tiistai 23. maaliskuuta 2010

Mary Marck: Luokan merkkihenkilöitä, Toverien kesken

Harry Potter -urakan jalkoihin jäi iso kasa kirjaston kirjoja. Olen lukenut niitä nyt läpi, uusimisiakin on jo pari kertaa joten kirjat pitää pian palauttaa. Täällä Helsingissä lähikirjastoni on tyylikäs Rikhardinkadun kirjasto, jossa vierailuni tosin ovat usein pikaisia piipahduksia kirjojen palautusten merkeissä. Taannoin kävin tutustumassa työreitin lähellä olevaan Vallilan kirjastoon, joka tuntui jotenkin paljon kotoisemmalta. Rikhardinkadun kirjasto on komea, näyttävä ja viehättävä, mutta jokin tuossa Vallilan kirjastossa tuntui heti todella tutulta. Lisäksi siinä oli eräs pienen kirjaston etu: tuntui, että hyllyiltä oikein hyppäsi syliin valtava määrä kiinnostavia kirjoja. Onpa hyvä että Helsingin kaupunki ei ainakaan nyt toteuttanut kirjastojen lakkautuslistaansa. Minusta kirjastot toimivat kaikkein parhaiten pieninä yksiköinä. Jostain syystä löydän helpommin luettavaa pienissä kuin isoissa kirjastoissa, vaikka ihailen suuria, komeita kirjastoja toki myös. Oikeastaan kauppakeskuksiin pitäisi perustaa sellaisia yhden huoneen suuruisia piipahduskirjastoja, sillä kirjaston pitää olla sellainen, että siinä voi ohimennen poiketa nopeasti luettavaa hakemassa.

Kirjastosaalista olivat siis myös Mary Marckin pari tyttökirjaa. Nyt nämä kirjat, Luokan merkkihenkilöitä ja Toverien kesken, tuli ahmaistua kevyenä välipalalukemisena. Luokan merkkihenkilöiden jälkeen tylsistytti, tarina koululaisista oli melko kaavamainen ja henkilöt kliseisiä. Päätin kuitenkin lukea toisenkin kirjan, ja hyvä että luinkin, sillä kiinnostavin aspekti oli bongata yhtäläisyyksiä. Kirjat olivat henkilöhahmojen ja juonenkäänteiden osalta lähes identtisiä. Tuli sellainen olo, että onkohan Mary Marckilla (oik. Kersti Bergroth) ollut kova rahapula ja hän on päättänyt tehtailla rahaa pikakirjoituksella? Linkin takaa löytyvästä kirjalistasta käy kuitenkin ilmi, että nämä kirjat ovat ilmestyneet viiden vuoden välein, Toverien kesken vuonna 1933 ja Luokan merkkihenkilöitä vuonna 1938.

Esimerkkejä samanlaisuuksista: päähenkilö on oikeudenmukainen ja rauhallinen tyttö (Leena, LM - Minna, TK). Hänen paras ystävänsä on räiskyvä taiteilijasielu, joka "huudahtelee" läpi kirjan (Elsi, LM - Anni, TK). Kirjassa esiintyvät henkilöt löytyvät lähestulkoon täysin saman koululuokan sisältä. Luokassa on esimerkiksi ylpeä priimustyttö (Arja, LM - Eemi, TK), jolla on Pillin ja Pullan tapaiset ihailijaseuraajat kintereillään (Nipi ja Napi, LM - Iida ja Enni, TK). Lisäksi on hauskuuttajapoika, joka onkin äänessä puolet kirjaa (Tomi, LM - Lindström, TK). Heti kirjan alussa on kohtaus, jossa esitellään päähenkilön perhe. Perhe edustaa tyylikästä yläluokkaa, isällä on herraskainen ammatti, äiti on kotirouva, päähenkilöllä on suloisia pikkusisaria ja kotiapulainen (joka kylläkin sivuutetaan maininnalla). Leenan isä esitellään tohtori Alamaaksi ja Minnan isä tuomari Kangasmaaksi.

Joitakin silmäänpistäviä asenteellisuuksia näihin kirjoihin oli jäänyt. Jotkut henkilöhahmot esimerkiksi ihailevat sotaa ja haaveilevat isänmaan puolesta kuolemisesta. Toiset taas järjestävät hyvin jalosti ja läpinäkyvästi köyhäinapua joko tuntemattomille autettaville tai niille tutuilleen, joille yhtäkkiä ilmaantuu taloudellisia vaikeuksia.

Tietty kaavamaisuus on nuortenkirjojen peruskauraa, mutta rajansa silläkin. :) Toisin kuin monet muut laadukkaat nuortenkirjat, nämä Mary Marckit eivät kovin paljon aikuislukijalle anna. Positiivisia puolia on suloinen Helsinki-nostalgia, ja onhan vanhahtavassa kielenkäytössä huudahduksineen myös oma viehätyksensä.

Kirjoissa on kuitenkin Martta Wendelinin ihanat kansikuvat. Yritin etsiä netistä hyvää kuvagalleriaa Martta Wendelinin töistä, mutta en sellaista pikavilkaisulla löytänyt.

torstai 18. maaliskuuta 2010

Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso

Naisen pyhä kolminaisuus: kirja johon uppoutua, viltti johon kääriytyä ja suklaa jota mässyttää samalla kun uppoutuu kirjaan vilttiin kääriytyneenä. Suosittelen!

Kuten Luolakarhun klaania lukiessani uhkailin, sarjan lukeminen jatkui. Kirjastosta nappasin mukaan kakkososan, Hevosten laakson, ja hyvinhän lukeminen vei mennessään. Edellisestä lukukerrasta on ainakin 15 vuotta aikaa.

Kivikautinen sankaritar Ayla aloitti ykkösosan lopussa yksinäisen vaelluksensa, kun hänet karkotettiin neandertalilaisten luolasta. Hän päätyy asumaan yksin laaksoon ja leiriytyy sinne. Ayla opettelee uusia taitoja - ansoilla metsästämistä, uudenlaista tulentekoa ja muuta. Seurakseen hän kesyttää ensin hevosen ja sitten luolaleijonan. Ayla pohtii Muiden etsimistä - onhan hänen kasvattiäitinsä neuvonut häntä etsiytymään oman heimonsa pariin. Vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen Ayla ei vain ole koskaan nähnyt itsensä kaltaisia ihmisiä.

Samaan aikaan seurataan kahden veljeksen, Jondalarin ja Thonolanin, vaellusta lännestä itään. Jondalar on komea mies ja naisten mieleen, mutta voih, hän ei ole koskaan ollut oikeasti rakastunut. Mistä lääke tähän vaivaan?

No tietenkin kirjan loppupuolella Jondalar ja Ayla kohtaavat ja huomaavat olevansa kuin luodut toisilleen. Sitä ennen seurataan kuitenkin satoja sivuja Aylan omia touhuja luolallaan sekä veljesten seikkailuja luonnon helmassa ja kohtaamiensa heimojen parissa. Muistelen hämärästi, että nuorena tämä pohjustus tuntui vähän pitkästyttävältä, kun odotti vain että pääpari kohtaa. Nyt sellainen ei haitannut, vaan maltoin lukea kahta tarinaa rinnakkain kaikessa rauhassa.

Kommentoin ykkösosasta, että mitään kirjallista mestariteosta Untinen-Auel ei ole saanut aikaiseksi, ja sama pätee tähänkin. Esihistoriallinen miljöö riittää kiinnostuksen kohteeksi, ja siellä täällä näkyvät pikku puutteet ärsyttävät, mutta eivät niin paljon että kirja jäisi kesken. Esimerkiksi sinne tänne on ujutettu opettavaisia pikku pätkiä, kuin kappaleita biologian tai maantiedon kirjoista. Tyyliin "eurooppalainen luolaleijona oli paljon mahtavamman kokoinen kuin myöhemmin Afrikassa elänyt sukulaisensa". Pöh! Nykyään ärsyynnyn lukiessani, jos kertojaääni rupeaa selostamaan jotain sellaista asiaa, joka on selvästi kirjan henkilöiden kokemusmaailman ulkopuolella. Rikkoo tunnelman. Kaikkitietävät kertojat ovat ihan oma kirjallinen tyylisuuntansa, esimerkiksi Lars Sundin Siklax-sarjassa on todella mainio kertoja, joka tietää menneisyyden ja tulevan, mikroskooppisen ja makroskooppisen. Mutta koska Hevosten laakso etenee pääsääntöisesti henkilöhahmojensa maailmankuvan mukaisesti, tuntuvat tuollaiset saarnauspätkät irrallisilta ja turhilta. Lisäksi muutkin pikkuseikat häiritsivät: esimerkiksi kirjan loppupuolella Aylan ja Jondalarin kielenkäyttöön pesiytyy sana "klaanikansa" tarkoittamaan Aylan kasvattiväkeä. Epälooginen termi, koska Ayla ei tällaista missään vaiheessa ole aiemmin käyttänyt.

Lisäksi Ayla itse on osaavuudessaan suorastaan huvittavan kärjistetty hahmo. Opin hiljattain Internetistä itselleni uuden termin: Aylahan on ilmiselvä "Mary Sue". Osuvalla termillä tarkoitetaan hahmoa, joka on ylivertaisen osaava, virheetön ja täydellinen, niin että lukijaa alkaa jo kyllästyttää tai naurattaa. Aylaan tämä sopii täysin: hän on kuvankaunis, mutta silti vaatimaton, sisukas, hyväsydäminen ja suunnattoman kekseliäs. Kirjailija panee hänet keksimään kaikenlaisia taitoja: hän kesyttää hevosen ja opettelee ratsastamaan, hän oppii sytyttämään tulen piikiven avulla tuosta vaan, hän jopa ratsastaa ja metsästää kesyttämällään leijonalla. Huhhuh!

Yhdessä asiassa Ayla-sarja on aivan kulttiainesta: hirvittävä määrä teini-ikäisiä tyttöjä on lukenut sarjan seksikohtauksia posket punastellen. Sankari Jondalar (joka myös on huippukomea, huomaavainen, älykäs, viisas, taitava, jne jne) on varmaan jonkinlainen kollektiivinen, tiedostamaton seksisymboli Suomessakin. Näin aikuisena kirjan seksikohtaukset tuntuvat melkoisen kornilta, sojottavat salot ja naisen aukot alkavat hieman kyllästyttää loppumetreillä. Tosin seksikohtaukset painottuvat loppupäähän, missä kirjailija jostain syystä toistaa Aylan ja Jondalarin lempimistä monta kohtausta peräkkäin. Kirjan aikaisemmissa vaiheissa Jondalarilla ehtii olla pari naisjuttua, mutta ei mitään sen enempää. Poikkeuksellista 30 vuotta vanhalle "hömppäkirjalle" kuitenkin on, että naisen seksuaalisuus kuvataan yhteisön kannalta myönteisenä eikä kielteisenä asiana. Tässä ei ole sitä "väkisinmakaamisen" henkeä mitä olen pohtinut blogijutuissani aiemmin, eli sankarittaren ei tarvitse kamppailla kaksin käsin sankarin leiskuvaa intohimoa vastaan. Untinen-Auel kuvaa Jondalarin kohtaamien heimojen tapoja sellaisiksi, että neitsyyden menettämistä juhlistetaan, kesäjuhlissa irtosuhteet ovat sallittuja ja pääjumaluus on naispuolinen. Positiivista vaihtelua.

Tajusin lukiessani yhden asian, jota olen kommentoinut blogissa aiemminkin, hyvin erityyppisten kirjojen kohdalla. Muistikuvani on, että nuorena tyttönä olen lukenut tätäkin kirjaa väkisin "rakkaustarinan" moodissa, vaikka oikeastaan happyend on lähes sivuseikka verrattuna kaikkiin niihin muihin tapahtumiin, joita kirjailija kuvaa. Olen tämän saman tunteen kokenut myös lukiessani Tuulen viemää ja Pientä runotyttöä. Mielenkiintoista. Kaipa tämä "he saivat toisensa" on niin syvällä oleva naisten perustarina, että kirja kuin kirja kelpaa paremmin lukijoille, jos siinä on mukana rakkaustarina - vaikka kirjailija itse kertoisi paljon enemmän mm. naisten aktiivisuudesta, osaamisesta, historian ja yhteiskunnan tapahtumista ja ihmisyhteisöjen dynamiikasta.

Seuraava osa Aylan ja Jondalarin sarjaa on nimeltään Mammutin metsästäjät. Voi olla että siitäkin päivänä muutamana blogijuttua ilmestyy, mikäli kirja sopivasti kohdalle osuu.