 |
| Kansi: Rasmus Snabb / Muotohiomo / Otava. |
Niinpä kirjan juoni onkin kai monelle ainakin kuulopuheista tuttu: suomalainen Mikko Virtanen vihaa Suomea ja suomalaisuutta ja haluaa kaikin keinoin tulla ruotsalaiseksi. Ymmärtämättömät ruotsalaiset maahanmuuttoviranomaiset eivät suostu noin vain vaihtamaan hänen kansallisuuttaan, joten Mikko - tai kohta puoliin jo Mikael - alkaa etsiä tehokkaampia keinoja. Tämän seurauksena hän päätyy valheiden ja rikosten polulle, mutta onnistuu selittelemään tekosensa itselleen parhain päin.
Kirja oli virkistävän kevyttä ja helppolukuista luettavaa - juuri sopivaa pimeään, lumettomaan arkeen. En ehkä nauranut ihan niin paljon kuin suurimmista kehuista olisin voinut odottaa, mutta hörähtelin kuitenkin useaan otteeseen ja viihdyin kirjan parissa. Ensi alkuun epäilin kirjan olevan vain pitkitetty vitsi, mutta tämä tunne hävisi kun Nousiainen vetäisi peliin kerrassaan yllättäviä juonenkäänteitä. Aina kun Mikko/Mikael tuntui joutuneen toivottomaan umpikujaan, hän pelastautui jollakin äkkinäisellä ja usein myös brutaalilla toimenpiteellä.
Aika raikkaasti Nousiainen onnistuu myös käsittelemään suomalaisia ja ruotsalaisia stereotypioita. Nauroin muun muassa kohdalle, jossa Mikko/Mikael ruotsalaisuuskoulutuksessaan oppii, että oikea ruotsalainen aina iloitsee Suomen menestyksestä.
Kirjan loppukäänne tuli hieman yllättäen ja tuntui vähän latistavalta, mutta käännettä seurasi vielä pieni jälkiseikkailu, jonka aikana Mikko/Mikael oppi taas uusia puolia itsestään.
Kirja toimi omassa lajissaan mainiosti: se oli vetävä ja sai minut tyrskähtelemään. Ei tämä minään kaunokirjallisuuden mestariteoksena mieleen jää, mutta eipä kai ollut tarkoituskaan. Jos johonkin pitäisi verrata tätä, niin ehkä Arto Paasilinnan varhaistuotannon miesseikkailut sopisivat verrokiksi, ja jotain huovismaistakin Nousiainen paikoin väläyttää. Lukupiirissä kirjaa verrattiin Torgrim Eggenin Sisustajaan ja kieltämättä ainakin temaattista yhteyttä löytyi päähenkilön kaikenkattavan elämänvalheen kautta.
Näin viime talvena KOM-teatterin esityksen ja se vaikutti melkein paremmalta kuin kirja. Juho Milonoff sai Mikko-Mikaelin hahmoon paljon sävyjä, komiikan lisäksi myös surua.
VastaaPoistaJotenkin oudolta tuntuu, että elokuvassa Mikkoa esittää ruotsalainen näyttelijä. Painotus on siinä varmaan enemmän romaanin loppupuolessa.
Minuakin ihmetyttää, miten ruotsalainen selviytyy uskottavasti suomalaisena, tuskin Suomeen sijoittuvia kohtauksia kokonaan karsitaan. No saa nähdä!
PoistaYksi parhaista romaaneista koskaan! Uskallan julistaa sen parhaaksi lukukokemuksekseni. Ehdoton suosikkini, Nousiaisen sarkasmi osuu
VastaaPoistaja uppoaa.
Hauska kuulla! :)
PoistaHulvaton ja yllättävä - lopun yllätyksestä voi tosin olla montaa mieltä, tyylilaji jotenkin vaihtui niin äkkiä, että lukijaparka hämmentyi. Nauroin kyllä monta kertaa, siis siihen asti kun ei enää naurattanut. Sisustaja on minusta paljon mustempi, ja siinä ei oikein tiedä, uskaltaako nauraa, huimempi käänteineen.
VastaaPoistaSamaa mieltä loppuyllätyksestä. Ja minustakin Sisustaja oli aika erityylinen.
PoistaOlipa mukava lukea tämä postaus, sillä pidän itsekin Vadelmavenepakolaisesta, mutta jostain kumman syystä teos jäi aikanaan kesken. Kun oli jäänyt kesken, ja aikaa kului, ei tuntunut enää mahdolliselta jatkaa samasta kohdasta. Nyt tuli intoa lukea kirja kokonaan alusta asti - ja loppuun saakka ;).
VastaaPoistaKiva kuulla! Lue ihmeessä, sopii hyvin jouluunkin kun tässä on useita joulukohtauksia. :)
Poista