Väinö Linna: Sotaromaani

WSOY piti lupauksensa ja pääsin mukaan arvostelijapalveluun, jonka kautta voin tilata itselleni kustantamon kirjoja. Kiitoksia sinne! Väinö Linnan Sotaromaani lähti ensimmäisten joukossa omaa hyllyäni kaunistamaan. Sotaromaanihan on Tuntemattoman sotilaan versio vuodelta 2000. Siihen on palautettu Tuntemattoman sotilaan käsikirjoituksesta karsittuja kohtia, jotka on merkitty kursiivilla lukemisen helpottamiseksi, sekä palautettu repliikit siihen asuun, missä Väinö Linna ne itse alunperin esitti. Kirjassa on erittäin mielenkiintoinen esipuhe, jossa käydään läpi toimitustyön perusteita ja muistellaan kirjan julkaisuprosessia ja vastaanottoa. Esimerkiksi tuo murreasun muokkaaminen oli minulle uutta tietoa. Olen Tuntematonta sotilasta aiemmin lukiessani ihmetellyt ja ihaillut Linnan kielikorvaa - kuinka tarkasti hän onkaan osannut jäljentää monenlaisia eri murteita. Nyt sain selville, että kymmenenteen painokseen kustantaja tilasi muutamalta murreasiantuntijalta oikoluvun, ja he kävivät muokkaamassa murrerepliikkejä "aidompaan" suuntaan. Onko tämä oikein vai väärin, mene tiedä. Loistava kielikorva Linnalla joka tapauksessa jo Sotaromaaninkin perusteella oli, sillä ei alkuperäisen käsikirjoituksen murrerepliikeissä mitään moitittavaa ole.

Karsittuja kohtia on vaihtelevassa määrin. Jonkun verran kirosanoja ja ilmeisesti rivoina pidettyjä naisjuttuja on karsittu. Kovin pahoja rivouksia nämä eivät ole, koska jo Linnan myöhemmässä tuotannossa, Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa, sanotaan asiat vähintään yhtä suoraan. Nykylukija ei siis näistä kauhistu. Lisäksi on poistettu jonkun verran viittauksia talvisotaan ja mm. Leniniin. Pisimmät poistetut kappaleet ovat niitä, joissa Linna arvostelee suorasanaisesti armeijan johtoa, yltiöisänmaallista Suur-Suomi-henkeä, joka omalta osaltaan lietsoi jatkosotaan ryhtymistä, ja sodankäynnin absurdiutta ylipäätään. Tuntemattoman sotilaan lukijalle Sotaromaani on juuri näiden seikkojen vuoksi ehdottoman suositeltavaa ja kiintoisaa luettavaa. Kirjan painopiste muuttuu himpun verran pasifistisempaan suuntaan noiden viimeksi mainittujen poistojen ansiosta. Sillä pasifistinen tämä sotakirja on. Se näyttää sodan älyttömyyden ja mielettömyyden koko raakuudessaan.

Luin itse Tuntemattoman sotilaan ensimmäisen kerran ollessani noin 17-vuotias. Tuolloin noin neljäkymmenvuotiaaksi ehtinyt kirja oli kasvattanut jo sellaisen myyttisen painolastin päälleen, että mielikuvani kirjasta etukäteen oli oikeastaan juuri sellainen, mitä vastaan Linna halusi taistella. Eli ajattelin kirjan olevan yltiöisänmaallista runebergilaista hehkutusta, jossa suomalaiset sankarit urhoollisesti kurittavat ryssää ja pelastavat maamme. No, tavallaanhan kirja sitä onkin. Tuo ensimmäinen lukukerta oli minulle myytin purkamista - ai tällainenkö tämä kirja onkin, tämähän on hyvä! Mieleen jäi myös hämmästys siitä, kuinka monta tuttua sanontaa kirjan sivuilta vastaan tuli. Tajusin vasta lukiessani, että ne ovat tuttuja nimenomaan kirjan ansiosta, yleistyneet sieltä suomalaiseen kielenkäyttöön. Lisäksi luin kirjaa ikään kuin oppikirjana jatkosodasta - tällaista se sota siis oli, tällaisia olivat suomalaiset sotilaat, näin jatkosota meni. Enpä usko olevani ainoa suomalainen, jolle näin on käynyt.

Pari kolme kertaa tuon jälkeenkin on tullut kirja luettua. Viimeisimmältä lukukerralta mieleen jäi toisenlainen oivallus. Että jos tämän kirjan antaisi sellaisen ihmisen käteen, joka ei tiedä mitään Suomen historiasta, ei hän tämän luettuaan tietäisi juuri mitään uutta Suomen jatkosodasta. Hän lukisi kirjaa absurdina kertomuksena, jossa joukko miehiä rynnistää metsään hirveällä kiireellä, majailee siellä pari vuotta ja lopussa painelee yhtä lujaa takaisin. Koko ajan joukosta kuolee väkeä, yksi kerrallaan, kunnes jäljellä on vain kourallinen alkuperäisistä päähenkilöistä.

Tällä lukukerralla kirja tulikin ahmaistua melko nopeassa tahdissa. Hyvän kirjan merkki on sekin, että tuntui, kuin kirjan sivulta olisi tullut koko ajan vastaan ihan uusia asioita. Ihailin tälläkin kertaa Linnan hienoa taitoa kuvata sodan järjettömyyttä. Kai aikuisilla miehillä olisi ollut parempaakin tekemistä kuin ryntäillä pitkin korpea milloin mistäkin mäennyppylästä tai puronvarresta tapellen. Sanon samaa kuin Huovisen Koirankynnen leikkaajaa lukiessani: sotasankareita ei voi olla olemassa ilman sotaa.

Kaikkein eniten tykkäsin, taas kerran, kuitenkin Linnan hienosta ihmiskuvauksesta. Siinäkin hän muistuttaa Huovista: molemmilla on taito ristivalottaa erilaisia ihmisluonteita läpikotaisin, nähdä samassa henkilössä niin vahvuudet kuin heikkoudetkin armottoman selvänäköisesti. Tuntemattoman sotilaan keskeiset henkilöhahmot on kuvattu todella taidokkaasti. Otetaanpa esimerkiksi suomalaisen kirjallisuuden positiivisin miessankari, Rokka. Ei ole kuin pari viikkoa siitä, kun Hesarissa mietittiin, miksi suomalaiset miehet kirjoittavat vain ahdistuneita, itkeskeleviä, puhumattomia, elämänsä viinalla pilaavia mieshahmoja. No Rokan Anttihan on juuri päinvastainen: optimistinen, puhelias, tarmokas. Hänellä on myönteinen minäkuva ja positiivinen elämänasenne. Rokan tulo juoneen mukaan parinsadan sivun jälkeen ikään kuin räjäyttää pankin. Mutta eivät kauaksi jää muutkaan: Koskela, jonka elämänhalun sota vie ja joka lopuksi tapattaa itsensä lähes turhan takia, Vanhala, joka kehittyy kirjan aikana ujosta sivustakatsojasta sanavalmiiksi hengennostattajaksi ja Määttä, perustuttu kainuulainen nuorimies. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että joku taho saisi tehdä tarinasta vaikkapa 26-osaisen tv-sarjan. (Tiedän, halpaa kuin saippua...) Siihen ei otettaisi pääosan esittäjiksi ketään kasvonsa kuluttanutta ammattinäyttelijää, vaan etsittäisiin oikeilta murrealueilta parikymppisiä harrastajanäyttelijäpoikia. Elokuvaksi typistettynä tarinaa joutuu liiaksi karsimaan, tv-sarjassa ehtisi herkutella kunnolla loistavilla repliikeillä ja tilannekomiikalla, kuten myös henkilöiden vastakkainasettelulla ja sodan etenemisellä.

Lisäksi Linna nostaa hienosti esille sen tosiseikan, että sodassa pärjäävä ihminen ja siviilielämässä pärjäävä ihminen ovat usein kaksi eri asiaa. Erinomaisia sivuhahmoja ovat sotamiehet Viirilä ja Asumaniemi. Viirilä on epähygieeninen, älyttömästi mölähtelevä korsto, joka kuitenkin sotimisessa voittaa monet siistimmät ja fiksummat, kuten Kariluodon, joka joutuu aika ajoin käymään kovia moraalifilosofisia keskusteluja itsensä kanssa. Loistavasti pärjää myös oppikoulusta sotaan lähtenyt Asumaniemi, joka ei ymmärrä edes pelätä, vaan ADHD-luonteen keskittymiskyvyttömyydellä nauttii nopeatempoisesta taistelemisesta täysillä. Voisin kuvitella että esimerkiksi Matti Nykäsen luonteella varustettu henkilö pärjäisi sotatilanteissa mainiosti. Ei ymmärtäisi pelätä tai filosofoida liikoja, menisi vain tilanteisiin täysillä mukaan ja jättäisi turhat mietiskelyt muille. Tosielämän sotilaista muistelen, että Lauri Törni oli hieman samaa sarjaa. Erinomainen sotilas, mutta melko kykenemätön siviilielämään. Noh, sotimisesta hän tekikin sitten elämänuran itselleen. Itse samaistuin kyllä lujaa myös Riitaojaan, joka alkaa pelätä sotaa niin paljon, että piileskelee taka-alalla eikä uskalla hoitaa edes omia velvollisuuksiaan.

Viihteen maailmassa kaikki ovat tottuneet siihen, että vaikka kuinka lujaa rytisisi, sankari selviää aina hengissä loppuun asti. Senköhän takia Tuntematon sotilas oli varsinkin ensimmäisellä lukukerralla niin hämmentävä kokemus? Niin monet läheisiksi käyneet henkilöhahmot kuolla kupsahtavat tarinan edetessä, usein täysin perustelemattomasti ja vailla näkyvää syytä. Juuri tämä kai tuokin sodan kokemuksen kirjan kautta niin lähelle - sitähän sota Linnan ydinporukallekin oli. Monta vuotta samassa porukassa kulkeneet kaverit kuolevat äkillisesti ja ennalta arvaamatta. Eikä näitä kuolemia ehditä sillä hetkellä suremaan jäädä, vaikka meno kävisi kuinka mielettömäksi. Itse pitää vain jatkaa.

Sotaromaanin jälkilämmöksi jäi mieliteko tarttua taas kerran Pohjantähteen. Sekin trilogia on tullut luettua jo pariin kolmeen kertaan, ja siitä pidän vielä enemmän kuin Tuntemattomasta sotilaasta. Pitäisi kai perehtyä myös Linnan elämäkertateksteihin. Mitenkähän tarkkaan hän lienee suunnitellut nämä merkkiteoksensa etukäteen? Esimerkiksi Koskelan taustoja valotetaan sen verran tarkkaan, että Pohjantähden tietyt juonenkäänteet käyvät ilmi jo tästä kirjasta. Noh, Pohjantähden uusintaluvun aika on varmasti taas jossain vaiheessa edessä - kuten epäilemättä myös tämän Sotaromaanin.

EDIT: Erinomainen tiivistelmä Tuntemattomasta sotilaasta on lappeenrantalaisessa wappulehti Hässissä vuonna 1998 julkaistu artikkeli Tuntematon teekkari.

Lue myös nämä:
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona
Onerva Hintikka - Kirsti Häppölä: Tuntematon emäntä