tiistai 25. marraskuuta 2008

L.M. Montgomery: Emily's Quest

Näinhän tässä kävi, että piti ahmaista Runotytön kolmaskin osa englanniksi melkein heti edellisen lopettamisen jälkeen. Se kyky Montgomeryllä ainakin kirjailijana oli, että hän osasi koukuttaa lukijan - minäkin, joka olen lukenut tämänkin kirjan suomeksi jo vaikka kuinka monesti, jouduin ahmimaan kirjaa eteenpäin, jotta "saisin tietää mitä siinä tapahtuu" - vaikka perusjuoni sinänsä oli hyvin muistissa.

Mietin viimeksi, miksei Jane Austeniin viitata missään Emily-kirjoissa, ja tässä kolmososassahan Austen tulikin vastaan. Näin keskustelevat Dean Priest ja Emily:

"- But I'd hate to have you dream of being Brontë or Austen - and wake to find you'd wastes your youth on a dream.

- I don't fancy myself a Brontë or an Austen, said Emily. - But you didn't talk like that long ago, Dean. You used to think then I could do something some day."

Kirjan juoni menee lyhyesti näin: high schoolin käytyään Emily palaa kotitilalleen New Mooniin asumaan Laura-tädin, Elizabeth-tädin ja Jimmy-serkun kanssa. Vanhat ystävät lähtevät opiskelemaan, Emilyn tavoitteena on tehdä töitä kotona käsin, eli kirjoittaa ja kehittyä kirjoittajana. Kirjan aikana hän ehtii olla kihloissa Dean Priestin kanssa, kihlaus kuitenkin purkautuu ja Emily viettää loppukirjan haikaillen naapurin Teddyn perään. Kuinkas sitten käykään?

Lukiessa mieleen nousi hämäriä tunnelmia niistä kerroista, kun olen kirjan aiemmin lukenut. Rakkaustarinan kaava lienee todella, todella syvällä nais- ja tyttölukijoiden päässä ohjenuorana silloin, kun luetaan mitä tahansa kirjaa jonka pääosassa on nuori nainen. Ainakin minä muistelen lukeneeni tätä kirjaa nimenomaan rakkaustarinan valossa. Ihmettelin, miksi Teddy luuhasi niin paljon taustalla, miksei enemmän kuvattu heidän yhdessäoloaan, kun Emilyn tunteista Teddyä kohtaan kuitenkin kerrotaan niin paljon. Vasta nyt, 31-vuotiaana, minulle tuntui menevän jakeluun se perussyy, mitä Montgomery lienee hakenut takaa tällä kirjalla. Kirjan keskiössä ei suinkaan ole se, saako Emily Teddyn vai ei, vaan se tapa millä Emily keskittää kaikki voimansa kirjoittamiseen ja "kiipeää alppipolkuaan", eli pyrkii tekemään kirjoittamisesta oikean elämäntyönsä. Ura etenee vaiheittain: vähitellen lehtiin lähetetyt tarinat ryhtyvät pääsemään läpi yhä helpommin, kirjoituspalkkiot alkavat vähitellen tuoda todellista tuloa ja oman kirjan julkaistuksi saaminen huipentaa läpimurron. Todennäköistä on, että tämän kirjan jälkeen Emily voi tunnustettuna esikoiskirjailijana keskittyä kirjoittamaan uusia kirjoja ja saakin ne läpi.

Mutta toki tämän sisäsyntyisen, työhön ja kutsumukseen suuntautuvan kunnianhimon lisäksi rakkaus on ainakin jossain muodossa tärkeässä osassa. Nykylukijan silmiin hauskaa tietysti on, että kirjassa on valtavasti kosintoja ja kihlautumista, mutta sen sijaan ikinä ei esimerkiksi kuvata, pääseekö Emily edes pussaamaan Teddyn kanssa (selväksi tulee, että kenenkään muun kosijan tai edes kihlattunsa Deanin kanssa moista fyysistä irstailua ei harrasteta).

Kirjan alkupuolelle sijoittuva kihlaus Deanin kanssa onkin mielenkiintoinen jakso. Dean minun silmiini loppujen lopuksi aika epäilyttävä hahmo: hän on kytännyt Emilyä siitä saakka kun tämä ollut 12-vuotias, ja kun tämä on tarpeeksi vanha (hieman alle 20-vuotias) niin kosimaan vaan ja kihloihin. Deanin rakkaus on kuitenkin omistamis- ja tuhoamishaluista, ja hänellä on merkillinen valtaside Emilyyn. Kertoohan tästä jo Deanin väite, että hänellä on ollut Emilyn elämä "hallussaan" siitä saakka kun hän pelasti Emilyn hengen, ja hänellä on myös valta antaa se Emilylle takaisin niin halutessaan.

Montgomery on taitava kuvaamaan ihmisiä siten, että rivien välit kertovat välillä paljon. Deania kuvataan "liikaa nähneeksi", ja jää lukijan mielikuvituksen varaan, mitkä turmiolliset vaiheet ovatkaan tehneet Deanista niin kyynisen.

Ihannepoika Teddy ei loppujen lopuksi kovinkaan monessa kohtauksessa esiinny, vaan olennaiseksi jää, että Emily oppii tunnistamaan ja myöntämään omat tunteensa, olipa niiden kohde kuka tahansa. Emily ja Ilse muodostavat eräänlaisen peilikuvaparin: kumpikin on rakastunut mieheen - Emily Teddyyn ja Ilse Perryyn - joka ei tunnu tietävän saatikka välittävän näistä tunteista. Sekä Emily että Ilse joutuvat pohtimaan, kuinka aloitteellinen nainen voi olla rakkaudessa. Olisiko nöyryyttävää tunnustaa tunteensa itse - tai edes vastata liian näkyvästi miehen aloitteisiin? Onko parempi suostua epäkiinnostavankin miehen kosintaan mieluummin? Tällaiset kysymykset tuntuvat vanhanaikaisilta, mutta näitä samoja aiheitahan veivataan edelleen naistenlehtien sivuilla vielä 2000-luvullakin: voiko nainen tehdä aloitteen?

Ilse on ihana ja kiinnostava hahmo, ja vaikka melko vähän pelitilaa hänkin tässä kirjassa saa, lukijalle tulee hänestä ehjä ja rikas kuva. Olisipa mielenkiintoista, jos Montgomery olisi kirjoittanut Ilsestä oman kirjan. Kun Emily on sisäänpäinkääntynyt, hillitty, elää aikuisenakin hiljaisessa Blair Waterin kylässä Prinssi Edvardin saarella, on Ilse riehakas, räiskyvä, avoin, opiskelee Montrealin urbaanissa sykkeessä. Kirja villistä Ilsestä olisi ollut taatusti mukavaa luettavaa.

Talven kiinnostavin lukuvinkki aiheeseen liittyen tulee tässä: Mary Rubion kirjoittama L.M. Montgomeryn elämäkerta "The Gift of Wings". Linkin takaa löytyy Amazonin asiakkaitten kommentteja kirjasta myös. Olisipa hienoa saada tämä suomeksi, saa nähdä kuinka käy. Kyselin WSOY:ltä olisiko tämä kirja käännöslistalla, WSOY kun on suurimman osan Montgomeryista suomeksi julkaissut, mutta ei sieltä kukaan vastannut. Kirjaa ei myöskään löytynyt ainakaan vielä Suomalaisen kirjakaupan nettikaupasta, joten tilasin kirjan Amazonista. Yleensä sieltä on muutamassa viikossa saanut tilauksen kotiin. Kyllä Internetissä on paljon hyviä puolia!

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

L.M. Montgomery: Emily Climbs

Runotyttö Emilyn tarina tempaisi taas niin mukaansa, että piti lukea englanniksi myös sarjan kakkososa, Emily Climbs, suomeksi julkaistu nimellä Runotyttö maineen polulla. Varmasti tulee haettua kirjastosta myös kolmonen, Emily's Quest, jossain vaiheessa. Tässä osassa seurataan Emilyn vaiheita kolmivuotisen lukion (vai mikä nyt onkaan sopiva käännös tuolle 1900-luvun alun kanadalaiselle high schoolille) Shrewsburyssa. Kirjan aikana Emily varttuu tytöstä nuoreksi naiseksi, ja pari kosijaakin ilmaantuu jo tarjolle. Ensisuudelmaa sen sijaan tietenkään ei vielä koeta, kosimisista huolimatta. Pari kertaa ollaan aika lähellä, mutta ihan ei vielä tärppää.

Välillä kirjan rakenne hieman onnahtelee, sillä Montgomery ei aina rakenna kirjoihinsa mitään selkeitä juonikaaria, vaan lähinnä seurailee päähenkilöiden kohdalle osuvia peräkkäisiä sattumuksia. Huonoimmillaan tästä tulee läpijuoksu-efekti, ja välillä tällaisia notkahduksia tulee, kun kirja kulkee eteenpäin Emilyn yksittäisten päiväkirjamerkintöjen varassa. Lisäksi ihmettelin kirjan luettuani, että miksihän näitä ylempien oppiasteiden koulukokemuksia ei juuri valoteta, vaikka lapsi-Emilyn koulunkäyntiä seurattiin hyvinkin tarkkaan ja osuvasti. Vaikka Shrewsburyn sattumuksia ja seurapiirejä kuvataan paljon, kirjassa ei ole yhtään kohtausta, jossa kuvattaisiin vaikka oppitunteja kovinkaan tarkasti. Montgomery itse kuitenkin kävi kouluja tuon ajan naiseksi poikkeuksellisen paljon, joten oman kokemuksen puutteeseen tämän ei periaatteessa pitäisi kaatua.

Samoin melko vähälle huomiolle jäävät Emilyn läheiset ystävät Ilse, Perry ja Teddy. Varsinkin Ilse on hurmaava hahmo, ja onneksi Ilse melko paljon tilaa saakin välillä, mutta mielestäni hän olisi voinut olla mukana enemmänkin. Samoin Perry on uskottava ja hauska hahmo. Emilyn romanttisten tunteiden kohde Teddy sen sijaan saa huomiota eniten kirjan alussa ja lopussa. Sinänsä selitys ystäväpiirin ajoittaiselle näkymättömyydelle löytyy siitä, että kirjassa kuvataan paljon Emilyn rikasta sisäistä maailmaa ja hänen itsenäistä luonnettaan. Emilylle on tärkeää on riippumaton ja tuntea olevansa vapaa. Myös ensimmäiset todelliset romanttiset kokemukset saavat Emilyn usein pitämään vapauden tunteestaan kiinni entistä enemmän. Tosin sen jälkeen, kun sain päähäni ajatuksen että Montgomery olisi kirjoittanut sinkkukirjoja jos olisi elänyt nykyaikaina, olen ehkä vähän liikaakin suodattanut lukukokemuksiani tämän näkökulman kautta. Esimerkiksi kirjan lopussa nähtävä hahmo, Janet Royal, on mielestäni sellainen henkilö, johon Montgomery lienee ammentanut aika lailla omia kokemuksiaan. Janet on nelikymppinen Shrewburysta lähtöisin oleva nainen, joka työskentelee New Yorkissa toimittajana. Hän on menestynyt urallaan, mutta kotikaupungissaan häntä edelleen pidetään ensisijaisesti vanhanapiikana:

"Miss Royal flushed slightly. She knew that in Blair Water and Shrewsbury she was regarded as an old maid, and therefore a failure, no matter what her income and her standing might be in New York. But she kept her temper and tried another line of attack."

Montgomery itsehän meni verrattain myöhään naimisiin. Toisaalta, vanhaksipiiaksi leimautuminen tuntuu olevan väistämätöntä tietynikäisen naimattoman naisen kohdalla nykypäivänäkin, vaikka työelämä on Montgomeryn ajoista muuttunut tasa-arvoisempaan suuntaan. Siitä todisti tämä mielenkiintoinen lukemani uusi kirja, Arja Mäkisen Vanhojapiikoja ja vapaita naisia.

Muistaakseni kolmososassa Emilykin uhkaa joutua "Uuden Kuun vanhojenpiikojen" joukkoon laskettavaksi, mutta lopussa happyend koittaa Teddyn kanssa. Nuoren Emilyn ajatusmaailmaa ei kuitenkaan määrittele rakkaudesta haaveileminen, vaan oma kunnianhimo kirjoittamisen suhteen. Emilyn kirjoitusharrastuksen parista löytää Montgomeryn omasta tyylistä tuttuja juttuja. Emily kirjoittaa paljon romanttisia ja kauniita luontokuvauksia, toisaalta hänellä on silmää ihmisluonteelle ja hän kirjoittaa kanssaihmisistään humoristisia ja sarkastisiakin kuvauksia.

Luulenpa, että yksi syy näiden kirjojen aina vain jatkuvaan viehätysvoimaan lienee siinä, että Montgomery puhuttelee lukijan tunnemuistoja nuoren ihmisen ajatusmaailmasta ja kokemuksista. Montgomeryn taito kuvata uskottavasti lapsen ja nuoren kokemuksia on jotain, johon jokainen lukija pystyy samaistumaan. Idyllinen luonnonympäristö, vanhanaikainen tapakulttuuri ja seurapiirielämän kuvaus toki antavat myös vetoavat raamit tarinalle.

Janet Royalin tapauksen yhteydessä Montgomery käyttää seuraavaa lausetta: "The Murray pride - and prejudice - would be an impassable barrier." Tulkitsen tämän hienoiseksi viitteeksi Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon suuntaan ja ihmettelenkin, miksihän Austeniin ei juurikaan viitata Emily-sarjan kirjallisissa keskusteluissa, vaikka monia muita kirjailijoita niissä mainitaankin. Montgomery kun on monella tapaa Austenin henkinen perillinen: molemmat kuvaavat nuorten naisten sielunmaisemaa, ammentavat huumoria tiukasti säänneltyjen yhteisöjen tapakulttuurin törmäyksistä, käsittelevät naisen mahdollisuuksia omaan elämään sekä avioliiton tarjoamia etuja ja uhkia nuoren naimattoman naisen näkökannalta katsottuna.

sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Majgull Axelsson: Huhtikuun noita

Tämä on se A-hyllystä bongattu käännöskirja, josta kerroin. Olen lukenut kirjan aiemminkin ja lisäksi nähnyt Kajaanin kaupunginteatterissa kirjasta sovitetun näytelmäversion. Ajoittaisin ensimmäisen lukukertani jonnekin kevään 2002 kieppeille. Tämäkin on niitä kirjoja, joista on jäänyt kestomuistikuvia kangastelemaan mielen perukoille: kirjan hahmoista puliakaksi vajonnut Birgitta, joka nuorena piti itseään Motalan maidonvalkeana Marilyn Monroena, teki lähtemättömän ja karmaisevan vaikutuksen.

Kirja on ns. vuorokausiromaani, vai miksi näitä nyt sanotaankaan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat loppujen lopuksi 1-2 lyhyen vuorokauden ajalle, mutta 470 sivun aikana ehditään käymään takautumien ja vaihtuvien näkökulmien kautta läpi neljän ihmisen historiaa. Axelsson muistuttaa hieman suomalaissuosikkiani Hilkka Raviloa: molemmat naiset kertovat sodanjälkeisestä pohjoismaisesta köyhyydestä ja huimasta yhteiskunnallisesta kehityksestä 1900-luvun lopun vuosikymmeninä. Samankaltaisia hahmojakin löytyy, tyyppiesimerkkinä psykopaattinen, lastaan pahoinpitelevä äiti.

Huhtikuun noita kertoo Ellenistä, hänen kolmesta kasvattityttärestään ja yhdestä biologisesta lapsestaan. Samalla otetaan kantaa ruotsalaisen kansankodin sosiaalihygieniaan: kun Ellen synnytti vaikeavammaisen lapsen, siivottiin tämä pois näkyvistä laitoshoitoon ja tytär Desirée joutui kasvamaan ilman yhteyttä äitiinsä. Sen sijaan Ellenin hoiviin päätyy kolme erilaista pikkutyttöä: arka Christina, aina hieman itseltään eksyksissä oleva Margareta sekä pahansisuinen Birgitta. Hänen vatsaansa kalvaa nälkäinen sokerirotta, joka alkaa myöhemmin vaatia kovempia aineita pysyäkseen tyytyväisenä. Uuden ulottuvuuden tarinaan tuo cp-vammaisen Desiréen kyky irrota ruumiistaan: hän seuraa ja pyrkii ohjailemaan tuntemattomien sisartensa elämää vaikka hänen ruumiinsa makaa laitoksessa.

Yliluonnollinen osuus on naitettu harvinaisen uskottavasti mukaan muuten painavan realistiseen ja ruotsalaista yhteiskuntaa ruotivaan romaaniin. Muuten kirjan ydinsanoma on se, miten lapsena koetut vaikeudet seuraavat joskus ihmisen mukana koko elämän ajan. Christina ei tunnu pääsevän peloistaan eroon, vaikka on kouluttautunut lääkäriksi ja nainut sopivan miehen, Margareta harhailee epävarmuutensa heiteltävänä edelleen, vaikka tekee väitöskirjaa fysiikan alalta, ja Birgitta on pudonnut pohjaa kohti lujaa, mutta silti syyttää vaikeuksistaan edelleen kaikkia muita paitsi itseään.

"- Hei kuule, Birgitta sanoo ja yrittää jonkinlaista hymyä, mutta muistaa samassa että hänen suunsa on kastimerkki. Kukaan tavallinen rouva Svensson ei kuljeskele mustat aukot irtilyötyjen hampaiden paikalla. Aina hymyillessään Birgitta näyttää, kuka todellisuudessa on: narkkari, joka on vanhemmiten uudelleenkouluttautunut puliakaksi... Hän sulkee suunsa niin että leuat kolahtavat ja antaa hymyn sammua."

Kuten usein toisella lukukerralla, vaihtuvien kertojanäkökulmien palaset sekä tarinaan vaivihkaa ujutetut johtolangat loksahtavat paljon helpommin paikoilleen kuin ensimmäisellä lukukerralla. Kirjan edellisestä lukemisesta oli kuitenkin riittävän pitkä aika, joten monet jutut tulivat tuoreentuntuisina vastaan. Joitakin kohtauksia oli, jotka muisti jo etukäteen, tyypillisesti nuo sosiaalitapaus-Birgitan karmeimmat ja surullisimmat tilanteet, ja niidenkin kanssa jälleennäkeminen (tai -lukeminen) oli odotettu ja mielenkiintoinen.

Olen tainnut blogissani useammin moittia kuin kehua lukemieni kirjojen suomentajia, joten nyt onkin mukava todeta että suomentaja Kaarina Sonck on tehnyt varsin hyvää työtä. Kieli soljuu notkeasti eikä häiritseviä svetisismejä tule juurikaan vastaan. Majgull Axelssonin paneutunut, moniulotteisen maailman maalaava kerronta välittyy hyvin. Kaiken kaikkiaan tämä on hyvä romaani: monipuolisia luonnekuvia, hyvä läpileikkaus ruotsalaisesta historiasta ja yhteiskunnasta tarinaan sopien, mielenkiintoisia henkilö- ja miljöövalintoja. Lukija saa pohdittavaa niin ajatusten kuin tunteen tasolla.