Sallan lukupäiväkirja

Blogistanian Globalia -ehdokkaani

2012-02-01T10:00:00.061+02:00

Blogistanian Finlandian jälkimainingeissa syntyi myös sisarsarja, käännöskirjallisuudelle tarkoitettu Blogistanian Globalia. Joukossa on voimaa! :)

Olen lukenut melko vähän vuonna 2011 käännettyjä kirjoja, mutta lukemistani poimin parhaimmistoon nämä. Lista on aakkosjärjestyksessä, ei paremmuusjärjestyksessä.

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja

Aleksanteri Suuresta ja Aristoteleestä kertova romaani erottuu historiallisten romaanien massasta modernin kielensä ja kerrontansa ansiosta.

Suomentaja: Jaakko Kankaanpää

Suomennoksen taso: Keskitasoa parempi. Tuntuu siltä, että englannista suomennetaan kirjoja usein liian kirjaimellisesti. Kankaanpää ei tyrkytä anglismeja vaan kirja on luontevaa suomea, vaikka pieneltä englannin sivumaulta ei tämäkään suomennos ihan täysin ole välttynyt.

Benoît Sokal: Ensimmäiset tutkimukset

Tarkastaja Ankardon varhaisten sarjakuvaseikkailujen julkaiseminen suomeksi yksien kansien välissä on kulttuuriteko. Huumori on mustaa, piirrosjälkikin melkein yhtä synkkää.

Suomentaja: Juhani Tolvanen

Suomennoksen taso: Ihan hyvä. Ei kuitenkaan yllä aivan samalle tasolle kuin Heikki Kaukorannan suomennokset. Olen osan näistä tarinoista lukenut Tapiiri-sarjakuvalehdistä, mutta kokoelma ilmestyy yksien kansien välissä ensi kertaa vasta nyt.

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet

Ženja kuuntelee totuutta värittävien naisten tarinoita. Siinä sivussa lukija saa kuvan ajasta, jolloin Neuvostoliitto muuttui taas Venäjäksi.

Suomentaja: Arja Pikkupeura

Suomennoksen taso: Erinomainen. Elävää, ilmeikästä kieltä. Pari pikkuvirhettä bongasin, mutta suomennosten yleiseen tasoon nähden kokonaisuus oli todella hyvä.

Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät

Tässä minun ääneni hyvälle hömpälle. Weiner ei petä odotuksia, vaan Ikuiset ystävät oli vetävää ja viihdyttävää luettavaa, joka myös herätti ajatuksia. Kirjan tapahtumia ja henkilöitä olen pohtinut jälkeenpäinkin ja aion myös lukea kirjan joskus uudestaan.

Suomentaja: Aila Herronen

Suomennoksen taso: Kohtuullinen. Kommentoin käännöstä näin: "Dialogiin oli jäänyt minun makuuni liian kirjaimellista kääntämistä, kuten liiallista sinä-sanan hokemista, ja pari muutakin pientä kömpelyyttä silmiin osui." Ei suomennoksen lukeminen kuitenkaan liian tuskaisaa ollut vaan ihan mukiinmenevää.

Mielenkiinnolla odotan mitkä kirjat Globalian kärkeen nousevat... :)

Tammikuun luetut

2012-01-31T17:30:00.002+02:00

Katja Kettu. Kuva: Pertti Nisonen / WSOY.

Tammikuu alkoi komeasti bloggaajien yhteisellä ponnistuksella, Blogistanian Finlandialla, jonka voitti Katja Kettu Kätilö-kirjallaan. Ennakkona mainostettakoon, että Akateeminen Kirjakauppa lupautui ystävällisesti järjestämään palkinnonjakotilaisuuden Helsingin keskustan myymälässä. 16.2. klo 17.00 on Katja Kettu haastateltavana siellä - ja koska olen itse menossa haastattelemaan, voin vihjata että Kätilöstä tulee bloggaus sitä ennen. :)

Kisasta seurasi myös kaikkien aikojen kävijäpiikki blogiini. Hienoa oli myös huomata, että tempauksesta tehty lehdistötiedote ylitti uutiskynnyksen useiden lehtien nettisivuilla ja pääsi myös pariin paperilehteen. :)

Muuten tammikuun aikana tuli luettua kaikenlaista. Kolme sarjakuvaa - tai oikeastaan neljä, mutta neljättä haluan lukea vielä pikkuisen uudestaan ja blogata loppuviikosta. Bryan Talbotin Tuhman rotan tarina ei ole suotta pikkuklassikon maineessa. Scott McCloudin Understanding Comics analysoi sarjakuvan kieltä sarjakuvan keinoin. Fables 12: The Dark Ages jatkoi mehukkaasti Fables-sarjaa.

Äänikirjoja kuuntelin oikein kaksin kappalein, molemmat Agatha Christietä. Toivottavasti äänikirjaharrastuksesta tulee pitkäaikaisempikin! Kuolema Niilillä ja Idän pikajunan arvoitus olivat erinomaisen viihdyttäviä.

Vuosikatsaukseen kaipailemiani tietokirjoja tuli luettua nyt yksi. Ninja - The True Story of Japan's Secret Warrior Cult oli tutkija Stephen Turnbullin mielenkiintoinen ja sujuvalukuinen teos.

Romaaneja sain loppuun asti vain yhden, mutta se olikin sitä parempi: Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet. Puolitiehen taas jäi ennakko-odotuksista huolimatta Mihail Bulgakovin Morfiini ja muita kertomuksia.

Lisäksi ehdin tutkailla kevään kirjatärppejä ja vierailla Sibelius-Akatemian kirjastossa.

Mihail Bulgakov: Morfiini ja muita kertomuksia

2012-01-30T12:00:00.051+02:00

Kuva: Savukeidas.

Mihail Bulgakovin viime syksynä ilmestynyt novellisuomennoskokoelma Morfiini ja muita kertomuksia nousi henkiselle lukulistalleni heti, kun siitä kuulin, mutta vasta nyt sain aikaiseksi tarttua kirjaan, Blogistanian Globalian vauhdittamana. Ei kai vain tässäkin näy markkinoinnin merkitys - Savukeidas on pieni kustantamo eikä sillä taida olla varaa puffata julkaisujaan näyttävästi. Jos tämä olisi tullut isommalta kustantamolta, olisiko kirja pysynyt paremmin mielessä näkyvämmän markkinoinnin ansiosta? Mene tiedä.

Pieneksi yllätykseksi itsellenikin jouduin kuitenkin toteamaan, että tämä kirja ei minun Globalia-listalleni nouse, ei vaikka kuinka olisi Saatana saapuu Moskovaan -klassikostaan tunnetun Bulgakovin kynänjälkeä. En nimittäin jaksanut lukea tätä kokonaan, vaan aloittamisen jälkeen päädyin selailemaan kirjan läpi pikapläräyksenä, pysähtyen välillä lukemaan jonkin pätkän hieman keskittyneemmin.

Etukäteen erityisesti niminovelli Morfiini kiinnosti minua. Joudun taas korjaamaan sanomisiani, sillä Kohtalokkaat munat luettuani osasin yhdistää Nuoren lääkärin muistelmat elokuvafestivaaleilla näkemääni Morphia-elokuvaan, mutta vasta nyt sain varmuuden, että myös elokuvan morfiinitapahtumat perustuvat Bulgakovin omaan tekstiin. Elokuva kannattaa kyllä katsoa, jos suinkin tilaisuus tulee.

Kuva: morfiyfilm.ru

En siis voi suositella tätä kirjaa sillä perusteella, että olisin itse tempautunut vastustamattomasti kirjan imuun. Uskaltaudun silti tätä suosittelemaan Bulgakovista kiinnostuneille, varmaan joku toinen saa tästä irti enemmän kuin minä tällä kertaa. Vaikutelmakseni kuitenkin jäi, että kirja on kiinnostavampi osana Bulgakov-kaanonia kuin itsenäisenä taideteoksena. Ainakin kirjan jälkipuhe kannattaa lukea, siinä suomentaja Mika Rassi peilaa tiettyjä novellien tapahtumia Saatana saapuu Moskovaan -kirjan tapahtumiin.

Aiheet kyllä sinänsä olivat aika houkuttelevia, mutta jokin näissä nyt ei vaan vetänyt. Ehkä hieman harjoitelmamaisilta nämä tuntuivat. Tämäkin on epäreilu vertaus, koska varmasti jonkun toisen kirjoittamina nämä olisivat todella hyviä, mutta jos kirjailija on mennyt kirjoittamaan maailmankirjallisuuden merkkiteoksiin kuuluvan opuksen, niin sitäpä pitää sitten väkisinkin vertailukohteena... Kiinnostavimmasta päästä olivat kuvaukset vastamuotoutuneen Neuvostoliiton arjesta. Varakas mies haluaa pitää suuren asuntonsa itsellään, ja keksii kaikenlaisia temppuja virkamiesten tarkastusiskuja varten, nämä kun haluavat osoittaa ylimääräiset huoneet toisten kansalaisten asunnoiksi. Muuan nuorukainen saapuu Moskovaan ja on kiitollinen päästessään edes pieneen loukkoon majailemaan. Ympäröivää yhteiskuntaa ravisuttavat maailmanhistorian kuohut.

Mutta tosiaan, lueskelin tätä niin pintapuolisesti että tämän kummempaa sanottavaa ei edes ole. Harkitsin jo etten bloggaisi tästä ollenkaan, mutta toisaalta kiinnostaisi kuulla onko jollakin toisella tästä kokemuksia. Sitä paitsi Bulgakov on niin tärkeä kirjailija, että jos tämä tuore suomennos tätä kautta löytää tiensä jonkun toisen, kirjaa enemmän arvostavan lukijan käsiin, niin hieno homma. :)

Lue myös nämä:
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Mihail Bulgakov: Kohtalokkaat munat
Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet

Bill Willingham - Mark Buckingham - Peter Gross - Andrew Pepoy - Michael Allred - David Hahn: Fables 12. The Dark Ages

2012-01-29T12:00:00.081+02:00

Kuva: Vertigo.

Jouluna mässäilin kolme osaa Fablesia kerralla. Luulin jo, että tässä olisi tullut pitempikin tauko ennen seuraavaa osaa, mutta ei mahtanut mitään... Fables-hinku kasvoi taas niin, että piti panna osa 12 kirjastosta varaukseen. Hiljattain Fablesin fanijoukkoon on liittynyt myös Kujerruksia-blogin Linnea.

Koska osassa 11 saatiin päätöksen iso tarinalinja, hieman emmin osan 12 aloittamista. Entäs jos tämä onkin ihan huono? Väkisin venytetty jatko-osa? Vaan kovan luokan tarinankertoja Bill Willingham ei onneksi pettänyt. Ensimmäisten Fablesien äärellä vertasin tyyliä saippuaoopperaan, ja eräässä mielessä vertaus on jälleen paikallaan. Willingham heittää melko monet legopalikat sikin sokin ja ryhtyy kokoamaan niitä aivan uuteen asentoon. No näinpä pitäisi tarinaan löytyä taas aivan uusia virityksiä, kun ei voi jäädä junnaamaan vanhoja latuja. Tarinassa voi nähdä poliittisiakin vertauksia, esimerkiksi Yhdysvaltain selkkaukset Irakissa viime vuosina tulevat mieleen.

Uusi pahiskin kuvaan ilmestyy, saa nähdä kuinka kiinnostava. Enpä nyt kuitenkaan halua kovin paljon varsinaisista juonenkäänteistä kertoa, sillä Fables kannattaa nautiskella kronologisessa järjestyksessä.

Kenties kiinnostavinta antia tässä albumissa oli muutama kutkuttava intertekstuaalinen täky. Kirjalliset viittauksethan ovat sinänsä Fablesin perusainesta. Meidän maailmaamme paenneet iättömät satuhahmot ovat perustaneet oman pikku kommuuninsa New Yorkiin, ja hupia on irronnut siitä, kun seuraa miten Willingham hyödyntää lapsuuden satukirjojen sankareita modernissa maailmassa. Mutta tässä osassa oli muutamakin kohtaus, jotka oikein jäivät häiritsemään mieltä... Tunnistan... en tunnista... tunnistan... en sittenkään tunnista! Onneksi on netin hakukoneet, niin voi paikata aukkojaan sivistyksessä.

Ihmissuhdekiemurat eivät ole sarjan pääosassa, mutta merkittävässä osassa kumminkin. Tässäkin osassa suhteita luodaan ja selvitellään. Jäin miettimään satuhahmojen henkistä ikää. Monet hahmot ovat satoja, jotkut jopa tuhansia vuosia vanhoja. Silti ainakin ne hahmot, jotka fyysisesti näyttävät parikymppisiltä, tuntuvat olevan sellaisia myös henkisesti. Luulisi että satojen vuosien aikana ehtisi kehittyä myös henkisesti sen verran, että pahimmat nuorten tunnesekasotkut olisivat jääneet taakse, mutta ei. Säätöä, sekoilua ja tyhmiä päätöksiä riittää. Ensimmäinen tulkintani: tällainen ihmisluonto on, sillä jos reaalielämässäkin kypsät keski-ikäiset osaavat sössiä ihmissuhteensa mitä lapsellisimmilla tavoilla piloille, niin mikäpä ettei sama meno jatkuisi vielä viidensadan vuoden päästäkin, jos pysyisimme fyysisesti ikinuorina. Toinen tulkintani: Willingham ei ole edes halunnut kirjoittaa toisenlaista lähestymistapaa ihmissuhdesekoiluihin, koska ne ovat draamallisesti niin toimivaa ainesta ja aina kiinnostavaa luettavaa.

Eräs pikku sivujuonne herätti kiinnostuksen. Syntyyköhän tästä jatkossa jonkinlainen isompi kuvio? 13. kerroksen noitia johtava Frau Totenkinder pohtii eräässä kohtauksessa näin:

Tarinoiden ja Fablesin hahmojen syntymäjärjestys on askarruttanut minua ainakin Mowglin suhteen. Mowglin hahmon luominen tiedetään tarkasti, toisin kuin vaikkapa Lumikin. Rudyard Kiplingin ensimmäinen Mowgli-tarina ilmestyi vuonna 1893. Fablesissa ei tosin ole tähän mennessä näytetty Mowglia yhdessäkään kohtauksessa, jonka voisi ajatella sijoittuvan tätä varhaisemmalle ajalle. Mutta saa nähdä ottaako Willingham tämän aiheen jatkossa käsittelyyn vai oliko tämä vain yksittäinen heitto.

Vakiopiirtäjä Mark Buckingham oli kuvittamassa vain paria tarinaa. Toivottavasti jatkossa hän pääsee taas enemmän esille. Vaihtelevat piirtäjät toki muistuttavat mukavasti, että satuhahmoista riittää tulkintoja joka lähtöön, mutta Buckingham on kyllä jo vakiinnuttanut asemansa ainakin minun mielestäni. Esimerkiksi David Hahn - kuvan esimerkkiruutujen taiteilija - piirsi jotkut hahmot jopa häiritsevän erituntuisiksi kuin Buckingham.

Fables-albumeja on tähän mennessä ilmestynyt 16 kappaletta, joten en tiedä pitäisikö tässä ruveta vähitellen himmailemaan lukutahtia, että valikoimaa riittäisi pitempään... No, muutamia hyviä isojen tarinalinjojen pohjustuksia tässä osassa kyllä tuntui syntyvän, joten saa nähdä kauanko malttaa mielensä ennen seuraavaa osaa.

Lue myös nämä:
Scott McCloud: Understanding Comics
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 4 - Leviathan
Bill Willingham - Mark Buckingham: Fables 7: Arabian Nights (and Days) & Fables 8: Wolves

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

2012-01-27T09:00:00.126+02:00

Kuva: WSOY.

Äänikirjana kuuntelemani Kuolema Niilillä oli sen verran positiivinen kokemus, että hain kirjastosta pari äänikirjaa lisää heti sen perään. Idän pikajunan arvoitus - joka inspiroi minua Copycat-kisassakin - oli ennakkokäsitykseni mukaan eräs Christien tunnetuimpia dekkareita ja klassikon asemassa. Alkuteos Murder on the Orient Express ilmestyi vuonna 1934.

Tässäkin äänikirjassa oli lukijana Lars Svedberg. Levynkannen tiedoista kävi ilmi, että äänitys on tehty jo vuonna 1986. Silloinhan äänikirjoja piti kuunnella kasetteina. Cd-paketti vie kyllä paljon vähemmän tilaa kuin kasettipakkaus. Ja taitaapa aika moni äänikirja olla saatavilla mp3-muodossakin, siis ihan laillisestikin.

Nautin kuunnellessani samoista seikoista kuin viimeksikin. Svedberg on eläytyvä ja hyvä lukija, ja koska kirjassa on paljon dialogia, pääsee Svedberg loistamaan ääninäyttelijänä. Junamatkan tunnelma ja henkilöiden luonteenlaatu välittyi todella hyvin.

Kirjassa oli seitsemän levyä, kaksi vähemmän kuin Kuolema Niilillä -äänikirjassa. Lyhyempi kesto näkyi siinä, että tässä ei ollut samankaltaista pitkää pohjustusta kuin Niilissä. Hercule Poirot nousee Istanbulissa idän pikajunaan, junassa tapahtuu yöllä murha, junan matkanteko pysähtyy syrjäseudulle runsaan lumentulon vuoksi (hei, tämähän on kuin VR nykyään) ja Poirot alkaa selvitellä murhaa. Kuten Niilissäkin, on Poirot'lla tässäkin tarinassa sopiva sidekick - hänen ystävänsä, junayhtiön johtajistoon kuuluva herra Bouc. Hän tietenkin toivoo Poirot'n selvittävän murhan ennen matkan jatkumista, jotta hänen yhtiönsä ei joudu ikävään valoon.

Aivan kirjan loppumetreille asti ehdin hieman epäillä kirjan klassikkostatusta. Murhan ratkominen tuntui melko perinteiseltä ja suoraviivaiselta. Matkustajat kuulusteltiin, Poirot analysoi johtolankoja, epäilyjä heitellään välillä yhden ja välillä toisen matkustajan päälle... Mutta kirjan loppuluvussa olin vaikuttunut. Kyllä, Christie tiesi mitä teki. Tämä on todella ansainnut paikkansa dekkariklassikkojen joukossa.

Vihjeitä eri henkilöiden syyllisyydestä heitellään tehokkaasti. Huomasin kirjan loputtua ihmetteleväni, että millähän perusteella olin oman ratkaisuehdotukseni ehtinyt luomaan. Melko alkupuolella kirjaa minulle syntyi mielikuva, että "juujuu, tässä on tehty niin ja näin, miksei Poirot sitä nyt muka huomaa", eikä mielikuvani ollut lainkaan oikea. Ryhdyin sitten miettimään, että kuinkahan tällaisia arvoitusdekkareita kannattaa kirjoittaa. Pitääkö lähestyä tarinaa kahdesta suunnasta, kirjoittaa sekä alusta loppuun ja sitten lopusta alkuun, jotta osaisi asettaa oikean määrän vihjeitä oikeaan paikkaan? Löytyisiköhän jostakin Christien haastattelu dekkarinkirjoitustekniikkaan liittyen...

Samalla ehdin taas hieman pohtia Christien tyyliä. Vaikka tämäkin kirja on siinä mielessä ajaton, ettei se tunnu vetävyytensä ja tyylinsä puolesta tippaakaan vanhentuneelta, on kirjan ajankuva selvästi vanhaan maailmaan sijoittuvaa. Tässäkin kirjassa on tiukat rajat yhteiskuntaluokkien kesken. Christien maailmankuvassa "parempien perheiden" väki tuntuu olevan itsestään selvästi arvokkaampaa ja tärkeämpää kuin "huonompi väki", esimerkiksi palvelijat. Näin nykyaikana, kun tasavertaisuudesta ainakin puhutaan paljon, tuntuu tämä luokkajako jopa silmiinpistävältä. Yhteiskuntaluokkien staattisuus näkyy tietyissä kohtauksissa erinomaisesti. Eräänä johtolankana on nenäliina, ja Poirot käyttää pitkät puheenvuorot analysoidessaan sitä, kenelle nenäliina on kuulunut. Hän sulkee pois epäiltyjä varsin reippaalla kädellä arvioidessaan nenäliinan tyyliä ja verratessaan sitä matkustajien säätyihin. Tässä ainakin huomaa, että tavarat ovat kyllä jollakin lailla "tasa-arvoistuneet" 2000-luvulle tultaessa. Jos nykypäivänä murhapaikalta löytyisi vaikka Louis Vuittonin laukku, ei voisi tehdä kovin yksiselitteisiä johtopäätöksiä sen omistajasta. Kyseessä saattaisi olla varakas rouva, muotibloggaava pätkätöitä tekevä opiskelija tai jopa lähiöpissis.

Toinen pohtimisen arvoinen seikka oli henkilökuvaus. Christien kuvaa ihmisiä niukasti ja taloudellisesti. Junan matkustajat edustavat useita eri kansallisuuksia. Henkilöhahmojen tyypittely kansallisuuksien mukaan on melko stereotyyppistä. Italialainen levittelee sormiaan, huudahtelee ja lavertelee, amerikkalainen rouva on kovaääninen ja arvostelee vierasmaalaisia tapoja, englantilaisupseeri ei ole edes kolmenkymmenen Intiassa vietetyn vuoden jälkeen oppinut minkäänlaista vieraiden kulttuurien arvostamista. Silti henkilöt - ainakin näin äänikirjasta kuunneltuna - ovat eläviä. Ehkäpä tämä johtuu juuri siitä, että heitä ei taustoiteta liiaksi, vaan he kertovat itsestään lähinnä dialogin kautta? Tällöin kirjailija ei selitä henkilöhahmojaan liikaa, vaan kun dialogi on luontevaa, syntyy rivien välissä riittävästi kiinnostavuutta ja elävyyttä. Tällöin kirjan henkilöt tuntuvat kokonaisilta ja ehyiltä reippaasta tyypittelystä huolimatta.

Varsinkin kirjan alkupuolella mietin taas kerran dekkarien perusolemusta. Miksi murha kiinnostaa? Tässäkin tarinassa heti alkupuolella ihminen kuolee, mutta varsinkin Hercule Poirot itse ei tunteile tapahtuneen edessä yhtään, vaan ryhtyy heti kylmästi analysoimaan faktoja. Matkustajat toki ensin voihkivat tilanteen kauheutta, mutta aika äkkiä järkytyksen tunteet vaihtuvat paljon itsekkäämpiin tunteisiin: joku koettaa peittää innostustaan "skandaalin" näkemisestä, toinen harmittelee tapaamisesta myöhästymisestä, junayhtiön johtaja pelkää tapauksen heikentävän liiketoimintaa... Vaikka sellaisiahan me ihmiset taidamme olla, hiukankin kaukaisemmat ikävät asiat eivät riitä herättämään empatiaa kovinkaan pitkäksi aikaa.

Nykydekkareihin verrattuna virkistävää on sekin, että väkivaltaa tässä tarinassa ei murhaa lukuun ottamatta esiinny lainkaan. Väkivaltakuvaukset ovat toki oikein käytettynä toimiva osa fiktiota siinä missä seksikohtauksetkin, mutta kenties lukuisat takaa-ajo- ja tappelukohtaukset tv-sarjoissa, elokuvissa ja kirjoissa ovat jo kyllästyttäneet ainakin minut. Poirot ratkaisee rikoksen ajattelun keinoin.

Kirjan on suomentanut Leena Karro, suomennosvuotta ei kerrota. Pientä päivittämistä suomennos vaatisi, vaikka kokonaisuus olikin miellyttävää kuunneltavaa. Välillä hassut pikkuerheet töksähtivät korvaan: "Olen hänen persoonallinen ystävänsä." "Saanko tehdä teille persoonallisen kysymyksen?" Varmaankin läheisestä ystävästä ja henkilökohtaisesta kysymyksestä on kyse. Lisäksi jäin miettimään - taas kerran - englanninkielisten kohteliaiden korulauseiden kääntämistä. "Olette hyvin rakastettava", toteaa Poirot ylhäiselle venäläisruhtinattarelle, kun tämä sallii matkatavaroidensa tarkastuksen. Ei kuulosta kovin luontevalta suomeksi. Alkukielinen ilmaisu lienee ollut "You are very amiable" tms, joka tässä kontekstissa onkin englanniksi aivan luonteva kohteliaisuus. Vaan entä suomeksi? Olisiko voinut kääntää vaikkapa "Hyvin ystävällistä teiltä"? Vai mitenkähän tuon osuvasti kääntäisi...

Erinomaiset "jälkipelit" tämänkin Christien lukemiselle löytää englanninkielisestä Wikipediasta. En tarkoituksella linkitä tähän nyt mitään sivuja, koska ei kannata spoilata itseään ennen lukemisesta - jos joku haluaa niin tehdä niin googlettamallahan nämä lisätiedot löytää. Päädyin lukemaan toisen klassikkodekkaristin, Raymond Chandlerin esseetä The Simple Art of Murder vuodelta 1950. Chandler vertaa dekkarityylejä ja lempeästi myös kritisoi klassisten englantilaisdekkarien suosiota:

"But fundamentally it is the same careful grouping of suspects, the same utterly incomprehensible trick of how somebody stabbed Mrs. Pottington Postlethwaite III with the solid platinum poignard just as she flatted on the top note of the Bell Song from Lakmé in the presence of fifteen ill-assorted guests; the same ingenue in fur-trimmed pajamas screaming in the night to make the company pop in and out of doors and ball up the timetable; the same moody silence next day as they sit around sipping Singapore slings and sneering at each other, while the flat-feet crawl to and fro under the Persian rugs, with their derby hats on."

Ympäri mennään, yhteen tullaan - Chandler itse kuului "kovaksikeitetyn" dekkarityylin edustajiin, joten hänen nyrpistelynsä ymmärtää. Vaan näin vuonna 2012 Christien kirjojen rauhallinen tyyli ja hienostunut miljöö tuntuvat jostain syystä paljon vetoavammilta kuin karkeampi dekkarityyli.

Lue myös nämä:
Agatha Christie: Kuolema Niilillä
Agatha Christie: Helmeilevä kuolema
Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet

2012-01-24T21:18:00.002+02:00

Kuva: Siltala.

Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet on kiinnostanut jo pitkään, mutta vauhtia lukemiseen tuli paristakin syystä. Kiinnostuksen herättivät jo vajaa vuosi sitten Inan ja Hannan bloggaukset. Vauhtia taas tuli kahdestakin syystä: olen lukenut Globalia-äänestykseen kelpaavia kirjoja niin vähän, että pitää hieman kasvattaa ehdokkaiden määrää, ja lisäksi Siltalan kevätjulkaisuissa on tulossa jo seuraava suomennos Ulitskajalta, joten hoidetaanpa tämä ensimmäinen alta pois! Ulitskajan lukeminen oli näköjään siinäkin mielessä paikallaan, että tähänastiset Venäjä-tägin alle kertyneet venäläiskirjailijat ovat kaikki olleet miehiä.

Kestovalitukseni käännöskirjoja lukiessani on suomen kielen taso. Olenkin ilahtunut voidessani kehua täysin rinnoin suomentaja Arja Pikkupeuran käännöstä Naisten valheissa. Huomasin muutaman sivun lukemisen jälkeen aivan kuin hengähtäväni helpotuksesta: tämän käännöksen parissa ei tarvitse kompastella kömpelyyksiin eikä ärsyyntyä kielivirheistä. Tällaisia käännöksiä soisi lukevansa enemmänkin: kielenkäyttö on värikästä ja sujuvaa, melkein kuin lukisi suoraan suomeksi kirjoitettua kirjaa. Helmet-kirjastosta löytyy tämä kirja alkukielellä, Skvoznaja linija -nimisenä. Tekisi hirveästi mieli kokeilla lukea tätä venäjäksi, ja kokeillahan toki aina voi, mutta järki sanoo että tämä on varmasti vaativampaa luettavaa kuin Djadja Fjodor, joten luultavasti haukkaisin liian ison palan.

Alun perin vuonna 2003 ilmestynyt kirja on muodoltaan novellikokoelman ja romaanin välimaastossa. Kehyshenkilönä on Ženja ja ajallisesti kirja kattaa parikin vuosikymmentä. Alkupuolella Ženja on lähes sivuhenkilö, mutta mitä pitemmälle edetään, sitä enemmän Ženja itse pääsee esiin.

Nimensä mukaisesti Naisten valheissa ovat pääosassa naisten kertomat värikkäät tarinat. Kenties kertojille itselleen sana "valhe" olisi liian leimaava - useimmat kertovat omia elämäntarinoitaan, yleensä melko värittyneellä tavalla, mutta lähes aina itse omiin tarinoihinsa uskoen. Ženja kuuntelee, nuorena kannustaen ja eläytyen, vanhemmiten jo aika kyynisenä ja epäuskoisena.

"Ljalja käy Ženjan luona lähes joka viikko, kertoilee taiteilijasta, ja kaikki hänen kertomansa saa Ženjan vakuuttumaan siitä, että tämä kammottava suhde on melko vahvaa laatua - jos perheellinen mies on valmis ottamaan riskin ja tapailemaan viikoittain kotonaan alaikäistä rakastajatarta, hän on todellakin järjiltään. Ehkäisypillerit, sivumennen sanottuna melko kalliit, Ženja ostaa luonnollisesti ilman Milan apua, antaa ne Ljaljalle ja käskee ottaa joka päivä, yhtään väliin jättämättä... Ostamistaan pillereista huolimatta Ženja kokee hirvittävää levottomuutta vastuustaan. Hän ymmärtää, että jotain on tehtävä ennen kuin skandaali puhkeaa, mutta ei tiedä, miltä suunnalta puuttuisi asiaan."

Rakenteensa ansiosta kirja sopi loistavasti pätkittäin luettavaksi, tyypillisesti luin yhden luvun eli yhden tarinan kerrallaan. Tarvitseeko sanoakaan, että tykkäsin kirjan tyylistä. Ulitskaja sekoittaa huumoria, neuvostoarkea, 90-luvun venäläisarkea, yhteiskuntakritiikkiä ja peri-inhimillistä ihmisten välistä kanssakäymistä kaikkine kiemuroineen. Kenties eniten pidin tarinasta Onnekas sattuma, jossa eletään jo Neuvostoliiton hajoamisen jälkeistä aikaa. Ženja saa kutsun Sveitsiin, tehtävänä osallistua elokuvadokumentin tekoon. Aiheena ovat Sveitsissä työskentelevät venäläiset prostituoidut. Herra ohjaaja on vähintäänkin sekopää, Ženjan kohtaamat prostituoidut valehtelevat silmät päästään eikä mikään muukaan tunnu olevan ihan sellaista kuin piti. Kylmäpäinen ja rauhallinen Ženja onneksi sumplii omat asiansa kuntoon.

Seuraava, huhtikuussa ilmestyvä Ulitskaja-suomennos on nimeltään Medeia ja hänen lapsensa. Sitä kuvaillaan näin: "Viisaan Medeian muistot, perheen kohtalot ja 1900-luvun Venäjän historia peilautuvat komeasti Ulitskajan nyansoidussa, psykologisesti tarkkanäköisessä proosassa." Kunhan ei vaan pitäisi lukea sitäkin!

Lue myös nämä:
Leo Tolstoi: Anna Karenina
Fjodor Dostojevski: Idiootti
Eduard Uspenski: Djadja Fjodor, pjos i kot

Scott McCloud: Understanding Comics

2012-01-21T17:58:00.001+02:00

Kuva: Amazon.

Kehaisin jo aiemmin sarjakuviin erikoistunut Fennica Comicsia. Joulupukin tuomalla lahjakortilla valitsin liikkeen runsaasta tarjonnasta sarjakuvapiirtäjä Scott McCloudin jo vuonna 1993 ilmestyneen sarjakuvaoppaan Understanding Comics. Toisena ostoksena Fennicasta lähti mukaan kovakantinen 1001 Nights of Snowfall.

Minusta tuntuu, että minun olisi "pitänyt" tuntea McCloudin teos jo ennestään, mutta niinpä sitä vaan on aukkoja sarjakuvasivistyksessä. Onneksi tuli paikattua! Understangin Comicsin alaotsikko on The Invisible Art, hauska paradoksi, sillä onhan sarjakuva visuaalinen taidemuoto, ei suinkaan näkymätön. Mutta McCloud lähestyy aihetta niin monelta kantilta, että myös alaotsikkoa voi tulkita useilla tavoilla.

Kun kirjablogeissa on alettu lukea yhä enemmän myös sarjakuvia, herää silloin tällöin keskustelua siitä, "miten" sarjakuvia pitäisi lukea. Kun Jenni luki Näkymättömät kädet, kommentoin asiaa näin:

"Sarjakuvan lukutaidosta herää aika ajoin kysymyksiä. Tavallaan jännä, koska nykyajan mediakulttuuria syytellään liiasta visuaalisuudesta. En muista koskaan kenenkään murehtineen, ettei osaisi katsoa tv-sarjaa tai elokuvaa. :) Mielestäni sarjakuvien lukemisen aloittaminen ei vaadi sen kummempia taitoja kuin kirjankaan lukeminen tai telkkarin katsominen."

Haluan muistuttaa tästä sen takia, etten toivo yhdenkään sarjakuvanoviisin tarttuvan McCloudin oppaaseen vain ahdistuakseen sen analyyttisyydestä. Ei sarjakuvia "pidä" lukea yhtään millään lailla. Koin kuitenkin itse saavani Understanding Comicsista paljon irti. Minä olen lukenut sarjakuvia kaiken ikäisenä, välillä intensiivisemmin, välillä harvemmin. Siinä mielessä Understanding Comicsin lukeminen oli "helppoa", että esimerkit olivat tuttuja. Jos joku sarjakuvia vähän lukenut haluaa käynnistää sarjakuvasuhteensa tutustumalla ammattilaisen analyysiin sarjakuvan kielestä, kannattaa tutustua tähän oppaaseen. Mutta jos on sellainen lukija, joka ahdistuu liiasta analyysistä, ei välttämättä kannata aloittaa sarjakuvauraa tällä, vaan ryhtyä suoraan lukemaan sarjakuvatarinoita. Tai sitten voin suositella hieman helpommin lähestyttävänä oppaana Paul Gravettin teosta Sarjakuvaromaani ja miten se voi muuttaa elämäsi.

McCloud lähestyy sarjakuvaa taiteenlajina sarjakuvan keinoin. Lukuja on yhdeksän. Lähestymistapa on kokonaisvaltainen: kun tarkastellaan sarjakuvan historiaa, käydään läpi mayojen kuvakirjoitus, egyptiläisten hieroglyfit, kivikauden luolamaalaukset ja kirjoitustaidon synty. Taiteen "vastaanottajassa" herääviä reaktioita käsitellään perusteellisesti. Olisi mukava kuulla jonkun psykologin mielipide tästä kirjasta. Itse en ole perehtynyt psykologiaan tieteenä lainkaan, mutta tässä on paljon aineksia, jossa tarkastellaan ihmisen psyyken toimintaa - mielikuvien syntymistä, tunteiden syntymistä, ajan ja tilan tajua... Hämäriä muistikuvia nousi mieleen myös taideaineiden kurssilta, jota opiskeluaikana suoritin, ja jossa käsiteltiin mm. montaasia.

Eräs avainkäsite on closure. Nettisanakirja ehdottaa suomennokseksi mm. sanaa sulkeuma, mutta kuvittelisin että tälle asialle on mahdollisesti jokin vakiintunut suomenkielinen termi. Käsitteellä tarkoitetaan osapuilleen sitä, että ihminen tekee mielessään päätelmiä kahden erillisen asian perusteella. Jos näkee ensin kuvan perunasta ja sen jälkeen kuvan kuoritusta perunasta, todennäköisimmin päättelee, että peruna on kuorittu. Ihmismieli rakentaa loogisia tarinoita kohtaamistaan asioista. Tämän varaanhan moni taideteos rakentuu - toisistaan riippumattomatkin asiat alkavat vaikuttaa järkevältä tapahtumaketjulta, kun ihminen ryhtyy tulkitsijaksi. Closure syntyy itsestään - on vaikea sulkea mielestään pois asioita, joihin assosioi merkityksiä. Jos vaikka näkee tutun hampurilaisketjun logon, herää mielessä taatusti jonkinlaisia mielikuvia hampurilaisiin tai hampurilaisyritykseen liittyen.

Minulle erityisen mielenkiintoisia olivat jaksot, joissa McCloud käsitteli ajan kuvaamista sarjakuvailmaisussa. Monia pieniä huomioita en ole tullut koskaan pohtineeksi, vaikka ne nyt luettuina aivan järkeenkäyviltä tuntuivatkin. Kuinka arvioidaan, paljonko aikaa jokin kohtaus vie? Voiko sarjakuvan yhdessä ruudussa olla meneillään monta erilaista ajan kestoa samalla kertaa? McCloud myös valaisi oivallisesti ajan ja tilan keskinäistä suhdetta sarjakuvailmaisussa. Samoin sarjakuvailmaisun kehittyminen eri maissa kiinnosti. McCloud vertasi esimerkiksi samaan aikaan tehtyjä amerikkalaisia toimintasarjakuvia, eurooppalaisia sarjakuvaklassikoita ja japanilaista mangaa ja analysoi eroja näiden ilmaisumuodoissa.

Sarjakuvamuotoinen sarjakuvaopas toimi parhaalla mahdollisella tavalla, sillä monet ilmiöt havainnollistuivat hyvin, kun McCloud piirsi ja näytti, mistä on kyse. Eräs luku onkin nimeltään Show and tell. Mainio esimerkkisarjakuva syntyi siten, kun ensin tarina kerrottiin pelkillä kuvilla, sitten pelkällä tekstillä, ja sen jälkeen erilaisilla tekstin ja kuvan yhdistelmillä. Kertovatko kuvat ja sanat samoista asioista? Tämä on usein kaikkein tylsin sarjakuvatyyli. Kertovatko kuvat ja sanat eri asioista? Mihin suuntiin tarina muuntuu, jos kuvia tai sanoja viedään eri suuntiin?

Oppaassa käsiteltiin myös taidehistoriaa ja visuaalisen taiteen muotoja. 1990-luvun alussa Internet-kulttuuri oli vielä marginaalissa, mutta kenties nettikulttuuriin paneudutaan McCloudin myöhemmissä sarjakuvaoppaissa, joista löytyy tietoa hänen kotisivuiltaan. Mutta mielestäni Understanding Comics antaa eväitä myös muun visuaalisen kulttuurin kuin pelkän sarjakuvan tulkitsemiseen.

Lueskelin opasta aika kauan, mutta ei tätä tarvitse ahmaista kerralla, eikä välttämättä edes kokonaan, vaan tähän voi mainiosti tutustua paloittain. Arvioin, että tähän teokseen minun kannattaa palata myöhemminkin.

Lue myös nämä:
Hugo Pratt: Samarkandin Kultainen talo
Art Spiegelman: Maus
Frank Miller: Batman - yön ritari

Stephen Turnbull: Ninja - The True Story of Japan's Secret Warrior Cult

2012-01-19T09:00:00.077+02:00

Ninjoja tulee populäärikulttuurissa vastaan joka puolella. Viime vuosien tunnetuin esimerkki ovat varmaankin Quentin Tarantinon Kill Bill -elokuvat. Jostakin syystä minulle tuli joulun alla innostus perehtyä ninjoihin vähän enemmän ja tsekkasin kirjaston tietokirjatarjonnan. Helmetin haku ehdotti Stephen Turnbullin kirjaa Ninja - The True Story of Japan's Secret Warrior Cult vuodelta 1992. Koska "tietokirjoina" julkaistaan vaikka minkälaista huttua, tein pikatsekkauksen kirjasta netissä, ja Amazonin kehut vakuuttivat. Herra Turnbullin kotisivuilta löytyy mielenkiintoista lisätietoa hänen Japani-tutkimuksistaan.

Kirjassa on vain 150 sivua, mutta luin tätä aika pitkään. Tuhti tietoannos tuli jo muutaman sivun lukemisesta, niinpä tämän kirjan kanssa kannatti soveltaa monikirjataktiikkaa. Turnbullin tyyli on kyllä nautittava - kuten sofistikoitunut britti ainakin, hän kirjoittaa sulavasti etenevää tekstiä ja viljelee myös ironiaa ja kuivaa huumoria. Ja siitä tietää lukevansa hyvää tietokirjaa, kun kirjoittaja nostaa näkyviin myös tiedon rajat: ottaa kantaa epävarmoihin tutkimustuloksiin, vajavaisiin lähdeaineistoihin tai erilaisiin tulkintamahdollisuuksiin.

Kirjassa on kaksi päälinjaa. Ensin käydään läpi historiallista ninjatietoa kronologisesti. Sen jälkeen tarkastellaan, miten ninjasta muotoutui populäärikulttuurin suosittu hahmo: salaperäinen kamppailulajien taitaja. Oikeastaan kirjan alaotsikko The True Story of Japan's Secret Warrior Cult on populistisempi kuin kirjan sisältö, sillä Turnbull purkaa taitavasti lukijan silmien eteen japanilaisten kronikoiden historiankirjoituksen ja niiden kuvaukset ninjoista. Usein nämä aikalaisraportit ovat aika kaukana elokuvien tai sarjakuvien ninjamytologiasta.

Kirjan alkupuolella käydään läpi japanilaista samurai-ideologiaa sekä Sun Tzun vaikutusta japanilaisiin sotilasstrategioihin. Voimakkaiden kunniakäsitysten määrittämän samurain rinnalla ninja näyttäytyy samuraiaatteen pimeänä puolena: salakähmäisenä likaisten keinojen käyttäjänä. Mutta itse asiassa koko ninja-sana tuntuu anakronistiselta Turnbullin kirjan perusteella. Hänen siteeraamansa japalaiskronikoitsijat käyttävät toisia termejä. Usein määritelmä "Igan miehet" riitti kuvaamaan ilmiötä, sillä Igan ja Kogan vuoristoisilta seuduilta värväytyi paljon palkkasotureita shogun-hallitsijoiden joukkoihin. Melko yleinen termi oli myös shinobi.

Tyypillinen tehtävä näille palkkasotureille oli hyökkäys piiritettyyn linnaan. Eikä tavoitteena suinkaan ollut järjestää näyttäviä karatetaisteluja, vaan yleensä tähtäimessä oli tulipalon sytyttäminen. Piiritystilanteet tuntuvat olleen varsin yleisiä, mihin tietysti on luonnollisia geopoliittisia syitä - Japanissa sotaherrat hyökkäilivät ahkerasti toisiaan vastaan, kunnes 1600-luvulle tultaessa sisällissodat laantuivat yhtenäisvallan tieltä.

1500-lukuun keskitytään kirjassa aika paljon. Turnbull kirjoittaa aikakaudesta eräänlaisena "oikeiden ninjojen" viimeisenä aikana. Mutta mielenkiintoista on, että kun olot Japanissa rauhoittuvat, alkoi ninjamyytti kasvaa. Kabuki-teatteri, kuvataiteet ja tarinat tarttuivat ninja-aiheisiin ja vähitellen palkkasoturista tuli melkoisia ihmekeinoja osaava tarunomainen hahmo... Historian käänteisiin tutustumisessa on mielenkiintoista, että hyvin tyypillisesti asiat tai ilmiöt, jotka "tuntuvat ikivanhoilta", ovatkin suhteellisen uusia tai moneen kertaan muokattuja ja väänneltyjä juttuja. Tämä pätee myös "ikivanhoja perinteitä noudattavaan ninjaan".

Turnbull valaisee ninjaintoilun tuloa länsimaihin. Käännekohta on ollut Ian Flemingin James Bond -romaani You Only Live Twice vuodelta 1964, mutta potin räjäytti kirjan elokuvasovitus vuodelta 1967.

Ninjoista kiinnostuneelle tämä kirja tarjoaa perusteellisen ja älykkäästi kirjoitetun tietopaketin. Kuvitus on runsasta, mukana on sekä japanilaista taidetta että Turnbullin valokuvia Japanista. Hienostunut ja sujuva kirjoitustyyli ihastutti - juuri tällaista hyvin etenevää ja ammattimaista tekstiä tietokirjoissa pitäisi aina olla. Kirjasta sai myös mielenkiintoisen lukuvinkin. Turnbull sivuaa loppupuolella lyhyesti Hiroo Onada -nimistä japanilaissotilasta, jonka kirja No Surrender - My Thirty-Year War vaikuttaa vähintäänkin mielenkiintoiselta.

Lue myös nämä:
Lian Hearn: Satakielilattia - Otorin klaanin tarina 1
Elina Jokinen: Vallan kirjailijat
Antti Häkkinen: Rahasta - vaan ei rakkaudesta

Sibelius-Akatemian kirjasto Musiikkitalossa

2012-01-16T12:00:00.099+02:00

Musiikkitalon rakentamisesta riideltiin sanomalehtien mielipidepalstoilla pitkään ja hartaasti, mutta niinpä vain talo nousi töröttämään Helsingin keskustaan viime vuoden puolella. Minä en ole ehtinyt vielä Musiikkitalon konserteissa käymään, mutta parissa seminaaritilaisuudessa sentään olen. Yhdellä reissulla kävin myös kurkistamassa Musiikkitalossa sijaitsevaan Sibelius-Akatemian kirjastoon, ja paikka olikin niin mielenkiintoinen että piti lähteä uudelle vierailulle kameran kanssa.

Musiikkitalo rautatieaseman suunnalta nähtynä.

Kun on ikänsä ollut lukutoukka, sitä aina välillä kuvittelee tuntevansa kirjallisuutta edes jollakin lailla. Mutta aina, kun lähtee käymään jossakin erikoisalan kirjastossa, tajuaa kuinka valtavan paljon maailmassa onkaan kirjoja, hyviä ja tärkeitä kirjoja, joista itse ei ole tiennyt mitään. Musiikkiaiheiseen kirjallisuuteen erikoistuneessa Sibelius-Akatemian kirjastossa iskee juuri tällainen fiilis.

Portaita alas perille.

Sibelius-Akatemian kirjasto on kaikille avoin, aukioloajat voi kurkata täältä. Musiikkitaloon saa mennä kuka tahansa pällistelemään, talossa palvelee mm. musiikkikauppa ja kahvila. Kirjastoon pääsee infopisteen takaa, jos oikeaa suuntaa ei löydy niin riittää että löytää infopisteen, sieltä kyllä neuvotaan. :)

Jututin kirjastossa työskentelevää amanuenssi Jalo Oinosta ja hän kertoi kirjaston aineistoa voi lainata taidekorkeakoulujen ARSCA-kirjastokortilla. Kirjastokortti myönnetään kaikille halukkaille, henkilöllisyystodistus pitää olla mukana kun korttia hakee. Oinonen kertoi että vuosien varrella lainausmäärät ovat heillä olleet laskusuunnassa, syyksi hän arveli verkkoaineiston lisääntyneen käytön. Kirjaston muutto Musiikkitaloon ei ollut ainakaan vielä kasvattanut kävijämääriä - minä kehotan kyllä kaikkia kiinnostuneita käymään kurkkaamassa kirjastoa, se on tyylikäs ja mielenkiintoinen paikka. Kirjastossa vierailu on design- ja kulttuuritapahtuma, josta ei tarvitse maksaa pääsylippua.

Italian instrumental music of the 16th and early 17th centuries.

Jo luokitusten nimet ovat aivan omaa luokkaansa. Muun muassa tällaisia luokituksia löytyy: notaatio, paleografia, esityskäytännöt, partituurinsoitto. Eräs luokka on nimeltään "Cembalo. Spinetti. Virginaali.", toinen "Elektroniset soittimet. Elektronisen musiikin tekniikka." Merkittävimmille säveltäjille on omat luokkansa, ja Mozartia tai Beethovenia käsittelevää kirjallisuutta löytyy hyllymetreittäin. Myös runoille oli oma hyllynsä - kenties sitä varten jos halukkaat opiskelijat haluavat harjoitella runoihin säveltämistä?

Nuotteja löytyy joka lähtöön monen hyllyn verran. Jalo Oinosen mukaan nuotit ovatkin tyypillistä aineistopoistomateriaalia, ne kuluvat käytössä kovasti. Muuten tässä kirjastossa ei kuulemma tarvitse tilanpuutteen vuoksi poistoja tehdä. Kirjastossa on hyvä varastotila. Kirjaston aineisto on karttunut aina Sibelius-Akatemian perustamisesta asti. Tällainen on jotenkin todella lohduttavaa. Tuntuu, että kaupunginkirjastossa varaston kiertonopeus on turhankin suuri, suhteellisten uusienkin romaanien osa tuntuu liian usein olevan päätyä poistomyyntiin tai varastokirjaston uumeniin.

Kirjastossa on myös laaja cd-levyjen, lp-levyjen ja dvd-tallenteiden kokoelma. Varustukseen kuuluvat myös kuunteluhuoneet, joissa on laadukas akustiikka ja sohva ja valkokangas. Kenties opiskelijat keskittyvät kuunteluhuoneissa vaikka oopperoiden dvd-taltiointeihin?

Lehtisalissa oli musiikkiaiheisia aikakauslehtiä Suomesta ja maailmalta. Pelkästään näiden nimikkeiden määrä oli huimaava - ja taas kerran huomasi, ettei edes Suomessa ilmestyvistä musiikkilehdistä tiedä kuin murto-osan.

Yleissivistyksen nimissä kirjastossa kannattaa käydä vierailulla ja vaikkapa jäädä tutkiskelemaan materiaalia joksikin aikaa. Kenties parhaiten kirjasto sopisi sellaisille ihmisille, joille sekä musiikki että kirjallisuus ovat intohimoja. Monet opukset ovat erikoistunutta tutkimustietoa ja melkoisen järeitä. Mieleen jäi kirja, jossa verrataan Mozartin musiikkia Jane Austenin kirjoihin. Robert K. Wallacen tutkimus Jane Austen and Mozart: classical equilibrium in fiction and music on yhdysvaltalaisen Georgian yliopiston julkaisu vuodelta 1983.

Sibelius-Akatemian kirjastossa vierailu sopii mainiosti myös esimerkiksi työmatkalaisille, sillä Musiikkitalo on hyvin lähellä rautatieasemaa. Joten seuraavan kerran kun Helsingissä matkaava kirjojen ystävä miettii, mitä tekemistä keksisi ennen junan lähtöä, kannattaa käydä vilkaisemassa tämän kirjaston antimia.

Agatha Christie: Kuolema Niilillä

2012-01-13T18:26:00.000+02:00

Kuva: WSOY.

Monet kirjabloggaajat kuuntelevat ahkerasti äänikirjoja. Minäkin olen tykännyt parista äänikirjakokeilustani, mutta olin ehtinyt ajattelemaan, ettei minulla oikein ole käteviä tilaisuuksia kuunnella äänikirjoja. Kännykän nappikuulokkeet lienevät tuhannen solmussa jossakin kaapin perukoilla. Taloudessamme on kyllä laadukkaat Sennheiser-kuulokkeet, joilla kuuntelin Simpauttajaa, mutta märkänä ja kylmänä vuodenaikana niitä ei kannata ulkokäytössä pitää... Pienen pohdinnan jälkeen päätin kuitenkin kokeilla äänikirjan kuuntelua ihan perinteisesti cd-soittimelta, ja sopiva aikaikkuna avautui aamuaskareiden yhteydestä. Jotkut superlukijathan pystyvät lukemaan kirjaa jopa meikatessaan, mutta itse en näihin lukeudu. Sen sijaan osoittautui, että äänikirja sopii erinomaisesti ripsivärin töhöttämisen taustalle. Kokeilukappaleeksi valikoitui Agatha Christien Kuolema Niilillä, kiitoksia vain WSOY:lle arvostelukappaleesta.

Alkuperäisteos on nimeltään Death on the Nile ja se on ilmestynyt vuonna 1937. Suomentaja on Kiti Kattelus, suomennosvuotta ei kerrota, mutta kirjaston tietokannan antamien tietojen perusteella arvaan tämän suomennoksen olevan peräisin 1970-luvulta. Suomennos oli mielestäni aika onnistunut. Äänikirjan lukijana on Lars Svedberg, ahkera ääninäyttelijä, jonka ääntä olen varmasti kuullut radiossa ja televisiossa useita kertoja.

Kokonaisuutena kuuntelukokemus antoi minulle paljon uutta sekä äänikirjoista että Christiestä. Aloitan ensimmäisestä. Äänikirjan pätkäkuuntelu toimi tämän kirjan yhteydessä mainiosti. Christien kirjat ovat sen verran helppolukuisia, että jos olisin lukenut tämän kirjana, olisin varmasti ahmaissut tämän nopeasti. Mutta kuten ruoankin ahmimisesta, myös kirjojen ahmimisesta tulee helposti ähky. Nyt, kun kuuntelin tarinaa yleensä puoli levyä kerrallaan, huomasin miettiväni ja pohtivani tarinan tapahtumia paljon perusteellisemmin. Tähän vaikuttaa kai sekin, että äänikirjaan pitää tavallaan keskittyä enemmän, sillä jos ei keskity, ei myöskään voi vilkuilla edellistä sivua ja kerrata. Pitäisi mennä kelaamaan lukuja taaksepäin ja se on aika ärsyttävää. Myöskään ei voi hyppiä sivuja yli ja pikalukea tarinaa eteenpäin, vaan tarina on pakko vastaanottaa juuri siinä tahdissa kuin lukija sen lukee, mikä oli tässä tapauksessa hyvä juttu.

Kirjassa on aika paljon dialogia, ja tässä erityisesti ääninäyttelijän vahvuus pääsi oikeuksiinsa. Lars Svedberg eläytyi kirjan hahmoihin hienosti ja loihti äänenpainoillaan henkilöihin uusia ulottuvuuksia.

Joko näistä seikoista tai jostakin muusta johtuen koin pääseväni Agatha Christie -suhteessani uudelle tasolla. Tuntuu vähän hassulta sanoa näin, olenhan blogiaikanakin jo pari Christietä lukenut. Koetanpa selittää. Christiet olivat supersuosittuja ikäisteni keskuudessa joskus 12-15 vuoden iässä, samalla lailla kuin aivan erityyppiset V.C. Andrewsin kirjat. Minäkin luin ensimmäiset Christieni jo silloin, mutten hurahtanut näihin samalla lailla kuin moni muu. Nyt luulen hoksaavani mistä se johtui. Suurin osa tunne-elämän kuvauksesta on piilotettu rivien väleihin näissä kirjoissa, ja minuun taisi tuonikäisenä upota enemmän romanttinen historiallinen viihde, joissa tunteita oikein tulvi. Nyt Kuolema Niilillä oli paikoin hyvinkin avartava, sillä aikuinen tekee omat johtopäätöksensä tapahtumista esimerkiksi silloin, kun mainitaan nuoren viehättävän naismatkustajan saapuvan lounaalle myöhässä, silmät loistaen ja hengitys hieman kiihtyneenä.

Ja varmasti on paljonkin syitä, miksi Agatha Christien kirjoittamia dekkareita nautiskellaan edelleen, kun moni muu 1930-luvun kirja on painunut unohduksiin. Rikosjuonen lisäksi tähän kirjaan on annosteltu taitavasti huumoria ja romantiikkaa. Ihmisluonteen pimeää puolta tarkastellaan analyyttisesti, vaikka toki englantilaisella seurapiiriväellä on kulissit kunnossa, ainakin ensi näkemältä.

Kuolema Niilillä taisi olla ensimmäinen Hercule Poirot -dekkari minulle. Telkkarista olen toki joskus ohimennen nähnyt Poirot-seikkailuja. Tarina sijoittuu luksusristeilylle Egyptiin. Kaunis ja rikas Linnet Ridgeway on mennyt pikaisesti naimisiin entisen parhaan ystävänsä entisen poikaystävän kanssa. Pari on lähtenyt häämatkalle Niilille, mutta kiusallista kyllä, hylätty morsio Jacqueline de Bellefort vainoaa pariskuntaa hankkiutumalla samalle risteilylle. Tyylikäs belgialainen salapoliisi Hercule Poirot on lomalla samassa laivassa, kuten myös lukuisa joukko laatutietoisia eurooppalaisia ja amerikkalaisia matkailijoita.

Kirjan maailma on nyky-yleisön silmiin lähes rasismiin asti kolonialistinen. Egyptiläiset ovat lähestulkoon rekvisiittaa, niin näkymättömiin ja sivuosiin he jäävät. Laivan matkustajat ovat eniten kiinnostuneet toisistaan - onko joku sukua jollekin tärkeälle tai kuka on kenenkin tuttava. Ja köyhäksikin mainittu matkustavainen pystyy elämään pääomatulojensa koroilla.

Tarinaa pohjustetaan aika perusteellisesti. Kun puoliväli alkoi lähestyä, ryhdyin jo odottelemaan että koskas niitä murhia oikein tulee. No tulihan niitä, useampikin kuin yksi. Kenties juuri tuon kuvaamani keskittyneen kuuntelukokemuksen ansiosta tarinan rakenne tuntui erityisen onnistuneelta. Pohjustus oli tarpeellinen, ja sitten kun alkoi tapahtua, ryhdyttiin kaivamaan luurankoja vähän jokaisen kaapista. Parina viime päivänä olen oikein ehtinyt päivälläkin makustella johtolankoja ja jännittää, että kukas se murhaaja onkaan. Onneksi Poirot sen ratkaisi. :)

Seuraavaksi voisinkin sitten lähteä kirjaston äänikirjavalikoimia kartoittamaan. Aamuinen äänikirjan kuuntelu toimi vieläpä mahtavana rentoutusefektinä, ei ehtinyt miettimään mitä palavereja on tiedossa, kun sai lipua helteisellä Niilillä ja selvitellä kanssamatkustajien motiiveja ja alibeja.

Lue myös nämä:
Juhani Aho: Helsinkiin
Agatha Christie: Helmeilevä kuolema
Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Kirjatärppejä keväälle ja tv-vinkki tälle päivälle

2012-01-08T13:54:00.003+02:00

Kuva: Wikipedia.

Vaikka totesinkin vuosikatsauksessani uutuuksien osuuden kasvaneen lukemistossani, en silti halua ehdoin tahdoin pyrkiä liian uutuuspainotteiseksi lukijaksi. Muutama tärppi kustantamojen ennakkotiedotteista ja -tilaisuuksista on silti jäänyt mieleen erityisen kiinnostavina. Silti salaa toivon, että jospa kauheasti muita hyviä tärppejä ei vyöryisi ylitse, sillä lukemista odottava kirjapino on jo nyt melkoisen suuri ja kirjastostakin on kiikarissa kaikenlaista mielenkiintoista kamaa.

Aloitan tv-vinkistä: tänään klo 21.00 tulee Neloselta Vartijat-sarjakuvaan perustuva elokuva Watchmen. Alan Mooren ja Dave Gibbonsin vuonna 1986 ilmestynyt Vartijat on arvostettu ja palkittu, kylmän sodan tunnelmaa henkivä dystopia. Elokuvasovituksesta tuli tietenkin sanomista joiltakin sarjakuvapuristeilta, keskustelua voi lukea tietenkin Kvaakista. Itse en tällaisiin puristeihin lukeudu ja myönnän, että sarjakuva tuli luettua vasta sen jälkeen kun olin katsonut elokuvan elokuvateatterissa. Suosittelen! Pitkähän tämä on kuin nälkävuosi, joten jos ei jaksa kukkua sunnuntaina yömyöhään, niin pankaa ajastin laulamaan.

Hölmöä kyllä, Hesarin tv-sivuilla elokuvan sanottiin perustuvan "graafiseen romaaniin". Asialla lienee ollut joku, joka ei tunne englanninkielisen termin graphic novel merkitystä. Suomennos on siis sarjakuvaromaani, tai tilanteesta riippuen voi käyttää ihan vaan rehellisesti sanaa sarjakuva.

Kevään kirjatärpit

Kuva: Gummerus.

Milla Keränen: Sisilian ruusu

Kaari Utrion kestofanina olen totta kai kiinnostunut uusien kirjailijoiden yrityksistä kirjoittaa uskottavia ja viihdyttäviä historiallisia romaaneja. Kyseessä on vieläpä esikoiskirja. Tarina sijoittuu 1200-luvun Sisiliaan ja kustantamon esittelyn perusteella luvassa on ainakin huvimajoissa ja suihkulähteissä viihtyvä Rosalia ja salaperäinen vaalea muukalainen. Kirja ilmestyy maaliskuussa.

Anja Snellman: Ivana B

Ensireaktioni kirjan nimen perusteella: "Mitä? Yrittääkö Anja Snellman kirjoittaa jonkinlaisen jatko-osan esikoisteokselleen Sonja O. kävi täällä?" Sitten luin kirjaesittelyä pitemmälle ja kirja alkoi saman tien kuulostaa must-luettavalta. Siltalan kustantamasta kirjasta ei ole kansikuvaa vielä saatavilla, eikä kustantamon sivuiltakaan löydy tietoa kirjasta, mutta esimerkiksi Levykauppa Äx:n nettisivuilta kirjakuvaus jo löytyy. "Keski-ikäisen kirjailijan maailmaan on tullut riivaaja, jota hän ei enää omin voimin kykene karkottamaan. Hän saa piinaavia kirjeitä ja viestejä Ivana B:ltä, nuorelta julkkistyrkyltä ja wannabe-kirjailijalta, joka julistaa blogissaan kolmen M:n autuutta: tärkeintä ovat media, markkinat, mielikuvat."

Kuulostaa aivan mahtavalta! Tämä on pakko lukea. Kirja ilmestyy huhtikuussa.

Veikko Huovinen: Luonnonkierto

Koska olen lukenut Veikko Huovisen kirjoja "aina", on tämä postuumisti julkaistava kirjoituskokoelma itsestään selvää luettavaa minulle. Tämäkin on Siltalan kirja, joten samasta syystäkään tästäkään en voi linkittää kuvaa tai kustantamon sivua, mutta lukekaa Kainuun Sanomien lyhyt juttu kirjasta. Kirja ilmestyy toukokuussa.

Kuva: Like.

Craig Thompson: Habibi

Minua viisaampien sarjakuvalukijoiden vinkkeihin perustuen luin syksyllä Thompsonin Blanketsin, joka olikin kaikkien kehujen arvoinen. Like yllätti positiivisesti, se suomentaa Thompsonin uusimman teoksen Habibin. Hyvää luettavaa lienee luvassa, sillä englanninkielistä Habibia on lukenut ja kehunut jo ainakin Aukko sivistyksessä. Ennakkokehuja löytyy myös Kirjainten virrasta - joulupukki oli ollut niin viisas, että oli tuonut Habibin lahjaksi...

Minua vaan jännittää, millä tasolla Like on suomennostyöhön suhtautunut. Kirjaesittelyssä mainitaan suomentaja mutta ei tekstaajaa. Olen kaipaillut käsintekstausta Liken julkaisemiin Maattoman Juanin matkat -sarjakuviin. Blanketsissa Thompsonin kaunis käsintekstaus oli olennainen osa sarjakuvan visuaalista ilmettä - en todellakaan halua lukea Habibia kliinisellä konefontilla tekstattuna! Lisäksi Likea on kritisoitu sarjakuvakäännösten painojäljen suhteen. Kvaakista löytyy esimerkkikuva, jossa vertaillaan Hautuukodin alkuperäisteosta ja suomennosta, ja valitettavasti suomennoksen sävytys näyttää tosiaan latteammalta.

Luulen, että käyn kirjastossa tutustumassa sekä suomennettuun Habibiin ja alkuperäisteokseen ja päätän sitten, kumman hankin omaan hyllyyn. Näistä nillityksistä huolimatta kiitos Likelle, uskon että Thompsonin suomentamisen ansiosta monet uudet lukijat löytävän hänen sarjakuviensa pariin. Habibi ilmestyy helmikuussa.

Kuva: Satu Ketola / Avain.

Seija Vilén: Pohjan akka

Vilénin esikoisromaani Mangopuun alla oli sen verran persoonallinen ja kiinnostava, että kakkosromaani Pohjan akka päätyy ilman muuta lukulistalle. Aihekaan ei ole turhan vaatimaton. Kustantajan kirjaesittelyn perusteella tarinassa yhdistellään Kalevalaa ja vanhainkodin arkea. Kirjoitin Mangopuun edustavan kansainvälistä suomalaisuutta - uskon ja toivon, että Intiassakin asuneen Vilénin käsittelyssä myös kalevalaisuutta käsitellään jollakin tuoreella, kenties aasialaiseen suuntaan vivahtavalla otteella. Kirja ilmestyy helmikuussa.

Bryan Talbot: Tuhman Rotan tarina

2012-01-06T12:18:00.000+02:00

Olen tutkaillut Comics Worth Reading -blogin sarjakuvasuosituksia. Blogi painottaa aika paljon angloamerikkalaisia sarjakuvia. Helppo aloituslista on Must-Read Comics Classics, johon on sentään onneksi mahtunut mukaan myös Persepolis ei-angloamerikkalaista sarjakuvaa edustamaan.

Tuolta listalta bongasin Bryan Talbotin kirjoittaman ja piirtämän The Tale of One Bad Rat -teoksen. "A thoughtful and powerful exploration of an abused girl’s trip to reclaim her life", lupaa esittelylause. Ryhdyin etsimään teosta kirjaston tietokannasta - ja yllätyksekseni huomasin että tämähän löytyy myös suomeksi, suomennos on vieläpä julkaistu jo vuonna 1998. Hups, tämä on jotenkin mennyt minulta ohi, vaikka olen kyllä kirjastoissa sarjakuvahyllyllä asioinut kaikki nämä vuodet... No, hyvä että tuli vastaan näin! Hesarin arkistosta löytyy myös Heikki Jokisen arvio.

Pakko mainita myös hauska sattumus. Lainatessani tämän kirjastosta ehdin ajatella, että hienoa että tämä on kirjastossa, eihän tuonikäistä suomennosta saa ostettavaksi enää mistään. Pukki toi minulle lahjakortin Fennica Comicsin sarjakuvakauppaan, ja kun tutkailin siellä hyllyjen aarteita, silmiin osui myös kaksi priimakuntoisen oloista Tuhman Rotan tarinaa muoviin pakattuna. Joten ainakin Fennica Comicsista tätä voi ostaa!

Meinasin kirjastossa vain vähän vilkaista alkua, mutta olikin pakko lukea pikalukuna koko albumi. Halusin paneutua tähän hitaammin uudelleen, joten lainasin tämän kotiinkin luettavaksi. Bryan Talbotin aiempaan tuotantoon kuuluu underground-vaihe ja hän on tehnyt pitkän uran jatkuvajuonisten sarjakuvalehtien piirtämisessä DC:llä. Wikipediasta käy ilmi, että olenhan minä näköjään ainakin yhdessä Fables-jaksossa hänen työtään lukenut, nimi ei vaan ole siitä jäänyt mieleen.

Tuhman Rotan teemana on lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö julmimmassa muodossaan, insestinä. Samaan aikaan tämä ei kuitenkaan ole varsinainen tarinan pääpointti, vaan oikeastaan tarina kertoo ihmisen parantumisesta, matkasta pimeydestä valoon. Tarina kertoo, kuinka menneisyyden kahleista voi irrota ja paraneminen voi alkaa. Mielestäni sana "voimaantuminen" on uuskieltä ällöttävimmillään, mutta pakko se on nyt taipua käyttämään tätä sanaa, sillä juuri tätä ilmiötä kirjassa esiintyy. Nuori Helen voimaantuu kotoa karkaamisen jälkeen. Ensin hän päätyy Lontoon kaduille kodittomaksi kerjäläiseksi, tutustuu siellä muihin nuoriin kodittomiin ja sitten suuntaa Englannin Järviseudulle, fanittamansa kirjailijan Beatrix Potterin maisemiin.

Insesti on aihe, josta voi saada aikaiseksi kauheuksilla mässäilyä, ns. sosiaalipornoa, vaikka sana tässä yhteydessä ei oikein sovi käytettäväksi. Tai sitten siitä voi kertoa väkeviä tarinoita, jotka omalta osaltaan muuttavat maailmaa parempaan suuntaan. Tässä Tuhman Rotan tarina onnistuu. Kuten Bryan Talbot itse jälkipuheessaan toteaa: "Mitä enemmän lasten hyväksikäytöstä keskustellaan yhteiskunnassa tai fiktion keinoin missä tahansa muodossa, sitä todennäköisempää on, että uhrit ymmärtävät, että sellaista tapahtuu kaiken aikaa, että he voivat astua esiin ja lausua sen julki, että heitä uskotaan ja että se voidaan saada loppumaan." Saman sarjan lisälukemiseksi tai -katsottavaksi suosittelen Hilkka Ravilon kirjaa Mesimarjani, pulmuni, pääskyni, josta voi lukea vaikka Jorin bloggauksen, sekä Precious-elokuvaa, josta voi lukea Leffataivas-blogista.

Talbot piirtää realistisesti, jopa vähän jäykästi. Hän käyttää paljon mustia, paksuja rajauksia. Aika ajoin kerronta kuitenkin tempautuu unien ja kuvitelmien kautta maagisen realismin puolelle. Vai onkohan liian yksioikoista mainita maaginen realismi tässä yhteydessä? Sarjakuvan keinoin pystyy näitä lavennuksia arkirealismin ulkopuolella tekemään kenties helpommin kuin pelkän tekstin keinoin... vähän sellaiseen "ei tehrä tästä ny numeroo" -tyyliin.

Helen kohtaa matkallaan sekä pahantahtoisia että ystävällisiä ihmisiä. Jälkimmäisiä edustaa kuvassa näkyvä herra McGregor. Pidin erityisesti ystävällisyyden kuvauksesta. Sellaiset makeilevat, lässyttävän osoittelevat "auttamiskertomukset" usein ärsyttävät, mutta Helenin kohtaamisissa tekee vaikutuksen se, etteivät monetkaan Helenin auttajat huomaa tekevänsä mitään merkillistä. He käyttäytyvät tavallisen ystävälliseen ja kilttiin tapaan lyhyiden ja usein ohimenevien kohtaamisten ajan. Mutta Helen saa heiltä voimaa ja apua ottaa omia askeleitaan, jotka pikku hiljaa vievät häntä eteenpäin suurten päätösten tekemiseen.

Tarinan eräänä juonteena on Helenin rinnastaminen Beatrix Potteriin. Minussa heräsikin kiinnostus tutustua Potterin tuotantoon, varsinkin kun sarjakuvan esipuheen kirjoittanut Neil Gaiman toteaa näin: "Mutta Beatrix Potterin maailmassa ei ole mitään lämmintä eikä turvallista; se on vaarallinen, kammottava paikka." Mielenkiintoista - minä kun olen pelkkien herttaisten eläinkuvien perusteella tuominnut Beatrix Potterin lastenkirjat söpöileväksi makeiluksi. Tuhman Rotan tarina innosti minut kirjastoreissulla hakeutumaan lastenosaston satukirjahyllylle, josta löytyikin muhkea kokoomateos, Petteri Kaniinin satumaailma: Beatrix Potterin koko tuotanto. Kirjasta löytyikin Sonjan bloggaus. Selailu- ja lueskelutuokion perusteella Beatrix Potteriin pitää joskus paneutua ajan kanssa. Lyhytkin tutustuminen antoi uusia näkökulmia. The Unwrittenissä esiintyvä Eliza Mae Hertford's Willowbank Tales alkoi näyttäytyä uudessa valossa...

Toinen kirjallinen assosiaatio Tuhman Rotan tarinaa lukiessa syntyi Pasi Ilmari Jääskeläisen suuntaan. Sarjakuvassa puhutaan rottakuninkaasta, ja Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta kertoo lastenkirjailijasta, jonka satuhahmojen joukossa esiintyy pelottava Rottakuningas...

Kaiken kaikkiaan vakuuttava teos painavasta aiheesta. Oikeassa oli Comics Worth Reading suosituksissaan. Jos suomennosta ei osu käsiin, niin englanninkielistä alkuperäisteosta on hyvin saatavilla esimerkiksi Amazonissa.

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Fabien Nury - Sylvain Vallée: Olipa kerran Ranskassa. Suuri gangsterisota. Osa 1: Herra Josephin valtakunta

Kirjabloggaajien suositukset: Blogistanian Finlandia 2011 -voittajalista

2012-01-02T20:00:00.170+02:00

Marraskuussa käynnistettiin Blogistanian Finlandia 2011. Huutoon vastasi 32 bloggaajaa, jotka antoivat yhteensä 141 ääntä. Yhteensä 44 vuonna 2011 ilmestynyttä kotimaista kirjaa nousi ehdolle.

Ankaran lajittelun ja laskemisen jälkeen voin julistaa voittajakuusikon - äänijärjestyksessä, eniten ääniä saanut ensin. Onnittelut ja kiitokset teille, kirjailijat - olette tarjonneet meille lukijoille mahtavia elämyksiä!

1. Katja Kettu: Kätilö
2. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
3. Katja Kaukonen: Odelma
4. Miika Nousiainen: Metsäjätti
5. Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
6. Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Koska Blogistanian Finlandia on epäkaupallinen palkinto, voittajille on luvassa tällä hetkellä vain mainetta ja kunniaa. Ja toivottavasti myös monta uutta lukijaa!

Katja Kettu: Kätilö

"Kertomuksen kieli on huikeaa pohjoisen murretta ja sanasto on niin ikään vertaansa vailla. Kerronta iskee rajuudellaan suoraan sielun syövereihin." - Paula, Luen ja kirjoitan

"Ihailusta järkyttyneenä luin ääneen Ketun kuvakieltä, jolla hän loitsi minut niin sekaisin, että oli pakko etsiä armoa unesta ennen kuin uskalsin alkaa tätä kirjoittaa." - Leena Lumi

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

"Kerjäläinen ja jänis on samaan aikaan hauska ja viisas kirja, eikä sellaisia joka siltatyömaan vieressä kasva. Kyrö näyttää, mikä on Suomi, ja samalla nostaa karvalakkiaan suomalaisen veijariromaanin Suurelle, Arto Paasilinnalle." - Minna, Ilselä

"Loppua kohti minua vähän jännitti. Kyrö liikkui poliittisissa teemoissa ja siis vaarallisissa vesissä. "Miten hän onnistuu luotsaamaan tarinan päätökseen?" mietin. Täydellisesti. Kyrö napautti viimeiset sanat paperiin aivan kuin minulle osoitettuna. Olin myyty." - Aino-Maria Savolainen, Amman lukuhetki

Katja Kaukonen: Odelma

"Kaukosen romaanissa on paljon sellaista, jota ei selitetä auki, mutta silti kirja ei jätä jälkeensä tyhjää oloa tai vaillinaista kohtaa, vaan lukija minussa on kuin taiottu veteen, maahan, taloon, ihmisiin ja menneestä tulevaan kulkevaan muistamisen ja unohduksen väliseen tilaan." - Katja, Lumiomena: Kirjoja ja haaveiluja

"Kirjan kieli on aivan uskomattoman koskettavaa. Kaukonen käyttää erilaisia veteen, luontoon, kankaisiin ja kudelmiin liittyviä vertauskuvia kekseliäästi. Tuntuu kuin Odelman jokainen lause olisi täynnä syvempiä merkityksiä. Samalla lukija voi kuitenkin iloita tekstin keveydestä, sillä merkitykset eivät tee siitä raskasta. Odelma on upea kirja, joka ihastuttaa ja ihmetyttää." - Marjis, Kirjamielellä

Miika Nousiainen: Metsäjätti

"Nousiainen osuu tarkasti ja kipeän kepeästi moneen maaliin. Nauroin ääneen, monesti varmaan itselleni ja muistoilleni. Välillä kauhistutti miten vaikeita aiheita kirjaan oli otettu. Joka tapauksessa Nousiaisen tapa sanoa juttuja on raikkaan huvittavaa." - Anni M., Oota, mä luen tän eka loppuun

"Aihe ja sen todentuntuisuus nappaavat rinnasta, mutta sanojen sujuvuus tasapainottaa yhteiskunnallisen otteen tehokkaaksi kritiikiksi, sormien osoittelun ja nurkista huutelun sijaan." - Hanna, Kirjainten virrassa

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

"En enää ihmettele, miksi olen kuullut tästä teoksesta aika ristiriitaisia lausuntoja: moni on sanonut lukukokemusta sekä upeaksi että ahdistavaksi. Sitä se oli minullekin. Heti kirjan ensisivuilta alkaa tunteiden ja tapahtumien vyöry, jota lukija vain seuraa voimattomana." - Jenni S., Koko lailla kirjallisesti

"Ehkä pitäisikin kehumisen sijasta varoittaa. "Näkymättömät kädet saattaa vaarantaa mielenrauhasi ja ruokavaliosi." Harvoin olen nimittäin ostanut kolmellakympillä näin paljon hyvää kirjaa - ja saan rahat vielä takaisin talven mittaan, koska nyt taisi loppua espanjalaisten tomaattien ja kurkkujen syöminen." - Booksy, Booking it some more

Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

"Tässä on kaikki: vahva perinteikäs tarina joka kantaa viimeiselle riville asti, kaunista kieltä ja äärettömän taidokasta murteen ja vanhan sanaston käyttöä, sekä se jokin selittämätön, juureva sielukkuus, joka sisältää suomalaisuuden ytimen. Teos on läpeensä rehellinen ja uskottava." - Sara, P.S. Rakastan kirjoja

"Olen kuullut pienenä karjalaisia sanoja ja itsekin välillä viljellyt mietä ja sietä. Ehkä siksi tämä kirja upposi niin syvälle. Eikä pelkästään se, vaan myös upea kerronta, sanojen läpi tihkuva tunne ja mieleenpainuvat hahmot. Se pieni ripaus maagista realismia sai tarinan lentämään ja minun lempikohtiani olivatkin juuri nuo Marketan ja kaimansa Toisen väliset hetket." - Peikkoneito, Uppoa hetkeen

Blogistanian Finlandia ja oikea Finlandia

Viime syksyn oikeat Finlandia-ehdokkaat olivat nämä:

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu
Kristina Carlson: William N. päiväkirja
Laura Gustafsson: Huorasatu
Laila Hirvisaari: Minä, Katariina
Rosa Liksom: Hytti nro 6
Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Kaikki muut kirjat paitsi Minä, Katariina saivat BF-kisassa ääniä. William N. päiväkirja sai neljä ääntä, Hytti nro 6 kolme ääntä, Kallorumpu kaksi ääntä, Huorasatu ja Isänmaan tähden kumpikin yhden äänen. Koska kuuden parhaan BF-kirjan joukkoon pääsi alimmillaan seitsemällä äänellä, voi arvioida itse ovatko nuo oikeiden ehdokkaiden äänimäärät hyviä vai huonoja saaliita. Minulle henkilökohtaisesti tämä BF-äänestyksen tulos oli suorastaan helpotus, sillä voin allekirjoittaa Jennin Tyhmyyspäivä-kirjoituksen täysin.

Menikö äänestys oikein?

Blogistanian Finlandian sääntöjä noudatettiin kohtalaisen hyvin. Olin kiltti ja hyväksyin myös suurimman osan klo 10 jälkeen julkaistuista listoista mukaan. Jossu ja Sara jäivät ulkopuolelle, kun olin taulukkoni täyttämisessä jo niin pitkällä että päätin käyttää diktaattorin oikeutta ja jättää heidät ulkopuolelle. Samoin huomasin vasta tässä vaiheessa unohtaneeni Ei saa mennä ulos saunaiholla -blogin listan, koska se oli linkitetty toiseen ketjuun kuin olin pyytänyt - sori vaan, mutta juuri tämän takia pyysin linkitystä aloitusketjuun... Poimin osallistujat järjestyksessä sieltä.

Jos joku on kiinnostunut äänestyksen yhteenvedosta ja haluaa hyödyntää taulukkoa johonkin tarkoitukseen, sen saa minulta sähköpostitse pyytämällä. Kaikki tulokset näkee oheisesta kuvasta, suosittelen lataamaan sen koneelle ja tarkastelemaan sitten, kuva on niin leveä että se näyttää todella pieneltä selainikkunassa.

Klikkaa auki tai tallenna koneelle

Edit. 4.1. Kuvasta oli niin vähän iloa, että tässä vielä koko jakauma äänittäin:

Katja Kettu: Kätilö   16
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis   11
Katja Kaukonen: Odelma   9
Miika Nousiainen: Metsäjätti   9
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet   8
Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle   7
Kari Hotakainen: Jumalan sana   6
Helmi Kekkonen: Valinta   6
Essi Tammimaa: Paljain käsin   6
Jari Tervo: Layla   5
Kristina Carlson: William N. päiväkirja   4
Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta   4
Turkka Hautala: Paluu   4
Iida Rauma: Katoamisten kirja   4
Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa   3
Rosa Liksom: Hytti nro 6   3
Marisha Rasi-Koskinen: Katariina   3
Claes Andersson: Oton elämä   2
Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu   2
Marko Kilpi: Elävien kirjoihin   2
Johanna Sinisalo: Enkelten verta   2
Kaari Utrio: Oppinut neiti   2
Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö   1
Siiri Enoranta: Gisellen kuolema   1
Laura Gustafsson: Huorasatu   1
Pirjo Hassinen: Rouva   1
Marko Hautala: Torajyvät   1
Karo Hämäläinen: Erottaja   1
M.A. Jeskanen: Perkele – myytillisiä tarinoita   1
Jari Koponen ja Vesa Sisättö (toim.): Aivopeili – Autonomian ajan tieteiskirjallisuutta    1
Eija Lappalainen – Anne Leinonen: Routasisarukset   1
Silene Lehto: Hän lähti valaiden matkaan   1
Heidi Liehu: Luumupuu kukkii, se muistelee sinua   1
Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti   1
Jenni Linturi: Isänmaan tähden   1
Annika Luther: Kodittomien kaupunki   1
Raili Mikkanen: Suomen lasten linnakirja   1
Juri Nummelin: Verenhimo   1
Aulikki Oksanen: Kolmas sisar   1
Pia Pesonen: Urho Kekkonen Straße   1
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras   1
Asko Sahlberg: Häväistyt   1
Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri   1
Johanna Venho: Syntysanat   1

Pari viestiä tuli siitä, mitkä ovatkaan sallittuja luokituksia ehdokaskirjoille. Jos vastaava äänestys saadaan myös vuoden 2012 kirjoista aikaiseksi niin pitänee sekä tarkentaa ohjeita että vetää tiukempaa rajaa osallistumiseen. Ajastuksen tarkoituksena kun oli estää äänillä kikkailu - jos ei tiedä, mitä muut ehdottavat, ei tule houkutusta alkaa viilata omia ehdokkaita voittomahdollisuuksien mukaan.

Kiitos kaikille osallistuneille, tämä oli mielenkiintoinen kokemus! Voittajakuusikosta voisin ottaa tavoitteeksi lukea ainakin Kätilön ja Kerjäläisen ja jäniksen tässä vuoden 2012 puolella. Ja ehkäpä saamme kirjabloggaajien kesken koottua sen verran kolehtia, että voimme tarjota voittajakirjailijoille edes kahvikupillisen voiton kunniaksi!

Kaikki ehdokaslistat

Tässä vielä kaikki äänestykseen osallistuneet blogit ehdokaslistoineen. Oma listani on täällä.

Opuscolo – kirjasta kirjaan
Luen ja kirjoitan
P.S. Rakastan kirjoja
Kulttuuri kukoistaa
Susan kirjasto
Sinisen linnan kirjasto
Luetut, lukemattomat
Sivujen välissä
Vielä yksi rivi
Nulla dies sine legendo
Booking it some more
Ilselä
Kirjava kammari
Mari A:n kirjablogi
Lumiomena: Kirjoja ja haaveilua
Kirsin kirjanurkka
Koko lailla kirjallisesti
Kirjamielellä
Uppoa hetkeen
Täällä toisen tähden alla
Oota, mä luen tän eka loppuun
Kaiken voi lukea!
Leena Lumi
Luettua
Morren maailma
Kirjainten virrassa
Aamuvirkku yksisarvinen
Erjan lukupäiväkirja
Amman lukuhetki
INAhdus
Kirjoitusripulia

Kantaa ottivat vielä Jossu ja Ei saa mennä ulos saunaiholla, valitettavasti sen verran myöhään että taulukoinnissa heitä ei huomioitu.

Kuuden kirjan listani Blogistanian Finlandiaan

2012-01-02T10:00:00.115+02:00

Kas tässä meikäläisen lista Blogistanian Finlandiaa varten! Käytin vuoden 2011 virallisia Finlandia-ehdokkaita inspiraationa, vaikkei yhtään samaa teosta löydykään. Ja mukana on sekä itse lukemiani että niitä, joita en ole lukenut, mutta joiden hyvyydestä olen vakuuttunut muiden kehujen perusteella.

1. Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

WSOY lähetti Näkymättömät kädet Finlandia-kisaan, vaikka kyseessä on sarjakuvaromaani. Finlandia-raati karsi Näkymättömät kädet kisasta perustellen, ettei sarjakuva ole kirja. Julkisessa keskustelussa mielipiteitä vaihdeltiin puolesta ja vastaan Näkymättömien käsien osallistumisoikeudesta.

Vaikka monet sarjakuvaihmisetkin päätyivät siihen tulokseen, että kirjallisuuskilpailu ei ole oikea paikka sarjakuvalle, haluan kuitenkin itse nostaa Näkymättömät kädet omalle listalleni. Kyseessä on todella hieno ja tärkeä teos. Haluan myös antaa Näkymättömille käsille samaa nostetta kuin WSOY:n väelläkin kenties oli mielessä ilmoittautumisen yhteydessä: sarjakuvat ovat antoisaa ja suositeltavaa luettavaa, ja monen lukuharrastajan kannattaa kokeilla lukuharrastuksen laajentamista sarjakuvien pariin.

2. Siiri Enoranta: Gisellen kuolema

Tämä olkoon "lupaava nuori lahjakkuus" -nostoni. Enorannan kirjassa vakuutti erityisesti elinvoimainen ja pursuava luomisvoima. Aihe ei ollut helppo, mutta Enoranta käsitteli sitä taitavasti. Kielellisesti hieno kirja. Mikäli Enoranta jatkaa samaa tahtia, hänestä kuullaan vielä!

3. Kari Hotakainen: Jumalan sana

Hotakainen on saanut kirjallisuuspalkintoja vaikka minkä verran ja häntä veikataan Finlandia-voittajaksi lähes aina, kun häneltä tulee kirja. Jumalan sana on kypsän kirjailijan täysipainoista, mestarillista tekstiä. Suomen kieltä Hotakainen soittaa kuin huippumuusikko instrumenttiaan. Sisältönä on painavaa asiaa taloudesta, yhteiskunnasta ja suomalaisesta lähihistoriasta.

4. Kaari Utrio: Oppinut neiti

Finlandia-kisassa nostettiin ehdolle Laila Hirvisaaren kirja Minä, Katariina. Jotkut tulkitsivat ehdokkuuden "elämäntyöpalkinnoksi" ja kirjallisten raja-aitojen kaatamiseksi. "Kaupallisten viihdekirjojen" tekijä sai näkyvää "kirjallisen eliitin" hyväksyntää.

Olipa peruste mikä tahansa, tämä inspiroi minua nostamaan omalle listalleni Oppineen neidin. Olen lukenut Kaari Utrion kirjoja 12-vuotiaasta asti, hänen kaunokirjallisen tuotantonsa olen lukenut edestakaisin ja olen nauttinut myös hänen tietokirjoistaan. Jos Oppineeseen neitiin pitäisi lyödä genrekirjallisuuden leima, niin jonnekin historiallisten, romanttisten ja viihteellisten kirjojen sarjaan tämä menisi. Siinä sarjassa kirja onkin erinomainen. Historiallinen miljöö on kuvattu huiman asiantuntevasti, historiallisuus ei ole vain pinnallista kuorrutetta. Kirjan sanomana on naisen itsemääräämisoikeuden tärkeys: koulutus, työkokemus ja omat tulot antavat naiselle itsevarmuutta ja vahvistavat hänen kykyään tehdä omaa elämäänsä koskevat päätökset itse. Ja lukukokemuksena tämä on vetävä, sujuva ja ehdottoman viihdyttävä.

5. Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Joskus yhdet kehut painavat enemmän kuin monta epäröintiä. Aamuvirkku yksisarvinen oli todella vakuuttunut tästä kirjasta, sen sijaan mm. Morre, Zephyr, Jenni ja Booksy toivat muunlaisia näkemyksiä esille. En ole tätä kirjaa itse - vielä - lukenut, mutta kanssabloggaajieni mielipiteiden perusteella tämä tuntuu mielenkiintoiselta, ajankohtaiselta, kantaaottavalta, hyvin toteutetulta ja kirjoitetulta kirjalta.

6. Katja Kettu: Kätilö

Joka vuosi kuulee jostakin kirjasta paljon ihmettelyjä: miksi tämä ei ollut Finlandia-kisassa? Tänä vuonna minun korviini on eniten ihmettelyjä kuulunut Katja Ketun Kätilöstä. En ole kirjaa vielä lukenut, mutta lukeminen kyllä houkuttaisi. Kieltä on kehuttu rikkaaksi ja sota-ajan Suomeen sijoittuva tarina kerrotaan naisnäkökulmasta - kiinnostavaa!

Kirjasta löytyy mm. Joanan, Kirjahamsterin, Leena Lumen, Paulan, Jaanan ja Sonjan enemmän tai vähemmän kehuvia mielipiteitä.

Kirjavuosi 2011 ja hieman tilastoja

2011-12-29T09:00:00.011+02:00

Kun ryhdyin tarkastelemaan tämän vuoden lukemisiani taulukkolaskentaohjelmassa, nousi mieleen toistuvasti vanha viisaus valheesta, emävalheesta ja tilastosta. Eihän näistä lukuanalyyseista kerta kaikkiaan saa virheetöntä totuutta esiin. Ei semmoista ole olemassakaan. Pelkästään luettujen kirjojen määrä menee väkisin väärin. Vaikka blogi on minulle lukupäiväkirja, ei täällä silti ihan sataprosenttisesti ole kaikkia lukemiani kirjoja. Saatan kirjastoreissulla jäädä istuskelemaan ja ehdin siellä lukea alusta loppuun sarjakuvan, runokirjan tai muun kirjan. Joskus kirjoja jää kesken. Ja kokonaan luetuissa ja blogatuissakin on ongelmansa: Pohjantähden luin yhtenä niteenä, mutta se sisältää kolme kirjaa. Siepparin luin kolmena eri versiona - kyseessä on siis kirjana sama kirja, mutta fyysisinä kappaleina kolme eri kirjaa... Jatkosarjakuvat taas voisi mieltää joko yhdeksi kokonaisuudeksi tai laskea erikseen yhteispainokset tai jopa yhteispainoksen sisältämät alkuperäislehdet erikseen!

Joten kaikissa allaolevissa kaavioissa virhemarginaali on suuri ja totuusarvo vähintäänkin epätarkka. Näiden epäselvien lähtökohtien varassa aion silti tarkastella, mitä minä oikein luinkaan tänä vuonna.

Blogikuulumisia tältä vuodelta

Vuosi sitten mainitsin kirjablogien yleistyneen ja verkottuneen. Nyt, vuoden 2011 lopussa, on jo päivänselvää että kirjablogeista on tullut tunnustettu kirjakeskustelujen yhteisö. Paitsi että tämä on huomattu blogien sisällä, myös ulkopuolella on asiaa nostettu esille. Kesällä Aamulehti kirjoitti kirjabloggaajista varteenotettavina kriitikoina ja syksyllä kirjamessuilla jaettiin Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto bloggaajille.

Tuntui toki todella hyvältä olla itse palkittuna, ja suurin osa blogeja kirjoittavista ja seuraavista ihmisistä näki palkinnon hyvänä asiana. Ennen palkinnonjakoa minulla oli silti vähän sellainen olo, että saattaahan tästä sanomistakin tulla. Olin silti hieman yllättynyt, kuinka kaunaisia purkauksia palkinto kirvoitti. Vähemmistössähän nämä närä-äänet olivat, mutta niitä oli.

Lisäksi alkusyksystä käytiin värikästä keskustelua arvostelukappaleista. Keskustelu taisi käynnistyä Juuri tällaista -blogista ja sai jonkinlaisen päätöksen Marjiksen julkaisemasta Kuluttajaviraston kannanotosta. Kieltämättä näkemyksiä on joka lähtöön, itse olen kuullut sellaisestakin, että kustantamoihin saattaa tulla yhteydenottoja tyyliin "lähettäkää minulle kaikki kirjat joita teiltä ilmestyy, jos en lue niitä niin voi jakaa ne palkintoina blogin arvonnoissa".

Vuoden alussa päätin, että tänä vuonna kirjoitan kaikista lehtiarvioita varten lukemistani kirjoista myös blogiarvion. Sanomalehti Etelä-Saimaata avustaessani olen välillä kirjoittanut lehtiarviokirjoista myös blogiin, välillä en. Huomasin kuitenkin, että kirja unohtuu helpommin, jos siitä ei ole tehnyt blogiarviota, sillä eipä kaikkia lehtiarvioita aina nettiin laiteta. Alkusyksystä tein lisäksi päätöksen jäädä lehden avustajajoukoista reserviin, sillä lehdessä hieman uudistettiin arvioiden toimitustapaa. Siellä päätettiin sinänsä fiksusti resursoida arviot pitkäksi aikaa etukäteen, jolloin olisi pitänyt tehdä suunnitelma, mitä aikoo lähikuukausina arvioida. Koska lukeminen on minulle harrastus ja haluan jättää tilaa rönsyille ja mielijohteille, ajattelin että aika aikaa kutakin, ja sovin että voin kirjoittaa juttuja erikseen pyydettäessä, mutta en lähtenyt tekemään arviosuunnitelmaa.

Kun katson vuoden 2011 blogikirjoitusten määrää, olen ollut yllättynyt. Tämähän on ollut kaksi kertaa vilkkaampi bloggausvuosi kuin viime vuonna! Tulkitsen, että aktiivinen ja keskusteleva kirjablogiyhteisö lisää myös tällaisen vanhan ketun intoa lukea ja blogata. Mahtavaa!

Lähes pelkästään fiktiota

Laskin yhteen lukemani kirjat sen perusteella, että olen tehnyt niistä blogiarvion ja että yksi kirja käsitetään yhtenä fyysisenä kappaleena kirjaa. Sain tulokseksi 93 opusta, joista kaunokirjallisuutta oli 54, sarjakuvia 33 ja muita 6.

Sarjakuvien osuus tuntuu suurelta. Sitä selittää osittain se, että päätin ryhtyä bloggaamaan sarjakuvista aiempaa tarkemmin, sillä usein olen lukenut sarjakuvia "ohimennen", vaikka juuri siellä kirjastossa, enkä ole aiempina vuosina yhtä tarkasti kirjannut lukemiani sarjakuvia ylös. Toinen selitys on se, että tänä vuonna on sattunut käsiin todella paljon hyviä sarjakuvia, minulla on selvästi menossa aktiivinen sarjakuvien lukemisvaihe. Kolmas, osittain edellisten kanssa päällekkäinen selitys on siinä, että myös muissa kirjablogeissa esiintyy aiempaa enemmän sarjakuvabloggauksia, joten niistä tulee sekä lukuvinkkejä että intoa sarjakuvien lukemiseen. Lisäksi kiireisessä arjessa sarjakuvien etu on suhteellinen nopealukuisuus. Tämä ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteistä, sillä lukemisteni joukosta löytyy sellaisia sarjakuvia, joiden lukeminen on kestänyt kauemmin kuin joidenkin tänä vuonna lukemieni kirjojen. On kirjoja, jotka lukee tunnissa, ja on sarjakuvia, joihin pitää keskittyä moneksi päiväksi.

Pienoinen yllätys oli sekin, että yhtään järeää tietokirjaa ei ole tullut luettua. Muut-listassa ovat nämä kirjat: Matka yli ymmärryksen, Viiden tähden vegaani, Asekätkijän vankilapäiväkirja, Ranskattaren ruokavuosi, Kuopion taivaan alla ja Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta. No nyt on kyllä kesken eräs tietokirja, ei nyt ehkä erityisen järeä, mutta historiantutkijan kirjoittama kuitenkin.

Lisäksi minua kiinnosti tutkia, minkä verran luen kotimaista kirjallisuutta, käännöskirjallisuutta tai muunkielistä kirjallisuutta. Olen aika ajoin ihmetellyt näitä "minä en tykkää kotimaisesta kirjallisuudesta, se on niin tylsää, koulussakin pakotettiin lukemaan Seitsemän veljestä" -kannanottoja, koska itsehän luen mielelläni hyvää kotimaista kirjallisuutta. Viittaan edelleen Lumiomenan pitkään keskusteluun, jonne minäkin olen omia puuskahduksiani kirjoitellut. Vaan katsotaanpa miltä piirakat näyttävät!

Sarjakuva johdattaa ranskalaiseen kulttuuriin

Lukemistani sarjakuvista puolet oli englanninkielisiä ja vain 5 kpl eli 15 % kotimaisia. Suomennettujen sarjakuvien joukosta piti nostaa erikseen ranskasta suomennetut sarjakuvat, ne dominoivat selvästi. Tämä ei ole ihme, sillä ranskankielisellä kulttuurialueella sarjakuva on ollut pitkään arvostettu, aikuinen taiteenlaji. Uskallan arvioida, että sarjakuvia harrastava lukija päätyy lukemaan ranskasta suomennettuja teoksia suhteessa enemmän kuin sellainen suomalaislukija, joka keskittyy pelkkään kaunokirjallisuuteen.

Englanniksi lukemieni sarjakuvien suureen määrään löytyy parikin selitystä. Hurahdin pariinkin jatkosarjakuvaan, The Unwritteniin ja Fablesiin. Kumpaakaan sarjaa ei ole suomennettu, mutta kiitos kirjastojen hankintapolitiikan ja verkkokirjakauppojen, saatavuus on helppoa. Internetin merkityksen huomaa siinäkin että tällaisia lukuvalintoja ylipäätään osaa tehdä: kun suomalaiset sarjakuvaharrastajat hankkivat luettavakseen tällaisia suomentamattomia teoksia, leviävät lukuvinkit muidenkin tietoon.

Lisäksi tunnen olevani sarjakuvalukijana enemmän mainstreamia kuin kaunokirjallisuuden lukijana. "Helpot" sarjakuvat, kuten jatkosarjakuvat tai helposti lähestyttävä bede sopivat minulle. Vaikka enhän minä kovin äärimmäisyyksiin menevä kaunokirjallisuuden lukijakaan ole...

Suomenkielinen jyllää kaunokirjallisuudessa

Kaunokirjallisuuden puolella kielijakauma oli toisenlainen. Suomeksi kirjoitettu kotimainen kirjallisuus jylläsi enemmistönä noin 63 % voimin. Englanniksi luin neljä kirjaa, venäjäksi yhden. Englannista suomennettuja kirjoja oli 16 %, muista kielistä suomennettuja 12 %. Näiden muiden kirjojen alkuperäiskielet olivat espanja, ranska, ruotsi, tanska, unkari, venäjä ja viro. Johtopäätös: jos haluan laajentaa lukutottumuksiani, minun kannattaa lisätä muista kuin englannista suomennettujen kirjojen osuutta.

Suomenkielisen kirjallisuuden suureen osuuteen löytyy pari lisäselitystäkin. Pieni esikoiskirjakerho toimittaa luettavaksi nimenomaan kotimaisia kirjoja. Sekin on vaikuttanut, että tänä vuonna arvostelukappaleita on tullut ovista ja ikkunoista. Vaikken lue läheskään kaikkia arvostelukappaleita, on arvostelukappaleiden virtaus selvästi madaltanut kynnystä lukea kiinnostava kotimainen uutuus heti tuoreeltaan. Tätä ruokkii myös kirjablogien aktiivinen seuraaminen: kun muut lukevat ja nostavat esille kiinnostavia kirjoja, herää itselläkin kiinnostus lukea niitä. Ja vaikka useimmat bloggaajat lukevat sekaisin uutta ja vanhaa, lienee selvää, että kiinnostava uutuus saattaa saada osakseen enemmän yhtäaikaisia "blogisavuja" kuin jokin vanhempi kirja.

Suurin yllätys oli, että olen lukenut vain yhden ruotsista suomennetun kirjan, joka sekin oli suomenruotsalaisen Monika Fagerholmin kirjoittama. En siis lukenut koko vuonna yhtään ruotsalaista kirjaa! Ruotsalainen kirjallisuus on vahvasti esillä suomalaisessa kirjamarkkinoinnissa, mutta minä olen näköjään tänä vuonna jäänyt ruotsalaisen kirjallisuuden osalta paitsioon. Ehkä tätä selittää se, että luen nykyään vain harvakseltaan dekkareita, joten ruotsalaiset dekkaristit ovat saaneet olla minulta rauhassa.

Englannista suomennettujen kirjoja suhteelliseen pieneen osuuteen on selityksenä alati paheneva anglismiallergiani. Ärsyttää lukea liian kirjaimellisesti suomennettuja kirjoja, joissa töksytellään englantia suomeksi ilman, että lopputulos olisi luontevaa suomea. Ääriesimerkkinä tästä oli Valtaistuinpelin suomennos, joka oli todella takkuista luettavaa.

Lopuksi laskin kielijakauman kaikesta lukemastani - tässä piirakassa siis sarjakuvat, kaunokirjallisuus ja muut yhdistettynä. Suomenkielisen luettavan osuus on noin 46 %, englanninkielisen 23 % ja suomennettujen osuus yhteenlaskettuna 30 %. Venäjäksi lukemani Djadja Fjodor, pjos i kot saa jäljelle jääneen yhden prosentin. :)

Uutuuksia vai vanhiksia?

Yritin myös tehdä laskelmaa uutuuksien ja vanhemman kirjallisuuden suhteesta. Tämä oli kuitenkin aika kinkkistä, koska minulle "uutuuksia" ovat monet muutkin kuin vain tänä vuonna ilmestyneet kirjat. Lopulta tein erittäin epätieteellisen jaon ajankohtaisiin ja epäajankohtaisiin kirjoihin. Ajankohtaisiin menivät tänä vuonna ilmestyneet kirjat ja ne, joista oli tänä vuonna tullut uusintapainos tai jotka olivat jostain muusta syystä pinnalla. Epäajankohtaisiin meni pari kirjaa enemmän, joten tulkitsen että lukemastani vähän alle puolet on uutuuksia. Näppituntumalla sanoisin, että uutuuksien osuus on kasvanut blogin alkuajoista, minkä tulkitsen johtuvan jo mainituista kirjablogien merkityksestä lukuvinkkien osalta ja arvostelukappaleista.

Kovin kaukana maailmanhistoriassa ei tullut tänä vuonna käytyä, vanhin lukemani kirja oli 1700-luvulla julkaistu Vaarallisia suhteita.

Käyntimäärät

Maaliskuussa verkkotilastojen avaaminen sai sen verran hyvää palautetta, että pannaanpa tämänkin vuoden näkymät esille, vaikka jäävätkin paria päivää vajaiksi.

Kuva avautuu suurempaan kokoon klikkaamalla.

Ennustelin maaliskuussa, että tänä vuonna käyntejä blogiini voisi tulla yli 80 000. Joulukuun puolivälissä pitikin jännittää, tuleeko tämä täyteen. Parilla tuhannella meni ylikin, 82 000 ja rapiat kertyy vuoden käynneiksi.

Kannattaa katsoa tuosta Google Analyticsin kuvasta kolmea lukua: käynnit, yksilöidyt kävijät ja sivun katselut. Nämä ovat kaikki eri tapoja mitata nettisivun liikennemääriä, yksinkertainen selitys löytyy esimerkiksi Googlen ohjesivulta. Usein nettisivuilla näkee laskurin, jota sanotaan kävijälaskuriksi, mutta oikeasti se mittaa sivun katseluja. Tämän huomaa, jos sivulla ollessaan painaa F5-näppäinta, joka lataa sivun uudelleen. Yleensä laskurin lukema kasvaa yhdellä. Sivun uudelleenlataus ei kuitenkaan tarkoita silloin, että sivulle olisi tullut uusi kävijä tai käynti, koska sama Maija Meikäläinen voi hakata F5-nappulaa vaikka kuinka paljon, ja aina kävijälaskurin lukema kasvaa.

Google Analytics on myös siitä kätevä, että oman vakiotietokoneensa voi sulkea pois kävijäseurannasta, jolloin bloggaajan omia käyntejä omalla sivulla ei huomioida. Tietty tämäkään ei ole mikään absoluuttinen totuus, koska käynhän minäkin katsomassa sivuani vaikka kännykällä, ja sitä en ole osannut sulkea pois kävijäseurannasta.

Taaskaan ei voi sanoa, onko 82 000 käyntiä vuodessa paljon vai vähän. Minulle itselleni se on todella paljon. Viime vuoteen verrattuna kasvua oli peräti 67 %, edellisvuonna kun käyntejä kertyi 49 000. Silti verrattuna vaikka huippusuosittuihin muoti- tai lifestyle-blogeihin määrä on taatusti naurettavan pieni. Mutta minulle tämä on paljon, olen siitä iloinen. :) Voiko näin suuri käyntimäärä enää edes kasvaa?

Maantieteellinen kattavuus

Erittäin mielenkiintoista on katsella vuositason maantieteellistä yhteenvetoa.

Tämä kartta näyttää minulle todella konkreettisesti, että verkko jos mikä on globaali, demokraattinen väline. Kyllähän siitä paljon puhutaan, mutta silti... Kirjoitan suomeksi, mikä sekin jo rajaa lähes kaikki maailman asukkaat blogin kohderyhmästä pois, ja silti täällä on käyty joka puolelta maailmaa. Mielenkiintoista on huomata, että esimerkiksi Ranskasta, Saksasta ja Isosta-Britanniasta tulevat kävijät viipyvät blogissa kauemmin kuin Suomesta tulevat kävijät keskimäärin. Voisiko selityksenä olla, että Suomessa verkkoa selaaville tulee enemmän "hutigoogletuksia" suomenkielisillä sivuilla, eli joku etsii tietoa jostain ja käy klikkaamassa sivua mutta lähtee heti pois. Kenties Euroopassa asuvat ulkosuomalaiset kaipaavat suomenkielistä lukemista ja etsivät siksi määrätietoisemmin lukuvinkkejä suomen kielellä ja viipyvät siksi kauemmin.

Yhteensä blogissa on käyty 85 maasta käsin, tosin 35 noista on vain nollan sekunnin vierailuja. Yli nollan sekunnin maiden joukosta löytyy silti mm. Saudi-Arabia, Laos, Ghana ja Azerbaidžan. Nollakerholaisista löytyy mm. Irak, Myanmar ja Itä-Timor.

Suosituimmat sivut

Suosituimpien alisivujen lista on lähes identtinen viime vuoden kanssa. Ja kuten kuvasta näkyy, joukossa on viisi vuonna 2007 kirjoitettua juttua.

Kaksi nousijaa tämän vuoden puolelta on päässyt vuoden suosituimpien juttujen joukkoon. Riikka Pulkkisen Totta ei ole yllätys, sitä googletettiin varsinkin alkuvuonna todella paljon. Pienoinen yllätys minulle taas oli George R.R. Martinin Valtaistuinpelin suosio, mutta sillekin löytyy selitys. Martinin kirjasarja tuntuu nauttivan vankkumatonta suosiota fantasian lukijoiden keskuudessa. HBO on tehnyt kirjasta tv-sarjan, jota on taidettu Suomessakin kaapelikanavilla esittää, ensi vuoden puolella sarja on tulossa Yleltä. Nopeimmat ovat varmaan toki jo aikoja sitten warettaneet sarjan ja katsoneet sen koneelta.

Totta ja Valtaistuinpeli työnsivät listalla alemmas Saatana saapuu Moskovaan ja Kari Hotakaisen Klassikon, joita niitäkin luettiin paljon. Saatana saapuu Moskovaan oli sijalla 11 ja Klassikko sijalla 18. Ylipäätään tuo lista muistuttaa ties kuinka monennen kerran, että Suomen kouluissa pitäisi aivan ehdottomasti pitää esillä, että läksyjä ei pidä eikä saa tehdä netistä kopioimalla. Toivottavasti opetusmetodeja kehitetään siihen suuntaan, että netissä olevaa tietoa voi ja pitää osata hyödyntää ja kritisoida. Mutta suora kopiointi ei ole yhtään minkäänlaista oppimista.

Parasta luettavaa tänä vuonna

Vuoden parhaan kirjan valinnassa pitää hieman miettiä kriteerejä, sillä luin tänä vuonna erään kestosuosikkini, Täällä Pohjantähden alla. Mutta sen nimeäminen olisi vähän epäreilua muita kirjoja kohtaan - aivan kuin Armi Kuusela olisi osallistunut uudestaan Miss Suomi -kilpailuihin sen jälkeen, kun oli voittanut Miss Universumin tittelin... Niinpä valitsen sen, joka tuotti positiivisimman yllätyksen, antoi kovimmat kiksit ja johon tutustuminen jätti puulla päähän lyödyn olon. Voittaja olkoon The Unwritten. Lähetetään vielä kiitokset Hreathemukselle, jonka blogista tämän bongasin!

Vuoden vaihtumiseen on vielä pari päivää aikaa, mutta toivotetaan jo nyt kaikille hyvää uutta vuotta ja mukavia hetkiä hyvien kirjojen parissa! :)

Bill Willingham - Mark Buckingham: Fables 9-11

2011-12-26T15:15:00.002+02:00

Kuva: Vertigo.

Bill Willinghamin erinomaiseksi osoittautunut Fables-sarja oli minun ykkösvalintani joulunpyhien lukemistoksi. Tämä jatkuvajuoninen sarjakuvahan kertoo nykyajan New Yorkiin paenneista kaikille tutuista satuhahmoista, joiden kotimaat valtasi ilkeä vihollinen.

Olin varannut kirjastosta kolme osaa Fablesia, joten ehdin oikein mässäillä tarinan parissa. Valintani osoittautui yllättävän hyväksi, sillä osassa 9 nähtiin joulunviettoa ja osa 11 osoittautui tähänastisen pääjuonen päätösjaksoksi. Suuri tarinalinja sulkeutui ja tärkeimpiin isoihin kysymyksiin saatiin vastaus. Periaatteessa lukemisen voisi siis lopettaa tähän, mutta ilman muuta aion jatkaa. Oletan Willinghamin aloittavan toisen eeppisen pääjuonen tämän jälkeen. Sitä paitsi näihin on mahtunut niin paljon pienempiä sivukuvioita ja moni langanpää jäi edelleen avoimeksi, joten katsotaan mitä seuraavaksi tuleman pitää. Ja näistäkin osista löytyy blogiarvio myös Nulla dies sine legendosta.

Yhdeksäs osa, Sons of Empire, osoittautui pääjuonen kannalta välisoitoksi. Willingham on osoittanut olevansa erinomainen rytmittäjä. Kun kahdeksas osa oli melkoista tajunnanräjäytystä, palautetaan lukija taas maan pinnalle ja liikutaan hetken aikaa vähän rauhallisemmilla vesillä. Samalla pohjustetaan tulevia isoja ratkaisuja.

Albumin lopussa oli hauskoja minitarinoita. Vuosien varrella Fables-fanit ovat lähettäneet sarjan tekijöille kysymyksiä, ja Willingham valitsi näistä joitakin ja vastasi niihin sivun tai parin mittaisilla minisarjiksilla. Tarinoissa kerrotaan, miten hiiripoliisivoimia koulutetaan tai kuka oli Prinssi Uljaan (Prince Charming) ensirakkaus.

Hyvää rytminvaihtelua Fablesiin tulee myös vaihtelevasta vierailevien piirtäjien käytöstä. Kahden jakson mittaisessa Father and Son -tarinassa vakiopiirtäjä Mark Buckingham tekee tilaa Michael Allredille. Allredin kädenjälki on melko synkkää, mikä tosin sopii tarinaan hyvin, kun aiheena on Iso Paha Susi vierailemassa etäisen isänsä Pohjoistuulen luona.

Kuva: Vertigo.

Kymmenes osa, The Good Prince, oli minulle eräs mielenkiintoisimmista osista koko tähänastisessa sarjassa. Taisteluja ja sotaa on jo nähty, mutta nyt Willingham vääntää namiskat hetkeksi uuteen uskoon - keskiössä on vanha kunnon Messias-tarina. Voiko väkivallaton rakkauden sanoma voittaa mahtavan vihollisen raaimmat sotajoukot?

Tarina on myös loistava osoitus siitä, kuinka Willingham nostaa sivuosien henkilöhahmoja pääosaan ja näyttää heidät uudessa valossa. Willingham osaa kaksoisvalotuksen: sama hahmo on tietyissä tilanteissa hyvä tai paha, heikko tai vahva. Yleensä kyse on siitä, kuinka hahmon tietty ominaisuus on toisessa tilanteessa eduksi ja toisessa haitaksi. Ja vaikka olen melko kyllästynyt populäärikulttuurissa yleiseen tapaan herättää kuolleita henkiin, tässä tarinassa jopa se onnistui melko tyylikkäästi.

Hyvän prinssin lisäksi toinen hahmo, jonka kohdalla kaksoisvalotusta hyödynnetään mainiosti, on Prince Charming. Hänen kohdallaan ensimmäinen taso on perinteisten satujen onnellinen loppu: prinssi on ihana, koska hän pelastaa prinsessan ja menee tämän kanssa naimisiin. Tämä kaikille tuttu satujen peruskuvio on Fablesin raaka-ainetta. Kakkostaso on prinssi sellaisena, kuin hänet sarjan aluksi esitellään: narsistinen ja ärsyttävä naistenkaataja. Kolmostason huomaa pikkuhiljaa: kun sodan uhka alkaa leijua satuhahmojen yllä, osoittaa prinssi osaavansa hyödyntää laskelmointi- ja ennakointitaitojaan myös sodankäynnissä.

Kymmenes osa oli myös eräänlainen palkinto sarjaa pitkään lukeneelle. Ei välttämättä kannata aloittaa tästä - ylipäätään suosittelen tämän sarjan lukemista järjestyksessä - mutta kun on ehtinyt nautiskella sarjaa jo pitkään, kokee tiettyä palkitsevuutta pitkään pohjustetuissa juonenkäänteissä. Tämä on pitkien tarinoiden ja jatkokertomusmuodon ehdoton etu. Willingham saattaa käyttää jotain pientä yksityiskohtaa tai juonikuviota kertaalleen pienessä roolissa ja myöhemmin laajentaa saman kuvion päätasolle.

Kuva: Vertigo.

Yhdestoista osa, War and Pieces, onkin sitä mitä nimi lupaa: sotaa. Vaan kuinka käy, kun satumaailman maagiset aseet kohtaavat meidän maailmamme modernin teknologian?

Tämäkin osa oli monella tavalla palkitseva. Tässä näkyy todella hyvin Willinghamin taito tarinankertojana. Mietitäänpä hetki vaikka Tarua sormusten herrasta, kirjana tai elokuvasovituksena. Siinähän on ideana, että melko alussa kerrotaan, että paha sormus pitää pudottaa tulivuoreen. Sitten seuraa satoja sivuja tai useita tunteja taisteluja, ja lopussa sormus sitten nakataan pois. Tämmöinen on minusta todella kyllästyttävää: pitkitettyjä ja venytettyjä taistelukohtauksia, jotka eivät johda mihinkään, koska lopputulos on kuitenkin juuri sellainen, kuin alussa annettiin ymmärtää. Willingham rakentaa jännitystä aivan toisella tavalla. Asiat tapahtuvat nopeammin tai eri tavalla kuin lukija on etukäteen arvuutellut, tai joitakin lukijan ennalta olettamia tapahtumia ei tapahdu ollenkaan. Muutos on läsnä koko ajan: joskus jokin pieni yksityiskohta saattaa heilauttaa vaa'an ääriasennosta toiseen. Tällaisesta minä nautin. Jopa periamerikkalaisen militarismin sivumaut menivät tässä sopassa siedettävästi mukana.

Maagisen sodankäynnin kuvauksissa uskottavuus toki joutuu herkästi koetukselle. Otan esimerkin Harry Potterista: olen silloin tällöin ihmetellyt, miksi Harry käyttää silmälaseja, kun velhot parantavat esimerkiksi luunmurtumia todella helposti taikuuden avulla. Luulisi, että yhtä kätevästi voisi taikoa kaikille optimaalisen näkökyvyn eikä silmälaseja tarvitsisi käyttää... Samantapaisia pieniä kompastuskiviä myös War and Pieces piti sisällään, vaikka olenkin kiitollisen herkkäuskoinen lukija. Mutta hyväksytään nekin nyt kuitenkin, kokonaisuus oli hyvä!

Pitää varmaan lukea ainakin osat 10 ja 11 uudestaankin ennen kirjastoon palauttamista. Vähän jäi harmittamaan, että aiemmin keskeisessä roolissa ollut Snow White oli näissä osissa aika lailla sivussa. Muutama avoin langanpää jäi vaivaamaan mieltä, pitää jo sen takia jatkaa tarinaa eteenpäin. Kahdestoista osa onkin lupaavasti nimeltään The Dark Ages.

Fablesia voin suositella vaikka kenelle. Ei tarvitse olla sarjakuvaharrastaja ennalta. Tässä on tarttumapintaa vaikka mistä suunnasta lähestyttäessä: tuttujen satuhahmojen hyödyntäminen, ihmissuhdekiemurat, sotajuonittelut, nautittavan hyvä juonen rakentelu, mukaansatempaava tarina... Erinomaista ja viihdyttävää luettavaa!

Lue myös nämä:
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7
H.C. Andersen: Pieni merenneito
Bill Willingham - Mark Buckingham - Craig Hamilton - Steve Leialoha - P. Craig Russell: Fables 4. March of the Wooden Soldiers

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011

2011-12-23T12:00:00.073+02:00

Toivotan kaikille hyvää joulua! Jouluun sopii Susan haasteeseen osallistuminen. Johan vuosi alkaa olla niin pitkällä, että suurin osa tämän vuoden kirjoista on varmasti jo luettu. Toki joululomaankin kuuluu lukeminen olennaisena osana. :)

Kas tässä vastauksia Susan esittämiin kysymyksiin:

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?

Pukki olisi voinut paketoida pinon Fablesia. Hmm, mitäs minä hainkaan kirjastosta joululukemiseksi... kas, lisää Fablesia!

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?

Kirsti Ellilän Pelastusrenkaita sijoittuu tunnistettavaan suomalaiseen ympäristöön ja herättelee ajatuksia naispappeuden tiimoilta.

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken?

Muutaman kirjan jätinkin. Totan luin mieliteosta huolimatta loppuun.

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?

Mielenliikutusta syntyi useammankin kirjan parissa, mutta vastaan Rilla of Ingleside, vaikken ihan varma olekaan itkinkö ääneen. L.M. Montgomeryn kirjoittamat tuttujen henkilöhahmojen kuolemat ovat minulle takuuvarmoja itkettäjiä.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?

Aika monen hyvän jatkosarjakuvan jatko-osia... Mutta Samarkandin kultainen talo oli sellainen, jonka ilmestymistä oikeasti odotin ja kyttäsin.

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?

Vaikkei Vuohen juhla ihan uutukainen olekaan, niin kumma ettei sitä ole enemmän luettu, kun Mario Vargas Llosan kirjoja muuten löytyy blogeista. Todella hyvä ja väkevä kirja.

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?

Aida oli aika höpö.

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?

Täällä Pohjantähden alla. Sitä olen jo lukenut uudestaan ja uudestaan ja aion lukea jatkossakin.

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?

Vaarallisia suhteita.

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?

Eiköhän Erottaja kiinnostaisi lukijoita, jotka haluavat lukea aikalaisromaanin talouskriisin riepottamasta Suomesta.

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?

Uskaltaisikohan toivoa, että Suomessa osattaisiin tehdä kunnollinen elokuva Neidonkengästä.

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?

Näkymättömät kädet.

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?

Blanketsista oli jonkinlaisia ennakko-odotuksia kertynyt, mutta erityisesti vahva henkilökohtainen puhuttelevuus yllätti ja vakuutti.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?

Kissatytöstä.

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?

The Unwritteniä. Vahvoja kirjallisia kerrostumia ja tarinankerronnan taikaa.

Choderlos de Laclos: Vaarallisia suhteita

2011-12-21T19:42:00.000+02:00

Kuva: Otava.

Choderlos de Laclosin Vaarallisia suhteita panin kirjastosta varaukseen katseltuani tarinan korealaisen elokuvasovituksen Untold Scandal jo toiseen kertaan. Olen tutkaillut kirjaa kirjastossa joskus aikaisemminkin, mutta silloin yli 500-sivuinen ranskalaisklassikko 1700-luvulta tuntui hieman vaikeasti lähestyttävältä. Nyt rohkaisin mieleni. Ensimmäinen elokuvaversio, jonka olen kirjasta nähnyt, on 1990-luvulla valmistunut Julmia aikeita. Kuuluisin versio on Glenn Closen, John Malkovichin ja Michelle Pfeifferin tähdittämä 1980-luvun elokuva, mutta siitä olen tainnut nähdä vain joskus pätkiä telkkarissa. Aion kyllä korjata tilanteen.

Kirjan alkuperäisnimi on Les liaisons dangereuses, ilmestymisvuosi on 1782 ja muotona kirjeromaani. Kuulostaa tosiaan hieman raskaalta lähtökohdalta. Mutta kun ryhdyin lukemaan, yllätyin kuinka kepeästi tarina soljui ja vei mukanaan. Ehkä kirjan keskivaiheilla oli pari kertaa sellainen olo, että kaunopuheiset rakkaudentunnustukset alkoivat hieman kyllästyttää, mutta tämä kyllästymisen häivä unohtui, koska alku ja loppu ovat niin vetäviä.

Kuva: Wikipedia.

Teoksen alkuasetelma lienee monelle tuttu elokuvasovitusten vuoksi. Rikkaat, kauniit ja kyyniset markiisitar de Merteuil ja varakreivi de Valmont huvittelevat manipuloimalla lähimmäisiään ja keräämällä päänahkoja viettelypeleissään. Markiisitar haluaa kostaa entiselle rakastajalleen, joka on menossa naimisiin nuoren, viattoman Cécile Volangesin kanssa. Hän ehdottaa Valmontille Cécilen vokottelua. Valmont taas on iskenyt silmänsä hurskaaseen ja nöyrään rouva de Tourveliin ja haluaa turmella tämän. Hän teeskentelee rakastunutta ja raportoi kirjeitse markiisittarelle edistymisestään.

Kuva: IMDb.

Kirjan lukeminen oli kahdella tavalla mielenkiintoista. Ensinnäkin kirja kiinnosti omana itsenään, toiseksi oli mielenkiintoista vertailla elokuvasovituksia ja niiden painotuksia kirjan juonesta. Jotta kirjan voisi aivan täysipainoisesti dramatisoida, olisi tv-sarja varmasti oikea muoto. Lukiessa huomasi, että monta viehättävää pientä sivupolkua on jätetty huomiotta, jotta elokuva ei paisuisi liikaa. Tavallaan on selvää, että elokuvissa on kannattanut nostaa pääjuoneksi Valmont jahtaamassa viatonta rouva de Tourvelia, mutta kirjasta löytyy paljon muitakin kiinnostavia aspekteja. Esimerkiksi luostarikoulusta vasta päässeen viisitoistavuotiaan Cécilen lemmekäs kirjeenvaihto ritari Dancenyn kanssa on liikuttavan ihanteellista ja romanttista ensirakkautta. Lisäksi kirjassa valotetaan mielenkiintoisesti markiisittaren ja Valmontin historiaa.

Kuva: IMDb.

Tykkään todella paljon tällaisista kirjoista, joissa kuvataan ihmisluonteen raadollista puolta osuvasti, tarkkanäköisesti, ironisesti ja älykkäästi. Turhuuden turulla tulee hyvällä tavalla mieleen. Tykistöupseeri Pierre Ambroise François Choderlos de Laclos'n psykologinen silmä ja herkullisen pirullinen huumorintaju välittyvät kirjan lehdiltä todella hyvin. Siinä missä Cécile ja Danceny uskovat sokeasti idealistiseen rakkauteen, ovat markiisitar de Merteuil ja Valmont täysin ihanteettomia ja kaksinaamaisia. Mielenkiintoista on myös tarkkailla heidän julkisen kuvansa eroja. Valmontilla on miehen roolissa enemmän liikkumavaraa. Hän on niittänyt seurapiireissä mainetta naisten viettelijänä ja tuhoajana, mutta se ei rajoita hänen sosiaalisia suhteitaan. Leskirouva de Merteuil taas joutuu olemaan varovaisempi. Hän on kiillottanut julkisen kuvansa säröttömän hyväksi. Hän on luotettu ystävä ja kunnioitettu hyvien neuvojen jakaja. Nuhteetonta mainettaan hän varjelee ja hoitelee rakastajansa salamyhkäisesti. Ehkä juuri siksi markiisitar tuntuu pelättyä Valmontiakin kavalammalta? Otavan Seitsentähdet-sarjassa ilmestyneeseen suomennokseen on jälkisanat kirjoittanut kirjailija Sari Malkamäki, ja hän pohtiikin, olisiko markiisitar määritelty nykyajassa psykopaatiksi.

Kuva: IMDb.

Kirjeromaanin muotoa pelkäsin vähän ensin, vaikka mietittyäni hoksasin, että tämähän on jo toinen kirjeromaani tälle vuodelle. Ensimmäinen oli Hilja Valtosen Vaimoke. Vaikka Vaarallisia suhteita koostuu pelkästään henkilöiden toisilleen lähettämistä kirjeistä, ei kirjemuoto vähennä draamaa ja toiminnallisuutta mitenkään. Itse asiassa kirjemuoto tuo ovelan lisäkierteen kerrontaan. Kirjeet ovat minäkerrontaa, mutta eivät samalla lailla kuin suoran kerronnan minäkerronta. Kirjeellähän on aina vastaanottaja, joten kirjeen kirjoittaja sekä kertoo tarinaa omasta näkökulmastaan että valitsee näkökulman kirjeen vastaanottajan mukaisesti. Tästä nähdään useita loistoesimerkkejä, monilla kirjeillä on kaksoistulkinta, mutta vain osa henkilöistä pystyy lukemaan vaihtoehtoisen tulkinnan. Tätäpä markiisitar itsekin neuvoo Cécilelle:

Kuva: Wikipedia.

"P.S. - Asiasta puheen ollen, minä unohdin... vielä sananen. Koettakaahan huolehtia enemmän tyylistänne. Kirjoitatte edelleenkin kuin lapsi. Näen aivan hyvin, mistä se johtuu; Tehän sanotte kaiken, mitä ajattelette, ettekä mitään, mitä ette ajattele. Tällainen käy laatuun meidän kahden välillä, joilla ei ole toisiltamme mitään salattavaa: mutta älkää kirjoittako näin rakastajallenne! Vaikutatte aina pieneltä idiootilta. Koettakaa toki ymmärtää, että kirjoittaessanne jollekin toiselle kirjoitatte hänelle ettekä itsellenne: älkää siis yrittäkö sanoa hänelle, mitä ajattelette, vaan pikemminkin sellaista, mikä häntä enemmän miellyttää."

Kuva: Kansallisteatteri.

Näytteestä varmaan myös huomaa, että kirjeiden tyyli noudattaa sosieteetin etikettisääntöjä. Lähes kaikkia teititellään, isolla teellä. Kirja myös kihisee eroottista jännitettä, mutta ns. lähitaisteluja ei kuvailla sanatarkasti, vaan niistä kerrotaan kaunopuheisin korulausein ja kiertoilmaisuin. Kenties juuri siksi lataus on niin vahva? Samasta syystä kirjaa ei ehkä varauksetta voi suositella kaikille. Jos pitää kohteliaisuuksien täyttämästä muodollisesta korukielestä, antaa mennä vaan, mutta jos kaipaa suoraviivaisempaa ja tiiviimpää esitystapaa, saattaa pitkästyä tämän kirjan parissa. Minä tykkäsin kovasti ja lukeminen tuntui ennakkomielikuvaa kevyemmältä. Eikä voi kuin ihailla de Laclos'n taitoa säädellä draamaa: iskuja satelee juuri oikeassa tahdissa, asiat vaihtavat suuntaa äkkiarvaamatta ja kokonaisuus näyttäytyy uudenlaisena. Kronologisesti kirjan tapahtumat kestävät vain muutaman kuukauden: ensimmäinen kirje on päivätty elokuussa ja viimeinen tammikuussa.

Kirjassa on tarkoituksellisen etäännyttävä lyhyt kehyskertomus, jota vahvistetaan sinne tänne ripotelluilla alaviitteillä. Hauskaa on myös huomata, että "spoilerivaroitus" lienee turha nykyajan keksintö - jo tarinan kakkossivulla kerrotaan melko suoraan, mitä parille keskeiselle henkilöhahmolle lopussa tapahtuu. Tämä ei vähennä lukunautintoa lainkaan, pikemminkin lisää sitä.

Leena Kekomäen suomennos on sujuva, tosin on vaikea sanoa onko suomennos vanha vai uusi, sillä kirjaston tietokannan varhaisin suomennos on 1940-luvulta. Seitsentähdet-sarjan ulkoasu on tyylikäs, mutta koska tämä kirja on painettu vuonna 2000, niin eipä tätä taida enää kirjakaupoista saada. Kirjastoista ja divareista löytyy. Halukkaat voivat toki verrytellä ranskantaitoaan ja kokeilla alkukielellä lukemista, minun kielitaidolleni 1700-luvun ylhäisöranska lienee aivan liian vaativaa.

Herkullinen, eroottinen, ihmissielun pimeitä puolia valaiseva ja koukuttava kirja. Jotain niin yleispätevää tässä tarinassa on, ettei ole ihme, että sovituksia on sijoitettu moniin erilaisiin aikoihin ja paikkoihin.

Lue myös nämä:
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Olga

Copycat-kirjankansi

2011-12-20T18:56:00.000+02:00

Amman hieno kisa on kirvoittanut todella luovia kuvia bloggaajilta! Minä pyörittelin mielessäni kaikenlaisia ideoita, mutta lopulta optimoin ajankäytön ja päädyin paikallisväriä korostavaan ratkaisuun:

Kuvanlaatu on hieman vaatimaton, kännykällä nappasin kuvan töihin mennessä... Toistaiseksi minun suosikkini osallistujista on Anni.m:n copycat-kansi.

Inspiraation lähteenä toiminut kirjankansi on WSOY:n sivuilta peräisin. Nostalgiset Agatha Christien dekkarit sopivat myös joululomatunnelmaan!

H.C. Andersen: Pieni merenneito

2011-12-17T21:43:00.000+02:00

Kuvitus: Jiří Trnka.

Andersenin satuja kuuluu lapsuuteni rakkaisiin satukokoelmiin. Vuonna 1973 suomennetussa on komeassa kokoelmassa on Jiří Trnkan kuvitus ja Eeva-Liisa Mannerin suomennos. Maailman satuaarteita -nimiseen sarjaan kuuluvaan kirjaan on siis todella panostettu. Kirjasta näkee, että sitä on luettu ahkerasti: selkämys notkuu ja sivut ovat käytössä kuluneen näköisiä.

Jostakin syystä mielessäni ehti pyöriä jonkun aikaa Pienen merenneidon uusintalukeminen. Ehkä täkynä oli Katjan satuhaaste. Kommenteista näkee, että myös Suketus luki tämän sadun. Samoin Sara löysi tämän sadun divarin satukirja-aarteesta. Kenties Andersen-muistojani on hämmennellyt Fables. Siellä kun Andersenin Lumikuningatar on näyttäytynyt pahisten joukossa, ja samassa sadussa lasinsirun silmäänsä saanut Kai (Fablesissa Kay) on myös ollut tärkeässä roolissa.

Disneyn animaatiosovitusta Pienestä merenneidosta on joskus pidetty kaupallisena pyhäinhäväistyksenä, onhan siinä kehdattu vääntää tarinalle onnellinen loppu. Mutta sadun uusintalukeminen sai Disney-sovituksen tuntumaan suorastaan terapeuttiselta, niin julma ja surullinen tämä satu on.

Lukeminen herätti myös kiinnostuksen perehtyä tarkemmin Andersenin elämään. Mikä mies tämä satusetä oikein olikaan? Pieni merenneito on lyyrisen kaunis ja herkkä satu, jota Mannerin taidokas suomennos vielä korostaa. Mutta en ihmettele, että lukiessa mieleen palautui lapsilukijana kokemani ahdistus tämän sadun äärellä - kuinka traaginen koko tarina on! Vasta lopussa suodaan pieni helpotus lukijalle, ja hassua kyllä, myös alleviivaava ja sen vuoksi vähän töksähtävä pikku opetus. Itse asiassa Wikipediasta löytyy tähänkin selitys, sen mukaan Andersen muokkasi ja selitteli loppua jälkikäteen.

Symboliikkaa tästä sadusta voisi löytää vaikka kuinka paljon. SurLaLune-sivustolta pääsee ainakin alkuun.

Andersenin satuja -kokoelmasta löytyy monta muutakin mieleen jäänyttä klassikkoa, kuten jo mainittu Lumikuningatar. Ainakin Villijoutsenet on jäänyt kiehtovana ja paljon optimistisempana satuna mieleen. Ehkä täytyy nautiskella Andersenia lisääkin taas joskus, nämä sadut tuntuvat antavan aikuislukijalle aivan uudenlaisia tasoja lapsena koettujen lukuelämysten rinnalle.

Lue myös nämä:

Tove Jansson: Taikurin hattu

L.M. Montgomery: Emily of New Moon

Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha: Fables 3. Storybook Love

Aulikki Oksanen: Kolmas sisar

2011-12-13T08:30:00.058+02:00

Kuva: Siltala.

Aulikki Oksasen Kolmas sisar oli oikein täsmäluettavaa synkkään joulukuuhun. Olen omasta mielestäni sietänyt tänä vuonna pimeyttä ja vesisadetta kohtuullisesti, mutta nyt synkkyys tuntuu ottaneen ylivallan. Kun katsoo ulos, tuntuu että iskee masennus ja ilmastoahdistus. Ilmastoahdistusta voi yrittää torjua ruohonjuuritasolla muistilistaan tutustumalla ja käytännön keinoja kokeilemalla.

Olen tavannut hurmaavan Aulikki Oksasen syksyllä Siltalan illanvietossa ja hän lausui joitakin kokoelman runoja ääneen. Kokoelmaan ovat ennen minua ehtineet ihastua jo Ina, Nora, Katja ja marjis.

Synkkyyden vastalääkkeenä toimivat Oksasen runoista ja laulurunoista välittyvät tunteet: rakkaus ja yksinäisyys, vapauden ja kauneuden kaipuu, oman tiensä löytäminen... Kokoelman avausruno Villit peurat on kolahtanut moniin, kannattaa käydä katsomassa Jennin ITE-taidetta runoon perustuen.

Vuosikymmeniä aktiivisena taiteilijana työskennelleen Oksasen tuotannosta esimerkiksi klassikkokappale Sinua, sinua rakastan on toki tuttu, mutta viime vuosina tutuksi ovat tulleet Vuokko Hovatan levyttämät Oksasen laulurunot. Hovatan Lempieläimiä-levyn laulunäytteitä voi kuunnella MySpacesta.

Laulurunous on jännä kirjallisuuden laji - ihan aina kappaleet eivät toimi paperille kirjoitettuna, vaikka ne lauluina olisivat pysäyttävän kauniita. Joissakin Kolmannen sisaren laulurunoissa esimerkiksi toisteisuus vähän häiritsi, koska saman sanan tai säkeistön toistaminen ei tietenkään luettuna vaikuta samalta kuin sävellyksena kuunneltuna.

Kokoelman loppu oli mielenkiintoinen. Muut tekstit olivat melko lyhyitä, mutta viimeisenä oleva nimikkoruno Kolmas sisar oli kolmiosainen ja kesti monta sivua. Eräänlainen Kristus-tarina oli kyseessä. Kokoelman kuvituksen Oksanen on piirtänyt itse. Kuvat ovat viehättävän välimerellisiä.

Otetaanpa loppuun runon Villit sanoivat ensimmäinen kappale:

"Villit sanoivat:
Tätä metsää
älä koskaan myy.
Anna kuolla sen, mikä hiljaa rämettyy,
ja palaa sen, mikä syttyy itsestään.
Mutta sielusi sisintä korpea
älä luovuta kellekään."

Lue myös nämä:
Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta
Arja Tiainen: Tää tojota ei lähe liikkeelle
Helvi Juvonen: Aukea ei koskaan metsään ovi

Benoît Sokal: Ensimmäiset tutkimukset

2011-12-11T10:02:00.001+02:00

Kuva: Jalava.

Tämän syksyn uutuuksista minun must-listalleni pääsi itsestäänselvästi Benoît Sokalin Ensimmäiset tutkimukset. Albumiin on koottu Tarkastaja Ankardon varhaiset lyhyttarinat, jotka ovat alun perin ilmestyneet 1970-luvun lopussa. Olen näitä lyhäreitä lukenut Tapiireista. Tätä albumia varten mustavalkoiset tarinat on väritetty.

Ensimmäisten tutkimuksien kaikki tarinat eivät olleet minulle ennestään tuttuja, mutta aika monta oli. Tuttuus herätti tietenkin halun vertailla. Esimerkiksi Tapiirissa 1/87 ilmestynyt tarina Ammutaanhan sankareitakin on saanut albumissa nimen Sankareita kaikki. Tarinassa ikämies-Ankardo päättää kokea vielä kerran yhden seikkailun. Jotkut tarinan lausahduksista ovat jääneet päähäni elämään omaa elämäänsä: "Martta, sen paksut pakarat, sen perunagratiini..."

Mustavalkoinen ruutu Tapiirin numerosta 1/87, värillinen ruutu Ensimmäisistä tutkimuksista.

Värityksessä ei ole moittimista, vaikka sinänsä mustavalkoiseksi tarkoitetun sarjakuvan värittäminen tuottaa ennemminkin uuden tulkinnan kuin "oikean" lopputuloksen. Mustavalkoisuushan on ihan oma lajinsa... Näiden nihilististen ja raadollisten pikkutarinoiden maailma on niin synkkä, että eipä värityksessä paljon muuta pelivaraa olekaan kuin käyttää mahdollisimman tummia ja ankeita sävyjä.

Suomennoksesta ja tekstauksesta taas on vähän sanomista. Ammutaanhan sankareitakin on Heikki Kaukorannan suomentama ja Erkki Kukkosen tekstaama, ja heidän työnsä peittoaa uuden version mennen tullen. Juhani Tolvasen suomennoksessa kiusasi esimerkiksi se, että Ankardon kohtalokas vastapari Klara onkin nyt yhtäkkiä Clara ceellä. Samoin siteeraamani repliikki oli muuntunut muotoon "Tänään elämässäni on Martha ja hänen paksu takapuolensa ja perunagratiininsa..." Monta muutakin kohtaa oli, jossa Kaukoranta pelaa suomen kielen hienovaraisilla nyansseilla ja Tolvanen vähän rymistelee. Ankardon clue kun on herkullinen film noir -kliseiden parodia. Vaan voihan olla että vanhojen suomennosten oikeuksien hankkiminen olisi ollut työläämpää kuin koko albumin uudelleen suomentaminen?

Outi-Illuusia Parviaisen ja Jannico Liljan tekstaus taas on pikkuisen epäselvää verrattuna vanhan koulukunnan mestareihin. Mutta mieluummin luen silti epäselvää käsintekstausta kuin koneellista tekstausta, joten kiitos siitä!

Ankardon kokopitkissä albumeissa sankarimme tallustelee kaupunkietsivänä, mutta ensimmäiset tarinat alkavat Ankardon kotimaatilalta. Rikoksen ratkominen rajoittuu maatalon pihapiiriin: kanan kuolema, uhkailevat rottajengit, isännän viha lankeavat etsivämme ylle... Musta huumori on herkullista. Ja ehdottomasti aikuiseen makuun sopivaa!

Ensimmäiset tutkimukset on arvosteltu Kvaakissa ja Pois työpöydältä -blogissa. Ankardojen makuun ovat päässeet myös Linnea ja Hanna.

Lue myös nämä:
Benoît Sokal: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia - Valkokaulusjuomari
Didier Comès: Lumikko, Eva
Juan Diaz Canales - Juanjo Guarnido: Blacksad, Kissa varjoisilta kujilta

Guy Delisle: Shenzhen

2011-12-09T18:00:00.001+02:00

Kuva: WSOY.

Guy Delislen Shenzhen tarttui kirjastosta taannoin mukaan kun muistin sekä Hannan että Booksyn kehuneen Delisleä. Myös Norkku on häntä lukenut. Delislen nimi on kyllä ollut tuttu jo jonkin aikaa, mutta jotenkaan en ollut tätä aiemmin saanut itseäni liikkeelle lukemaan hänen sarjakuviaan.

Mutta kyllä kannatti. Makasin eilen sohvalla ja luin Shenzhenin kannesta kanteen ja nauroin ääneen niin paljon, että mahaan alkoi koskea.

Vaikka sinänsä tämä ei ensisilmäyksellä vaikuta miltään hervottomalta huumoripläjäykseltä. Alun perin vuonna 2000 ilmestyneessä sarjakuvassa Delisle kertoo omaelämäkerrallisesti itsestään. Hänet on lähetetty kiinalaiselle animaatiostudiolle kolmeksi kuukaudeksi valvomaan piirretyn tv-sarjan tuotantoa. Shenzhen on tylsä, harmaa, saasteinen ja pahanhajuinen kaupunki, jossa on hyvin vähän tekemistä ja juttuseuraa. Delisle ei puhu kiinaa kuin muutaman sanan, joten ympäristöön tutustuminen on lähinnä elekielen valossa. Arki on monotonista ja kiinalaisissa tavoissa riittää kummastelemista. Likaista ympäristöä korostetaan tuhruisen harmaalla piirrosjäljellä.

Monet arkipäivän absurdit kohtaamiset on kerrottu todella hauskasti - tai sitten olin jossakin omituisesti virittyneessä huumorimielentilassa lukiessani... Guyn kiinaa puhuva kaveri Tom toteaa albumin loppupuolella: "Jos ei osaa kiinaa, ei ymmärrä kiinalaisia... ja vaikka osaakin, ei heitä ymmärrä yhtään sen enempää..."

Jostain syystä sarjakuvaan sopii tällainen omaelämäkerrallinen, episodimainen kerronta todella hyvin. Olen aiemminkin miettinyt sarjakuvien parissa, etten välttämättä jaksaisi lukea kirjana tällaista melko juonetonta ja itseään kommentoivaa kertomusta, mutta sarjakuvaan tämä jostakin merkillisestä syystä sopii. Wikipediasta löytyy listaa omaelämäkerrallisista sarjiksista.

Delisleltä on suomennettu myös Pjongjang ja Merkintöjä Burmasta. Näistä löytyy arvioita Booksyn ja Norkun blogeista. Kvaakista löytyy keskustelua Delislestä. Ketjun loppupuolella kerrotaan, että seuraava teos olisi matkakertomus Jerusalemista. Aiheesta voi lukea The Comics Reporterista.

Lue myös nämä:
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
Ottopoikia ja työläistyttöjä, Cleaning is for hipsters ja Syliinvaellus Intiaan
Javier de Isusi: Hullu joki

Janica Brander: Lihakuu

2011-12-08T20:39:00.001+02:00

Kuva: Päivi Puustinen / Otava.

Lukemattomien PEKK-kirjojen lukeminen jatkuu. Janica Branderin novellikokoelma Lihakuu oli 142-sivuisena pienikokoisena kirjana nopealukuinen. Jostain syystä Otavan kirjasivulla ilmoitetaan tämän pituudeksi "noin 220 sivua", ei kannata uskoa. Kirjan ovat lukeneet myös Booksy, Minna ja Anu.

Kansi on värikkään houkutteleva ja onnistunut, nimikin kuulostaa kiehtovan absurdilta. Novellit ovat melko lyhyitä, monissa katsotaan maailmaa lapsen silmin. Suosikikseni nousi kristilliseen kesätapahtumaan sijoittuva Rukouspaperi. Myös pohjoissuomalaisesta karhunkaadosta kertova Karhut ja sudet oli aika vetävä - alkoi tehdä mieli lukea taas pitkästä aikaa Helmi Kellokumpua. Maailman makuu käsitteli maailmanlopun odotusta. Lähiöelämän tragedioita taas kuvasi Kotiinpaluu.

Kielessä ei ole moittimista, hyvää ja monipuolista suomea Brander kirjoittaa. Vaan jokin juju tuntui monista novelleista jäävän puuttumaan. Ehkä viime talvena käymäni Avaimen kirjoituskurssi on saanut minut lukemaan novelleja uusin silmin. Kurssilla kun tuli huomattua, että hyvät harrastajakirjoittajatkin saavat polkaistua tyhjästä kasaan ihan hyvän novellin tai novellin alun vaikka vartissa. Minäkin hakkasin tuossa ajassa lyhyttarinoita, joissa oli henkilöhahmoja, miljöö, tunnelmaa ja tapahtuman tynkää. Mutta milloin novellilla on sanoma, se perimmäinen syy, miksi tarina kerrotaan? Sitä noissa kirjoitusharjoituksissa ei aina päässyt syntymään ja sitä tarinan ydinmehua jäin useimpien Branderinkin novellien parissa kaipaamaan.

Monissa novelleissa murteenmakuinen dialogi antoi jonkinlaista osviittaa tarinan tapahtumapaikasta, mutta mikään tarina ei silti noussut niin leimallisen paikalliseksi, että osaisin tägittää tätä sen enempää Pohjois- kuin Länsi-Suomenkaan kategoriaan. Mehevä murteen käyttö viehättää minua, mutta parhaiden murretta hyödyntävien kirjailijoiden laajaan sanastoon ja värikkäisiin ilmaisuihin Branderilla on vielä matkaa.

Täytyy loppuvuodesta kirjoittaa jonkinlainen PEKK-yhteenveto, sillä vaikka tämäkään kirja ei mikään elämää suurempi lukuelämys ollut, on ollut antoisaa lukea tänä vuonna monta kotimaista esikoiskirjaa suht lyhyen ajan sisällä. "Esikoisfiilistä" on kiva aistia. Novelleja luen muutenkin sen verran vähän, että hyvä että tuli taas silläkin puolella liikuttua. Vielä aion PEKK-kirjoista lukea Anna-Kaari Hakkaraisen Verkon ja ekstrana tulleen Hesarin esikoisvoittajan, Satu Taskisen Täydellisen paistin.

Lue myös nämä:
Mooses Mentula: Musta timantti
Helmi Kellokumpu: Lasteen alaisia
Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

Testauksessa Bloggerin Dynamic View

2011-12-07T08:30:00.060+02:00

Miten sitä aina välillä liimaantuukin tietokoneen ääreen - itsenäisyyspäivän iltapäivästä hurahti pari tuntia ihan vaan siihen, että innostuin testaamaan Bloggerin uusia ulkoasumalleja... En kuitenkaan vielä arvannut ryhtyä mihinkään radikaaleihin ratkaisuihin, mutta olisi mukava kuulla kommentteja Bloggerin uudesta Dynamic View -sivumallista.

Perustin testiblogin, siellä ei ole kommenttimahdollisuutta mutta kommentoikaa ystävällisesti tänne, jos on jotain sanomista aiheesta... Perusohjeet löytyvät Bloggerin tukisivulta.

Räpeltämiseni seurauksena plussat ja miinukset alkoivat hahmottua:

Plussat:

- Sivutaiton vaihtaminen lukijan mieltymysten mukaan houkuttaisi. Tykkään erityisesti Flipcard- ja Timeslide-näkymistä.

Miinukset:

- Dynamic View ei vielä toistaiseksi tue gadgeteja. Kätevimmät gadgetit ovat ainakin uusimpien kommenttien näyttäminen sekä automaattisesti päivittyvä linkkilista toisiin blogeihin. Nämä olisi kiva olla näkyvillä.

Tekniset osaamisvaatimukset:

- Riippuu tietenkin siitä, mitä haluaa tehdä. :) Kuten aina: jos on hyvä kuvaaja ja kuvankäsittelijä, saa vähimmällä vaivalla kauniin blogin. Esimerkiksi Flipcard-näkymä räväyttää kaikki kotikutoiset räpellyskuvani rinnakkain ja lopputulos on hyvin vaatimaton... Olen ajatellut että on persoonallisempaa laittaa välillä kuvia fyysisestä kirjasta, eikä vain kuvapankkikuvaa kirjan kannesta, mutta jos on näin vaatimaton kuvaaja ja kuvankäsittelijä kuin minä, niin tuollaisessa kuvagalleriassa kotikutoisuus kääntyy itseään vasten.

- Varmuuskopion ottaminen omasta blogista kannattaa ehdottomasti harjoitella, ennen kuin rupeaa vaihtamaan bloginsa ulkoasua. Testiblogin perustaminen on oikein suositeltavaa, silloin voi säätää vaikka kaiken pilalle ihan rauhassa.

- Dynamic View tarjoaa vakiopohjia, joissa sitten voi esimerkiksi muuttaa värejä tiettyihin kohtiin. Taas kerran pääsee paremmannäköiseen lopputulokseen, jos osaa tarvittaessa tarkistaa suosikkiväriensä RGB-koodit ja hyödyntää niitä.

Huomioita:

- Yritin vaihtaa nykyisen headerini (siis tuon yläreunan Sallan lukupäiväkirja -kuvapalkin) uuteen näkymään, ei onnistunut sellaisenaan. Tai onnistui, mutta ei näyttänyt hyvältä. Pitäisi muokata uusi kuva, nykyistä matalampi ja leveämpi, että saisin siitä hyvän näköisen. Tein nopeasti oikean kokoisen testikuvan, mutta en silti tykännyt lopputuloksesta, korkein sallittu kuvakoko oli minusta vähän liian matala.

- Kokeilin taustakuvan vaihtoa itse ottamaani kuvaan, mutta taas tullaan siihen, kannattaako omia räpsyjä edes käyttää... Tämä ei siis ole Bloggerin vika vaan riippuu omista kuvaustaidoistani.

Onko sinulla jonkin suosikkiblogi, jossa Dynamic View on käytössä? Linkkaa tänne, niin käyn tutkimassa muiden sovelluksia. :)

Matti Yrjänä Joensuu 1948 - 2011

2011-12-06T13:17:00.001+02:00

Kuva: Irmeli Jung / Otava.

Itsenäisyyspäivän aaton puhuttelevin uutinen minulle oli Matti Yrjänä Joensuun kuolinuutinen. Hyvänen aika, eihän hän on ollut vielä kovin vanhakaan. Joensuu menehtyi sairauskohtaukseen kotonaan.

Suomalaisten dekkaristien joukossa Matti Yrjänä Joensuu oli omaa luokkaansa. Olen Väkivallan virkamiehen luettuani kirjoittanut Joensuun kirjoista näin: "Dekkari on niille melkein väärä määre, vaikka ne muodon puolesta poliisi- ja rikosromaaneja ovatkin. Joensuulla on uskomaton lahja kuvata se sellainen ihmisen epävarmuus, joka arkielämässä piinaa vailla mitään järkevää syytä: epämääräiset tuntemukset, aavistukset, assosiaatiot, ihmiselämän nolot ja hävettävät piirteet, arjen keskellä välähtävät kuolemanpelko ja ikuisuuden tuntu."

Harjunpää ja ahdistelija -kirjaa taas kommentoin näin: "Harjunpää lienee yksi sympaattisimpia päähenkilöitä suomalaisessa kirjallisuudessa. Hänellä on herkkyyttä epävarmuudelle. Joensuu kuvaa toistuvasti, kuinka "nakerrus" tai "tyhjä olo" kalvaa Harjunpäätä sisältäpäin, sitä enemmän, mitä kauemmin hän poliisin työssään on jatkanut. Työssä nähdyt ahdistavat asiat jättävät jälkensä."

Harjunpää ja pahan pappi -kirjasta kirjoitin näin: "Virallisesti näitä kirjoja kutsutaan dekkareiksi, mutta oikeasti nämä ovat paljon enemmän kuin dekkareita. Näissä on suomalaisen yhteiskunnan läpiluotausta, ihmissielun täsmäkuvausta ja heikkouden, pelkojen mutta myös itsensä voittamisen kuvausta. Matti Yrjänä Joensuun ei kuitenkaan tarvitse heittäytyä tekosyvälliseksi, hämäräksi tai monimutkaiseksi, vaan kerronta on selkeää, kieli kaunista ja puhdasta ja tapahtumat ymmärrettäviä. Mestarillista työtä."

Poliisi Timo Harjunpää esiintyy kaikissa muissa Joensuun kirjoissa paitsi hänen toisessa romaanissaan Possu ja paavin panttivangit. Kun ensimmäinen Harjunpää-kirja ilmestyi vuonna 1976 ja viimeisin - josta siis tuli myös viimeinen - vuonna 2010, on mielenkiintoista tarkastella Harjunpään hahmon kehittymistä. Harjunpää ei vanhene reaaliajassa, vaikka kirjoissa on aina kirjoitushetken ajankuva vahvasti mukana. Harjunpää ikääntyy "omassa ajassaan", esimerkiksi hänen vanhin lapsensa Pauliina kasvaa vauvasta vasta kouluikäiseksi. Uusinta kirjaa Harjunpää ja rautahuone en ole vielä lukenut, mutta esimerkiksi Ina on. Kirjan maailma vaikuttaa vieläkin synkemmältä kuin Pahan papin.

Minusta Joensuun perimmäinen sanoma on kuitenkin inhimillisyys. Sen takia hänen kirjansa ovatkin niin vaikuttavia verrattuna vaikkapa tavallisimpien tv-sarjojen toimintasankari-ideologiaan. Joensuun kirjoissa ei ole kaikkivoipaisia sankareita eikä läpeensä ilkeitä pahiksia. Niissä on tavallisia ihmisiä, joista joillakin menee vähän paremmin tai huonommin kuin toisilla. Usein nämä pienet erot tekevät yhdestä rikollisen, toisesta uhrin ja kolmannesta rikoksen selvittäjän. Eivätkä kaikki rikokset näissä kirjoissa selviä.

Uskon, että Joensuun kirjat elävät vielä kauan.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011-12-04T12:06:00.003+02:00

Kuva: Gummerus.

Pekka Hiltusen esikoiskirja Vilpittömästi sinun päätyi minulle PEKKin kautta. Olen jäänyt muutaman PEKK-kirjan verran jälkeen, mutta arvioin ehtiväni kiriä loput joulukuun aikana. Vilpittömästi sinun oli minulla pitkään sänkylukemisena, luin sitä muutaman minuutin kerrallaan ennen nukkumaanmenoa. Tänä viikonloppuna oli enemmän aikaa lukemiselle, joten hurautin kirjan loppuun. Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Booksy, Jenni, Miia, Arja ja Magica de Spell. Ja on kiva huomata että Kirjaseuranta.fi alkaa vastata tarkoitustaan, sen kirjasivulta löytyy paljon linkkejä muihin arvioihin.

Yllämainitusta syystä johtuen lukukokemukseni oli kahtiajakoinen, ellei suorastaan kolmijakoinen. Sänkylukemisena kirja toimi hyvin. Oli mukava rentouttaa itseään kirjalla, joka ei ollut liian vaativa, vaan helppolukuinen ja jännittäväkin. Mutta kun oli enemmän aikaa paneutua kirjaan, tuli ihmetyksen tunne. Kirjanmerkki näytti että olin jo puolivälissä, silti juoni ei tuntunut kunnolla käynnistyneen vielä ollenkaan. No kirjan loppupuoli oli vetävä ja piti lukea se nopeasti, jotta sain tietää miten käy. Silti välillä tuli tunne, että luenkohan minä nyt Viisikkoa vai Mikki Hiirtä - uskottavuusongelmiakin siis löytyi.

Kirjan päähenkilö on Lontoossa asuva suomalainen graafikko Lia. Hän järkyttyy kohtaamastaan raa'asta rikoksesta. Pubissa Lia tutustuu toiseen Lontoossa asuvaan suomalaisnaiseen, Mariin. Marilla on todella kehittynyt psykologinen silmä, hän lukee ihmisten tunteita taitavasti ja johtaa erikoista organisaatiota, jonka toimintaan Liakin pääsee mukaan.

Vilpittömästi sinun olisi luultavasti ollut parempi lukukokemus minulle, jos sen 424:stä sivusta olisi tiivistetty 150-200 sivua pois. Varsinkin keskivaiheilla oli liikaa löysää. Tiivistäminen olisi varmaan parantanut myös vaikutelmaani kirjan kielestä. Pekka Hiltunen on pitkän linjan toimittaja jolla on näyttävät meriitit, nykyään hän työskentelee Imagen toimituspäällikkönä. Tämän perusteella odotin kirjan kieleltä enemmän. Toki olen lukenut huonompaakin, mutta niin olen parempaakin. Löysyys ja tyhjäkäynti veltostuttivat kielen.

Toisaalta, jos kirjaa vertaa suomalaisiin perusdekkareihin, niin ansioita löytyy jo siitä että Vilpittömästi sinun ei sijoitu suomalaiskaupunkiin, eikä päähenkilönä ole suomalainen poliisi. Lontoo on virkistävä miljöö suomalaiskirjalle, ja minun silmiini ihan riittävän asiantuntevasti Hiltunen Lontoota kuvaa. Jos tyyliä pitäisi johonkin verrata, niin mieleeni tulee irlantilainen chick lit -kirjailija Marian Keyes. Hänenkin kirjoissaan liikutaan usein Lontoossa ja niidenkin päähenkilöinä on kolmekymppisiä naisia, joiden elämässä työnteko ja juhliminen ovat tärkeämmässä roolissa kuin parisuhde tai perhe. Myös samankaltaisia rikoksia on joskus tullut Keyesin kirjoissa vastaan.

Mutta se, että kustantajan mielestä Vilpittömästi sinun on psykologinen trilleri, on vähän ongelmallisempi juttu. On tässä joitakin kohtia jotka jännittivät tai jopa vähän pelottivatkin minua, mutta enimmäkseen ei joko tapahtunut mitään erityisen jännittävää tai sitten asiat ratkesivat liian helposti. Pohjustuksen rakenteluun meni liikaa aikaa, ja silloin kirja kuvasi paljon Lian arkisia askareita.

Psykologisuus taas... no, Mari on varsinkin kirjan alussa kiehtova hahmo. Olen tavannut ihmisiä, jotka todella ovat hyviä "lukemaan" ihmisiä, siis näkevät jo naaman ilmeestä mikä toista vaivaa. Pidän itseäni ihan empaattisena ja sosiaalisena ihmisenä, mutten todellakaan ole kummoinen tulkitsemaan ihmisistä sellaisia asioita, joita he eivät suoraan halua sanoa. Mutta olen tavannut ihmisiä, jotka siihen pystyvät aika helposti. Ei Mari ihan telepaatti ole, mutta melkein.

Loppukäänteissä taas alkoi ärsyttää, että Hiltuselle Marin hahmo tuntuu olevan kätevä deux ex machina - tapahtuipa mitä vaan, niin kyllä Mari sormia napsauttamalla sen ratkaisee. Samoin tietyt tapahtumat ja henkilöhahmot oli kuvattu minun makuuni liian mustavalkoisesti, välillä suorastaan ruusuisesti.

Mutta on kirjaa kovasti myös kehuttu, ja jokaisen on helppo tehdä omat päätelmänsä, sillä Gummerus on ystävällisesti julkaissut 23-sivuisen lukunäytteen, jonka voi ladata pdf-muodossa kirjan kotisivulta. Sieltä tutustumaan. Lisäksi kustantaja tiedotti, että kirjan käännösoikeudet on myyty jo Ranskaan, Tsekkiin ja Puolaan ja kirja on Suomessa yltänyt jo toiseen painokseen.

Lue myös nämä:
Marian Keyes: This Charming Man
Helen Moster: Hylky
Outi Pakkanen: Kissa kuussa

Kuuna päivänä. Runoutta Englannista, Skotlannista ja Irlannista (toimittanut Piritta Maavuori)

2011-12-01T21:32:00.000+02:00

Voitin Booksyn arvonnassa lahjakortin Booky.fi -verkkokirjakauppaan. Pohdin kirjaostoksiani pitkään: koska vien liikoja kirjoja usein divariin, halusin käyttää tämän voittoarvon sellaisiin kirjoihin, jotka voisivat jäädä pysyvästi kirjahyllyyni. Päätin valita runoutta. Runokirjat ovat usein ohuita, joten ne mahtuvat hyvin hyllyyn, ja runoihin voi palata uudelleen useita kertoja. Hyvä runous ei vanhene. Runokirjojani en ole tainnut divariin viedä aikoihin - vieläkin kaduttaa, että jossakin kierrätyspuuskassa vein myös Walt Whitmanin Valitut runot divariin. Olen jopa käynyt Sammakon kirjakaupassa yrittämässä ostaa kirjaa uudelleen, mutta siitä on painos myyty jo loppuun.

Kaksi runokirjaa Booky.fi minulle toimittikin. Toinen oli ohut, mutta tämä toinen, Kuuna päivänä, olikin melkein 400-sivuinen. Kirja on ilmestynyt vuonna 2003.

Toimittaja Piritta Maavuori on koonnut antologiaan britannialaista nykyrunoutta. Angloamerikkalaisen kulttuurin ylivallasta puhutaan paljon - olen itsekin ottanut asiaan kantaa mm. Lumiomenan keskustelussa, jossa verrattiin kotimaista ja ulkomaista kirjallisuutta. Mutta tulipa taas huomattua, että "angloamerikkalaisen kulttuurin ylivalta" on korkeintaan osatotuus - en tuntenut ennestään kenenkään antologiaan valitun runoilijan nimeä. Runoilijat esiintyvät antologiassa demokraattisesti aakkosjärjestyksessä: Fleur Adcock, Simon Armitage, John Burnside, Ciaran Carson, Kate Clanchy, Carol Ann Duffy, Helen Dunmore, Geoffrey Hill, Kathleen Jamie, Jackie Kay, Michael Longley, Don Paterson, Deryn Rees-Jones, Robin Robertson, Jo Shapcott ja Pauline Stainer. Myös suomentajia on useampia. Maavuori itse on suomentanut osan runoista, muina suomentajina ovat Risto Ahti, Jyrki Kiiskinen, Tomi Kontio, Leevi Lehto, Kristiina Lähde, Tero Valkonen ja Jyrki Vainonen.

"Aukiolla häikäisee. Valo siivilöityy
lehtien lomitse, kirjoo pehmeän maan,
jättää kultaisen viirun puiden mykkiä kupeita vasten.
Vihreä valo lepattaa
aukio kuulee ja hengittää.

Puukiulu, pari naulaa ja teräslankakerä;
kasa teurastajan veitsiä.

Satyyri Marsyas riippuu raajat levällään
kahden männyn välissä
kaviot oksakoukussa kiinni,
kädet juuriin köytettyinä,
salkoon vedettyinä kuin valkea vinoristi.

Kolmen miehen kunniavartio:
kaksi oppipoikaa ja teurastaja."

Tämä on ensimmäinen osa Robin Robertsonin runosta Marsyaan nylkeminen (The Flaying of Marsyas), suomentajana Jyrki Kiiskinen. Kaunista ja kamalaa.

Kokonaisuutena antologia oli tasapainoinen ja onnistunut. Myös esipuhe on kiinnostava ja sisältää paljon minulle uutta tietoa britannialaisen nykyrunouden kuulumisista. Jokaisesta runoilijasta on lyhyt esittely. Taitolta olisin toivonut, että sivun ylä- tai alareunoihin olisi merkitty, kuka runoilija oli menossa, sillä nyt piti välillä aina palata kurkkaamaan, kenen runoista olikaan kysymys.

Vaikka luen runoja mielelläni, iskee paksujen runokirjojen kanssa joskus runokirjatrauma: apua, pitääkö minun nyt lukea tämä tiukasti järjestyksessä alusta loppuun. Kuuna päivänä osoittautui todella sujuvalukuiseksi, ei tullut traumoja. Lueskelin tätä melko pitkään, usein siten, että yhtenä iltana luin yhden runoilijan runot. Erityisen vaikutuksen antologian toimitustyössä teki, kuinka hyvin runot toimivat yhdessä. Joskus antologioissa vähän kiusaa aineiston kirjavuus, mutta näistä runoista todella muodostui kokonaisuus, ilman, että runoilijoiden persoonallisuus ja omaäänisyys olisi kärsinyt. Oikeastaan ainoa, josta en niin pitänyt, oli Michael Longley, hänen runonsa olivat minun makuuni hieman vaativan oloisia.

Ja jokin peribrittiläinen, etten sanoisi kelttiläinen, fiilis näistä välittyi. Sumuja, nummia, saaria... eikä näissä edes tavoiteltu mitään ihmeellistä luontoromantiikkaa, vaan monet runot olivat tukevasti kiinni arkielämässä. Samoin olin aistivinani pitkän historian perinnetietoisuutta: viitteitä antiikkiin ja klassisiin englantilaisiin ja eurooppalaisiin runoilijoihin.

Kiireisen arjen keskellä Kuuna päivänä antoi tärkeän peruselämyksen, jonka runoja lukiessa parhaimmillaan kokee. Sellaista hyvää yksinäisyyttä ja oman elämän peilaamista, sillä runon lukeminen laukaisee yleensä kaikenlaisia assosiaatioita, ajatuksia tai muistoja omasta elämästä. Infoähky kaikkoaa, kun voi puhdistaa mieltään hyvällä runoudella. Kuulostanpa lennokkaalta. :)

Myös suomennokset olivat kauttaaltaan onnistuneita, eikä ihme, onhan suomentajien joukossa useita runoilijoita. Tosin joissakin kohdissa hieman emmin, kun suomennoksissa oli käytetty murteita. Murteet jotenkin tuntuvat niin vahvasti paikallisilta, että ne hieman rikkoivat brittifiilistä, varsinkin kun englannin kielessä "murteet" ovat usein sosiaalisia aksentteja, enemmän sidottuja sosiaaliryhmään kuin maantieteelliseen alueeseen.

Hyvin toimitettu kokoelma ja täytti tarkoituksensa ainakin minun kohdallani: sain sekä tietoa brittiläisen nykyrunouden tuulista että hyvän runouden universaaleja elämyksiä.

Lue myös nämä:
Marianna Kurtto: Auringon koko voimalla
François Villon: Testamentti
Helvi Juvonen: Aukea ei koskaan metsään ovi

Marraskuun luetut

2011-11-30T10:00:00.062+02:00

Marraskuu oli varsin sarjakuvavoittoinen kuukausi. Olen kyllä lukenut kirjojakin, mutta yksi jäi kesken. Kaksi muuta tulee varmasti luettua loppuun, mutta vielä nekin ovat kesken. Lukuaikaa on selvästi ollut vähän vähemmän kuin muulloin, iltamenot sun muut ovat välillä rajanneet lukuaikaa melkoisesti. Sarjakuvissa on kaiken muun hyvän lisäksi sekin hyvä puoli, että sarjakuvan ehtii lukemaan alusta loppuun nopeammin kuin kirjan.

Kuukausi alkoi kuitenkin tuoreella nuortenkirjalla. Terhi Rannelan Scarlettin puvussa houkutteli Tuulen viemää -teemallaan, ja ihan ok lukukokemus se olikin.

Sitten jatkoinkin minut täysin koukuttanutta Fables-sarjakuvaa viidennellä osalla The Mean Seasons. Pannaanpa tähän vielä kertauksen vuoksi Fablesin tv-mainos, tsekatkaa tämä puolen minuutin mainos, joka on Youtuben mukaan tehty BBC America -kanavalle:

Fablesia jatkoin marraskuussa vielä osilla Homelands, Arabian Nights (and Days) ja Wolves. Varmaan jokainen kirjojen ystävä on joskus kokenut jonkun kirjan tai tv-sarjan tai sarjakuvan tai jonkun muun taideteoksen niin addiktoivana, että huomaa pohtivansa keskellä tavallista arkipäivää tarinan jatkumista. Juuri tällaisen ihanan koukutuksen tunteen Fables on minulle antanut.

Gummeruksen uusi sarja-avaus Olipa kerran Ranskassa oli seuraavana kokeilussa, ihan ok sekin. Odotettu mahtavuus taas oli Amazonilta saapunut The Unwrittenin nelososa Leviathan, erinomainen jatko-osa tälle toiselle todella koukuttavalle, kiehtovalle ja kirja-aiheiselle sarjakuvalle.

Lisäksi kutsuin bloggaajat keräämään omaa listaa Blogistanian Finlandiaa varten, puffasin Kritiikin Päivä -tapahtumaa ja myös vierailin siellä ja kuuntelin Radio Lukupiirin Corto Maltese -keskustelua.

Tässä vielä valikoidut hakusanat marraskuulta, jälleen sellaisia joilla on viivytty blogissa yli kaksi minuuttia:

kirja 1 luku arto salmisen "varasto"

Salmisen Varasto on sen verran lyhyt ja tiivis kirja, että ei ensimmäisen luvun lukemisen pitäisi viedä paljon aikaa, vaikka kävisi esimerkiksi kirjastossa sen lukemassa. Mutta ainahan on helpointa koettaa etsiä oikotie onneen hakukoneella. :)

eikä yksikään selastunut

Väärin kirjoitetut kirjan tai kirjailijan nimet ovat aina hauskoja, vaikka tämäkin on selvästi vain näppäilyvirhe - kohteena Agatha Christien klassikkodekkari Eikä yksikään pelastunut. Hakusanaa käyttänyt sitä paitsi viipyi blogissani tunnin ja 21 minuuttia ja selasi tuona aikana 28 sivua! Kiva kun viihdyit, kuka sitten olitkin. :)

kaari utrio kirjat kannattaako lukea

Olen lukenut Utrion kirjoja yli 20 vuotta, joten sanon että ehdottomasti kannattaa!

Kritiikin Päivän antia

2011-11-27T10:31:00.004+02:00

Eilen Tieteiden talolla vietettiin Kritiikin Päivää. Teemana oli media- ja kustannusalan murros. Tilaisuudessa oli viehättävä miljöö, hyvät ruoka- ja kahvitarjoilut ja mielenkiintoiset esiintyjät. Esiintyjistä minulla ei valitettavasti ole kuvaa, en kehdannut alkaa eturivistä kameralla zoomailemaan, mutta tässä näyte Tieteiden talon kauniista arkkitehtuurista. Komea reliefi on ala-aulassa, sitä voi ihailla jos haluaa vaikka käydä Tieteiden talon kahvilassa.

Tilaisuuden juonsi SARV:n vuoden 2011 puheenjohtaja Siskotuulikki Toijonen. Ensimmäisen puheenvuoron käytti Leena Majander, WSOY:n tuore varatoimitusjohtaja ja kustantaja .

Sormella tökkijät lukemaan

Aivan ensimmäiseksi Majander muistutti, että on harmillista, että median yhteydenotot koskevat liian usein kirja-alan pintakuohuja, ei lukemista ja kirjoittamista. Toimittajat kyselevät rikkaiden kirjailijoiden tienesteistä tai siitä, kuka on tapellut kenenkin kanssa. Majander vastaisi paljon mieluummin lukemista koskeviin kysymyksiin.

Majander analysoi, mitä asioita löytyy kirja-alan murroksen takaa ja nosti ensimmäisenä esiin teknologian muutokset. Kyse on muustakin kuin lukulaitteista: tekniikan kehittyminen vaikuttaa myös kirjan valmistamiseen, varastointiin, logistiikkaan, median sisällöntuotantoon... Samaan aikaan on menossa kirja-alan sukupolvenvaihdos: kun suuret ikäluokat eläköityvät, olisi tärkeä saada hiljainen tieto periytymään.

Toinen tekijä on rahan ja talouden merkityksen nousu. Tämäkin näkyy koko yhteiskunnassa. Kirja-alallakin on ryhdytty tarkastelemaan asioita talouden kannalta ja yritetään tehdä päätöksiä puhtaasti faktojen pohjalta. Mutta kustantajan tärkein kumppani on kirjailija tai kuvittaja, luovaa työtä tekevä ihminen, jonka työ ei yleensä perustu talousanalyyseihin. Kaikkea ei voi "ammattimaisella sopimisella" ratkaista, se ei riitä hyvän luovan työn tekemiseen.

Lukemiseen käytettävä aika huolestutti Majanderia. Hän pohti suomalaisen arjen ajankäytön muutoksia ja mietti, minkä verran ihmisillä on nykyään aikaa keskittyä ja rauhoittua lukemaan, kun erilaiset teknologiset välineet vievät vapaa-ajasta ison osan. Hän kuvasi, kuinka jo rattaissa istuvat pikkulapset tökkivät sormellaan erilaisia laitteita ja mietti, oppivatko he edes käyttämään kirjaa, kääntämään sivuja. Kuulemma moni haaveilee, että "sitten joulunpyhinä minä luen", mutta ei suomalainen kustannusala elä "joululukijoiden" varassa, lukemisen pitäisi olla ympärivuotista.

Kuluttajien silmissä raja korkeakulttuurin ja populäärikulttuurin välillä on hälventynyt. Majander haastoi yleisön pohtimaan, kuinka suvaitsevaista kulttuuriväki onkaan: hyväksyvätkö kulttuurityöntekijät näiden rajojen katoamisen, vai onko kulttuurieliitillä vieläkin tarvetta heristellä sormea vääriä valintoja tekevälle kansalle? Majander muistutti, että pakkopulla ei maistu kenellekään, on kulttuurin työntekijöiden tehtävä saada lukemisesta houkuttelevaa.

Kustantajan tehtävän Majander määritteli osuvasti: kustantamon työtä on saada kirja kirjailijan työpöydältä lukijan yöpöydälle. Pelkkä lupaus julkaista kirja ei hänen mukaansa nykyään riitä, sillä kuka tahansa voi julkaista nykyään ihan itse mitä vaan. (Ks. Kirsin kirjanurkan keskustelu omakustanteista.) Kustantamon tehtävä on saada kirja lukijoiden käsiin.

Ei kaikki ollut ennen paremmin

Seuraavaksi puhui Touko Siltala, Kustannusosakeyhtiö Siltalan kustantaja ja entinen WSOY:n kirjallinen johtaja vuosilta 2000-2008. Aivan aluksi hän pääsi letkauttamaan, että olipa ihana kuulla Leenan ylistävän WSOY:ta - onhan Leena Majander ollut pitkän linjan otavalainen...

Siltala aloitti anekdootilla vuodelta 2000. Hän oli ollut kirjailijoiden kanssa matkalla Pohjois-Suomessa, ja eräs kirjailija oli intoillut Stephen Kingin netissä julkaisemasta tarinasta, joka oli innostanut suuren määrän lukijoita lataamaan tarinan ja myös maksamaan siitä netissä. Kyseessä lienee vuonna 2000 aloitettu jatkokertomus The Plant. "Touko, sinua ei enää ole, kustantamoa ei enää ole", oli kirjailija sanonut. Haaveissa lienee välkkynyt aika, jolloin kirjan tekemisestä ei tarvitsisi maksaa "turhille välikäsille". Tähän teemaan Touko Siltala palasi puheenvuorossa usein.

Erittäin mielenkiintoinen oli Siltalan analyysi kolmen sukupolven kirjailijoista. Hän otti ensimmäiseksi esimerkiksi Mika Waltarin. Kustantajalla ja kirjailijalla oli "hyväntahtoisen mesenaatin ja nöyrän taiteilijan suhde" - Waltari oli uskollinen kustantajalleen ja perääntyi konfliktitilanteissa. Siltala esitti mielenkiintoisen näkökulman: ennen kirjailijoiden toimeentulomahdollisuudet olivat paljon rajatummat kuin nykyään, joten riippuvuus kustantamosta oli suurempi.

Toinen esimerkki oli Arto Paasilinna. Hänen tunnuslauseensa oli kuulemma tämä: "Kirjailija ja kustantaja istuvat aina eri puolilla pöytää." Paasilinna ei kaihtanut konfliktia eikä vetäytynyt riidoista, vaan piti oikeuksistaan kiinni ja tarvittaessa myös iski takaisin. Erään erimielisyyden seurauksena Paasilinnan elämäkerran julkaisu meni WSOY:lta Otavalle. Tästä mainitaan myös Lentojätkä-nimisen elämäkerran Hesari-arviossa. Siltala muisteli Paasilinnan sanoneen: "Jos tankki on ajettu asemiin, sillä on ammuttava." Kirjailijan ja kustantamon suhteen muuttumisen yleisenä taustana Siltala näki 1970-luvun poliittisen ilmapiirin, Kirjailijaliittokin alkoi toimia ammattiliiton tavoin.

Kolmas esimerkki oli Sofi Oksanen. Siltalan mukaan "mesenaattisuhde" on 2000-luvulla käytännöllisesti katsoen jo kadonnut kustannusalalta. Koska kirjailijoiden riippuvuus kustantamoista on vähentynyt muiden toimeentulomahdollisuuksien vuoksi, tehdään kaunokirjallisuuden kustantamistakin eräänlaisena projektityönä: haetaan eri kirjoille sopiva kustantaja. Nousussa on myös yksilöllisten sopimusten tekeminen ja yksilöllisen kustannustoimittajasuhteen tarjoaminen.

Siltala nosti esille myös kirjailijoiden perustamat kustantamot. Dekkaristit perustivat osuuskuntakustantamo Crime Timen ja Sofi Oksanen perusti Silberfeldtin. (En löytänyt kummankaan kotisivuja, ehkä niitä ei ole?) Siltala sanoi seuraavansa mielenkiinnolla tilannetta, mutta kysyi, mahtaako kustantaminen olla kirjailijalle paras mahdollinen sivuammatti. Kuulemma painotalojen tarjousten vertailu ei niin kovin hohdokasta ole. Lisäksi Siltala kyseenalaisti voimakkaasti Crime Timesta julkisuudessa esitetyt talousluvut ja arveli, etteivät Crime Timen tuotot aivan niin hyviä ole kuin on annettu ymmärtää.

Ylipäätään Siltala näki kustannusalan murroksen tärkeimpänä taustatekijänä kirjojen myynnin laskun. Vuoteen 2000 asti kirjojen myynti kasvoi, sitten se tasaantui ja vuonna 2006 alkoi laskea, vuonna 2009 oli iso notkahdus alaspäin. Yritin etsiä tähän liittyen tilastotietoa kirjojen myynnistä, mutta en valitettavasti ihan tuoreita lukuja löytänyt. Tuoreimmasta päästä oli Suomen Kustannusyhdistys ry:n julkaisema neljäs Suomi lukee - tutkimus vuodelta 2008. Tutkimustulokset voi lukea pdf-muodossa. Siinä esitetään päinvastainen väite: "Kirjoja ostaneiden määrä on siis 2000-luvulla kasvanut merkittävästi." No, tutustukaa asiaan ja esittäkää näkemyksenne.

Lopuksi Siltala puhui kriitikon roolin muutoksesta. Hän hämmästeli suomalaisen lehdistön trendiä julkaista parintuhannen merkin kritiikkejä ja ihmetteli, mistä tämä päätös on oikein kummunnut. Hän kaipasi lehtiin pitkiä kritiikkejä takaisin. Siltala sanoi lukevansa ihan mielellään myös hyviä blogitekstejä, mutta koska työpäivät kuluvat koneen ääressä, haluaisi hän lukea painettuja laatukritiikkejä. Hyvänä esimerkkinä hän nosti esille saksalaisen Frankfurter Allgemeine -lehden, jossa edelleen julkaistaan vaikka kuinka pitkiä arvioita. Lehden kotisivujen perusteella näin todella on.

Miksi lukea lehtiä, jos ne julkaisevat eilisen päivän nettiuutisia?

Kolmas puhuja oli Ville Hytönen, Savukeidas Kustannuksen kirjallinen johtaja ja kirjailija. Hän lähestyi sanomalehtiä aika eri näkökulmasta. "Olen hyvin väsynyt lukemaan päivälehtien kulttuurisivuja", hän sanoi. Syynä se, että niissä julkaistaan liikaa sellaista materiaalia, jonka hän on jo ehtinyt lukea netistä edellisenä päivänä. Mitä uutisia ne sellaiset ovat? Hän kritisoi myös sitä, että kirjallisuuden lieveilmiöt saavat liikaa tilaa, esimerkiksi kirjailijoiden kustantamovaihdokset. "Kustantamisjulkisuus ei paljon eroa tosi-tv-julkisuudesta", hän täräytti.

Kritiikiltä hän kaipasi uudistumista. Hyvä kritiikki voisi lähestyä esseistiikkaa. Hytönen ehdotti uutta termiä: puhutaan kritiikin sijaan resensiosta. (Tai "rekensiosta", kertokaapa minulle kuinka latinan sana recensio pitäisikään ääntää.) Hytönen kritisoi samojen latteuksien kierrätystä kritiikeissä: milloin puhutaan sujuvasta esikoisromaanista, milloin "uudesta Tervosta". Mutta hän myös muistutti, ettei kritiikin tarvitse olla kustantamon mainospuhetta eikä lukijan palvelemista, vaan kritiikillä on itseisarvo.

"Sanomalehtien bisnes on ilmoitusmyynti, ei uutisointi"

Kaikki puheenvuorot olivat erittäin mielenkiintoisia, mutta silti "toipuvan toimittajan" Johanna Vehkoon puheenvuoro oli todellinen loppuhuipennus. Hän on kirjoittanut erittäin mielenkiintoiselta vaikuttavan kirjan Painokoneet seis! - Kertomuksia uuden journalismin ajasta. Vaikuttaa ehdottomasti lukemisen arvoiselta!

Vehkoo analysoi sanomalehden historiaa ja muistutti, että Internetiä on turha syyttää sanomalehden kriisistä. Lehtien ongelma on se, että toimittajan työ on niin helposti korvattavissa. Tiedonjakelun niukkuus on muuttunut yltäkylläisyydeksi. Jos joku on kiinnostunut vaikkapa Afganistanin sodasta, miksi hän lukisi maakuntalehden juttuja aiheesta, jos voi hakea netistä maailman suurimpien mediatalojen juttuja tai etsiä tavallisten ihmisten julkaisemia valokuvia, blogitekstejä tai muuta materiaalia aiheesta? Vehkoo huomautti tylysti mutta osuvasti, että ainoastaan pääkirjoitus ja kuolinilmoitukset ovat sellaista sanomalehden sisältöä, jolle ei löydy juuri nyt korvaajaa.

Uudeksi toimintatavaksi Vehkoo suosittelee erikoistumista. Mikäli sanomalehdet haluavat menestyä, niiden kannattaa erikoistua. Toimittajien palkkaamisessa tärkeintä olisi, että toimittajalla on jonkin alan erikoisosaamista, ja hän voisi keskittyä tekemään todella hyviä juttuja tähän erikoisalaan liittyen.

Vehkoo muistutti myös, että ei lehtien bisnes ole uutisointi vaan lehdet ovat eläneet ilmoitusmyynnillä. Lehti on ollut kätevä "nippu", jossa saa samassa paketissa tietoa eri asioista, ja se on ollut hyvä kohde mainostajille. Kieltämättä Vehkoon puheenvuoro herätti kaikenlaisia ajatuksia - muistammehan esimerkiksi keskustelun siitä, voiko pohjoissuomalainen Kaleva kirjoittaa avoimesti lestadiolaisliikkeessä esiintyvistä ongelmista, vai onko lestadiolaisten tilaajien ja mainostilan ostajien boikottimahti niin suuri, että lehden on parempi vaieta ei-toivotuista aiheista.

Omia havaintoja

Tilaisuus oli kokonaisuutena erittäin kiinnostava, mutta jotkut yksittäiset asiat herättivät minussa ärsytystä. Olen viime aikoina ehtinyt istua useissa sosiaalista mediaa tai verkkopalveluja käsittelevissä tilaisuuksissa, ja olen erittäin kyllästynyt erääseen vakiokommenttiin, joka kuultiin myös Kritiikin Päivässä. Aina joku minua vain 10-15 vuotta vanhempi ihminen nousee pystyy ja ilmoittaa: "Minulla on teini-ikäisiä lapsia ja siellä ne päivät pitkät vain näpyttelevät niitä laitteitaan!" Sitten muut nyökyttelevät että juu-u, sellaisia ne lapset ovat. Tässä minäkin, neljättäkymmenettä käyvä naisihminen, näpyttelen laitteitani silmät kiiluen, eikä tunnu missään. Minusta on typerää ja aika vastuutontakin "ulkoistaa" teknologian kehitys lasten ja nuorten harteille. Kyllä täällä verkossa on kaikenikäisiä aktiivisia keskustelijoita ja sisällöntuottajia, eikä mikään estäisi näitä teini-ikäisten vanhempiakaan tutustumasta verkkosisältöön ja -teknologiaan.

Muutenkin tuntui, että tilaisuudessa oli paikoin eräänlainen henkinen muuri, joka erotti meidät verkon käyttäjät verkkoa vierastavista. Eräskin yleisön edustaja, joka kertoi toimineensa joskus Lapin yliopistossa media-alan professorina, kommentoi esityksiä näin: "Kai te tiedätte että Hesaria ei kohta kukaan enää lue, kun kaikki vaan lukevat niitä blogeja." No ei se nyt ihan näinkään ole. Toinen yleisön edustaja kommentoi Vehkoon kirjaa: "Tutkimuksesi on hyvä, mutta keskittyi liikaa materialistisiin asioihin. Lehtien ideologia on porvarin sielunelämä!"

Tietotekniikan syyttäminen lukemisen vähentämisestä taas oli ristiriidassa sen kanssa, että eräs kysyjä ihmetteli, ovatko kirjat nykyään paksumpia kuin ennen. Johanna Vehkoo kertoi tutkineensa asiaa ja vahvisti, että keskimäärin kirjojen sivumäärät todella ovat kasvaneet. Kustantamojen edustajat arvelivat, että syynä kirjojen sivumäärän kasvuun on Wordin käyttö - tekstinkäsittelyohjelmalla on helpompi tuottaa enemmän tekstiä kuin kirjoituskoneella.

Ja itse henkilökohtaisesti olen havainnut, että Internetin käyttö on lisännyt ja vahvistanut lukuharrastustani, kiitos kirjablogimaailman. Vaan eipä tätä yksityistä kokemusta toki passaa yleistää liian laajalle.

Lisäksi tilaisuus alkoi myöhässä, eteni myöhässä ja loppui puoli tuntia myöhemmin kuin oli ilmoitettu. No enpä minä siellä jäniksen selässä ollut, mutta kun nykyään saa tai joutuu osallistumaan todella moniin aikataulutettuihin tilaisuuksiin, niin järjestäjän pisteet ropisevat silmissäni heti, jos aikataulut venyvät. Aikataulujen asettaminen ja niiden noudattaminen on ammattitaitoa, aikataulujen pettäminen on huonoa organisointia.

Tilaisuuden hinta-laatusuhde oli kuitenkin erinomainen, tilaisuuteenhan oli vapaa pääsy. Seuratkaa SARV:n sivuja ensi syksynä, varmaankin Kritiikin Päivä järjestetään myös ensi vuonna.

Bill Willingham - Mark Buckingham: Fables 7: Arabian Nights (and Days) & Fables 8: Wolves

2011-11-26T21:09:00.000+02:00

Kuva: Vertigo.

Marraskuun pimeydessä Fables-sarja tarjoaa minulle täydellistä eskapismia. Olo on kuin teininä, kun ahmin Action Force- ja Ryhmä X -sarjakuvia. Aivan mahtavaa, että yhdysvaltalainen sarjakuvakustantamo Vertigo tarjoaa yhtä koukuttavaa kamaa myös aikuisille. Ihanaa!

Myös Nulla dies sine legendossa on blogattu sekä seiska- että kasiosasta. Ja Youtubesta löytyi oikein Fables-tv-mainos, jota on esitetty BBC America -kanavalla. Katso ja ihastu!

Osa 7, Arabian Nights (and Days) heittää mukaan seikkailuun arabialaisia satuhahmoja. Kaikki Tuhannen ja yhden yön tarinoita lukeneet tietävät missä mennään - mukaan tulee hunnutettuja kaunottaria, rohkeita seikkailijoita ja henkiä, jotka lupaavat toteuttaa kolme toivomusta. Mutta Willinghamilla on todella herkullinen tapa vinksauttaa tutut satuelementit johonkin uuteen muottiin. Hyvän tarinankertojan tunnistaa siitä, että vaikka aineksina olisi tuhat kliseetä, syntyy kokonaisuudesta silti jotain uuden ja omaperäisen tuntuista. Pelkkä vanhoihin satuihin viittaaminen ei (tälläkään) kertaa Willinghamille riitä. Tarujen Bagdad kohtaa 2000-luvun Bagdadin - sen, joka on amerikkalaisten sotilaiden miehittämä. Lisäksi Willinghamin eräs maalitaulu on Disneyn piirretyt. Pelkästään tämän osan nimi laukaisee päänsisäisessä jukeboksissa käyntiin Disneyn Aladdin-piirretyn tunnuslaulun Arabian Nights ja myös tarinan visuaalisissa vaikutteissa on selviä Aladdin-ilmentymiä.

Pitkien, jatkuvajuonisten tarinoiden kuljetuksessa on tilaa suvantovaiheille ja sivupoluille. Tässä eräs tärkeä sivupolku on lopussa nähtävä liikuttava mutta vaarallinen rakkaustarina. Minulle kävi niin että satuin olemaan asioilla kaupungilla kun seiskaosasta oli jäljellä enää muutama sivu. Jotenkin päädyin Akateemiseen kirjakauppaan, missä jalkani veivät minut Comics-hyllyn ääreen, ja siellä oli Fablesin kahdeksas osa, ja sitten minä ostin sen... Olin jo ehtinyt päättää, että Fablesin hyvyydestä huolimatta en kerää tätä sarjaa omaan hyllyyn, kun tilaa on käytössä vain rajatusti. Mutta oli kyllä hyvin sijoitettu 18,90 euroa, sen verran kovaa kamaa osa 8 oli!

Kuva: Vertigo.

Osassa 8 nähdään Fablesin 50. jakso ja huhhuh, siihen onkin ladattu todella muikeita käänteitä sekä toiminnan että romantiikan suhteen! Olen todella vakuuttunut siitä kuinka Willingham on onnistunut yllättämään minut useita kertoja. Asiat tapahtuvat nopeammin ja eri lailla kuin etukäteen olen ehtinyt kuvittelemaan. Vau! Erityisesti alaluku The Israel Analogy oli melkoista meininkiä... ja jokainenhan voi vetää omia johtopäätöksiään siitä, miten Fables mahtaa heijastella yhdysvaltalaista ulkopolitiikkaa Lähi-idän valtioiden suhteen.

Politikointia näkyvämmässä roolissa olivat kuitenkin sudet, joita riitti joka lähtöön. Aina satuhahmojen ei tarvitse periytyä aikojen takaa, Fablesin kaartiin kelpaavat myös ne, jotka ovat syntyneet 1800-luvun lopulla. Kas tässä Rudyard Kiplingin luomus:

Täytyy yrittää antaa taas vähän sulatteluaikaa ja kenties lukea nämä osat uudestaankin ennen sarjan jatkamista. Vaikka Fablesia ei ole suomennettu, on sarjaa silti saatavilla melko kätevästi. Parin testihaun perusteella tätä löytyy kirjastoista eri puolelta Suomea, ja tarvittaessa aineistoa voi kaukolainatakin, jos juuri omasta kirjastosta ei tätä löydy. Suomalaisista verkkokirjakaupoista ainakin Turun Sarjakuvakauppa tätä tarjoaa. Ja tietenkin Amazonista voi tilata. Minä lähetän erityiskiitokset vielä Akateemisen kirjakaupan sarjakuvaostajalle, jonka ansiosta Helsingin keskustan myymälässä on mainio kokoelma englanninkielisiä sarjakuvia.

Lue myös nämä:
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Craig Hamilton: Fables 1. Legends in Exile
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 4 - Leviathan
Craig Thompson: Blankets

Kuuntele Radion Lukupiirin Corto Maltese -keskustelu

2011-11-20T11:00:00.000+02:00

Corto Maltese. Kuva: Cong SA.

Eilen Yle Radio 1 -kanavan Radion Lukupiiri käsitteli Hugo Prattin luomaa Corto Maltesea. Lukupiirilähetys kestää kolme tuntia. Minulla keskittymiskyky häviää jos pitää vain kuunnella radiota noin pitkään, joten kaivoin vuosia rauhassa maanneen käsityöpussini esiin ja ryhdyin neulomaan sukanvartta samalla kun kuuntelin. Saa nähdä valmistuuko sukkapari ikinä, mutta ainakin oli mukava neuloa ja kuunnella Tarleena Sammalkorven ja hänen vieraittensa keskustelua Cortosta. Lähetystä voi kuunnella Yle Areenassa 26.11.2011 asti, joten hopi hopi, sieltä kuuntelemaan!

Paikan päällä vieraina olivat sarjakuvataiteilija Ville Tietäväinen ja sarjakuvaneuvos Juhani Tolvanen. Puhelimessa kuultiin mm. Cortojen suomalaiskustantajaa Markku Jalavaa ja Cortot suomentanutta Heikki Kaukorantaa. Mielenkiintoista oli, että lähetykseen soittaneiden Corto-lukijoiden ikäjakauma oli aika laaja - ainakin sen perusteella mitä radioon soittavien ihmisten äänestä voi päätellä - ja monella oli vuosikymmenien kokemus Cortosta. Soittajia myös oli ympäri Suomen. Minä olen löytänyt Cortot 1990-luvulla koululaisena, mutta olen näköjään silti Corto-juniori jopa suomalaisharrastajien kesken. Vaan eipä sillä, onhan Prattin ensimmäinen Corto-tarina ilmestynyt jo 1960-luvun lopulla.

Lähetykseen oli valittu hienoa musiikkia, loppupuolella kuullaan jopa Pratt itse laulamassa ja kitaraa soittamassa. Pisteet vielä Tarleena Sammalkorvelle, minulle oli positiivinen yllätys että hänkin on Corto-entusiasti.

Lue myös nämä:
Hugo Pratt: Corto Maltese Etelämerellä
Hugo Pratt: Samarkandin Kultainen talo
Hugo Pratt: Corto Maltese - nuoruus

Kritiikin Päivä 2011 -tapahtuma lauantaina 26.11.

2011-11-15T17:42:00.000+02:00

Suomen arvostelijoiden liitto järjestää Kritiikin Päivä 2011 -tapahtuman lauantaina 26.11. Tieteiden talossa. Tarkan ohjelman voi lukea täältä. Tieteiden talolla on yheksänkytlukulaisimmat nettisivut mitä olen aikoihin nähnyt, mutta kyllä sieltä sentään sijainti selviää.

Teemana on media- ja kustannusalan murros, vilahtaapa ohjelmassa sana "kritiikkiblogikin". Kiinnostavilta kuulostavat erityisesti kustantaja Leena Majander-Reenpään ja kustantaja Touko Siltalan puheenvuorot.

Tapahtumaan on vapaa pääsy eikä sinne tarvitse ilmoittautua.

Bill Willingham - Mark Buckingham - David Hahn - Steve Leialoha: Fables 6. Homelands

2011-11-13T20:31:00.000+02:00

Kuva: Vertigo.

Eihän tästä tule mittään: Fablesia on pakko paahtaa eteenpäin!

Kuudes osa, Homelands, sijoittuu nimensä mukaisesti meidän maailmaamme paenneiden satuhahmojen entisille kotikonnuille. Yritän ottaa nyt tavaksi, että kerron kunkin osan juonenkäänteistä korkeintaan saman verran kuin albumin takakannessa, niin en spoilaa uusien lukijoiden lukunautintoa. Myös Nulla dies sine legendosta voi lukea tästä.

Ja takakannessahan kerrotaan, että satumaiden inhan valloittajan, pääpahis The Adversaryn henkilöllisyys paljastetaan! Ennakkoasenteeni oli kenties hieman epäileväinen: joko nyt? Sarjahan jatkuu vielä vaikka kuinka pitkälle... Yleensä pääpahikset tuppaavat olemaan vähän tylsiä mustavalkoisessa pahuudessaan. Joojoo, onhan näitä nähty, maailmankaikkeuden hirmuisimpia ilkiöitä. Kuka tahansa populäärikulttuurin harrastaja ehtii saada kamalista pahiksista yliannostuksen, kun tarpeeksi monta seikkailua on lukenut kirjoina tai sarjakuvina tai katsellut telkkaria tai elokuvia.

Mutta Willingham näyttää taas taitavuutensa tarinankertojana. Pääpahista ei todellakaan kuvata liian mustavalkoisesti, vaan tavalla, joka mahdollistaa vaikka kuinka korkealentoisia tulkintoja... Kritisoidaanko tässä kenties Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa? Euroopan unionia? Ylikansallisia yrityksiä? Ei tarvitse ihmetellä, miksi Fables on voittanut arvostettuja yhdysvaltalaisia Eisner-sarjakuvapalkintoja läjäpäin.

Ivan Bilibinin maalaus. Kuva: WikiPaintings

Tässä albumissa tavataan kiinnostavia satuhahmoja monista eri tarinaperinteistä. Minua sykähdytti erityisesti Rusin valtakunta, jossa kohdataan venäläisten kansansatujen hahmoja. Pääpiirtäjä Mark Buckingham tekee kunniaa venäläiselle taiteelle mm. ruutureunojen vinjeteillä ja kuvallisella intertekstuaalisuudella. Sivulta 84 löytyy ruutu, jonne onkin merkitty terveiset venäläistaiteilija Ivan Bilibinille. Ja onpa Buckingham selvästi tutkiskellut myös Viktor Vasnetsovin kuuluisaa taulua Ritari tienristeyksessä. Tsekatkaa vaikka itse albumista. ;)

Viktor Vasnetsovin maalaus. Kuva: Wikipedia.

Tämänkin albumin parissa kävi niin, että ensin luin kaikessa rauhassa, sitten tempauduin tarinan mukaan ja piti ahmia sivut loppuun hirmuvauhtia että saan tietää miten käy. Sitten piti palata kiltisti takaisin ja lukea hitaasti uudelleen, jotta sai kiinni pienemmistäkin yksityiskohdista...

Saa nähdä osoittautuuko Fables saagaksi vai saippuaoopperaksi - siis tuleeko tällä olemaan selvä konkreettinen loppupiste jota kohti Willingham kulkee, vai onko tärkeintä vai päästä kieputtamaan juonta aina uuteen uskoon, ilman tarkoitustakaan lopettaa hommaa ikinä. Toistaiseksi voin vain nauttia tästä sarjasta. Suosittelen.

Lue myös nämä:
Bill Willingham - Mark Buckingham - Craig Hamilton - Steve Leialoha - P. Craig Russell: Fables 4. March of the Wooden Soldiers
Bill Willingham... [et al.]: 1001 Nights of Snowfall
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha: Fables 2. Animal Farm

Blogistanian Finlandia 2011

2011-11-11T08:40:00.001+02:00

Vuonna 2010 keräsin leikkimielisen Blogistanian Finlandia –listan kirjoista, joita blogeissa oli luettu ja hyväksi havaittu. Idea sai innostunutta palautetta, joten tänä vuonna kannattaa lyödä viisaat päät yhteen ja kerätä lista kollektiivisesti.

Blogistanian Finlandian tarkoituksena on nostaa esiin kirjoja, joita bloggaavat lukuharrastajat ovat hyviksi havainneet ja joiden lukemista he suosittelevat.

Ohjeet alla - nämä saa kopioida ja levittää eteenpäin:

Osallistu Blogistanian Finlandian valintaan!

Toimi näin:

1. Ajasta blogiisi oman listasi julkaisu maanantaille 2.1.2012 klo 10.00. (Jos blogialustasi ei tue ajastamista, julkaise lista käsin tuohon aikaan.)

2. Nimeä listallasi 3-6 vuonna 2011 ilmestynyttä kotimaista kaunokirjallista teosta, jotka sinun mielestäsi ovat lukemisen arvoisia. Jokaisesta listan kirjasta on löydyttävä vähintään yksi blogiarvio. Linkitä yksi tai useampi blogiarvio listasi kirjoihin. Listalle saa nimetä myös runokokoelmia, novellikokoelmia ja sarjakuvia, toisin kuin virallisessa Finlandia-kilpailussa. Voit käyttää listasi lähtökohtana vuoden 2011 Finlandia-listaa, mutta ei ole pakko.

Huom! Listan kirjoja ei tarvitse rajata niihin, joita on itse lukenut. Voit kerätä tietoa muiden blogiarvioista. Punnitse kanssabloggaajiesi mielipiteitä ja käytä niitä hyväksesi listan teossa.

3. Palaa Sallan lukupäiväkirjan ketjuun 2.1.2012 ja ilmoita kommenttikentässä linkki, josta listasi löytyy.

Kaikkien mukanaolleiden listat kerätään yhteen ja kuusi eniten mainintoja saanutta kirjaa nostetaan Blogistanian Finlandia 2011 –listalle, joka julkaistaan 2.1.2012 klo 20.

Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 4 - Leviathan

2011-11-08T18:32:00.000+02:00

Kuva kopioitu Turun Sarjakuvakaupan sivuilta.

Flunssan poteminen sarjakuvien äärellä jatkuu. Postista tuli iloinen yllätys - The Unwritten -sarjan nelososa Leviathan. Joskus Amazon ilahduttaa, sillä sieltä oli ilmoitettu arvioiduksi saapumisajaksi marraskuun loppu. Ehdin nimittäin kokea repiviä hetkiä Akateemisessa kirjakaupassa pari viikkoa sitten - siellä Leviathan oli jo hyllyssä! Yritin kuitenkin aktiivisesti unohtaa näkemäni ja sattumoisin viikonloppuna luin juuri kolme aiempaa osaa taas kerran, joten olin suorastaan valmiustilassa Leviathanin kimppuun käydäkseni!

En viitsi kertoa kauheasti Leviathanin juonenkäänteistä, sillä minä suosittelen tämän sarjan lukemista ykkösosasta alkaen. Pääosassa on Tom Taylor, menestyskirjailija Wilson Taylorin poika. Ihmiset tuppaavat sotkemaan Tomin Tommy Tayloriin - Wilsonin kirjoittaman huippusuositun kirjasarjan päähenkilöön. Velhopoika Tommy kamppailee ystäviensä Suen ja Peterin kanssa ilkeää kreivi Ambrosiota vastaan - ja kas kummaa, jotenkin myös Tom on joutunut matkakumppaniensa Lizzien ja Richien kanssa hengenvaaralliseen seikkailuun, mutta viholliset tuntuvat olevan salaperäisempiä ja pahantahtoisempia kuin vampyyrikreivi...

Kuitenkin, kuten kaikki jatkosarjat, myös The Unwritten on toteutettu niin, että kyytiin voi hypätä kesken matkankin. Silloinhan saa toisenlaisen tarinan, kuin se, joka lukee järjestyksessä. The Unwrittenin tarinat tarinoista ja niiden mahdista alkavat selvästi upota minuun...

Eipä silti, jo viikonlopun kertauslukeminen muistutti minulle taas kerran siitä, että tarina syntyy ennen kaikkea kokijansa mielessä. Kahdesti ei mies voi astua samaan virtaan, eikä hyvää tarinaa voi lukea tismalleen samanlaisena kahta kertaa. Esimerkiksi kakkososan ensimmäinen lukukerta oli aivan omanlaisensa elämys, ja kakkososan myöhemmät lukukerrat ovat näyttäneet tarinan eri näkökulmista. En kuitenkaan pysty enää kakkososan äärellä palauttamaan itseäni täysin samaan mielentilaan kuin eka lukukerralla, se kokemus oli selvästi ainutlaatuinen...

Spoilaamatta voin kertoa, että Leviathanissa liikutaan valaanpyynnin maisemissa! Moby Dick on tähtäimessä... mutta melkoisesti kerroksia Carey tähänkin tarinaan kirjoittaa. Tästä saisi varmasti vielä paljon enemmän irti, jos olisi lukenut Moby Dickin, tuntisi filosofi Thomas Hobbesin teoksia, osaisi arabiaa ja hepreaa, olisi kenties perehtynyt Paul Austeriin. Onneksi tunnistin sentään Raamatun tarinat kun niihin viitattiin.

Ja kuten edellisetkin osat, näistä korkeakirjallisista aineksista huolimatta The Unwrittenia voi lukea myös seikkailuna, tai taikasauvaa heiluttavien poikasankarien synkkänä parodiana. Tai voi keskittyä vampyyreihin. Tai mielenterveysongelmiin.

Aiempiin osiin verrattuna tämä oli episodimaisempi. Väliotsikoita oli paljon, tarinaa kuljetettiin aika ripotellen. Näkökulman ja aikatasojen vaihdoksia oli runsaasti. Ehkä ihan yhtä kovia kierroksia en tästä osasta saanut kuin aiemmista, mutta sanotaanko näin, että 90 % aivan mahtavasta on edelleen aivan mahtava. :) Ehkä tämä tunne tuli siitäkin, että tässä vaiheessa sarjaa ei voi ihan älyttömästi vyöryttää uusia yllätyksiä, vaan aiemmin avattuja juonenkäänteitä pitää vähitellen ryhtyä hieman valottamaankin.

Kolmososaa lukiessani haaveilin, että The Unwritten kävisi myös suomalaisten tarinoiden kimppuun. No tässä nelososassa jopa saadaan maustetta eräästä suomalaisen kulttuurin luomuksessa: viimeisessä jaksossa kohdataan Quark Maiden, joka muistuttaa epäilyttävästi Niiskuneitiä (englanniksi Snork Maiden). Tosin tyylilajina on "Niiskuneiti joutuu Peter Jacksonin Meet the Feebles -elokuvaan". Niin, ja Pauly Bruckner nähdään jälleen!

Eräs minua kiinnostavista teemoista The Unwrittenissa on ystävyyden kuvaus. Sarjan Tommy Taylor -jaksoissa kuvataan Tommyn, Suen ja Peterin ystävyyttä, joka on juuri sellaista kuin lastenkirjoissa aina: henkeen ja vereen asti uskollista, kyseenalaistamatonta ja pyyteetöntä. Eräässä Careyn ja Grossin maalitaulussa, Harry Potterissa, minua on välillä hiuksenhienosti ärsyttänyt ystävyyden "harrysentrinen" kuvaus. Jos kirjat olisi kerrottu Ronin tai Hermionen näkökulmasta, olisiko ystävyyden kuvaus ollut toisenlaista?

Tomin, Lizzien ja Richien välinen suhde ei ole ollenkaan yhtä yksiselitteinen. Se on sellaista kuin ystävyydeksi kutsutut suhteet joskus tosielämässäkin ovat: toveruuden lisäksi mukana voi olla myös laskelmointia, taka-ajatuksia, itsekkyyttä. Mihin rajaan asti kukakin on valmis uhrautumaan ystäviensä puolesta, entä ovatko ystävällisen käytöksen motiivit aina pelkkää lähimmäisenrakkautta?

Jotain pelottavaakin tässä tarinassa on, tässä on niin paljon alitajuntaa hämmentäviä aineksia. Olo on kuin illalla sänkyyn peitellyllä lapsella, kun valot sammutetaan ja pimeyden varjot tuntuvat heräävän eloon... Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjoja lukeneet tunnistanevat tunteen.

Tarvitseeko enää sanoakaan, että suosittelen lämpimästi The Unwrittenia. Kohderyhmänä voi olla vaikka tarinoiden ja kirjallisuuden ystävät. Tai Finlandia-palkintoraati, joka ei ottanutkaan Näkymättömiä käsiä Finlandia-kisaan mukaan. Taidan henkilökohtaisena kannanottona lukea tällä viikolla vielä lisääkin sarjakuvaa. :) Pinossa odottaa nimittäin monia houkuttelevia sarjakuvia, sen sijaan kirjoja on nyt kesken vain yksi, ja epäilen että se saattaa jäädäkin kesken.

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 3 - Dead Man's Knock
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Fabien Nury - Sylvain Vallée: Olipa kerran Ranskassa. Suuri gangsterisota. Osa 1: Herra Josephin valtakunta

2011-11-06T19:55:00.002+02:00

Kuva: Gummerus.

Olipa vaikea kirjoittaa tälle otsikkoa! Tutkin albumin nimen kirjoitusasua kustantajan kotisivuilta ja Helmet-kirjastohausta, mutten saanut tolkkua. Onko sarjan nimi Olipa kerran Ranskassa? Onko Suuri gangsterisota myös osa sarjan nimeä? Ovatko Osa 1 ja Herra Josephin valtakunta alaotsikkoja, alaotsikon alaotsikkoja, osa sarjan nimeä vai mitä ihmettä ne ovat?

No kumminkin. Herra Josephin valtakunta kiinnitti huomioni Lukuisa-blogin jutun kautta. Nytpä olikin hyvä hetki lukea albumi, sillä viikonloppu on mennyt flunssassa pötkötellessä, ja mitäpä silloin muutakaan tekisi kuin lukisi.

Gummerus ei ole tainnut sarjakuvakustantamona profiloitua, mistä kertoo sekin että kustantamon kotisivuilta ei löydy sarjakuvalle edes omaa luokitusta. Tämäkin teos on luokiteltu lasten- ja nuortenkirjallisuuden alle - ihan turhaan, koska ei tätä liian nuorille lukijoille kannata antaa luettavaksi. Juutalaisen Joseph Joanovicin elämään perustuva fiktiivinen tarina edellyttää lukijaltaan toisen maailmansodan tapahtumien tuntemusta vähintään pintapuolisella tasolla ja albumista löytyy väkivaltaa sekä kohtauksia, joissa esiintyy raiskaus ja lasten hyväksikäyttöä. Mutta hienoa, että Gummerus on lähtenyt kovakantisella suomennoksella julkaisemaan sarjaa, jota Ranskassa on ilmestynyt jo neljä osaa. Sarjakuvalle on perustettu oma nettisivu, josta löytyy kuvanäytteitä ja videotraileri. Myös Kvaakista löytyy tälle oma keskusteluketju.

Kuva: Olipa kerran Ranskassa -sivu.

Sarja on palkittu Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla, mutta minuun tämä ei mitään lähtemätöntä vaikutusta tehnyt. Voi tosin olla että sarja paranee edetessään. Tämä avausosa tuntui kovin episodimaiselta, ihan kuin liian lyhyeen tilaan olisi pitänyt ahtaa liikaa yksityiskohtia päähenkilön värikkään elämäntaipaleen varrelta. Lähtökohta on kyllä kiehtova: romanialainen juutalaispoika Joseph jää orvoksi, päätyy nuorena miehenä Ranskaan vaimonsa Evan kanssa ja pääsee töihin Evan sedän romukauppaan. Metallinkerääjästä tulee vähitellen Pariisin vaikutusvaltaisimpiin miehiin kuuluva taustapiru, joka vetelee naruista niin poliiseja, poliitikkoja kuin "liikekumppaneitaankin". Toiset pitävät häntä sankarina, joka pelasti juutalaisia joutumasta keskitysleireille, toisten silmissä hänen toimintaansa tiivistyy mädäntynyt korruptio.

Tarina hyppelehti aikatasosta toiseen, ja vaikka siirtymät oli merkitty kertomalla kunkin tapahtuman vuosiluku, jäi kokonaisuus mielestäni hieman hajanaiseksi ja sekavaksi. Piirrosjälki oli osaavaa, mutta ehkä vähän neutraalia. Neutraaliuden tunnetta korosti yllätyksetön tietokoneväritys ja tietokonetekstaus. Ajankuva kyllä välittyi fiilistasolla: popliinitakkeja, huopahattuja, ranskalaismiesten korttituokioita anislasillisten äärellä...

Mutta jos tämä kerran on palkintoja kahminut, niin ehkäpä pitää toinenkin osa lukea, jos sarjan suomentaminen jatkuu. Mitään erityisen vaikeaa tai häiritsevää tässä ei ollut tuota pientä sekavuutta ja hyppelehtimistä lukuunottamatta, joten jos toinen maailmansota ja sitä edeltävät historian käänteet kiinnostavat, voi kokeilla tätä albumia.

Lue myös nämä:
Art Spiegelman: Maus
Joann Sfar: Rabbin katti 1-2
Juan Diaz Canales - Juanjo Guarnido: Blacksad, Arctic Nation

Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Tony Akins - Jimmy Palmiotti: Fables 5. The Mean Seasons

2011-11-05T10:00:00.024+02:00

Kuva: Vertigo.

Hehkutin Fablesin nelososaa lukiessani, kuinka hienoa onkaan päästä pitkien tarinalinjojen huipennuskohtiin. Pitkät tarinalinjat näkyvät myös sarjan vitososassa, mutta The Mean Seasons muistuttaa, ettei makeaa mahan täydeltä: kun eräät pääjuonikuviot päätyivät edellisosassa ratkaisuihin tai osaratkaisuihin, nyt on aika taas pohjustaa tulevaa ja fiilistellä vähän rennommin välillä. Vitososa sisältää pari vähän irrallisempaa lyhyttarinaa, ennen kuin päästään jatkamaan pääjuonen parissa intensiivisemmin. Samalla menee vähän vaikeaksi kertoa juonikuvioista mitään, sillä en haluaisi möläyttää spoilereita. Yritän kertoa joistakin asioista vähän ja spoilaamatta. Sitä paitsi Fables-eepos näyttää jo nyt siltä, että eihän tämä sarja kerta kaikkiaan voi loppua mihinkään muuhun kuin ratkaisuista klassisimpaan: lopputaisteluun. Ihan varmasti sarja sitten joskus huipentuu siihen, että satuhahmot taistelevat menetyistä kotikunnaistaan The Adversarya vastaan, ja huikeiden loppurytinöiden jälkeen eloonjääneet voivat elää onnellisina elämänsä loppuun asti. :)

Albumin eka tarina alkaa Prince Charmingin ex-vaimojen kimppalounaalla. Toka tarinassa taas valotetaan Mr. Bigbyn menneisyyttä. Amerikkalaisen populäärikulttuurin peruskauraa ovat tarinat jenkkisotilaiden taisteluista Natsi-Saksassa, ja kas, sinnepäs Iso Paha Susikin heitetään. Natsien salaisesta linnasta löytyy yllättäen hullu tiedemies sekä eräs goottilainen hirviö, joka The Unwrittenissäkin on näyttäytynyt useampaan otteeseen...

Juonen päälinjan parissa taas puhaltavat uudet tuulet. New Yorkin Fabletown kokee merkittäviä poliittisia muutoksia, lisäksi yksi jos toinenkin satuhahmo tuntuu ottavan hatkat. Motiivit vaihtelevat. Snow Whiten eli Lumikin perhe-elämässä tapahtuu jännittäviä käänteitä. Suosikkisivuhahmoihini kuuluva Reynard-kettu saa taas pari herkullista repliikkiä heitettäväkseen.

Olen tehnyt niin, että aina kun olen saanut yhden Fables-osan loppuun, olen pannut seuraavan kirjastosta varaukseen. Näin en voi ahmia sarjaa liikaa, vaan aina jää vähintään muutama päivä kypsyttelyaikaa, mutta ei sille mahda mitään että aina osan lukemisen jälkeen on sellainen "haluan lisää!" -olo. Taitavaa tarinankerrontaa ja koukuttavia juonenkäänteitä. Pääpiirtäjä Mark Buckinghamin tyyliin olen päässyt hyvin sisälle ja nautin hänen nyansseistaan. Vaihtuvat piirtäjät tuovat mukavaa särmää ja sykettä omilla tyyleillään.

Myös Nulla dies sine legendossa on tästä juttu.

Lue myös nämä:
Bill Willingham... [et al.]: 1001 Nights of Snowfall
Frank Miller: Batman - yön ritari
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 3 - Dead Man's Knock

Terhi Rannela: Scarlettin puvussa

2011-11-02T21:09:00.003+02:00

Kuva: Pietari Posti / Otava.

Surffaillessani blogeissa pitkin ja poikin osuin taas kerran kirjailija Terhi Rannelan blogiin. Sieltä löytyi tietoa hänen uusimmasta kirjastaan Scarlettin puvussa. Innostuin aiheesta: nuortenkirja, jossa hyödynnetään intertekstuaalisesti Tuulen viemää -klassikkoa? Kuulostaa herkulliselta! Blogista löytyy tietoa kirjasta ja makupaloja. Kirjan inspiraationa oli kouluvierailu, jossa Rannela oli tavannut kahdeksanvuotiaan Tuulen viemää -fanin. Muuten Rannelan nimi on jäänyt mieleen ainakin Reeta Karoliinan ja Saran kehuista. Viimeksi muistan Rannelan kirjoista lukeneeni Marjiksen blogista.

Scarlettin puvussa alkoi vetävästi. Tuulen viemää -fanille, kuten minulle, pastissimaiset juonenkäänteet olivat herkullisia. Esikuvaa ei kuitenkaan ole pakko tuntea, tätä kirjaa voi lukea mainiosti vaikkei Tuulen viemää tuttu olisikaan. Henkilöhahmojen nimet ovat hauskoja silmäniskuja alkuperäisteokselle ja elokuvasovitukselle: Viivi Lintunen, Reko Puttonen, Aki, Olivia...

Vetävän alun lisäksi myös kirjan loppu oli onnistunut. Mutta väliin mahtui turhan pitkä pätkä melko tasaista tallaamista. On ikävä sanoa nuortenkirjaa kaavamaiseksi, koska kaavamaisuus on stereotyyppinen leima nuortenkirjallisuudelle, mutta sekä tarinan kuljetuksen että kielenkäytön osalta Scarlettin puvussa oli turhan kaavamainen. Kieli jää melko neutraaliksi, jopa vähän latteaksi. Mukaan mahtuu jopa yhdyssana- ja pilkkuvirheitä, mistä rapsahtaa kyllä miinusta myös Otavan kustannustoimitukselle. Välillä mukana on ihmeellistä löysää: "Äiti istuu sohvalla ja selaa neljä kertaa vuodessa ilmestyvää käsityölehteä." Miinusta myös kannesta: kirjassa kuvataan, että Viivillä on kihara ruskea tukka, ja kansikuvan tytöllä on vaalea ja suora tukka.

Vanhan totuuden mukaan fiktion uskottavuus seisoo tai kaatuu yksityiskohtien mukana. Minua harmittaa erityisesti erään yksityiskohdan kompastuminen. Näin Viivi selostaa, miksi ei ole hetkeen ehtinyt päivittää Tara-blogiaan:

"Menossa oleva lyhyen (maailman lyhyimmän) matikan kurssi: joka ikinen tunti on minulle kuin painajaismaista tervanjuontia. Niinä aamuina, kun on matikkaa, en halua nousta sängystä."

Ja näin kirjoittaa Margaret Mitchell Scarlettista. Gone With The Wind, kolmannen luvun loppu, pokkaripainoksessani sivut 61-62:

"It was like a mathematical formula and no more difficult, for mathematics was the one subject that had come easy to Scarlett in her schooldays."

Harmittelin viimeksi Rauha S. Virtasen Ruususta lukiessani tyttökirjojen sankarittarien yleistä matikkainhoa, ja nyt kun olisi ollut loistava esikuva - Scarlett O'Hara - tarjolla asian korjaamiseen, mennään silti vakiomallin mukaan. Äh!

Noin muuten vanhojentansseja intohimoisesti odottava Viivi Lintunen on esikuvansa mukainen - yhtä itserakas ja itsevarma, ja juuri tämän vuoksi Scarlettiakin joko rakastaa tai inhoaa. Paha poika Reko on pantu puhumaan Pohjanmaan murretta, mistä itse tykkäsin kovasti - pohjalainen nuori Rhett vetoaa minuun... :)

Kuitenkin tunsin tätä lukiessani lukevani nuortenkirjaa. Kun luin vaikka Gisellen kuolemaa, joka on käsittääkseni luokiteltu nuortenkirjaksi, tätä tunnetta ei minulla ollut. Scarlettin puvussa sisälsi tasaisin väliajoin kohtia, jotka olivat aikuislukijalle - ja varmaan myös fiksulle nuorelle lukijalle - kuin töykkäisy kylkiluiden väliin: tässä naisten keskinäisen solidaarisuuden opettamista, tässä tietoista tyttöjen itsetunnon kasvattamista. Arvioisin, että suomalaisen nuortenkirjamestarin Rauha S. Virtasen tasoon Rannelalla on vielä matkaa, ja tuoreemmista kollegoista esimerkiksi Sari Peltoniemi kirjoittaa paljon moniulotteisemmin ja lisäksi kauniimpaa kieltä. Myönnän, että kovin kattavaa vertailua tämä ei vielä ole, Rannelalta olen lukenut vain tämän yhden kirjan ja Peltoniemeltä kaksi.

Gone With The Wind on muuten luettavissa ilmaisena sähkökirjana Australian Project Gutenbergin sivuilta. Tiedostomuodoksi voi valita pdf:n tai txt:n. Erittäin mielenkiintoinen keissi Tuulen viemästä puhuttaessa on Régine Deforgesin kirja Sininen polkupyörä, joka kiinnitti huomioni kesällä Gam-murin blogijutun ansiosta. Deforges kirjoitti kirjansa suoraan Tuulen viemän juonikuvioiden pohjalta, ja Mitchellin perilliset veivät hänen oikeuteen plagioinnista, joskin vapauttava tuomio mutkallisen oikeudenkäynnin jälkeen tuli.

Lue myös nämä:
Margaret Mitchell: Gone With The Wind
Sari Peltoniemi: Hämärän renki
Siiri Enoranta: Gisellen kuolema

Lokakuun luetut

2011-10-31T20:59:00.000+02:00

Lokakuun lukemiset olivat aika kirjavia, joten kokoan kuukausikoosteen epäkronologisesti.

Romaaneja tuli luettua vain kaksi. Jean Rhysin klassikko Siintää Sargassomeri ja Annabel Lyonin uunituore Aleksanterin opettaja. Lyonia myös haastattelin.

Yksi romaani jäi kesken: lainasin Zephyrin innoittamana Emile Ajarin kirjan Elämä edessäpäin, mutta se on on lojunut jo pari viikkoa sängyn alla kirjanmerkki jossain sivun 50 paikkeilla... Kirjassa oli mielenkiintoisia aineksia, mutta jotenkin se ei nyt lähtenyt vetämään.

Keittokirjapuolella Seija Vilénin ja Anna Kortesalmen Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta perehdytti minut intialaisiin herkkuihin. Kuvareportaasissa voi seurata kuinka mannahalvan ohjeella syntyy talkkunahalvaa. Tämän jälkeen olen ehtinyt kokata kirjasta myös kikhernepataa sekä kukkakaaliperunaa jogurtissa.

Sarjakuvakuukautena lokakuu oli loistava. Fables-sarjaa jatkoin erillisosalla 1001 Nights of Snowfall ja sarjan nelososalla March of the Wooden Soldiers. Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet on jo kuulemma ilmoitettu Finlandia-ehdokkaaksikin ja Corto Maltese -uusintapainos Samarkandin Kultainen talo kuului minulla syksyn ohittamattomiin lukemisiin.

Lisäksi lanseerasin Sydänvikaisia pienviljelijöitä verta oksentamassa -lukuhaasteen.

Mukavaa huomiota tuli runsain mitoin, sillä viime keskiviikkona Cision listasi kirjallisuusblogien Top 10 -listan, jossa blogini oli komeasti kolmantena. Listan valintaperusteista voi lukea täältä. Torstaina taas kävin yhtenä viidestä kirjabloggaajasta kirjamessuilla vastaanottamassa Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinnon. Kiitos vielä kerran ihanista onnitteluista!

Kirjamessuilla mukava lukukuu huipentui muutenkin, oli kiva treffata bloggaajakollegoita, joista monista on ehtinyt tulla jo kavereita. Ja taas tapasi monta uutta "livetuttua". Kuvassa Annelies Verbeke ja Anna-Riikka Carlson. Avaimen järjestämässä messutilaisuudessa, jonka yhteydessä Lyonin haastattelunkin tein, kirjailija Verbeke kertoi uutuudestaan Kalanpelastaja ja kustannuspäällikkö Carlson valotti hieman kustannusalan kuulumisia.

Loppuun vielä parhaita hakusanoja, joilla blogiin on tultu ja viivytty yli kaksi minuuttia:

marja hintikka sääret

Ylellä juontajana työskentelevä Marja Hintikka on toki hömäkkä emäntä, mutta miten ihmeessä tällä hakusanalla on onnistuttu päätymään tänne?! Kokeilin samaa hakua enkä onnistunut löytämään blogiani hakutuloksista, kaikenlaista muuta keskustelua kyllä...

tuntematon sotilas juonipaljastus

Voin kertoa: suurin osa henkilöhahmoista kuolee. Lopussa Neuvostoliitto voittaa, mutta hyvänä kakkosena maaliin tulee pieni sisukas Suomi.

humiseva harju hyvä kirja?

On se ihan hyvä kirja.

Haastattelussa Annabel Lyon

2011-10-30T11:21:00.002+02:00

Tapasin Aleksanterin opettajan kirjoittajan Annabel Lyonin kirjamessulauantaina. Mukavan juttutuokion aikana kyselin kaikenlaista kirjaan liittyvää.

Moderni kieli historiallisessa miljöössä

Aloitimme kirjan kielestä. Lyon sanoi ilahtuvansa aina, kun häneltä kysytään kirjan modernin kielenkäytön ja historiallisen miljöön suhteesta. Hän totesi myös että käännös on ollut onnistunut, jos kysyjä on lukenut Aleksanterin opettajan käännöksenä. Lyon kertoi halunneensa tuoda Aristoteleen aikalaisineen esille ihmisinä: ihmisen tunteet ja ajatukset ovat samanlaisia vuosisadasta ja jopa vuosituhannesta toiseen, vaikka maailma ympärillä muuttuisi. Lyon kertoi lukeneensa paljon Aristoteleen kirjoittamia etiikkaa käsitteleviä tekstejä ja tunnistaneensa niistä monia yhä ajankohtaisia kysymyksiä.

Kielenkäytössä mielenkiintoinen asia oli englannin kielen sivumaut historiallisissa romaaneissa. Lyon kertoi, että Pohjois-Amerikasta katsottuna brittienglantia ja amerikanenglantia käytetään tietyllä tavoin historiallisissa viihdetuotteissa. Hän mainitsi esimerkkinä Gladiaattori-elokuvan: englanninkielisten katsojien mielestä oli ”oikeampaa”, että hahmot puhuivat brittienglannin sävyillä amerikanenglannin sijaan. Brittienglanti antaa kuulemma historiallisesti uskottavan leiman. Lyonin mielestä brittienglanti antiikissa on anakronistista yhtä kaikki – niin kuin onkin – ja sanoi käyttäneensä tahallaan kirjassaan amerikanenglantia. ”Emme ole enää siirtokunta”, hän totesi.

Näitä mielikuvia hän oli hyödyntänyt panemalla ateenalaiset puhumaan brittienglantia ja makedonialaiset amerikanenglantia. Syyt ovat ilmeiset: britit mielletään sivistyneistöksi, amerikkalaiset brutaaleiksi junteiksi, näin kärjistettynä. Juttelimme suomennoksesta ja kerroin, että suomennoksessa käytetään yleiskieltä, ja koetin selittää että suomen kielen murteissa on niin vahva paikallisleima, että jos antiikin Kreikassa muka puhuttaisiin suomalaismurteella, se saattaisi antaa vähän liian voimakkaan säväyksen kirjan tunnelmaan.

Fakta-aukkoja

Kyselin myös Lyonin jättämistä aukoista. Kirjassa on tapahtumia, joille ei anneta yksiselitteistä selitystä. Lyon kertoi halunneensa kirjalleen vankat taustatiedot, joten Aleksanterin elämäkertatiedoissa hän turvautui tutkimuskirjallisuuteen. Tutkimusten viimeinen lenkki ovat aina samat ensimmäiset antiikin aikana julkaistut Aleksanterin elämäkerrat, kuten Plutarkhoksen kirjoittama elämäkerta. Aleksanterin elämästä tiedetään enemmän kuin Aristoteleen. Hänestä on vähemmän elämäkertatietoja, mutta sen sijaan Aristoteleen omia kirjoituksia Lyon luki paljon. Lyon korosti, ettei valitettavasti itse osaa kreikkaa, joten hän on perehtynyt lähteisiin käännöksinä eikä alkuperäislähteinä.

Niinpä kirjan kerronnalliset aukot ovat paitsi kirjallinen ratkaisu, myös loogisesti linjassa historiantutkimuksen tietojen kanssa: aivan kaikkea Aleksanterin ja Aristoteleen elämästä ei tiedetä, ja tietyistä tapahtumista on vaihtoehtoisia tulkintoja myös historiankirjoituksessa.

Aristoteleen Runousoppi ja Aleksanterin opettaja

Kysyin Lyonilta miten hän suhteuttaisi Aristoteleen Runousopin opetukset omaan kirjaansa. Lyon kertoi halunneensa noudattaa Runousopin oppeja kirjan rakenteessa. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että hän rakensi kirjan aikajanasta yhtenäisen ja sijoitti sotakohtaukset ”näyttämön ulkopuolelle”.

Hauska yksityiskohta oli Lyonin kertomus kirjan loppupuolella olevista illallisista. Lyon halusi kirjoittaa kunnianosoituksen Platonille ja panna Aristoteleen keskustelemaan syvällisesti rakkaudesta samaan tapaan kuin Platon pidoissaan. Kustannustoimittajan mielestä ensimmäinen versio oli liian tylsä, joten Lyon ratkaisi tilanteen muuttamalla illalliskohtauksen ideaa. Makedonialaisvieraita ajatus muodollisesta keskustelusta vaivaannuttaa, joten Aristoteleen ajatus menee mönkään ja illallisilla keskitytään vapaamuotoisempiin huveihin.

Rinnat kuin omenat

Lukiessani Aleksanterin opettajaa eräs lause kiinnitti huomioni. ”Hän ei ole vihreä umpu kuin Pythias; hänen rintansa ovat raskasta taikinaa verrattuna Pythiaan omenoihin.” Mieleeni muistui Pentti Saarikosken suomentama Jalkapolku-kokoelma, johon on koottu antiikin runoja. Paulos Silentarios kirjoittaa näin:

”Sinun kurttuista pintaasi Filinna
enemmän rakastan
       kuin nuoruuden kaikkea mahlaa
Sinun veltonraskaita omenoitasi
käteni enemmän himoitsevat
       kuin tyttösen kiinteitä rintoja
   Sinun syksysi on
   heidän kevättään kauniimpi
   talvesi heidän
   kesäänsä lämpimämpi!”

Näytin runoa Lyonille ja kerroin mistä se kertoo, ja hän ilahtui runosta kovasti, mutta sanoi ettei tunne Paulos Silentariosta. Hän otti kyllä ylös Jalkapolun lähdetiedot voidakseen tutustua runoihin. Käytetyt alkutekstit ovat olleet Anthologia graeca I-VI, Griechisch-Deutsch, toim. Hermann Beckby, München 1957-58 ja The Greek Anthology I-IV, With an English Translation by W.R. Paton, Lontoo 1969. Lisäksi kokoelmassa on runoja, joita Saarikoski sai käännettäväkseen Armenian kansalliskirjastosta Jerevanista.

Saarikosken Kreikka-suomennoksista sai jutunjuurta senkin vuoksi, että Lyon kertoi saaneensa paljon lukijapalautetta kirjassa esiintyvistä alatyylisistä repliikeistä. Kerroin että kyllä Saarikoskikin runosuomennoksiinsa laittoi paljon alatyylisiä sanoja. Lyonin näkemys oli, että viktoriaanisen ajan brittitutkijat tekivät karhunpalveluksen antiikin kirjallisuudelle siivoamalla rumat sanat käännöksistä pois, mikä sai käännökset näyttämään alkutekstejä siveämmiltä.

Jatko-osassa naisen rooli

Lyon kertoi työstävänsä jatko-osaa, jonka pääosassa olisi Pikku Pythias, Aristoteleen tytär. Hän sanoi haluavansa tarkastella älykkään naisen elämää yhteiskunnassa, jossa naisen mahdollisuudet yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ovat paljon rajatummat kuin miehen. Osittain tämä teema näkyy hänen mukaansa jo Aleksanterin opettajassa sivuhahmojen kautta. Esimerkiksi Aleksanterin äiti, kuningatar Olympias, oli vihattu nainen, joka ei päässyt toteuttamaan lahjojaan, vaan turhautui ja kärsi.

Homoseksuaalisuus luonnollisena osana yhteiskuntaa

Kirjan homoseksuaalisuudesta kävimme mielenkiintoista keskustelua. Kerroin että Suomessa on jatkuvasti keskustelua homojen oikeuksista, joten siinä valossa oli varsin virkistävää lukea kirjaa, jonka yhteiskunnassa käytännössä kaikkiin miehiin suhtaudutaan biseksuaaleina. On ihan ok, että miehellä on suhteita toisiin miehiin, varsinkin kreikkalainen ”rakkauden kuningaslaji” eli vanhemman miehen suhde nuoreen poikaan oli esillä.

Lyon kertoi että aiheesta tulee välillä todella kiivasta lukijapalautetta. Jotkut miehet ovat lähestyneet hyvinkin aggressiivisesti ja kertoneet, että Aleksanteri Suuri ei voi olla homo. Lyonille on myös jyristy, että kreikkalaiset miehet eivät kerta kaikkiaan ole homoja! Huolimatta siitä, että sekä antiikin Kreikan tutkimuksessa että alkuperäiskirjallisuudessa homoseksuaalisuutta kuvataan osana arkea.

Vammainen veli Arrhidaios

Kerroin, että Aleksanterin veli Arrhidaios oli mielestäni sympaattisimpia sivuhenkilöitä koko kirjassa. Vammautunut Arrhidaios on suljettu syrjään hovin elämästä, mutta Aristoteles halusi kehittää hänen kykyjään. Lyon kertoi että Arrhidaioksen hahmoon vaikutti kovasti Lyonin oma perhetausta. Hänen veljellään on Downin syndrooma, joten hän on kasvanut lapsesta asti perheessä, jossa vanhemmat taistelevat vammaisen oikeuksien puolesta ja haluavat vammaiselle pojalleen hyvän elämän.

Aristoteleen teot lukijoiden tietoon

Erityisen vaikutuksen teki, kun Lyon kertoi opiskeluajoistaan, jolloin hän opiskeli mm. filosofiaa ja etiikkaa. Hän törmäsi aina uudelleen Aristoteleen ajatuksiin, joten alkusysäys kirjalle oli kiihkeä Aristoteles-fanitus. Lyon kertoi huomanneensa, ettei suuri yleisö tiedä Aristoteleesta kuin nimen, joten hän halusi kirjoittaa kirjan, joka toisi Aristoteleen tiedettä ja saavutuksia tutuksi lukijoille. Tämä tavoite taisi jossain määrin toteutua ainakin minun kohdallani.

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja

2011-10-28T09:00:00.086+03:00

Kuva: Satu Kontinen / Avain.

Aleksanterin opettaja nousi lukulistalle, kun Avain-kustantamo tarjosi mahdollisuutta tavata viikonloppuna Avain-kirjailijoita, Annabel Lyonia ja Annelies Verbekeä. Valitsin Aleksanterin opettajan, koska arvelin antiikin Kreikan osuvan omaan makuuni paremmin kuin tarina kaloista. Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Susa, marjis ja Lumiomena.

Aleksanterin opettajan nimihenkilö on Aristoteles. Aleksanteri itse on tuleva Aleksanteri Suuri, kirjan alussa vasta nuori makedonialaisprinssi. Aristoteleen Runousopin muistelen hämärästi lukeneeni joskus opiskeluaikoina, mutta enpä mene sanomaan siitä mittään kun muistikuvat näin hataria ovat. Joka tapauksessa monialatiedemies Aristoteles oli antiikin keskeisiä filosofeja ja hänen vaikutuksena länsimaiseen ajatteluun on kiistämätön.

Romaanina Aleksanterin opettaja on määrittelyjä pakeneva, ainakin minun määrittelyjäni. Alkuperäisestä antiikin Kreikan kirjallisuudesta olen lukenut draamaa, runoutta, kauan sitten Odysseia-eepoksenkin. Tosin olen tietenkin lukenut näitä suomeksi, tähän kaikki klassisen kreikan osaajat varmasti sanovat että eihän niitä nyt suomeksi voi ymmärtää. Mika Waltarin historiallisten romaanien kautta olen nauttinut antiikin Kreikan tunnelmasta Waltarin luomana. "Historiallinen romaani" on sanapari, jonka alle mahtuu kaikennäköistä kirjallisuutta, turhan usein sillä tarkoitetaan anakronismeja pursuavaa huttua, jossa historiallista miljöötä tarvitaan vain kuorrutukseksi. Tällainen mukahistoriallinen höpöromaani Aleksanterin opettaja ei missään nimessä ole.

En ole ihan varma, mitä "psykologisella romaanilla" tarkoitetaan, mutta tämä käsite nousi lukiessa aika ajoin mieleen. Jos sanon että tämä kirja on moderni romaani historiallisissa kehyksissä, osun silloinkin vähän maalista huti, sillä Lyonille kirjan historiallinen miljöö ei ole kehys. Miljöö on elävää, hengittävää, kyseenalaistamatonta ja selittelemätöntä. Lyon ei osoittele sormella valitsemansa ympäristön merkillisyyksiä, vaan kirjoittaa kirjaansa miljöön sisältä käsin. Hänen kuvaamassaan yhteiskunnassa esimerkiksi orjuus ja lapsiprostituutio ovat normaali osa arkea. Sen sijaan romaanin dialogi ja Aristoteleen minämuotoinen kerronta ovat ehdottoman moderneja. Tätä vielä korostaa se, että kirja on käännetty englannista. Suomentaja Jaakko Kankaanpää tekee kelpo työtä, ei tarvitse kiemurrella tuskasta kuten vaikka Valtaistuinpelin anglismeja lukiessani. Vaikka dialogista Kankaanpääkään ei selviä ihan puhtain paperein - minun makuuni sinä-sanaa toistellaan taas liikaa... No, kokonaisuudessaan käännös oli onneksi hyvää suomea.

Älyllistä stimulaatiota Aleksanterin opettaja kyllä tarjosi. Lyon kuvaa Aristotelestä heikkouksineen päivineen. Minulle Lyon onnistui välittämään mielikuvan miehestä, jonka aivot käyvät välillä ylikierroksilla, mutta enimmäkseen Aristoteles onnistuu sulautumaan suht koht hyvin muiden joukkoon. Hän nyt vain sattuu olemaan uteliaampi, tiedonhaluisempi, analyyttisempi ja opinhaluisempi kuin moni muu. Tätä asennetta Aristoteles haluaa nuorelle prinssioppilaalleenkin välittää.

Kirjassa oli paljon kiinnostavia seikkoja, joita valotettiin vain osittain. Lukijan tehtäväksi jäi täyttää aukkokohtia ja esittää valistuneita arvauksia, mistä jokin asia johtui. Tämäkin oli sitä älyllistä stimulaatiota. Sen sijaan tunnetasolla kirja oli melkoisen kylmäverinen. Varmaan tarkoituksellisesti - monissa elämän käännekohdissa, jotka jossakin toisessa saattaisivat aiheuttaa tunnekuohuja, keskittyy Aristoteles pohtimaan jotakin yksityiskohtaa, joka saattaa edistää hänen tieteellisiä tutkimuksiaan.

Ehdin melko pitkään lukea kirjaa etsien jotain juonellista kulmakiveä ja melkein jo ajattelin että kai tämä sitten painottuu vain kuvailuun, mutta kirjan loppu palkitsi. Sieltä löysin sellaisia asioita, jotka loksauttivat monta asiaa alkukirjassa kohdalleen - vai mahdoinko loksautella nekin omien arveluitteni varassa, tyhjien aukkojen päälle rakentamieni selitysten varaan?

Klassisesta kreikkalaisesta kirjallisuudesta löytää paljon suurta draamaa ja tunnekuohuja, mutta Aleksanterin opettajan modernius näkyi siinäkin, että laajoja maailmanselityksiä ei annettu, vaan kirja eteni vahvasti arkipäivän kokemusten tasossa. Kirja ei kuitenkaan maistunut anakronistiselta. Vaikka fiktion ei tarvitse olla faktaa, kuten Kirjainten virrassakin todettiin, niin kirjan pitää olla omassa maailmankaikkeudessaan uskottava. Sitä Aleksanterin opettaja on.

En siis osaa ihan varmaksi sanoa edes sitä, tykkäsinkö kirjasta ja jos, niin kuinka paljon, mutta ainakin tästä sai pureskeltavaa. Ja toivottavasti hyviä kysymyksiä ja keskustelunavauksia Annabel Lyonin haastattelua varten. :) Lukupariksi tämän kirjan rinnalle kannattaisi ottaa Pentti Saarikosken suomentama Jalkapolku, johon on koottu antiikin Kreikan runoja. Kokoelmasta löytyy runsaasti poikarakkauden kuvauksia, ja niitä piisaa Aleksanterin opettajassakin.

Lue myös nämä:
Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles
Sapfo: Iltatähti, häälaulu
Petronius Arbiter: Trimalkion pidot

Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto menee...

2011-10-27T11:35:00.010+03:00

blogeille! Kiitos palkitsijoille, ilahduin! Tässä Helsingin kirjamessujen tiedote:

RAKKAUDESTA KIRJAAN -TUNNUSTUSPALKINTO KIRJALLISUUSBLOGISTEILLE

Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto jaettiin tänään torstaina 27.10. Helsingin Kirjamessujen avajaisissa viidelle blogistille, jotka ovat kirjoittaneet kirjallisuusblogejaan suurella sydämellä rakkaudesta kirjaan. Tunnustuspalkinnon saivat Jessica Andersin, Salla Brunou, Penjami Lehto, Hanna Matilainen ja Hanna Pudas. Nyt ensimmäistä kertaa 5000 e:n palkinto jaettiin viiteen osaan.

Verkko on tiedottamisen ja keskustelun välineenä tullut jäädäkseen ja se toimii erinomaisesti yhteisöllisen lukemiskokemuksen edistäjänä. Blogit ja blogistit ovat tärkeä osa verkossa käytävää keskustelua kirjoista ja kirjallisuudesta. He ovat itse kirjojen suurkuluttajia, ja mikä tärkeintä, he haluavat jakaa kokemuksiaan muiden kirjoista innostuneiden kanssa. He edistävät omalla toiminnallaan lukemisen harrastusta ja avaavat mielenkiintoisia kirjallisuuskeskusteluja.

Jessica Andersin suorastaan ahmii kirjoja. Viime vuonna hän luki yli 161 kirjaa ja kirjoitti lähes yhtä vaikuttavan määrän arvosteluja. Bokbabbel-blogista näkee myös, miten kirjallisuuskeskustelu on muuttunut digitaalisessa ajassa. Andersin ylläpitää Twitterissä ja blogissaan päivittäin jatkuvaa keskustelua kirjoista. http://bokbabbel.com/

Salla Brunou on Sallan lukupäiväkirja -blogissaan jo viiden vuoden ajan kirjoittanut napakoita ja tarkkanäköisiä blogiarvioita niin klassikoista kuin uutuuskirjoistakin. Tässä kuussa hän on muun muassa haastanut lukijoitaan tutustumaan ankaran työnteon kuvauksiin Väinö Linnan, Heikki Turusen, Veikko Huovisen, Hilkka Ravilon, Orvokki Aution ja Arto Salmisen romaaneissa. http://sbrunou.blogspot.com/

Penjami Lehto on intohimoinen lukija, jonka blogi Jäljen ääni sisältää toisinaan hyvinkin pitkiä ja antoisia puntarointeja luetuksi tulleista teoksista. Juuri parhaillaan Jäljen äänessä on meneillään kunniahimoinen kokeilu, viiden osan laajuinen arvostelu Mari Kosken runokirjasta Sch. http://penjami.wordpress.com/

Hanna Matilainen kertoo lukevansa mielellään kauhua, fantasiaa ja historiallisia romaaneja. Hän on hyvin laaja-alainen ja -katseinen blogisti ja on tänä syksynä käsitellyt Morren maailma -blogissaan kauden uusien kirjojen ohella muun muassa antiikin kirjallisuutta. Odysseus on hänen mielestään raivostuttava itkupilli. http://morrenmaailma.blogspot.com

Hanna Pudaksen Kirjainten virrassa -blogi täytti syyskuussa vuoden, mutta kirjoituksia siihen on kertynyt jo 240, ja blogia on käyty lukemassa yli 55 000 kertaa. Pudas bloggaa nykykirjallisuudesta raikkaasti ja reipasotteisesti. Yksi hänen erityiskiinnostuksen kohteistaan on yhteiskuntakriittiset, omaelämäkerralliset sarjakuvaromaanit. http://kirjaintenvirrassa.blogspot.com/

Suomen Messusäätiön Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto on kunnianosoitus lukemisharrastuksen edistämisestä. Palkinto jaettiin nyt 11. kerran. Palkinto myönnetään vuosittain yksityiselle henkilölle tai yhteisölle, joka on pitkään ja ansiokkaasti edistänyt lukemisharrastusta ja kirjallisuuden asemaa tai muuten omalla toiminnallaan tehnyt kirjallisuutta tutuksi. Rakkaudesta kirjaan -palkintolautakuntaan kuuluivat tänä vuonna Suomen Kustannusyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Anne Valsta, toimittaja Suvi Ahola, kirjailijat Olli Jalonen ja Sofi Oksanen, päätoimittaja Jarmo Papinniemi, tiedottaja Reetta Ravi ja toimittaja Philip Teir.

Suomen Messusäätiö rahoittaa joka vuosi lähes 500 000 eurolla palkintoja suomalaisen elinkeinoelämän edistämiseksi. Näitä ovat muun muassa Tasavallan Presidentin kansainvälistymispalkinto, Kaj Franck -muotoilupalkinto, Suomen Kauneimmat Kirjat -palkinto sekä edellä mainittu Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto.

Hugo Pratt: Samarkandin Kultainen talo

2011-10-23T09:29:00.002+03:00

Kuva: Jalava.

Vihdoin sitä taas saa - nimittäin Corto Maltesen Samarkand-seikkailua. Kirjoitin tästä Kvaak.fi -foorumille pitkän arvion, kannattaa lukea sieltä enemmän. :)

Kiitän tässä samalla Q-teatteria alkuvuonna esitetystä Corto Maltesen seikkailut -näytelmästä. Toteutus oli upea ja näyttelijät aivan mahtavia. Jos on ihan pakko valita kaikkein paras suoritus, niin Kreeta Salmisen lavakarisma ja lahjakkuus tekivät vaikutuksen. Kaikki näyttelijät esittivät useita rooleja, Kreeta Salmisen vakuutti erityisesti onnensoturi Venexiana Stevensonina.

Corto Maltese (Tommi Korpela), Venexiana Stevenson (Kreeta Salminen) ja Lady Marianne (Pirjo Lonka). Kuva: Patrik Pesonius / Q-teatteri.

Lue myös nämä:
Hugo Pratt: Corto Maltese Etelämerellä
Hugo Pratt: Corto Maltese - nuoruus
Javier de Isusi: Hullu joki

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

2011-10-16T21:07:00.000+03:00

Kuva: WSOY.

Oletko koskaan ostanut espanjalaisia tomaatteja? Ai niin, et tietenkään, kaikkihan syövät nykyään vain luomu- ja lähiruokaa. Kukaan ei osta espanjalaisia tomaatteja, ei ainakaan sen takia, että ne ovat halvempia kuin kotimaiset.

No kai olet kuitenkin sentään kaupassa nähnyt espanjalaisia tomaatteja? Hyvä. Olet Näkymättömien käsien kohderyhmää.

Näkymättömät kädet on saanut poikkeuksellista näkyvyyttä ollakseen kotimainen sarjakuvaromaani. Elokuun puolivälissä koko lauantai-Hesarin kulttuuriosaston etusivu oli varattu tälle albumille, ja Heikki Jokisen arvostelu oli ylistävä. Yhtä poikkeuksellista lienee sekin, että albumin ensimmäinen painos myytiin muutamassa viikossa loppuun ja jo nyt on menossa toinen painos. HelMet-kirjastoissa tästä on tällä hetkellä 69 varausta, mikä sekin kuulostaa melkoisen suurelta luvulta. Toisen painoksen takakanteen onkin napattu parhaita paloja Hesarin arviosta: "Näkymättömät kädet on merkittävä teos, jonka voi veikata asettuvan osaksi näiden vuosien taiteemme huippuja."

Yli 200-sivuisen ja A4-kokoisen sarjakuvan tekeminen kesti Ville Tietäväiseltä viisi vuotta. Kirjailija Elina Hirvosen faneja kiinnostanee tieto, että Hirvosen ohjaama dokumenttielokuva Paratiisi - kolme matkaa tässä maailmassa on syntynyt Tietäväisen inspiroimana ja taiteilijat ovat tehneet hieman yhteistyötäkin, ainakin tämän Hesarin artikkelin mukaan. Tietäväisen luomistyöstä ja albumin taustoista kannattaa lukea Suomen Kuvalehden juttu.

Kuva: Näkymättömien käsien Facebook-sivu.

Näkymättömät kädet oli pakko lukea melkein yhtä soittoa. Tarina kertoo Rashidista, marokkolaisesta ompelijasta, joka perheineen elää köyhyydessä. Tuttavat houkuttelevat Eurooppaan lähdöllä, mutta matka on kallis ja vaarallinen. Lopulta Rashid päättää lähteä, sillä ansiomahdollisuudet Euroopassa painavat vaakakupissa eniten. Hän arvioi voivansa tukea perhettään lähettämällä rahaa kotiin.

Rashid päätyy espanjalaiselle kasvihuoneelle töihin. Muovihökkeleissä elää laittomia siirtolaisia, osa on sairastunut tuholaistorjuntamyrkyistä tai kehnosta ruoasta, osa seonnut päästään muuten vain. Välillä muovierämaan laidalla nousee paksu musta savupilvi: vihanneksia poltetaan yhdessä muovin kanssa, sillä vihannesten hinnat laskevat liikaa, jos ylituotanto päästetään markkinoille. Lisäksi siirtolaiset pelkäävät töiden loppumista: viimeistään kasvukauden lopulla kaikki saavat kenkää ja joutuvat jatkamaan matkaansa. Albumin edetessä myös Rashid jatkaa "uraansa" muualla Espanjassa.

Kuva: Näkymättömien käsien Facebook-sivu.

Näkymättömät kädet oli ahdistavinta, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Mahanpohjassa polttelevalla, kurkkua kuristavalla tavalla ahdistavaa. Samalla tajusi, kuinka helppoa ja kaksinaismoralistista tällaisen koulutetun ja työssäkäyvän hyvinvointivaltion kasvatin on moralisoida tai näennäisanalysoida laitonta siirtolaisuutta. En pidä itseäni vaaleanpunaisten lasien läpi maailmaa katsovana idealistina, mutta tämä albumi herätti melkoisesti maailmanparannushalua. Jos ei muuta, niin ainakin aion jatkaa Kiva.orgin mikrolainaustoimintaa.

Ja kuten näytekuvista näkyy, Tietäväinen piirtää todella upeasti. Värimaailma on synkkä: likaisenruskeaa, harmaata, kellertävää, paljon mustanpuhuvia yömaisemia. Väritys lienee tehty väriliiduilla, joissakin kohti lie ollut vesivärejäkin? Eikä tarinankuljetuksessakaan ole moittimista. Alku- ja keskikohdan tiukka realismi vaihtuu lopussa melodraamaksi, mutta enpä tarinalle mitään happyendiä odottanutkaan. Sarjakuvasta on myös tehty Youtube-traileri:

Jos asialla olisi Hollywood-tyylinen käsikirjoittaja, olisi Rashid varmaankin pyytettömän sankarillinen hyvis. Liikaan mustavalkoisuuteen Tietäväinen ei onneksi sorru, vaan mukaan mahtuu kaikenlaisia ihmisiä. Moraalikäsitykset joustavat kuin Arto Salmisen romaaneissa: kun ihminen on tarpeeksi ahtaalla, vanhoja pelisääntöjä on vaikea noudattaa.

Alkukuusta Sarjakuvakeskus järjesti mielenkiintoisen tapahtuman, jossa valitettavasti en itse ollut läsnä: poliittisen keskusteluillan. Sarjakuvamuotoisen raportin poliitikkojen kommenteista voi lukea Taksilla Absurdistaniin -blogista.

Oletpa aatemaailmaltasi oikealla tai vasemmalla tai vaikka pitäisit itseäsi täysin epäpoliittisena ihmisenä, Näkymättömät kädet antaa taatusti ajattelemisen aihetta ja paljon tuntemuksia. Ja vaikket tätä lukisitkaan, et pääse Rashidin ja muiden siirtolaisten tarinaa pakoon - siihen törmää siellä ruokakaupan hevi-tiskillä, espanjalaisten vihannesten äärellä. Älä sulje silmiäsi.

Lue myös nämä:
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Joann Sfar: Rabbin katti 1-2
Art Spiegelman: Maus

Lukuhaaste: Sydänvikaisia pienviljelijöitä verta oksentamassa

2011-10-15T09:38:00.000+03:00

Lanseeraanpa minäkin ensi kertaa lukuhaasteen! Haastavaa lukemista -blogiin on koottu kätevästi eri haasteet yhteen paikkaan. Toivottavasti tämäkin haaste löytyy sieltä pian. Lukuhaasteiden idea on tarjota valmis kirjalista tai joitakin "liikkeellelähtökirjoja" tietyn teeman ympäriltä. Mitään kilpailuja tai palkintoja näihin ei ole yleensä liittynyt, vaan halukkaat voivat osallistua haasteeseen omaan tahtiinsa.

Kivenpyörittäjän kylän elokuvasovitus. Lähde: FilmGoer, Raimo Miettisen arvio.

Haluan haastaa lukemaan perinteistä ja suosittua kirjallisuuden lajia - kotimaista realismia, oikeaa äijäkirjallisuutta. Todistetusti tämä sopii mainiosti myös naisille! Näissä kirjoissa kuvataan paljon kovaa työtä karuissa oloissa. Jos sipsuttaa Punavuoren boutiquesta toiseen Louis Vuitton -laukku olalla ja caffe latte -muki kädessä, tämä tyylilaji voi tuntua kaukaiselta. Mutta eiköhän lähes kaikkien suomalaisten sukutaulusta löydy näitä raskaan työn raatajia, useimpien kaupungistuneidenkaan ei tarvitse muistella esi-isiään kuin sukupolvi tai kaksi taaksepäin.

Tässä ehdotuksia, joilla pääsee mainiosti alkuun, ja haasteeseen voi vapaasti liittää kirjoja listan ulkopuolelta, jos katsoo niiden sopivan seuraan.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Tutustu Koskelan suvun työhulluihin miehiin ja vähän tasaisempiin naisiin. Jussi ottaa suon ylös, Akseli painaa taksvärkissä yötä päivää, Viljo ajaa tukkeja metsästä. Välillä haukataan mustaa leipää ja hörpätään vedellä jatkettua piimää.

Heikki Turunen: Simpauttaja
Heikki Turunen: Kivenpyörittäjän kylä

Heikki Turusen kirjoista melkein mikä vaan sopisi listaan, sillä kaikissa niissä kuvataan pohjoiskarjalaisia maatöitä. Välillä työ on isommassa roolissa, välillä pienemmässä. Simpauttajassa työntekoa kuvataan erityisen paljon, mutta kirjassa on silti tasapainoinen ja hallittu juoni ja draaman kaari. Kivenpyörittäjän kylää taas voi lukea vaikkapa nykyisiä maahanmuuttokeskusteluja silmällä pitäen. On Suomestakin lähdetty muille maille paremman elintason perässä, riemuittu sosiaalieduista - kuten ruotsalaisesta sairauslomakäytännöstä - ja podettu sopeutumisvaikeuksia.

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Veikko Huovinen: Lentsu

Myös Huovis-Veikon tuotannosta löytyy paljon työnteon kuvauksia. Koirankynnen leikkaaja on riipaiseva tarina sotainvalidi Mertsistä. Pakkanen paukkuu neljissäkymmenissä, mutta savotalla työtä riittää. Lentsussa taas pirullinen räkätauti ei estä tosimiehiä painumasta ulkotöihin. Mallia näyttävät sitkeä pienviljelijä Rinteelän Aleksi ja päreensä polttava rekkamies Toivo Kesseli.

Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu

Yläsavolaisen torpan yhdeksäs tytär, kierosilmäinen Eeva, haluaa pois kotikonnuiltaan ja pääsee piikomaan Helsinkiin. Kotiapulainen tekee töitä kuin orja. Täräyttävä tarina sisusta ja selviytymisestä. Myös muista Ravilon kirjoista löytyy paljon naisen tekemää kovaa työtä.

Orvokki Autio: Pesärikko

Nuori ja naiivi Armi naidaan komeaan Larvan taloon, mutta Armi huomaa olevansa enemmän tekemisissä anoppinsa kuin aviomiehensä kanssa. Arkinen aherrus maatalon töissä on paitsi välttämättömyys, myös pakopaikka.

Arto Salminen: Varasto

Arto Salmisenkin kirjoista mikä tahansa sopii listaan, niin osuvasti Salminen kuvaa kansakunnan ja työelämän kahtiajakautumista. Toiset sinnittelevät pikkupalkalla tai ovat jo pudonneet kokonaan turvaverkkojen ulkopuolelle, toisilla menee hyvin. Varastossa varastomies Rousku toteuttaa omaa moraaliaan enemmän kuin työnantajan etuja.

Jaa mistäs se haasteen nimi tulee? Tuolta Kivenpyörittäjän kylästähän se. Ruotsiin töiden perässä muuttanut Oinosen Pekka on nainut kopean helsinkiläisen Meerin, eikä avioliitto kovin lujassa kuosissa ole. Jerusalemin kylän hääjuhlissa Meeri pilkkaa Pekan pohjoiskarjalaisnostalgiaa ivallisella palopuheella:

"Olemme köyhiä ja sorrettuja mutta haluamme pysyä sellaisina sillä oikea suomalainen kulttuuri on maaseutukulttuuria. Vihatkaamme olojen kehittymistä ja edistystä niin tämä ainoa oikea suomalaisuus säilyy. Pois tieto, pois politiikka, pois sanomalehdet, pois televisio, eläköön primitiivinen tunne, luonnonkauneus ja humppa. Työläiset ovat laiskaa roskaväkeä ja siivelläeläjiä eikä mikään työ joka ei haise paskalle ole oikeaa työtä. Meidän mukanamme kaatuu viimeinen aito maailma ja sen jälkeen tulkoon vetypommi, sillä kansan henkinen taso on laskenut kun köyhiä sydänvikaisia pienviljelijöitä ei nähdä enää lantatunkiolla verta oksentamassa."

Bill Willingham - Mark Buckingham - Craig Hamilton - Steve Leialoha - P. Craig Russell: Fables 4. March of the Wooden Soldiers

2011-10-12T19:17:00.000+03:00

Kuva: Vertigo.

Nyt huvittaa kun luen ekoja Fables-postauksiani... niissä kommentoin sarjaa "ihankiva" -tyyliin. Vaan nyt viimeistään on myönnettävä että koukussa ollaan. Fables 4: March of the Wooden Soldiers tuli ahmittua pikavauhtia, oikein sellaiseen harrypotter-tyyliin. Pakko kääntää sivuja että saa tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, detaljit jäävät jalkoihin kun täytyy ahmia lisää. Niinpä albumin päätyttyä on pitänyt lueskella tätä sieltä täältä uudelleenkin, että saa imettyä kaikki mehevät ydinmehut tarinasta. Myös Nulla dies sine legendossa on tästä nautiskeltu.

Tähänastisista Fables-albumeista tämä oli paksuin, mutta niinpä tähän olikin sisällytetty peräti kahdeksan alun perin lehtimuodossa ilmestynyttä jaksoa. Lukiessa sain nauttia pitkien tarinalinjojen parhaista puolista. Minähän pidän paksuista kirjoista ja tällainen pitkä, jatkuvajuoninen sarjakuva antaa kiksejä samalla lailla kuin laadukas tv-sarja: isoja juonenkäänteitä ehtii pohjustaa kunnolla, vaikka joka osassa omia pienempiä pyörteitä olisikin. Sillä sitten kun jysähtää, niin jysähtää kunnolla. March of the Wooden Soldiers tarjosi juuri tällaista hyvän tarinan nautintoa. Käsikirjoittaja Bill Willingham todella osaa asiansa tarinankertojana. Ja liekö sarjan pääasiallinen piirtäjä Mark Buckingham parantanut tyyliään, sillä myös piirrosjälki tuntui olevan vielä parempaa kuin aiemmissa osissa. Tai sitten olen itse päässyt paremmin sisälle hänen tyyliinsä. Buckingham herkuttelee erityisesti ruutuasettelulla, esimerkiksi "laajakuvatv-ruutuja" oli paljon, siis koko sivun leveydeltä piirrettyjä matalia ruutuja.

Albumin alkupuolella asialla on kuitenkin toinen piirtäjä, Craig Hamilton. Hänen hieman naiivi ja perinteinen kynänjälkensä poikkeaa Buckinghamin tyylistä, mutta tarkoituksellisesti ja osuvasti. Prologi The Last Castle kerrotaan Snow Whiten apulaisen, Boy Bluen muisteloina. Boy Blue on muuten niitä Fablesin hahmoja, joita en osaa itse paikallistaa omissa satulukemisissani mihinkään. Muistaako joku muu lukeneensa satuja, joissa seikkailisi torvea soittava "sininen poika"? No, Boy Blue muistelee satuhahmojen kotimaiden viimeistä linnaketta, jota urhea soturijoukko puolusti The Adversaryn viimeistä suurhyökkäystä vastaan. Ja meininkihän oli kuin Johannes Angeloksessa konsanaan. Kuten kuvasta näkyy, muun muassa eräs tuttu jousimies miehineen oli päätynyt linnaketta puolustamaan...

Muistelo-osuutta ja tarinan nykyhetkeä yhdistävä sankaritar on Red Riding Hood, eli Punahilkka. Sopivasti viimeisen linnakkeen murtumisen muistelojuhlien aikaan New Yorkin Fabletowniin tupsahtava neitokainen aiheuttaa hämmästyneitä reaktioita yhdessä jos toisessakin - eihän kukaan ole päässyt pakenemaan kotimaailmasta enää vuosisatoihin... Erityisesti Punahilkan vanha tuttu Iso Paha Susi alias Bigby Wolf ei lämpene neidolle läheskään yhtä paljon kuin moni muu Fabletownin asukas.

Ja siitäpä seuraakin vaikka sun mitä, mutta tämän enempää ei ehkä parane kertoa, ettei mene spoilaamisen puolelle. Mutta lopussa rytisee ja kunnolla!

Willinghamin tarinanpunomisen taidoista kertonee sekin, että kun olin päässyt loppuun, tajusin, että moni lopussa ilmiselvä asia oli oikeastaan kerrottu jo tarinan alussa tai matkan varrella. Tämähän on aivan klassinen draaman sääntö - jos ensimmäisessä näytöksessä seinällä roikkuu ase, sitä on käytettävä viimeiseen näytökseen mennessä. Nautin isosti kun joku saa minut tällä lailla lankaan. Vai lienenkö sitten vain niin hölmö lukija, etten tunnistanut vihjeitä, vaikka ne hyppivät silmien edessä ja heiluttivat isoa huutomerkkiä? :)

Willinghamille antaa senkin anteeksi, että Bigby Wolf muistuttaa huomattavan paljon vanhaa tuttua Ryhmä-X:n Wolverinea. Yksinäinen susi (sic!), joka polttaa ketjussa ja välillä käväisee Kanadan puolella selvittämässä vanhoja salaisuuksia... No, onneksi yhtäläisyydet eivät käy häiritseviksi, aika messevää seuraa myös Bigby Wolf on. Ja mukava oli huomata, että Snow Whiten ihmissuhde-elämäkin alkaa saada kaikenlaista säpinää...

Ehdin jo miettiä, että onkohan Fablesin tekemistä tv-sarjaksi mietitty ikinä, ja Wikipedia vahvisti että kyllä on meinattu, mutta valmista ei ole tullut.

Voisin nimittäin veikata, että nykyisessä fantasia-aineksista ammentavien tv-sarjojen buumissa Fables tarjoaisi varmasti paljon esimerkiksi niille, joita vaikkapa True Blood, Heroes tai Lost ovat viehättäneet. Vaan turhapa tässä jäädä tv-sovituksen perään itkemään, kun tätä herkkua riittää onneksi sarjakuvana vielä vaikka kuinka, ja epäilen että olen vasta pääsemässä parhaaseen vaiheeseen kiinni.

Lue myös nämä:
TV-sarja: True Blood
Chris Claremont - Milo Manara: X-naiset
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Craig Hamilton: Fables 1. Legends in Exile

Jean Rhys: Siintää Sargassomeri

2011-10-10T16:00:00.000+03:00

Jean Rhysin Siintää Sargassomeri nousi lukulistalle innostuneiden blogijuttujen jälkeen. Kirja on ollut minulle nimeltä tuttu, nimi on todella kiehtova ja sointuva, mutta tuskin olisin saanut aikaiseksi lukea tätä ilman blogisysäyksiä. Ainakin Sara, marjis, Kirsi ja Booksy ovat tästä kirjoittaneet. Lukemisen meinaamiseni on näköjään kestänyt taas aika kauan, sillä olen jo syksyllä 2009 keskustellut kirjasta Saran kanssa Jane Eyre -sarjakuvan yhteydessä.

Rhysin kirja on käsittääkseni jo lunastanut paikkansa maailmankirjallisuuden klassikoiden joukosta. Alun perin vuonna 1966 ilmestynyt Wide Sargasso Sea oli esipuheen mukaan melkoinen paukku. Pitkään vaiennut kirjailija yllätti Englannin lukevan yleisön, sillä Siintää Sargassomeri kertoo Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin herra Rochesterin ensimmäisestä vaimosta. Jamaikalta alkava tarina kerrotaan Antoinette Coswayn alias Bertha Masonin kautta. Välillä ääneen pääsee myös herra Rochester itse.

Jostain syystä kirjasta ei ole otettu Suomessa uutta painosta vähään aikaan. Tämäkin minun lainaamani painos vuodelta 1968 on päätynyt jo Pasilan kirjavarastoon. Moni muu Jean Rhysin kirja, kuten Kvartetti, on saanut uusintapainoksen Otavan tyylikkäässä Seitsentähdet-sarjassa, mutta Siintää Sargassomeri on WSOY:n kustantama. Uusintapainosta kehiin vaan!

Kirjassa oli vain parisataa sivua, mutta kirja tuntui paksummalta. Lukemiseni sujui melko hitaasti. Kuulostaapa siis tylsältä ja huonolta – mutta siitä ei ollut kysymys. Kirja on ehtaa klassikkokamaa siinä mielessä, että se on niin täysipainoinen ja intensiivinen, että jo vähällä lukemisella tulee kylläinen olo ja on tarpeen makustella lukemaansa ennen jatkamista. Lisäksi kirja ei ole millään lailla ”ihana”, vaan on täynnä epämiellyttäviä tunnetiloja. Tämä ei ole rakkaustarina, vaan tarina siitä, kuinka rakkaus jää jalkoihin, kun epäilykset, juonittelut, rahanahneus, mielenterveysongelmat, sosiaaliset pelit ja vieläpä poliittiset ja historialliset tapahtumatkin jyräävät rakkautta vahvempina.

Antoinette muistelee lapsuuttaan ja kertoo sukulaisistaan. Jamaikalla herrasväen elämää elänyt perhe kohtasi vaikeuksia, kun orjuus lakkautettiin ja asiat menivätkin uuteen uskoon. Kirja etenee vaiheittain, Antoinetten lapsuutta ja nuoruutta kuvataan paloina. Kerronta etenee kohti hetkeä, jolloin englantilainen herrasmies saapuu Jamaikalle, avioliitto solmitaan ja tuore aviopari lähtee viettämään kuherruskuukautta.

Tässä kirjassa jos missä on paljon merkitystä sillä, mitä ei kerrota suoraan. Siitä mistä kerrotaan, syntyy auringon hehkussa ja metsän ja puutarhan kaikissa väreissä säihkyvä kuva. Asioita ei selitetä puhki, aina ei anneta edes kovin selkeitä vihjeitä. Puristava jännite syntyi myös siitä, kun tiesi, mihin kaikki päättyy – englantilaiseen kartanoon, jonne viaton mutta lujaluonteinen kotiopettajatar joskus paljon myöhemmin saapuu.

Intertekstuaalisuuden hyödyntämisessä Rhys onnistuu uskomattoman hyvin. Kirja on samaan aikaan itsenäinen taideteos ja ammentaa jännitettä ja tunnelmaa Kotiopettajattaren romaanista. Maiseman puolesta ei voitaisi olla kauempana sumuisilta nummilta. Kirjassa on myös paljon eroottista tunnelmaa – ei suorasanaisesti eikä tökerösti, vaan todella osuvalla ja latautuneella tavalla kuvattuna. Tästä löytyy appelsiinipuun kukkia, puhuvia papukaijoja ja obeah-magiaa. Ja särkyvän mielen kuvaus oli todella vaikuttavasti tehty.

Kirjan nimi osoittautui ovelammaksi kuin olisin arvannut. Nimessä on meri, mutta vaikka tapahtumat sijoittuvat saarelle, merta ei juuri tunnu näkyvän. Ihmiset elävät metsän ympäröiminä, näkevät paljon vihreää, mutta vaikka meri on melkein vieressä, se tuntuu kuitenkin jäävän metsän taakse piiloon. Sokkeloinen metsä on tarinassa tärkeämpi miljöö kuin avara merimaisema.

Kirjan on suomentanut Eva Siikarla, ja täytyy sanoa että suomennos on paljon parempi kuin monissa uudemmissa englanninkielisten kirjojen suomennoksissa. Sujuvaa, kaunista kieltä. Oma nostalgiasäväyksensä tuli myös vanhan, monissa käsissä kuluneen painoksen lukemisesta, fonttinakin oli kaunis Garamond.

Kyllä, kannatti lukea. Ihan harmittaa etten ole aiemmin lukenut. Sitten joskus kun luen tämän uudelleen – tuskin kovin äkkiä, mutta varmasti joskus – voisin tarttua englanninkieliseen alkuperäisteokseen.

Lue myös nämä:
Charlotte Brontë: Jane Eyre, the graphic novel
Marianna Kurtto: Auringon koko voimalla
Emily Brontë: Humiseva harju

Bill Willingham... [et al.]: 1001 Nights of Snowfall

2011-10-06T20:00:00.085+03:00

Kuva: Vertigo.

Fables-sarjan lukeminen jatkui vuonna 2006 ilmestyneellä "erillisosalla" 1001 Nights of Snowfall. Tämä ei ole osa sarjan jatkumoa, vaan on eräänlainen esiosa, itsenäisesti luettavaksi sopiva kokoelma Fables-sarjan hahmojen varhaisia vaiheita. Albumin on lukenut myös Erja.

Minulle kävi kerrankin niin, että kirjastonhoitaja innostui kommentoimaan lainojani, hän kehui tätä osaa ja sanoi että tämä sopii hyvin luettavaksi ennen kuin edes aloittaa koko sarjaa. Ja neuvoi jatkamaan Fablesin jälkeen Jack of Fables -sarjalla.

Käsikirjoittaja Bill Willinghamin kumppaneina on lukuisa joukko sarjakuvapiirtäjiä: Charles Vess, Brian Bolland, John Bolton, Michael Wm. Kaluta, James Jean, Tara McPherson, Derek Kirk Kim, Esao Andrews, Mark Buckingham, Mark Wheatley ja Jill Thompson. Tykkäsin kaikkien muiden tyylistä paitsi John Boltonin, joka vastaa albumin avaustarinasta. Siinä Snow White (Lumikki/Lumenvalko) valottaa, mitä hänelle tapahtui sen jälkeen kun hän meni naimisiin prinssinsä (Prince Charming) kanssa. Bolton tekee "valokuvasarjakuvaa", mikä liekään oikea termi tälle. Hän siis piirtää ihmishahmot photoshoppaamalla oikeiden ihmisten valokuvia. Olen nähnyt tätä käytettävän jossain muuallakin, ja minusta se on jotenkin ärsyttävän näköistä, ehkä siksi että valokuvailme harvoin sopii hahmolle luontevasti tarinan ruudussa. Kaikki muut piirsivät kyllä hyvin, ja kiehtovan erityylisesti.

Kuten albumin nimestäkin saattaa päätellä, Willingham on tehnyt oman versionsa Tuhannen ja yhden yön tarinoista. Diplomaatin roolissa liikkuva Snow White jää julman sulttaanin vangiksi, ja keplottelee itsensä vapaaksi kertomalla kiehtovia tarinoita. Snow Whiten oman menneisyyden lisäksi tarinoista oppii uusia asioita mm. Bigby Wolfin ja sammakkoprinssin menneisyydestä.

Kenties kiehtovin jakso oli kaksoistarina Diaspora / The Witch's Tale. Ensimmäisen on piirtänyt Tara McPherson, ja sen sisään on upotettu tuo jälkimmäinen tarina, jonka on piirtänyt Esao Andrews. McPhersonin kynänjälki on viehättävän naivistista, mutta samalla siinä on jotain painajaismaisen pelottavaa ja ahdistavaa - katsokaa vaikka tuota Rose Redin punaista suuta... Esao Andrewsin kädenjälki on brutaalimpi, mutta istuu kokonaisuuteen kuin nenä naamaan. Kaksoistarina kertoo Snow Whiten ja Rose Redin pakomatkasta satuhahmojen kotimaita valtaavan The Adversaryn joukkojen tieltä. Siskokset pakenevat metsään, josta löytyy palanut talo... joka on rakennettu piparkakuista. No jokainen Hannun ja Kertun tunteva arvaa varmaan millainen ehtoisa emäntä tarinaan mukaan tulee. Hän kertoo karmivat muistelmansa sisaruksille.

Ylipäätään Willingham onnistuu hyödyntämään kaikille tuttuja satuhahmoja aika vetävän vinksahtaneesti. Disney-sovituksia ei enää katso samoin silmin Fablesin lukemisen jälkeen... Minulle 1001 Nights of Snowfall oli myös hauska esimerkki fiktiosta, jonka tekijä on selvästi ihastunut omaan hahmoonsa. Asiallinen, "halki, poikki ja pinoon" -tyypin ongelmanratkaisija Snow White on selvästi Willinghamin lempiluomus, jossa seksikäs habitus yhdistyy rautaiseen organisointikykyyn. Eipä siis ihme, että sulttaanikin jää Snow Whiten käsittelyssä aseettomaksi. :)

Alan näköjään olla tämän sarjan pauloissa yhä enemmän, joten eihän tätä auta kuin suositella. Saatavuus kirjastoista taitaa olla kohtalaisen hyvässä mallissa, eikä englantia tarvitse osata mestarillisesti voidakseen tästä nauttia.

Lue myös nämä:
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Craig Hamilton: Fables 1. Legends in Exile
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha: Fables 2. Animal Farm
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha: Fables 3. Storybook Love

Seija Vilén ja Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta

2011-10-04T20:36:00.003+03:00

Seija Vilénin ja Anna Kortesalmen kirjasta Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta taisin lukea ensi kerran Seija Vilénin blogista.

Kuva: Satu Ketola / Avain.

Tykkäsin Vilénin esikoisesta Mangopuun alla ja kun Viiden tähden vegaani on lisännyt kasvisruokien syöntiäni, ajattelin että Sormet sahramissa voisi olla minulle sopiva keittokirja. Onhan intialainen ruoka aika kasvispainotteista ja jos kirjoittajana on hyvä kirjailija, ei lopputulos voi olla kovin huono.

Eikä tarvinnut pettyä. Reseptien lomassa oli kunnolla tilaa intialaiselle kirjallisuudelle, mikä oli positiivinen yllätys. Resepteistä vastaava Vilén ja ruokakuvat ottanut Kortesalmi nostavat esille mielenkiintoisia intialaisia kirjailijoita. Itse en ole lukenut yhdenkään kirjassa mainitun kirjailijan kirjoja, mutta veikkaan että moni muu on, sillä mukana on mm. Aravind Adiga, Bulbul Sharma, Jhumpa Lahiri, Arundhati Roy ja Hanif Kureishi. Kirjajutut sekä nostattivat ruokahalua että houkuttelivat kirjojen pariin.

Ruokaosiot on jaettu päälukuihin seuraavasti: vihannekset, kala, lisukkeet, juomat ja jälkiruoat. Kirjan alussa Vilén kertoo intialaisesta ruokakulttuurista ja neuvoo perusteellisesti mausteiden käytössä. Mausteissa ja muutamassa muussakin kohdassa lukijalle tehdään tärkeä palvelus: neuvotaan, millä aineksilla mausteen voi korvata tai mitä tapahtuu jos mausteen jättää kokonaan pois. Minä ainakaan en ihan kaikkia eksoottisia mausteita jaksa lähteä etsimään ruokakokeiluja varten, vaan usein kokeillessani reseptejä jätän pois niitä aineksia joita minulla ei ole, ja ehkä myöhemmin lähden etsimään harvinaisempia aineita kaupoista, jos tykästyn reseptiin ja haluan tehdä samaa uudestaan. Ylipäätään kirja on erinomainen esimerkki siitä, miten ruokakirjat tulee aina toimittaa julkaisumaan yleisöä palvelemaan. Tästä kiitos tekijöille. Intialaisen ruoan tuntemus ja pitkän linjan ruoanlaittokokemus näkyy, mutta samaan aikaan suomalaista lukijakuntaa autetaan tarjoamalla vinkkejä ja sovelluksia ohjeiden muuntelusta. Erinomaista!

Ohjeissa on myös merkitty soveltuvuus tai soveltaminen vegaanille. Moni resepteistä onkin valmiiksi vegaaninen, mutta monissa käytetään maitotuotteita, kuten voita tai jogurttia. Liharuokia ei kirjasta löydy ja esipuheessa kerrotaan, että ympäristösyistä mukaan on otettu vain kasvis- ja kalaruokia.

Harkitsin kokeilureseptien valitsemista lämpimien ruokien tai suolaisten leivonnaisten joukosta, mutta makeannälkä vei voiton ja päädyin kirjan viimeisen reseptin kokeiluun. Kenties minuun vetosi mannahalvan esittelyteksti: Jos tulet meille yllättäen kylään, tarjoilen sinulle mannahalvaa. Ihana lupaus!

Klikkaa kuvaa, niin se avautuu suuremmassa koossa.

Tältä lopputuloksen pitäisi näyttää:

Panin ostoslistalle kardemummajauheen ja sahramin. Sen sijaan päätin olla ostamatta mannaryynejä, koska kaapissa oli talkkunaa. Mannaryynithän ovat vehnää, kainuulainen talkkuna taas on tehty ohrasta, joten ajattelin että eiköhän soveltaminen onnistu. Koska reseptissä mainitaan muuntelumahdollisuutena mm. marjojen lisääminen, päätin heittää joukkoon myös punaviinimarjoja, joita on pakkasessa runsaasti. Sokerina käytin palmusokeria, jota on joskus tullut kokeilumielessä ostettua. Talkkunahalva lienee todellista cross kitcheniä - mutta uskon sovellukseni olevan kirjan hengen mukainen, sillä reseptien joukosta löytyvät mm. nauriskoftat ja muikkupakorat.

Aloitin paahtamalla talkkunaa kuumalla pannulla. Jauhot ruskistuivat ihan nätisti.

Seuraavaksi mukaan voi ja mausteet.

Mausteita varten olen hankkinut kunnon maustemitat, ja väittäisin maustamiseni osuneen sen jälkeen paremmin kohdalleen kuin silmämitalla. Koska sahramia neuvottiin laittamaan ripaus, ja koska toteutin testiannokseni yhden hengen annoksena, ajattelin että pienimmän mittani (0,6 ml) puolikas olisi sopiva ripauksen neljännesosa.

Sitten sokeria, marjoja ja maitoa. Värimaailma alkaa olla mielenkiintoinen...

Seosta käskettiin sekoittamaan, kunnes se on sopivan tahmeaa. Tulkitsin tämän olevan valmista siinä vaiheessa, kun seos alkoi kääntyillä levymäisinä klöntteinä lastan mukana.

Mallikuvaa tummempi väri ei ole ihme, sillä sekä talkkuna että palmusokeri ovat ruskean värisiä. Voi olla että kaikkien mielestä lopputulos ei ole esteettisyyden huippu, mutta maku oli hyvä! Tässä oli jännä rukiin ja aasialaisen makumaailman liitto, vaikka mitään rukiista tässä ei ollutkaan. Ja mausteet todella antoivat mielenkiintoisen etnisen säväyksen. Punaherukat taas antoivat mukavasti kirpeyttä ja raikkautta.

Ja kuten oikeista raaka-aineista itse tehdyt herkut aina, tämäkin vei makeannälän tehokkaasti olematta kuitenkaan liian imelää. Kirjan mukaan halva on onnistuneena "paksua ja tahmeahkoa lusikkaruokaa", ja juuri sellaista tästä tuli.

Joten kyllä tämän perusteella passaa muihinkin ruokalajeihin tutustua. Samosapiirakoita, kookosburfi-makeisia ja vaikkapa kukkakaaliperunaa jogurtissa voisi kokeilla.

Kirjan toimitus vaikutti siis hyvältä. Times New Romanin käyttö fonttina tuntui vähän arkiselta, samoin kuvat olivat viehättävyydestään huolimatta hieman kotikutoisen oloisia. Vaan ehkä näin on tarkoituskin - tekijät eivät ole keittiöammattilaisia vaan kotikokkeja, joten siihen graafinen ilme sopii hyvin. Lisäksi esipuhe muistuttaa, että kaikki valokuvia varten tehdyt ruoat on oikeasti syöty, eikä niitä ole stailattu hiuslakalla tai muilla vastaavilla keinoilla.

Lue myös nämä:
Seija Vilén: Mangopuun alla
Elina Innanen: Viiden tähden vegaani
Somersalo-Mattila-Tuomisto-Haimi: Härkäpapua sarvista

Syyskuun luetut

2011-10-01T12:09:00.001+03:00

On aika kuukausikatsauksen - mitäs sitä tulikaan syyskuussa luettua?

Craig Thompsonin palkittu sarjakuvaromaani Blankets oli taiteellisesti vaikuttava, mutta myös erityisen henkilökohtaisesti koskettava elämys.

Talouselämän käänteisiin minut vei Karo Hämäläisen Erottaja. Talousosaaminen vakuutti, trillerin käänteistä sekoittuivat todellisuus ja mielikuvitus - mutta lukijana oli vaikea arvioida, mikä vauhdikkaista käänteistä mahtoi olla lähimpänä todellisuutta ja mikä kauimpana siitä.

Fables-sarjaa jatkoin herkullisella Animal Farmilla. George Orwellin henki leijui Kultakutrin ja kolmen karhun yllä.

Siiri Enoranta vaikuttaa erittäin lupaavalta nuorelta kirjailijalta. Gisellen kuolema oli ensimmäinen lukemani Enorannan kirja, melodramaattinen ja lyyrinen perhedraama.

Nostalgianälkää tyydytti virolaisen Aino Pervikin 1980-luvulla kirjoittama Arabella, merirosvon tytär. Toimii edelleen!

Sarjakuvafestivaaleilta löytyi mielenkiintoisia ostoksia: Ottopoikia ja työläistyttöjä, Cleaning is for hipsters ja Syliinvaellus Intiaan. Ensimmäinen on museokeskus Vapriikin toteutus Tampereen historiasta, toinen kopiokoneella tehty omakustanne ja kolmas Asema Kustannuksen laadukasta tuotantoa.

Kari Hotakainen kuuluu kotimaisten kirjailijoidemme ykkösrintamaan. Uutuus Jumalan sana vakuutti sekä täysipainoisella kielenkäytöllään, yhteiskunta-analyysillään että henkilöhahmoillaan.

Lisäksi raportoin sarjakuvafestivaalien tarjonnasta ja vierailin Kariston ja Tammen syysjuhlissa.

Nappaan Booksylta hyvän tavan nostaa esille mielenkiintoisia hakusanoja. Tosin päätin rajata mukaan vain ne, joilla on viivytty vähintään kahden minuutin ajan blogissa. Ne absurdeimmat hakusanat kun ovat usein niitä, joilla lähdetään saman tien poiskin.

kauniin jomppa

On aina mukava huomata, kun joku googlettaa fiktiivisten hahmojen nimiä! Simpauttajassahan Jomppa seikkailee.

mistä löytää palstan jossa puhutaan kirjoista

No tietenkin täältä Blogistaniasta! Tervetuloa!

kirjailija stenungsundissa

Varmasti monikin kirjailija on Stenungsundissa käynyt tai asunut, mutta Pentti Saarikoski on kirjoittanut aiheesta hienon runonkin.

Tammen vieraana

2011-09-30T07:30:00.050+03:00

Keskiviikkoiltana pääsin vierailemaan Korkeavuorenkadulla Tammen syysjuhlissa. Mukanani ei valitettavasti ollut kunnon kameraa ja sekä sisällä että ulkona oli hieman liian hämärää kännykameralla kuvaamiselle, joten nostan tähän kuvitukseksi joitakin kiinnostavia kirjapoimintoja.

Tammen juhlissa oli hyvää ruokaa, huono ilmanvaihto, todella paljon väkeä ja ihania arkistokirjahyllyjä, muun muassa Keltainen kirjasto hyllytettynä ilmestymisjärjestyksessä. Pari kirjaa taisi näytekappaleista puuttua, mutta kokonaisuutena keltainen kirjarivi oli todella komea!

Tunnistettuja kirjabloggaajia oli paikalla kuusi kappaletta, ja Tammen väkeä tuntevan Karoliinan esittelemänä pääsin vaihtamaan muutaman sanan kustantamon edustajan kanssa, joka kohteliaasti kiitteli kirjablogeja kiinnostaviksi. Muiden vieraiden joukossa oli paljon nimekkäitä kulttuurialan vaikuttajia ja esimerkiksi Akateemisen kirjakaupan väkeä, joita kehuin hyvän valikoiman ylläpitämisestä. Ehdottomasti kiinnostavin vieras oli silti eräs noin kymmenvuotias tyttö, joka oli tullut juhliin kai äitinsä kanssa. Jo noin tunnin päästä hän oli vetäytynyt lasten- ja nuortenkirjahyllyn luo nojatuoliin lukemaan. Juuri niin olisin itsekin sen ikäisenä tehnyt, jos olisin moisiin juhliin joutunut!

Kuva: Tammi.

Eniten ilahduin, kun huomasin Keltaisten pokkarien hyllyssä Peter Høegin Rajatapaukset. Näköjään jo viime vuoden puolella on tämä painos ilmestynyt, miten lie mennyt minulta ohi. Alun perin vuonna 1994 suomennetun kirjan olen lukenut viimeksi joskus 90-luvun lopulla ja se on jäänyt mieleeni todella hienona. Pittääpä harkita vakavissaan että lukisi tämän tässä joskus sopivana hetkenä taas uusiksi! Lastenkotilapsista kertova omaelämäkerrallinen romaani on muistikuvieni mukaan järkyttävä mutta upea.

Kuva: Markko Taina / Tammi.

Huomioni kiinnittyi myös erääseen erikoisen tuntuiseen kotimaiseen esikoisromaaniin. Teuvo Nisoniuksen Axel Tulikiven traagillinen kohtalo kertoo 1920-luvun nuoresta maisterista, joka tutustuu Sigmund Freudin psykoanalyysiin ja ryhtyy soveltamaan menetelmää omatoimisesti naispotilaisiin ja tutustuu erityisesti naisen seksuaalisuuteen... Selailin ja lueskelin kirjaa sieltä täältä, tyylillisesti sisältö ei valitettavasti aivan tuntunut nousevan lupaavan ennakkoasetelman tasolle, mutta mielenkiintoisen tuntuinen romaani yhtä kaikki.

Kuva: Katariina Tirkkonen-Wane / Tammi.

Kolmas kirja, jota unohduin selailemaan pitkäksi toviksi, kuuluu kategoriaan, josta puhun tavallisimmin "hömppäaskartelukirjoina". Nettideitit - uusi onni verkosta? tuntuu olevan sitä mitä otsikko sanookin, eli opas nettideittailun maailmaan. Mukana on sekä ohjeita että nettitreffeillä käyneiden vinkkejä. Joten jos aihe kiinnostaa, nyt on tarjolla suomalainen, kahden kirjoittajan voimin tehty opas nettideittailuun!

Kirjabongailusta erityisen mielenkiintoista oli tutkia Morren kanssa arkistohyllyn Stephen King -kokoelmaa. Morre kertoi, että Kingin Se pyörii huutonetissä todella kovissa hinnoissa, kun uutta painosta ei ole otettu. Lukitussa lasikaapissa oli Se, sekä ykkös- että kakkososa, joten onpahan ainakin nähty tämä keräilyharvinaisuus. :)

Tammen alakerrassa on kirjamyymälä, joten jos joku haluaa tehdä kävelykierroksen Helsingissä ja tutustua kustantamojen omiin myymälätiloihin, se onnistuu helposti. Tammi löytyy osoitteesta Korkeavuorenkatu 37, josta ei ole kuin kivenheiton matka Otavalle osoitteeseen Uudenmaankatu 10, ja sieltä on hyvin lyhyt matka WSOY:lle osoitteeseen Bulevardi 12.

Illalla poljin kotiin pyörälaukku täynnä kirjoja - nimittäin kirjastosta lainattuja sarjakuvia. Teimme Kirjainten virran Hannan kanssa ennen tilaisuuteen menoa iskun Rikhardinkadun kirjaston sarjakuvahyllylle, ja joukkopsykoosiin näköjään pääsee hyvin jopa kahden ihmisen voimin, sillä lainasimme kumpikin varmaan pari kiloa sarjakuvia. Niistä lisää myöhemmin.