuleekin kansainvälisen Starbucks-ketjun kahvila. Jostain syystä Starbucks-kahvila vaikuttaa olevan jopa kiinnostavampi uutinen kuin kirjojen kohtalo - minua kuitenkin kirjanäkyvyys kiinnosti enemmän.

Havainnekuva myymäläuudistuksesta. Kuva: Akateeminen Kirjakauppa.

Olikin kiinnostavaa kuulla, että uudistuksessa pyritään "monikanavaiseen palveluun", suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa verkossa asioimisen mahdollisuutta myös myymälässä. Myymälään tulee nettipisteitä ja tabletteja asiakaskäyttöön sekä WLAN-verkko. Myymälän kirjavalikoimiin kuuluu noin 80 000 nimikettä, verkkokaupassa valikoima on luonnollisesti vielä laajempi. Kysyin, miten tämä vaikuttaa hinnoitteluun. Kirjojen verkkokaupassa hintakilpailuhan on näkyvää ja asiakkaan on helppo verrata hintoja. Kuulemma asiaa seurataan ja päätetään tulevaisuuden suuntaviivat sitten, kun kokemuksia uudistuksesta on kertynyt.

Tiedustelin myös, aiotaanko myymälän tapahtumia tuoda verkkoon, esimerkiksi näyttämällä myymälän kirjailijahaastatteluja verkossa. Toistaiseksi näin ei ole tarkoitus tehdä, mutta verkkopalveluja kyllä kehitetään ja kirjakaupan edustajat mainitsivat esimerkkinä Verkkolibristi-palvelun.

Havainnekuva myymäläuudistuksesta. Kuva: Akateeminen Kirjakauppa.

Kysyin myös, voiko myymälässä selata ja ostaa e-kirjoja. Akateemisessahan oli jonkun aikaa e-kirjojen latauspiste. Vastaus oli, että e-kirjojen ostomahdollisuutta ei toistaiseksi myymälään tule, perusteena e-kirjojen vähäinen kysyntä ja e-kirjaliiketoiminnan kannattamattomuus. Toki Akateeminen aikoo seurata e-kirjojen tilanteen kehittymistä. Itse toivon, että myymälässä jossakin vaiheessa ryhdytään panostamaan myös e-kirjoihin. Akateemisen verkkosivuilla olevan tiedon mukaan e-kirjojen ostopalvelu palaa verkkokauppatoiminnoksi jossain vaiheessa.

Asiakaskyselyissä kirjakaupan laaja valikoima oli saanut paljon kiitosta, mutta valikoima oli noussut esiin myös kehityskohteena. Kirjakaupan asiakkaat kaipaavat kirjakaupalta monipuolista kirjavalikoimaa. Tätä samaa minäkin kaipaan ja siksi keskustan myymälässä on ollut niin mukava piipahtaa katselemaan ja tutkimaan kirjoja. Saa nähdä miten uudistus etenee. Myymälä on auki normaalisti uudistustöiden ajan ja valmista pitäisi olla tuossa vuoden 2014 loppuun mennessä.

Ehdokkaani 2000-luvun parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi

Helsingin Sanomat kehotti lukijoita äänestämään 2000-luvun parasta kotimaista romaania. Aikaa on 29.5.2013 asti. Moni bloggaaja on jo oman listansa koostanut, minä innostuin Jennin tavasta määritellä listalle pääsyn kriteerit. Päätin käyttää oman listani rajaamisessa samaa perustetta: kirjan täytyy kertoa jotain olennaista 2000-luvusta ja tietenkin sen täytyy olla kirjallisesti ansiokas.

Silti listan rajaaminen tuntui tosi vaikealta - hyviä kirjoja vaan on niin paljon! Tämä listani on siis oikeastaan vain eräs mahdollinen yhdistelmä lukuisista listavaihtoehdoistani. Lista ei ole paremmuus- vaan ilmestymisjärjestyksessä.

Jami (Niko Saarela) ja Minttu (Vilma Melasniemi) KOM-teatterin Kalavale-näytelmäsovituksessa vuonna 2009. Kuva: KOM-teatteri.

1. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (2002)

Asuntojen hinnannousu ja suomalaisten asumisvaatimukset ovat kulkeneet 2000-luvulla käsi kädessä. Lisäksi pääkaupunkiseudun väestö on kasvanut mutta kaavoitus- ja rakennuttamispolitiikka on välillä hieman tökkinyt. Samaan aikaan sisustukseen panostaminen ja kotoilubuumi ovat kasvaneet. Onko perheonni riippuvainen kodin tyylistä? Tähän ilmiöön sekä miehen kriisiin Juoksuhaudantie pureutuu.

2. Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani (2004)

Pussikaljaromaani on kielellisesti huikeaa luettavaa. Lisäksi se tallettaa erään elämänmuodon pikkutarkasti: kolmekymppiset ikiteinit hengailevat vailla päämäärää. Talouskriisin käynnistyttyä kirja tuntuu heijastelevan myös talousnäkökulmaa, sillä erityisen tuottavalta ei kirjan sankarien elämä vaikuta. Mutta onko kyseessä syy vai seuraus?

3. Arto Salminen: Kalavale (2005)

Tosi-tv on eräs 2000-luvun suurista mediailmiöistä ja Kalavaleessa aiheesta otetaan kaikki irti. Lisäksi Salminen kuvaa osuvasti kansakunnan 2000-lukulaista kahtiajakoa ja viittailee Kalevalaan.

4. Sofi Oksanen: Puhdistus (2008)

Liiankin itsestään selvä valinta? Toivottavasti ei, sillä Puhdistus on ilmiö, jota ei voi sivuuttaa.  Pitkästä aikaa suomalaiskirjailija löi näyttävästi läpi kansainvälisillä kirjallisuuskentillä eikä suosio ja arvostelumenestys osoita laantumisen merkkejä. Kirja ei kerro 2000-luvusta, mutta sen ajankohtaisuus syntyy kylmän sodan päättymisestä ja Neuvostoliiton romahtamisen jälkimainingeista. Puhdistus nosti Viron neuvostohistorian keskusteluun. Aikanaan Harri Sirolan virolaisaiheinen Kaksi kaupunkia tuntui jäävän vähälle huomiolle, mutta Puhdistus tuntuu purkavan historian traumoja kaikkialla, missä sitä luetaan.

5. Katja Kettu: Kätilö (2011)

Kätilökään ei kerro 2000-luvusta vaan jatkosodasta ja Lapin sodasta. Silti se on 2000-lukulainen siinä, että sodan vihoviimeiset sankaruusmyytit rikotaan. Toista maailmansotaa käsitellään sekä mediassa että taiteessa jatkuvasti ja tähän sodan tulkitsemisen ketjuun Kätilö liittyy. Kätilössä sotaa kuvataan täysin yksilökeskeisestä näkökulmasta eikä yksilön moraalissakaan vaikuta olevan mitään ylevää tai jaloa.

Olen kirjoittanut blogiarvion Pussikaljaromaanista, Kalavaleesta, Puhdistuksesta ja Kätilöstä. Juoksuhaudantien olen lukenut ennen blogia, ehkäpä olisi uusintalukemisen paikka tässä joskus.

Sari Kaarniranta: Miesmarras

Kansi: Satu Kontinen / Myllylahti.

Sari Kaarnirannan Miesmarraksen sain kustantaja Myllylahdelta arvostelukappaleena. Pikavilkaisun perusteella kirja sisälsi pohjoissuomalaista meininkiä, joten eikun lukemaan. Kirjan on lukenut myös Jori.

Pohjoisessa ollaan kuitenkin vierailureissulla, tosin paikallisväriäkin nähdään. Miesmarras on vuorokausiromaani, miljöönä on masentavan lauha marraskuu laskettelukeskuksen vuokramökkialueella. Vässykkämäinen Vesa on lähtenyt mökkeilemään topakan Maija-vaimon kanssa. Mökille änkeää myös Maijan sisko Meiju teini-ikäisen Kira-tyttärensä ja uuden miesystävänsä Riston kanssa. Naapurimökissä lomaa viettää Jari peräti kahden naisen, Mayan ja Merjan, kanssa. Tilanteet kärjistyvät.

Kirjan alkupuolella olin hieman ymmälläni tyylilajin kanssa. Välillä mieleen tuli kesäteatterin puskafarssi tai alleviivaavasti käsikirjoitettu ja reippaasti ylinäytelty kotimainen tv-draama. Kaikki henkilöhahmot tuntuivat tykkäävän roiseista puheista. Kirjassa joko naidaan tai puhutaan naimisesta koko ajan. Sinänsä tässä ei ole mitään tavatonta, mutta välillä ristiriita ronskin vitsailun ja henkilöhahmojen muiden ominaisuuksien välillä kasvaa melko suureksi. Esimerkiksi näin kulkee kahvipöytäkeskustelu Vesan, Maijan, Meijun ja Riston mökissä:

Risto alkaa lappaa kuppeja tiskikoneeseen.

- Risto kulta, mulla on vielä kahvi kesken, Meiju sanoo.

- Eikös se ole jo ihan kylmää? Risto kysyy ja kilistelee.

- Kylmä kahvi kaunistaa, Meiju lirkuttaa ja pörhistää isoja rintojaan.

- Mutta noi meijerithän on jo täynnä, Risto sanoo.

- Katso silmiin mies, Meiju toruu naureskellen. 

- Ei sun tarvitse Risto. Kyllä mä ne korjaan, Maija sanoo, mutta Risto jatkaa astioiden ja piirakkavatien siirtelyä.

- Uskomatonta, Maija kuiskaa Meijulle, jonka hymy on leveämpi kuin sen takamus.

Kokonaisuutena Maija kuvataan kontrolloivaksi, laput silmillä kulkevaksi idyllinrakentajaksi. Yritin miettiä kaikkia tuntemiani keski-ikäisiä, tiukkapipoisia, kodinhoitohulluja naisia, mutten keksinyt yhtäkään, josta olisi oikeasti hauskaa kuunnella siskon uuden miesystävän meijerivitsejä ensitapaamisella.

Kirjan loppupuolella kärjistetyt henkilöhahmot muuttuivat kyllä kiinnostavammiksi. Melko eriskummallisessa Ristossakin on monia hyvin kuvattuja ominaisuuksia, kuten siivousfriikkiys. Samoin on houkuttelevaa seurata, miten Vesan reppana saa vihdoin kakaistua Maijalle mieltään painavat asiat. Jarin erikoinen perhekuvio avautuu lukijalle vähitellen. Ylipäätään Kaarniranta osaa aika kiinnostavasti keriä vähitellen auki henkilöidensä elämäntilannetta. Joidenkin vihjeiden perusteella oletin asioiden menevän tietyllä tavalla, mutta juoni etenikin eri suuntaan. Pakko mainita myös kirjan vihoviimeisiltä riveiltä löytyvä lyhyt mutta hätkähdyttävä kohtaus. Se piti lukea pariinkin kertaan, ennen kuin olin varma, että olin osannut tulkita lopun oikein.

Pari pientä virhettä teoksesta sattui silmään, välillä Maija paistaa "coctail-piirakoita", myöhemmin puhutaan oikeaoppisesti "cocktailtikuista". Mielestäni kirjassa kuitenkin näkyy Myllylahden kustantamossa tapahtunut sukupolvenvaihdos, eli kyllä kirja on paremmin oikoluettu ja toimitettu kuin jotkut aiemmin lukemani Myllylahden kirjat.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika
Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
Mooses Mentula: Musta timantti

Tuija Lehtinen: Vaniljasyndrooma

Kansi: Julia Vuori / Otava.

Tuija Lehtisen Vaniljasyndrooma on minulle melkoinen nostalgiakirja. Teos on ilmestynyt vuonna 1990, jolloin olen ollut 13-vuotias. Lainasin tämän kirjastosta monet kerrat, sillä luin tuolloin paljon Lehtisen nuortenkirjoja. Niputan mielessäni Vaniljasyndrooman yhteen Lehtisen muun tuon ajan nuortenkirjatuotannon kanssa: Joka kimma sen tietää, Roskisprinssi ja Siivet varpaiden välissä olivat myös sellaisia kirjoja, joita luin ahkerasti. Lehtinen on hurjan tuottelias ja monipuolinen kirjailija ja suosittelen lukemaan Kirsin kirjanurkan laajan jutun Lehtisestä.

Nostalgisten muistikuvien vuoksi oli lähes pakko ostaa Vaniljasyndrooma kun se tuli edullisena parin euron alennuspokkarina vastaan. Joskus vanhojen suosikkikirjojen uudelleen lukeminen jännittää - entä jos hyvät lukumuistot menevät pilalle? Otin kuitenkin riskin ja heittäydyin Milli Läksyn maailmaan. Sain paljon tunnemuistoja mutta myös uusia näkökulmia.

Päähenkilö Milli on hyvin samastuttava hahmo: hän pitää itseään värittömänä ja tylsänä tyttönä, jolle ei koskaan tapahdu mitään jännää. Kirjassa määritellään vaniljasyndrooman oireet: jos ei ikinä uskalla kokeilla mitään erikoista jäätelömakua vaan päätyy aina vaniljaan, on tuomittu tavallisuuteen. Milli kuitenkin yrittää rimpuilla vaniljasta irti. Kun hän muuttaa kotoaan naapurikaupunkiin lukiota käymään ja tutustuu resuiseen, asuntovaunussa asuvaan poikaan, alkaa harmaa arki saada uusia sävyjä.

Muistin kirjan kohtauksista monia juttuja, mutta joitakin kirjan teemoja lukee 2010-luvulla uusin silmin. Milli on kirjan alussa huomattavan ylipainoinen. Tästä heitetään sen verran ronskeja vitsejä, etten usko nykypäivän nuortenkirjoissa tällaisen "läskihuumorin" menevän läpi.

Joululoman aikana mä kasvatin massakerrostani siltä varalta, että äkillinen jääkausi peittäisi mun armaan isänmaan ja pitäisi ryhtyä asustelemaan iglussa. Mä pysyisin pitkään lämpimänä ellei muut söisi mua ruuan puutteessa. Se oli melko lohduton tulevaisuudenkuva, mutta sellaisissa merkeissä mä lopetin vanhan vuoden. Muilla sen sijaan sujui paremmin.

Tässä mielestäni näkyy yhteiskunnan muutos. Vaikka minunkin kouluaikoinani läskiä käytettiin paljon haukkumanimenä, ei koulussa oikeasti ollut montakaan erityisen ylipainoista lasta. Mielestäni lihavuus nähdään nykyään yhteiskunnallisena ongelmana, ei niinkään yksilön henkilökohtaisena vikana. Painavaa asiaa löytyy vaikka THL:n Kansallinen lihavuusohjelma 2012-2015 -verkkopalvelusta tai BBC:n ylipainouutisesta.

Hauska yksityiskohta on sekin, että pikkukaupungin kirjastoon tulee vierailulle neuvostoliittolainen shakkimestari. Kun Millin uusi tuttu, "ottopoika", häiriköi tilaisuutta heittelemällä shakkinappuloita, häntä syytetään YYA-hengen vastaisesta toiminnasta.

Osuvaa ajankuvaa on myös viestintätekniikan vähäisyys. Kun kirjan nuoret haluavat tavata toisiaan, he menevät käymään toistensa luona. Puhelimella välillä soitetaan, mutta koska ottopojan asuntovaunussa ei ole puhelinta, hän ja Milli joko sopivat tapaamiset etukäteen tai törmäävät sattumalta kaupungilla tai menevät kylään siinä toivossa, että toinen sattuisi olemaan kotona. Kun Milli haluaa toivottaa ottopojalle hyvää uutta vuotta, hän lähettää postikortin Poste Restante -osoitteeseen. Ulkomaanpuhelu soitetaan lennättimestä. Monta sivua käytetään siihen, että Millille etsitään kaupoista uutta mankkaa, jotta hän voisi kuunnella iltaisin radiota. Hyvän mankan erottaa siitä, että siinä on myös cd-soitin.

Tämähän oli ihan normaalia arkea. Mutta nyt tunsin oloni samanlaiseksi kuin joskus lapsena Seljan tyttöjä lukiessa, kun en tajunnut minkä ikäiset käyvät oppikoulun seitsemättä luokkaa tai miksi maitolitra maksaa sata markkaa. Nykynuorista Vaniljasyndrooman viestintävälineettömyys tuntuu varmaan esihistoriallisen eksoottiselta.

Muistan, että tykkäsin kovasti Lehtisen kirjojen puhekielisestä tyylistä. Mä- ja sä-muodossa Vaniljasyndrooma etenee, mutta tällä lukukerralla tajusin, kuinka hyvää kieltä Lehtinen tämä näennäisen puhekielisyyden kautta käyttää. Kielioppi on kohdallaan ja teksti vilisee värikkäitä, murteellisiä sanoja: hepakka, pemmastaa, lallus, ämpätä.

Kirjan loppuratkaisua en muistanut etukäteen ja ryhdyin ihan ihmettelemään, miksi en. Juonessa olennaista kun on, että Millin matikanopettajaäiti toivoo tyttärestään suuria. Milliä ei kuitenkaan ole siunattu sen enempää luku- kuin laskupäälläkään, lukion arvosanat ovat kehnoja ja kesken kirjan Milli keskeyttää koulun ja menee hanttihommiin. Näissäkään ei suju kovin hyvin, mutta kirjan loppu rohkaisee uskomaan, että Milli saa kyllä elämän vielä otteeseensa. Ehkä en vaan yläasteikäisenä lukijana vielä osannut hahmottaa lukion, jatko-opintojen ja työelämän maailmaa, vaan Millin halu saada väriä tylsäksi kokemaansa elämään oli kiinnostavampaa.

Koska Vaniljasyndroomalla on minulle niin suuri nostalgia-arvo, en ryhdy tästä sen kummempaa arviointia edes yrittämään. Varmasti kirja kolahtaa ainakin muihin 90-luvun nuoriin. :)

Lue myös nämä:
Hanna Marjut Marttila: Ikuisesti snadi
Rauha S. Virtanen: Virva Seljan yksityisasia
Terhi Rannela: Scarlettin puvussa

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Kuva: Hannu Mänttäri &
Miika Immonen / Teos.

Oli minun vuoroni valita lukupiirikirja ja päädyin Johanna Sinisalon Enkelten vereen. Kirjasta tulikin hyvä pari André Brinkin ihmisoikeuksia käsittelevälle Terroriteolle, sillä Enkelten verta käsittelee eläinoikeuksia.

Kirja on ilmestynyt vuonna 2011 ja sitä luettiin blogeissa tuolloin paljon. Muun muassa Aamuvirkku yksisarvinen, Booksy, Morre ja Leena Lumi lukivat kirjan. Minulle tämä oli ensimmäinen Sinisaloni ja onneksi tuli vihdoin korkattua tuotanto, sillä Sinisalon kirjat ovat pitkään olleet henkisellä "pitäisi lukea" -listallani. Muistan aiemmin lukeneeni häneltä vain Muumimamman vaarallisen nuoruuden. Koska Enkelten verta oli ensimmäinen Sinisalolta lukemani romaani, liitän kirjan Facebookista löytyvään "Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013" -lukuhaasteeseen.

Enkelten verta lähestyy eläinoikeuksia ja ekokatastrofeja varsin poleemisesti, joten en ihmettele että kirja on jakanut mielipiteitä. Minuun kirja kyllä kolahti. Vaikka Sinisalo tuuttaa erityisesti eläinaktivisti-Eeron blogikirjoitusten kautta tiukkaa ja näkemyksellistä asiaa eläinten oikeuksista, ei tullut tunnetta, että kirjailija siinä omalla äänellään paasaa henkilöhahmojen kautta. Kirjassa on sukupolvien välisiä jännitteitä, vankka todellisuuspohja ja maagista realismia. Toimii!

Päähenkilö on Eeron isä Orvo, mehiläistarhausta harrastava hautausurakoitsija. Hänen isänsä Ari on vetreässä kunnossa oleva lihakarjan kasvattaja. Onko pojasta polvi parantunut vai pahentunut? Riippuu siitä keneltä kysytään. Arin näkökulmasta Eeron aktivismitoiminta on hömpötystä, mutta Orvo joutuu ainakin yrittämään ymmärtää sekä isänsä että poikansa elämäntapaa.

Kirja sijoittuu lähitulevaisuuteen, 2010-luvun loppupuolelle. Juonitasolla seurataan maailmanlaajuista uutisointia Yhdysvaltojen laajamittaisesta mehiläisten pesäautiosta, jonka seurauksena maailman ruoantuotanto on heittänyt häränpyllyä. Kun mehiläiset eivät ole pölyttämässä kukkivia kasveja, on ihminen pulassa. Myös Suomessa maatalouden tehotuottajien ja eläinaktivistien väliset suhteet ovat kärjistyneet räjähdysherkiksi.

Kirjan juonesta ei tee mieli kertoa tämän enempää, sillä Sinisalo osaa luoda kunnon jännitteen heti kirjan alkuun ja tapahtumia keritään pikku hiljaa auki. Imevään tarinaan yhdistyivät kiinnostavat henkilöhahmot, uskottavasti taustoitetut faktat ja kaunis kieli - tosin muutama sinä-passiivi särähti kielikorvaani. Tämän perusteella minun kannattaa ehdottomasti lukea Sinisalon kirjoja lisää. Onneksi hänellä on jo sen verran laaja tuotanto, että on mistä valita.

Ennakkoon tiesin kirjan käsittelevän mehiläisiä, mutta minulle oli yllätys, kuinka paljon lihan tehotuotantoa käsiteltiin. No, kirjan perusteella on taas syytä muistaa, että kannattaa koettaa lisätä kasvisten osuutta omassa ruokavaliossaan. Siihen on monta hyvää syytä.

Lue myös nämä:
André Brink: Terroriteko
Elina Innanen: Viiden tähden vegaani
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Charles Dickens: Our Mutual Friend 3/4

Our Mutual Friendin lukemiseni on lähtenyt suorastaan kirimään. Sain kirjan ensimmäisen  osan loppuun marraskuussa ja toisen osan maaliskuussa, nyt oli vuorossa kolmas osa A Long Lane. Kindlen laskuri näyttää, että olen lukenut kirjasta 76 %. Juoniselostusta kaipaavan kannattaa kurkata kirjoitukseni aiemmista osista.

George Cruikshankin aikalaiskuvitusta kirjaan. Kuvan lähde: cruikshankart.com.

Ohessa ihastuttava aikalaiskuvitus kolmannen osan ratkaisevaan käänteeseen. Oletan kuvan olevan julkaisuvapaa, sillä tekijän kuolemasta on kulunut yli 70 vuotta. Kuvassa sihteeri John Rokesmith saa tuta äkkirikastuneen herra Boffinin kiihtymyksen ja rouva Boffin sekä pariskunnan suojatti Bella Wilfer joutuvat todistamaan epämiellyttävää kohtausta.

A Long Lane hyödyntää kirjan alkuosassa esiteltyä ihmispaljoutta. Yhä useamman henkilön tiet risteävät ja lukijana pääsin muodostamaan omia arvauksiani siitä, mihin suuntaan kirjan neljännessä osassa asiat viedään. Yksi lemmenparikin jo pääsi lankeamaan toistensa käsivarsille pitkällisen odottelun jälkeen. Tällä vauhdin ja vaarallisten tilanteiden määrällä saattaa käydä niin, että kirja tulee luettua loppuun yhdessä hujauksessa! Vaikka sinänsä kiirehtiminen ei ole välttämätöntä - olihan kirjan alkuperäinen ilmestymiskesto jatkokertomusmuodossaan 19 kuukautta. Ensimmäinen osa ilmestyi toukokuussa 1864 ja viimeinen marraskuussa 1865.

Mietin jo viimeksi tarinasta löytyvää viihteen ja syvällisyyden yhdistelmää. Tietyissä juonenkäänteissä viihteellisyys, jopa lievä epäuskottavuus, näkyy selvästi. Muutokset eräiden henkilöhahmojen luonteenpiirteissä ovat hieman liian äkillisiä ja jyrkkiä ollakseen täysin uskottavia. Jotkut hahmot ovat hieman liian hyviä - ei ihan pyhimystä olisi tarvinnut tehdä kenestäkään. Juutalaisen sivuhahmon kuvaus on jokseenkin antisemitististä, mikä ei kyllä Dickensin ajan Britanniassa tainnut olla mitenkään poikkeuksellista.

Pahansuopien, typerien ja ilkeiden ihmisten kuvauksessa Dickens taas tuntuu osuvan maaliin. Minua myös kiinnosti kovasti sivuroolissa esiintyvän Jenny Wrenin isän, "herra Dollsin", hahmo. Mies on selvästi aivan rappioalkoholisti mutta Dickensin kuvauksesta puuttuu täysin nykyaikana tuttu medikalisaation, puolustelun tai ymmärtämisen sävy. Pohjalle vajonneen miehen kuvaus on häikäilemättömän suoraa, jopa julmaa. "Niin makaa kuin petaa", tuntuu Dickens sanovan. Tämä on kyllä sinänsä linjassa Our Mutual Friendin maailmankuvan ja kenties laajemminkin 1800-luvun brittiläisen yhteiskunnan kanssa. Yhteiskuntaluokat olivat teollisen vallankumouksen käynnistämästä murroksesta huolimatta melko muuttumattomia ja Dickens peilailee näitä luokkia ja niiden nousukkaita ja pudokkaita monin tavoin. Köyhät raatakoot parhaan kykynsä mukaan, rikkaaksi syntyneellä on luontainen nautintaoikeus hyvään osaansa, nousukas taas on Dickensin maailmassa lähinnä naurettava pyrkyri. "Herra Dollsiin" nähden käänteinen hahmo on Betty Higden, joka kuvataan ihanteellisen urhoollisena ja työteliäänä köyhänä. Hän haluaa elättää itsensä viimeiseen asti, ettei vaan joutuisi muiden armoille (=aiheuttaisi kuluja) vanhanakaan.

Our Mutual Friendin värikäs ja polveileva kieli houkutteli minut taas klikkailemaan Kindlen sanakirjaa ahkerasti. Lisäksi Dickens on niin taitava tarinankertoja, että kuumottaa jo saada tietää, miten langat lopussa yhteen solmitaan. Miten perintöselkkaus kiepautetaan oikeille raiteilleen? Pystyykö Lizzie pysymään hyvissä päätöksissään? Voiko Veneeringin pariskunta porskuttaa aina vain eteenpäin? Mitä Lammlen pariskunnalle tapahtuu?

Lue myös nämä:
Ei ne ole tiiliskiviä, ne on jatkokertomuksia!
Fjodor Dostojevski: Idiootti
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia

Edith Wharton: The Age of Innocence

Kehaisin jo aiemmin Itäkeskuksen kirjaston äänikirjavalikoimaa ja myös The Age of Innocencen äänikirjaversio on sieltä peräisin. Muistelen lukeneeni kirjan suomennoksen Viattomuuden aika joskus nuorena, mutta en muistanut tapahtumia kovin tarkkaan. Lainaamiseen taisi tulla sysäystä Lurun lukujen Wharton-postauksesta.

Kuuntelukokemus oli aika kaksijakoinen. Vuonna 1920 ilmestyneen klassikkokirjan kieli oli hienostunutta ja ilmeikästä. Vieraan kielen kuunteleminen vaatii pikkuisen enemmän skarppaamista kuin lukeminen. Tämän huomasin siinä, että keskittyessäni kuunteluun pysyin kärryillä oikein hyvin, mutta silloin kun kirja oli vaikkapa kotitöiden tekemisen taustaviihdykkeenä, minulta tuntui menevän paljon nyansseja ohi.

Äänikirja on BBC Audiobooksin tuotantoa ja lukijana on brittiläinen David Horowitz. Koska kirja kuvaa 1870-luvun New Yorkia, olisi ehkä ollut fiksumpaa kuunnella tästä amerikkalaisen lukijan versio, jos sellaista on. Horowitz kun vetää dialogeissa henkilöiden amerikkalaisaksentin todella överiksi. Henkilöt eivät kuulosta seurapiirihienostolta vaan dialogi on kuin punaniskajunttijenkkien parodiaa. Erityisen epäonnistunutta on Horowitzin tulkinta kreivitär Ellen Olenskasta, joka on yksi kirjan päähenkilöistä. Koska Ellen on asunut pitkään Euroopassa, hänen kuvataan tottuneen ulkomaisiin tapoihin. Niinpä Horowitz vetää Ellenin repliikit naisellisen kimittävästi ja liimaa falskin jenkkiaksentin päälle vielä falskimman "ulkomaalaisaksentin". Tämän käsittelyn jälkeen Ellen ei suinkaan kuulostanut kohtalokkaan traagiselta vaan lähinnä naurettavalta.

Kenties näiden syiden vuoksi pidin kirjaa enimmäkseen ihan ookoona, mutta aika pinnallisena. Pääsin syvemmälle tasolle kirjan parissa vasta googleteltuani lisätietoa. Kirja kun toi toistuvasti mieleen Anna Kareninan, kenties siksi että AK on tuoreen elokuvaversion ansiosta tuoreessa muistissa. Anna Karenina on julkaistu 1870-luvulla ja Wharton on sijoittanut kirjansa samaan aikakauteen. The Age of Innocencen lähtöasetelma voisi olla muunnelma Anna Kareninan loppuasetelmasta, sillä Ellen Olenska järkyttää New Yorkin seurapiirejä koska on jättänyt miehensä ja haluaa avioeron. Wharton tutkiskelee Ellenin kautta ihmisten reaktioita ympäristössä, jossa sovinnaissääntöjen noudattaminen on erittäin tärkeää.

Etsiessäni näkemyksiä The Age of Innocencen ja Anna Kareninan yhtäläisyyksistä päädyin kahteen englanninkieliseen kirjablogiin. Sekä Paperback Fool että The Garfield Book Review vertailivat näitä kahta kirjaa mutta huomasin heidän myös saaneen paljon enemmän irti The Age of Innocencesta. Tämä taisi skarpata minuakin kuuntelussani, sillä kirjan loppu oli mielestäni jo varsin antoisa.

Kirjan keskiössä on kolmiodraama. Ellen Olenskaa seurataan kertojahahmo Newland Archerin silmien kautta. Newland on kaikin puolin mallikelpoinen nuori mies ja hän on menossa naimisiin aivan yhtä mallikelpoisen nuoren naisen kanssa. Morsian May on Ellenin serkku ja siten Newlandkin joutuu Ellenin kanssa kosketuksiin. Hän kiinnostuu, ihastuu ja rakastuu - ja joutuu tunteidensa myötä pohtimaan uudestaan mallikelpoisen sovinnaista elämäänsä ja sen mielekkyyttä.

Minua kiusasi alussa tunne, että Newlandin rakastuminen Elleniin tuntui vähän liikaa naisviihteen perusfantasialta: vaikka Ellen on päällisin puolin ihan tavallisen oloinen, yltyy Newland hirmuiseen tunneroihuun melko vähäisen kanssakäymisen jälkeen. Vaikutuksen sen sijaan teki kirjan loppupuolen päivälliskohtaus, jossa Newlandille valkenee, mitä kaikkia näkymättömiä lankoja läsnäolijoiden välillä risteileekään, vaikka kaikille on tärkeintä pitää kulisseja pystyssä. Sen sijaan minua ärsytti eräs keskeinen juonenkäänne, josta ei voi kirjoittaa spoilaamatta. Siis spoilerivaroitus!

Kirjan ratkaiseva käänne on Newlandin kanssa naimisiin menneen Mayn raskaus. Newland on jo päättänyt lähteä Ellenin perään Eurooppaan, kun May kertoo olevansa raskaana. Newland päättää olla kunnon mies ja jäädä sittenkin Mayn luokse. Tavallaan asetelma on tosi klassinen - sitoutetaan mies "vanhanaikaisella". Täysin subjektiivisesti minua alkoi ärsyttää, että Newland oli niin pöljä - miksi hän pökki Mayn kanssa, kun aivan varmasti aikuisena miehenä tiesi, että raskaus on mahdollinen? Jos hän olisi ollut fiksumpi, hänen olisi kannattanut ennakoida tilanne etukäteen ja aloittaa avioliitossaan selibaatti. No siinäpä jäi sitten rannalle ruikuttamaan ja Ellenin perään haikailemaan. Myös Paperback Foolin ja The Garfield Book Review'n blogiarvioissa on kommentteja Newlandin hahmon epätyydyttävyydestä. Eli kyllä Wharton taisi kirjoittaa moniulotteisempia hahmoja kuin itse ensi kuulemalta tajusin. Spoilerivaroitus päättyy.

Kirjan loppupuolella Wharton peilaa muutosta Newlandin sukupolven ja nuorempien sukupolvien välillä. Muutos on pääosin positiivinen, tosin taitaa lopussa myös pieni nostalgian tuulahdus olla entisiä aikoja kohtaan. Nuoren polven Fanny Beaufort rinnastetaan jossain määrin Elleniin - ainakin Fannyn on helpompi tehdä omia valintojaan kuin Ellenin, saati Anna Kareninan.

The Age of Innocence löytyy Project Gutenbergista ilmaisena e-kirjana ja luulenpa, että minun täytyy joskus palata kirjan pariin uudelleen lukemalla, niin voin paikkailla näitä tämänkertaisen kuuntelukokemuksen vajavaisuuksia.

Lue myös nämä:
Leo Tolstoi: Anna Karenina
Jean Rhys: Siintää Sargassomeri
Henry James: Washingtonin aukio

Hanneriina Moisseinen: Isä

Kuva: Huuda Huuda.

Hanneriina Moisseisen uutuussarjakuvasta Isä oli kantautunut korviini paljon kehuja. Moisseista haastateltiin Helsingin Sanomissa maaliskuussa albumin aiheesta, sillä tarina isän katoamisesta perustuu hänen omiin kokemuksiinsa. Isästä on kirjoitettu myös PÖKS-blogissa.

Ilmoittauduin kirjastossa albumin varausjonoon, mutta jono eteni niin hitaasti, että käydessäni eilen Sarjakuvakeskuksella ostin Isän omaan hyllyyn. Kyllä kannatti!

Moisseisen albumista edustaa kotimaista taidesarjakuvaa sekä tyypillisellä että epätyypillisellä tavalla. Tyypillistä on sarjakuvan suht vaativa piirrosjälki: tämä tarina ei välttämättä ole visuaalisesti erityisen helppo sarjakuvia harvemmin lukevalle. Työvälineenä on lyijykynä, ruudut ovat kiinni toisissaan, pehmeän harmaat sävyt ja pieni ruutukoko tekevät joistakin ruuduista hieman vaikeaselkoisia. Mutta todella kaunista ja ilmeikästä Moisseisen piirrosjälki parhaimmillaan on.

Epätyypillisempää sen sijaan on albumin paksuus. Noin 150-sivuinen Isä on kunnon sarjakuvaromaanin mittainen ja siihen voi uppoutua kaikessa rauhassa. Pieni Huuda Huuda -kustantamo on panostanut koviin kansiin ja kunnon paperilaatuun. Minun kappaleessani tosin oli harmillisesti yksi sivu valmiiksi irrallaan, mutta toivottavasti se pysyy tallessa oikealla paikallaan. Isä on valmiiksi käännetty englanniksi, englanninkielinen "tekstitys" kulkee sivun alalaidassa.

Moisseisen erikoisuus on tekstiilisarjakuva - hän ompelee ja maalaa karjalaisiin käspaikkaliinoihin sarjakuvia. Hänen töitään on ollut esillä myös taidemuseoissa, muun muassa Kiasman Päin näköä! -näyttelyssä vuonna 2012. Isässä käspaikkatyöt rytmittävät lukujen vaihtumista. Ne vievät tarinaa eteenpäin mutta luovat usein unenomaisen tason.

Vaikka tarina rakentuu kymmenvuotiaan Hanneriinan Seppo-isän katoamisen ympärille, ei albumissa keskitytä pelkkään katoamismysteerin selvittelyyn. Lapsen kokemukset ja arkiset sattumukset saavat runsaasti tilaa ja varsinkin loppupuolella käsitellään paljon muistoja ja muistamista. Minua viehätti erityisesti värikkään pohjoiskarjalan murteen käyttö ja Joensuun tunnelma, olenhan asunut Joensuussa kolme vuotta ja tykkäsin Pohjois-Karjalan meiningistä kovasti. Myös tarkka ajankuva osui ja upposi.

Tosin Hanneriinan perheen tragedian kautta itäsuomalaisuus näyttäytyy lähinnä tylyimmillään: puolitutut pällistelevät uteliaina katoamistapausta päin äidin naamaa ja muut lapset kiusaavat Hanneriinaa kadonneesta isästä julmasti ja tunteettomasti.

Isä kertoo myös siitä, mitä yhtäläisyyksiä ja eroja läheisen kuolemalla ja katoamisella on. Äkkikuolemakin on tragedia, mutta sen kohdalla sureminen alkaa heti. Katoamisen jälkeen kuluu vuosia epätietoisessa välitilassa. Isä on tärkeä sarjakuva, jossa henkilökohtainen kokemus laajenee universaaliksi tarinaksi.

Hanneriina Moisseiselta on ilmestynyt kaksi aiempaa sarjakuva-albumia: Sen synty ja Setit ja partituurit. Jälkimmäinen löytyy minulta myös omasta hyllystä - pitääkin joskus blogata siitä. Humoristinen Setit ja partituurit on tyylilajiltaan täysin toisenlainen kuin surumielisen sävyinen Isä, mutta kummatkin albumit ovat omaperäistä ja vahvaa sarjakuvaa.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Pojan kuolema
Ulli Lust: Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä
M.A. Jeskanen: Perkele - myytillisiä tarinoita

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua

Kansi: Sami Saramäki / WSOY.

Virpi Pöyhösen esikoisromaaniin Hän rakastaa minua pääsin tutustumaan jo helmikuussa WSOY:n kirjaillassa. Kirja tupsahti postiluukusta Pienen esikoiskirjakerhon jäsenkirjana. Kirjan on lukenut myös ainakin Sanna.

Pöyhönen näkyy olevan saman ikäinen kuin minä, ja vaikkei pelkkä ikä automaattisesti tarkoita samankaltaisuutta, kolahti kirja minuun heti alkuun jotenkin henkilökohtaisella ja samastuttavalla tavalla. Näin kävi siitä huolimatta, ettei elämäntilanteessani ole erityisiä yhtäläisyyksiä kirjan kahden päähenkilön kanssa. Jotain tunnistettavaa ja koskettavaakin Pöyhönen on selvästi kirjansa maailmaan saanut.

Kirjassa vuorottelee kaksi kertojanääntä. Toimittajana työskentelevä Krista virittelee salasuhteen työkaverinsa, perheellisen Harrin kanssa. Lukiolainen Kiira on palannut juuri Turkuun vietettyään vuoden vaihto-oppilaana Wyomingissa. Hän ikävöi ystäviään Wyomingissa ja häpeää vaihtovuoden aikana kertyneitä liikakilojaan. Naisten elämänkulku yhdistetään klassisella tavalla, yhteisen esineen kautta. Kiira löytää Kristan hukkaaman käsilaukun, ja vaikka hän tietää että se pitäisi viedä poliisille, hän mieluummin jäljittää laukun omistajan ja ryhtyy salaa vakoilemaan tämän elämää.

Minusta kirja kertoi ennen kaikkea siitä, millaisia tarinoita ihminen kertoo itselleen omasta elämästään. Onko "oikeanlaisen" tarinan ja todellisuuden välillä ristiriita? Ovatko ystävyyssuhteet yhtä auvoisia, rakkaus yhtä intohimoista, muistot yhtä tosia kuin haluaisi uskoa?

Sekä Kristan että Kiiran kulissit alkavat rakoilla sitä enemmän, mitä pitemmälle kirja etenee. Erityisesti Krista joutuu pudotetuksi polvilleen - lukija saa itse tulkita, kuinka paljon hän kokemastaan oppii vai oppiiko mitään. Kristalla on selvästi mielessään kaava, jonka avulla salasuhteesta saa muokattua onnellisen rakkaustarinan. Kun ei vaadi liikoja eikä painosta miestä, vaan esiintyy itsenäisenä, viettelevänä rakastajattarena, saapuu mies omasta halustaan lemmenpesään. Vai saapuuko?

Kirjassa liikutaan maantieteellisesti laajalla alueella, sillä Kiiran muistot Wyomingista kuvataan elävästi ja kiinnostavasti ja Kristan ja Harrin työmatka Japaniin on tärkeässä roolissa. Minulle Turku ei ole erityisen tuttu kaupunki, mutta sen verran olen siellä liikkunut, että kaupungin tunnelma heräsi kirjassa eloon.

Hän rakastaa minua on alle 200-sivuinen, mutta intensiivinen ja täysi kirja. Pöyhönen kirjoittaa hyvää ja elävää kieltä. Pari pientä kirjoitusvirhettä oli jäänyt siivoamatta, ja ainakin yksi "klaffivirhe" löytyi: sivulla 49 Krista ja Harri menevät mökkeilemään merenrantaan, mutta aikovat uida järvenselällä. Nämä olivat kuitenkin pikkujuttuja, sillä kokonaisuus toimi.

Lue myös nämä:
Riku Korhonen: Lääkäriromaani
Venla Hiidensalo: Mediahuora
Turkka Hautala: Salo