Seitsemän vuotta sarjakuvabloggausta. Juhlaviikon 3. päivä

Sarjakuvien lukeminen ja niistä bloggaaminen on tuntunut eräältä suurimmista muutoksista seitsemän blogivuoteni aikana. Tähän on toki useitakin syitä. Kun aloitin blogin, meni aika kauan, ennen kuin hoksasin muiden kirjablogien olemassaolon, enkä tämän vuoksi siis juuri bongannut muiden kirjoittamia sarjakuvabloggauksia. Varsinainen kirjablogibuumi iski joskus vuoden 2010 paikkeilla ja sen jälkeenkin kirjablogiskene on kasvanut ja yhteisöllistynyt huiman paljon. Samaa vauhtia myös sarjakuvien lukeminen ja niistä kirjoittaminen on yleistynyt blogeissa. Niinpä nykyään on helppo saada loistavia sarjakuvavinkkejä toisten blogeista.

Asterix ja gootit. Kuva: Egmont.

Olen lukenut sarjakuvia ”aina”. Toisin kuin monelle muulle on tuntunut käyvän, minulla sarjakuvien lukeminen ei loppunut lapsuusvuosiin. Vuosien varrella sarjakuvien suosikkialalajit vain ovat vaihtuneet. Lapsena luin paljon Asterixia, Lucky Lukea, Tinttiä ja tietenkin Aku Ankkaa. Muistan myös monet sittemmin jo lakkautetut sarjakuvalehdet: Tao Taon, Maija Mehiläisen, Liisan Ihmemaassa. 12-vuotiaana hurahdin Marvel-sarjakuviin, ensin Action Forceen ja sitten Ryhmä-X:ään ja muihin supersankarisarjakuviin. Joskus lukiolaisena taas löysin eurooppalaisen taidesarjakuvan kuten Corto Maltesen. Muistan myös lukeneeni kirjaston sarjakuvahyllystä Avaruusagentti Valerianin seikkailuja, Yoko Tsunoa ja monia muita.

Fanitin Valerian-sarjakuvien kipakkaa Laurelinea jo nuorena.
Kuva Varjojen lähettiläs -albumista.

Sarjakuvaharrastuneisuuteni renessanssi alkoi hieman ennen blogia, kun rekisteröidyin vuonna 2005 Kvaak.fi -sarjakuvafoorumille. Foorumin keskusteluista sain uusia sarjakuvavinkkejä ja elvytin suhdettani vanhoihin suosikkeihin. Blogini alkuvuosina en silti kirjoittanut sarjakuvista kovin säännöllisesti. Nimensä mukaiseti blogi on minulle lukupäiväkirja ja tavoitteeni on ollut kirjoittaa blogiin kaikista lukemistani kirjoista. Ihan sataprosenttisesti tämä ei ole kirjojenkaan kohdalla onnistunut, mutta sarjakuvista bloggasin pitkään vain melko satunnaisesti. Ryhdyin bloggaamaan sarjakuvista säännöllisemmin samoihin aikoihin, kun kirjablogit ylipäätään alkoivat yleistyä.

Kävijämääristä huomaa, että sarjakuvabloggaukset keräävät säännönmukaisesti vähemmän klikkauksia kuin kirjabloggaukset. Tämä ei haittaa, sillä sarjakuvien lukeminen on yleistynyt kirjabloggaajien joukossa tasaisen varmasti. Olen itsekin saanut henkilökohtaista palautetta sarjakuvainnostuksen tartuttamisesta, ja onhan se ihanaa kuulla, että joku tai jotkut muutkin innostuvat ja ilahtuvat niistä asioista, jotka ovat minulle tärkeitä.

Joskus blogeissa kuitenkin kommentoidaan, että sarjakuviin tarttumiseen on korkea kynnys, koska sarjakuvia ei "osaa" lukea. Tällaisesta ei kannata huolehtia, sillä elämmehän niin visuaalisen mediakulttuurin ympäröimänä, ettei sarjakuvien visuaalinen ilmaisumuoto taatusti ole liian vaikeaa kenellekään. Jos osaa katsoa tv:tä ja elokuvia tai lukea sanoma- ja aikakauslehtiä, osaa taatusti myös lukea sarjakuvia. Toki sarjakuvien kuvakerronta avautuu sitä paremmin, mitä enemmän lukee sarjakuvia. Saahan romaanienkin lukija kaunokirjallisuuden kerrontatekniikoista sitä enemmän irti, mitä monipuolisemmin lukee.

Mauri Kunnas. Kuva: Ville Juurikkala / Otava.

Vaikka blogikirjoittaminen ja kirjallisuuskritiikki ovat kaksi eri asiaa, haluan silti linkittää sarjakuvista kiinnostuneille tämän artikkelin: How Not To Write Comics Criticism. Erittäin osuvassa artikkelissa käydään läpi tyypillisimmät sarjakuvakritiikin kliseet. Myönnän sortuneeni moniin itsekin. Kirjoitin muutaman vuoden lehteen arvioita, ja lehtiarvioissa tuntui jotenkin lähes pakolliselta korostaa, että ”tämä sarjakuva ei ole suunnattu lapsille vaan aikuisille”.

Valitettavasti asian alleviivaaminen ei taida olla ihan tarpeetonta Suomessa vieläkään. Alkuvuonna ilmestyneessä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä toimittaja Ilkka Malmberg hoksasi asian kantapään kautta, sillä hän oli ostanut Mauri Kunnaksen Piitlesin lapselleen luettavaksi ja joutui sitten sensuroimaan muun muassa prostituutiokohtauksia. Juu ei, sarjakuvat eivät suinkaan ole vain lasten juttu. Kaunokirjallisuuden puolella on kyllä opittu, että on olemassa ensisijaisesti lapsille suunnattuja romaaneja ja ensisijaisesti aikuisille suunnattuja romaaneja, ja sama pätee sarjakuviinkin.

Seuraavaksi esittelen joitakin sarjakuvan tyylilajeja. Tyylilajien määrittelyistä on toki helppo kiistellä ja itse olen sarjakuvaharrastajana kuitenkin keskitien kulkija, en mikään huippuasiantuntija. Suosittelen sukeltamaan Kvaak.fi -foorumille, jos syvällisempää sarjakuvatietoutta kaipaa.

Strippisarjakuva

Suurelle yleisöllekin tuttu sarjakuvan muoto, koska sanomalehdissä julkaistaan paljon strippisarjakuvaa. Yksi strippi on tyypillisesti kolmen ruudun mittainen. Kokoelma-albumit ovat silti parhaimmillaan enemmän kuin osiensa summa, sillä albumimuodossa näkee, mitä teemoja tekijä eniten hyödyntää ja varioi.

Kamala luonto. Kuva: Jarkko Vehniäinen.

Esimerkki tyylilajista: Jarkko Vehniäisen Kamala luonto.

Jatkosarjakuva

Tämän sarjakuvatyypin voi rinnastaa jatkuvajuoniseen tv-sarjaan. Sarja voi jatkua ”ikuisesti” tai sitten sarjalle kirjoitetaan jossakin vaiheessa tietoinen loppu. Jatkosarjakuvassa voi olla mukana useita eri tekijöitä eli eri jaksoissa saattaa olla eri kirjoittajia ja piirtäjiä aivan kuten tv-sarjojenkin jaksoissa ohjaajat ja käsikirjoittajat voivat vaihtua.
 

The Unwrittenin käsikirjoittaja Mike Carey. Kuva: Mike Jara Photography / Vertigo.

Jatkosarjakuvalla voi nähdä monia erilaisia draamallisia rakenteita. Yksi jakso voi olla hyvinkin itsenäinen kokonaisuus, ainahan joku lukija saattaa vain ostaa satunnaisen yksittäisen lehden. Yleensä yksittäiset jaksot muodostavat laajempia kokonaisuuksia, ns. volyymeja. Tätä voisi verrata tv-sarjan yksittäiseen tuotantokauteen. Lisäksi tietenkin koko sarja muodostaa yhden kokonaisuuden, joskin varsinkin pitkissä sarjoissa kokonaisuus saattaa jäädä melko vellovaksi.

Yhdysvalloissa jatkosarjakuvia tehdään usein melko kaupallisin, jopa teollis-tuotannollisin perustein. Tarkoitan tällä juuri tuota tekijöiden suurta määrää ja sitä, että tekijöiden taiteellinen vapaus ei aina vaikuta olevan kovin suurta. Joskus tuntuu siltä, että esimerkiksi juonen kulkua ohjaillaan hieman keinotekoisesti vaikkapa sen mukaan, ollaanko jatko-osien määrässä saavuttamassa jokin tasaluku. Tästä huolimatta parhaat jatkosarjakuvat ovat paitsi todella vetäviä ja viihdyttäviä, myös syvällisiä ja ajatuksia herättäviä.

Ilahduin kovin, kun hoksasin kirjablogien ansiosta, että myös aikuisille tehdään jatkosarjakuvia. Amerikkalainen Vertigo-kustantamo on saanut minusta fanin erityisesti Fablesin ja The Unwrittenin ansiosta. Juuri tämäntapaisia jatkuvajuonisia toimintasarjakuvia olivat Action Forcet ja Ryhmä-X:t, joita ahmin teini-ikäisenä. Nyt olen päässyt nauttimaan samasta fiiliksestä aikuisena.

Esimerkki tyylilajista: Mike Careyn käsikirjoittama The Unwritten.

Sarjakuvaromaani

Nimitys on suomennettu englanninkielisestä graphic novel -termistä, jonka käyttö yleistyi 1970-luvulla. Suomeksi jotkut haksahtavat puhumaan ”graafisesta romaanista” tai jopa ”graafisesta novellista”, mutta minusta sarjakuvaromaani on hyvä ja osuva määritelmä pitkälle albumille, jossa kerrotaan itsenäisen kokonaisuuden muodostava yksittäinen tarina. Tyypillisesti sarjakuvaromaanin tekijä on ns. auteur, eli sama henkilö sekä kirjoittaa että piirtää sarjakuvan ja luo näin vahvasti omaleimaisen kokonaisuuden. Yhden henkilön tekemässä sarjakuvaromaanissa taiteilijan vapaus saa parhaimmillaan todella kukoistaa.

Alison Bechdel. Kuva: Like.

Sarjakuvaromaani voi muodostua myös jatkosarjakuvasta, sillä esimerkiksi Hugo Prattin Corto Malteset on julkaistu alun perin jatkosarjakuvana, mutta albumeittain julkaistuna tarinat täyttävät loistavasti sarjakuvaromaaninkin kriteerit. Ilmiötä voisi verrata 1800-luvun jatkokertomuksiin, jotka tunnetaan nykyään parhaiten tiiliskiviklassikoina.

Esimerkki tyylilajista: Alison Bechdelin Hautuukoti. 

Taidesarjakuva

Pikkuisen epämääräinen termi, jota käytän kuitenkin toistuvasti niiden sarjakuvien kohdalla, joihin se tuntuu sopivan. Usein taidesarjakuvaksi kutsuttuja teoksia voisi määritellä jonkun toisenkin tyylilajin kautta. Kotimaisessa sarjakuvakentässä on paljon underground-perinteestä kummunnutta taidesarjakuvaa.

Reetta Laitinen. Kuva: Päiväkuvitelmia.

Esimerkiksi Ville Pirisen Yhesti yhes paikas -sarjakuvat sopisi tämän kategorian alle, sillä minialbumien tarinat eivät ole strippejä mutta eivät kyllä sarjakuvaromaaninkaan mittaisia. Pilapiirtäjänäkin kunnostautunut Ville Ranta tekee myös melkoisen taiteellisia sarjakuvia. Reetta Laitisen Kirjailijaa ja madamea voisi pituutensa puolesta pitää myös sarjakuvaromaanina, mutta albumi rakentuu yhden aukeaman mittaisista kohtauksista, ei yhtäjaksoisesta tarinan kuljettamisesta.

Taidesarjakuvalle tyypillisinä piirteinä voi pitää myös vapaamuotoisuutta ja kokeellisuutta. Esimerkiksi Hanneriina Moisseinen on tehnyt hienoja "käsityösarjakuvia", siis maalannut ja ommellut sarjakuvia kankaalle. Moisseisen töitä on esitelty taidemuseoissakin, kuvia näkee täältä.

Esimerkki tyylilajista: Reetta Laitisen Kirjailija ja madame.

Tietokirjasarjakuva

En ole ihan varma, miksi tätä tyylilajia voisi nimittää, mutta toivottavasti ”tietokirjasarjakuva” kertoo olennaisen. Sarjakuvamuodossa kun on julkaistu monenlaisia faktapohjaisia teoksia. Loistava tietokirjasarjakuva on Scott McCloudin Understanding Comics, joka on myös suomennettu nimellä Sarjakuva – näkymätön taide. Albumissa McCloud analysoi sarjakuvan kieltä ja havainnollistaa erinomaisilla esimerkeillä sarjakuvakerronnan mahdollisuuksia.

Myös Will Eisnerin The Plot - The Secret Story of the Protocols of the Elders of Zion sopii tähän kategoriaan, vaikka albumi sisältääkin dramatisoituja jaksoja. Eisner kertoo albumissa Siionin viisaiden pöytäkirjan väärennöshistoriasta.

Myös jo aiemmin mainittu Piitles liippaa läheltä tätä kategoriaa, sillä vaikka Piitles on kirjoitettu tarinan muotoon, perustuu se dokumentoituun faktatietoon.

Esimerkki tyylilajista: Scott McCloudin Understanding Comics.

Sarjakuvien ystävänä kehotan lämpimästi jokaista lukuharrastajaa tarttumaan antoisiin, upeisiin, mukaansatempaaviin ja ajatuksia herättäviin sarjakuviin. Valinnanvaraa kyllä löytyy!