lauantai 28. kesäkuuta 2008

Jennifer Weiner: Hyvä sängyssä

Suomalaisen miesproosan jälkeen aivoni kaipasivat rehellistä ja reilua hömppää. Työmatkalla kun olin ja edellinen kirja oli loppunut, meinasin käydä ostamassa jonkun halpispokkarin. Totesin kumminkin, että paremman hinta-laatusuhteen saan divarista, ja niin kävikin: kovakantinen hyväkuntoinen Hyvä sängyssä maksoi Kampintorin divarissa vain neljä euroa. Kampintorin divari (Helsingissä, lähellä Kampin ostoskeskusta Fredrikinkadulla) olikin tasokas paikka: ulospäin näytti pieneltä, mutta kun meni sisälle, siellä olikin paljon huoneita, hyvä valikoima kirjoja siistissä järjestyksessä. Ainoastaan hömppähylly oli pienehkö: sinne oli kelpuutettu lähinnä kovakantisia ja ehdottoman hyväkuntoisia kirjoja. Poissa olivat resuiset, horjuvat harlekiinipinot, jotka yleensä ovat divarien vakiovarastoa. Valikoin kirjoista hieman vastentahtoisesti Hyvän sängyssä. Vastentahtoisesti siksi, että vaikka kirja on ainakin kansikuvansa puolesta ollut tuttu ja sitä on mainostettu naistenlehdissä mielestäni melko paljon, on kirjan typerä nimi ollut minusta suunnattoman ärsyttävä. Mutta nimestä ei kannata välittää, kirja ei suinkaan käsittele päähenkilönsä sänkytaitoja. Sen sijaan kirja osoittautui oikein hömppäaateliksi: se on ihan oikeasti viihdyttävä, hyvin kirjoitettu ja mikä merkillisintä, jopa hyvin suomennettu, mistä kiitos Terhi Leskiselle. Juonenkäänteitä riittää, sopivasti kaikille tuttua arkea sekä liitoon lähtevää amerikkalaista unelmaa sopivana mausteena. Kirjailija kuvaa huolellisesti myös henkilöidensä asuinympäristöä, eli nyt liikutaan Philadelphian ja New Jerseyn alueella, päähenkilö Cannie ja monet hänen läheisensä ovat juutalaisia ja Cannie työskentelee toimittajana.

Kuten hyvässä hömpässä usein, tässäkin käsitellään vakavia asioita kepeään sävyyn. Cannie on ylipainoinen, ja hän pohtii ympäristön asettamia laihdutuspaineita ja oman ulkonäkönsä hyväksymistä. Hänen vanhempansa ovat eronneet, ja avioeroperheiden kuvioita ja isäsuhteen merkitystä tyttärelle ruoditaan myös paljon. Lisäksi hänen äitinsä on avioeron jälkeen löytänyt lesbokumppanin, mistä irtoaa niin huumoria kuin vakavampaakin pohdintaa.

Kirja oli riittävän paksu, joten sitä riitti ahmittavaksi monen päivän ajan. Cannie oli napakka, huumorintajuinen päähenkilö, jonka seurassa viihtyi. Kaiken kaikkiaan, voisinpa lukea tämän perusteella Weinerilta muitakin kirjoja. Uusimpia ei kai ole suomennettu, pari vanhempaa tämän esikoisen lisäksi näköjään on.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2008

Arto Salminen: Kalavale

Arto Salmisen Ei-kuori herätti kiinnostuksen siinä määrin, että jatkoin Salmisen parissa Kalavaleella. Ja olipa muuten loistava kirja. Ainoa huono puoli on, että tämä oli niin nopealukuinen, että pitäisi kai lukea se heti perään alusta asti uudestaan. Toisaalta kirja oli niin intensiivinen, että lyhyys ei haitannut. Pienessä tilassa mahtui kertomaan paljon asioita.

Kalavaleesta lienen lukenut jo aikanaan Hesarin kirja-arviosta. Sinänsä tarina on mitä herkullisin näinä aikoina, jolloin iltapäivälehdet repivät kirjoitettavansa tosi-tv-ohjelmista. Kirjassa vuorottelee kaksi kertojanäkökulmaa. Fisu-Hanski on vanhan polven tv-tuottaja, jonka olo enteilee jo kuolemaa. Oona on Hanskin tyttöystävä, lähiökaunotar jolla on taustaa niin missikisoissa kuin poliisin kirjoissa. Inspiraation lähteenä Salmisella on epäilemättä ollut Speden ja Maria Drockilan suhde. Tässä suora lainaus Wikipediasta:

"Pasanen nimitti yhtiöidensä toimitusjohtajaksi vuoden 1997 Miss Suomi -kilpailun perintöprinsessan Maria Drockilan. Paparazzit seurasivat heitä, ja samoihin aikoihin juorulehdet kirjoittivat Pasasen ja Drockilan seurustelevan. Pasanen ei pitänyt siitä, että lehdet kirjoittivat hänestä ilman hänen lupaansa. Hänellä oli muutamien toimittajien kanssa sanaharkkaa, jotka he kokivat uhkailuina."

"Speden tytär Pirre peri isänsä perinnön lähes kokonaisuudessaan. Pasanen testamenttasi ex-vaimolleen Pirjolle 170 000 euroa. Pasanen oli vuosien 1998–1999 aikana lainannut Maria Drockilalle yhteensä 1 850 000 markkaa 30 vuoden laina-ajalla ilman korkoa. Pasasen 26. heinäkuuta 2000 laatiman testamentin mukaan Drockila saa velat anteeksi siten, että ne mitätöityvät ja raukeavat lopullisesti ja mitätöinnistä seuraava perintövero on maksettava kuolinpesän varoista. Speden tytär Pirre ja Drockila riitelivät perintöveron maksamisesta ja 220 000 markasta, jotka Spede lainasi vielä Drockilalle testamentin teon jälkeen. He saivat riitansa sovittua ennen oikeudenkäyntiä."

Salmisen näkemys Fisu-Hanskin ajatuksista on tietenkin kirjailijan omaa mielikuvitusta, mutta kyllä tästä asetelmasta herkullisia kuvioita irti saa. Esimerkiksi näin pahis-Oona keskustelee siskonsa kanssa:

"- Joo, lähe vaan, Minttu huutaa. - Mee nuolee Hanskin munaa, mee latkii sen vanhan sian mäihää ni saat lisää fyrkkaa.

Mua rupee vituttaa Mintun naama, mua rupee tosissaan vituttaa.

- Mee itte imee trokarin kyrpää, mä huudan ja mä huudan kovaa. - Ime niin saatanasti, ime nii et sperma pursuu korvista. Ime ni se antaa sulle pollee.

- Haista sä huora vittu, Minttu huutaa. - Sä et oo yhtään sen parempi ku mäkään. Kyl mä tiedän sun imemiset. Ja neulaa säkin oot työntäny nahan alle."

Fisu-Hanskin yhtiötä pyörittää uuden ajan tv-mies, Kasperi. Kasperin repliikkeihin on ladattu kaikki käsittämätön kapulakieli mitä talouslehtien sivuilta suinkin voi löytää:

"Kasperi nousi liittymästä Tuupakantielle. Teollisuushalli häämötti muiden samankaltaisten keskellä.

- Me tullaan nyt siihen pisteeseen, Kasperi sanoo, - jossa suspensiivinen intrigointi kääntyy kohti resoluutiota.

- Just nyt me tullaan Tuupakantielle, minä sanoin."

Juoni käynnistyy, kun Fisu-Hanski, Kasperi ja Oona ideoivat uuden tosi-tv-ohjelman vetonaulakseen: Auschwitzin. Siihen täytyy etsiä 12 kilpailijaa, joiden täytyy olla nuoria ja nättejä, jotta katsojat jaksavat seurata heitä, mutta samaan aikaan niin tyhmiä ja epätoivoisia, että ovat valmiita tekemään kameran edessä mitä tahansa. Ammattimaiset headhunterit käyvät rekrytoimassa Itä-Helsingin työttömiä, ja halukkaita kilpailijoita löytyy enemmän kuin Idols-kisaan. Ohjelmassa kilpailijat jaetaan kahteen osaan, vankeihin ja vartijoihin. Kovinkaan paljon simulaatiota ei tarvita, kun vartijat ryhtyvät kiduttamaan ja hakkaamaan vankeja ja öisin molemmilla osapuolilla on keskenään hirveät orgiat. Kaksi kilpailijaa valitaan viikoittain pudotukseen, ja pudotuksen välttää se, joka kestää Fortumin ja ABB:n sponsoroimassa sähkötuolissa kovemman sähköiskun. Ennen kisaa tuotantoyhtiö, Nelonen ja Ilta-Sanomat tekevät markkinointikampanjan, jossa sovitaan että Iltis aloittaa ohjelman puffaamisen kirjoittamalla kauhistelevia juttuja. Välillä Kasperi puffaa sopivia juoruja esimerkiksi Seiskaan.

Loistava tv-ohjelmaidea siis, kumma kun tätä ei vielä ole oikeasti toteutettu. Lähiöeläjien epätoivo ja kamppailu elämän syrjässä kiinni pysymiseksi välittyy kyllä Oonan ja ohjelman kilpailijoiden kautta lukijalle hyvin. Suorastaan kauniita sen sijaan ovat ikääntyneen Fisu-Hanskin mietteet vanhuuden ja lähestyvän kuoleman tiimoilta. Ylipäätään Salmisen naseva, paikoin lyyrinen kieli on hienoa luettavaa. Tarina on pirullinen tiivistelmä 2000-luvun lööppi-Suomen menosta ja kansakunnan kahtiajakautumisesta. Lisäksi se on hervottoman hauska, tosin välillä musta huumori kääntyy melkoisen rujoksi.

ps. lue myös Laura Saaren mielipide Kalavaleesta.

tiistai 24. kesäkuuta 2008

Riku Korhonen: Lääkäriromaani

Kustannusosakeyhtiö Sammakko muistaa minua aina välillä kirjalähetyksillä, koska bloggauksen lisäksi avustan myös paikallista maakuntalehti Etelä-Saimaata. Miellyttävä yllätys oli, kun postilaatikosta tupsahti Riku Korhosen Lääkäriromaani. Olisin mahdollisesti lukenut tämän joka tapauksessa, Riku Korhosen lennokkaat Hesari-kolumnit ja hyvää mainetta kerännyt esikoisromaani Kahden ja yhden yön tarinoita ovat saaneet miehen nimen jäämään mieleeni. Kirja-arvion jälkeen ajatuksia jäi ylikin, siksi postaus.

Lääkäriromaani oli tuhti lukupaketti, mikä miellytti minua. Korhonen ei ole mikään sanoja pihtaileva minimalisti, vaan hän vyöryttää reippaalla kädellä takautumia ja aikahyppyjä, villinä pursuilevaa sanastoa ja antaa tarinan lipsahtaa reippaasti sivuraiteelle, esimerkiksi ujuttamalla mukaan herkullista pilkkaa aikamme ilmiöistä, kuten kirjoitusvirheitä tekevistä skineistä. (Tosin tämä lienee universaali ilmiö, jos sekä huono kirjoitustaito että skiniaatteiden kannatus korreloivat huono-osaisuuden kanssa.) Korhonen revittelee antaumuksella itse kehittelemiensa vertausten ja sutkausten kanssa ja kaivaa suomen kielen harvinaisuuksia mukaan sanastoon. Tämä on esimerkiksi ensimmäinen kerta kirjallisuudessa kun törmäsin sanaan rasvarännikkä. Itse asiassa ensimmäinen kerta yhtään missään, sen jälkeen kun ensikosketukseni rasvarännikkään sain. Tämä tapahtui talouskoulussa Kajaanissa syksyllä 1996, jossa oli joku perinneruokapäivä ja eräs ruokalaji oli muistaakseni Suomussalmella esiintyvä paikallisherkku rasvarännikkä. "Herkku" on varsin nälkämaalainen: kyseessä on eräänlainen piirakka, jossa on ruiskuori, täytteenä mannapuuroa ja keskellä voisilmä. Lääkäriromaanissa rasvarännikkää nautitaan turkulaisessa Kaski-ravintolassa, joka on erikoistunut suomalaiskansalliseen keittiöön.

Verbaalitykityksellä kuvattu aikalaispilkka irrotti minusta useammatkin röhönaurut, mikä on aina virkistävää. Tällaiseen paneelikeskusteluun päähenkilö Niklas joutuu pirkanmaalaisessa kesätapahtumassa:

"Muut panelistit istuivat koivujen alla pöydässä, jonka vierellä seisoi puheenjohtajarouva kukkahuivi kaulassa. Hän oli pukeutunut parhaimpiinsa, ehostanut romahtaneet piirteensä ja ripustanut korviin suuret siniset lasikuulat. Arvelin hänen olevan koulutukseltaan äidinkielenopettaja. Esittäydyin panelisteille. Iloitsin huomatessani, että ravintolasta sai väkeviä. Hain viskin ja istuin.

En käsittänyt, millaisen järkeilyn jälkeen meidät viisi oli kutsuttu paneeliin. Osanottajista ainoa vähänkään kuuluisa oli viisissäkymmenissä oleva mieskirjailija, Kojakia näytellyttä Telly Savalasia muistuttava paksuniskainen kaljupää. Tiesin hänen julkaisseen edellisenä syksynä viisisataasivuisen sadomasokistisen avainromaanin, joka oli lievästä ennakkokohusta huolimatta flopannut. Hän huojui tuolilla synkän ja aggressiivisen näköisenä, vahvasti juovuksissa, hiestyneenä, kolho pää ärtyneen punaharmaana kuin koko mies olisi muotoiltu lauantaimakkarasta."

Lääkäriromaani on rehellisesti aikalaisromaani, sidottu tarkkoihin aika-paikkakehyksiin. Kirja sijoittuu kesään 2003 ja Turkuun, missä tutkija-Niklas asuu avovaimonsa Innan kanssa. Niklas on rakastanut Innaa ylioppilaskirjoituksista asti, mutta nyt, kolmissakymmenissä, suhdetta hiertää Innan ahdistus ja surutyö kuolleen isänsä vuoksi. Isä-Joonaksen kirjeet Innalle vuosien varrella pätkivät kerrontaa, samoin kuin kokonaan eri fontilla painettu tarina Rachelista, joka lontoolaisessa sairaalassa on mukana rakentamassa proteesia irakilaiselle Ali-pojalle. Miksi Rachelin tarina on mukana, se selviää vasta kirjan lopussa, jossa Korhonen intoutuu hieman vanhanaikaisiin, mutta yhtä kaikki hauskoihin metakirjallisiin kikkailuihin.

Niklas on kiinnostava, mutta tietyllä tavalla häiritsevä hahmo. Minua kiinnosti, että hän kuvaa kauniisti, estottomasti ja herkästi rakkauttaan Innaan. Onko tämmöistä nähty pitkään aikaan Suomessa, jossa nuoret kirjalliset mieshahmot yleensä pannaan vain kärsimään, ahdistumaan ja pettymään, tai heidät esitetään tunteettomina sydäntenmurskaajina. Niklas ei kuitenkaan ole lojaali, sanoivat tunteensa mitä tahansa. Innan lisäksi tämän saa kokea Niklaksen vanha ystävä ja työkaveri Jussi Korpinen.

Minua jäi vaivaamaan, miksi Niklas teki julmiksikin äityneitä tekojaan. Joissakin tilanteissa voi nähdä oman edun tavoittelua, eli aiheuttamalla muille pahaa hän saavuttaa itse hyötyä. Toisaalta Niklas on sympaattinen hahmo, pohdiskeleva ja täynnä kiinnostavia mielipiteitä. Ylipäätään henkilöhahmojensa välityksellä Korhonen onnistuu välittämään monia kiehtovia ajatuskulkuja. Kirjassa analysoidaan pari- ja perhesuhteiden toimivuuden lisäksi mm. nettipornoa.

Jostakin haastattelusta muistan lukeneeni, että Korhonen olisi maininnut yrittäneensä kirjoittaa Lääkäriromaaniin mahdollisimman paljon seksikohtauksia. Oli yritetty tai ei, niin niitä kirjassa kyllä riittää. Ovat lisäksi harvinaisen tyylikkäitä, eivätkä kömpelöitä tai vaivaannuttavia!

Reippaasti Korhonen on ottanut mukaan myös huumeitten käyttöä. Niklas kokeilee ketamiini-nimistä ainetta ja kokee huikean tripin. Ketamiinista tulee hänelle pakkomielle, mutta muut yritykset eivät suju yhtä hyvin. Luontevasti ja taitavasti huumekokeilukin on sulautettu osaksi juonta.

Lukiessa tuli mieleen, että tältä minusta kai olisi pitänyt tuntua lukiessani Juha Itkosta. Mutta siinä missä Itkonen on mielestäni hieman kevyt, pinnallinen ja tekotaiteellinen, on Korhonen taitava, puhutteleva ja onnistuu maalaamaan tunnistettavia tuokiokuvia 1970-luvulla syntyneiden elämästä. Tästä kai tietää olevansa vanha, jos itseni ikäisistä ihmisistä ruvetaan kirjoittamaan sukupolviromaaneja.

Ehkä surullisin huomio aikalaisromaanissa on havainto ilmastonmuutoksesta. Turkulainen Niklas voi vielä 2003 ajatella luontevasti talvista Turkua, muistella lapsuutensa paukkupakkasia
ja odottaa seuraavaa lumista talvea. Parina viime vuonna ei Turussa ole enää mitään talvea edes ollut.

lauantai 7. kesäkuuta 2008

Arto Salminen: Ei-kuori

Tämä kirja tarttui matkaan perinteisellä tavalla: kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä. Salmista olen kuullut kehuttavan, joten plarailin Ei-kuorta hetken. Rupesin lukemaan kirjan ensimmäistä lukua, ja siinä oli ahdistava mutta mieleenpainuva kuvaus taksikuskista, joka katsoo edellä ajavaa hevosenkuljetusvaunua. Vaunusta pettää pohja ja hevosen takajalat putoavat asvaltille. Hevosvaunua vetävästä autosta tätä ei huomata. Taksikuski ajaa rinnalle varoittaakseen, mutta näkee että auto on täynnä mustalaisia. Hän päättää että mustalaisille ei kerrota ja niinpä hevosen takajalat kuluvat vähitellen poikki asvalttia vasten.

Inhottava mielikuva. Muita vastaavia tuokiota Ei-kuori on pullollaan. Miksi niitä lukee - vaikea sanoa, ehkä siksi että Salmisen kertojantaidoilla osataan luoda mielleyhtymiä jotka palavat poroksi aivokuoreen. On kirjoja, joista on jäänyt yksittäisiä kohtauksia vuosiksi päähän pyörimään, yleensä enemmän tai vähemmän ahdistavan tunnelatauksen saattelemina. Tällaisia ovat esimerkiksi Ville Virtasen kirjassa Menkää mielenhäiriöön kohtaus, jossa pikkupojat käyvät kerrostalon takapihalla kokeilemassa Huora-Päivin rintaa, tai vähän isommat pojat panevat vuoronperään ratsastusmaneesin penkeillä "jakorasian" maineessa olevaa tyttöä. Joku suomalainen naiskirjailija, ehkä Päivi jotain, on kirjoittanut novellikokoelman, jossa oli monta tällaista ahdistavia tunnelatauksia täynnä olevia tuokiota. Kuvaavaa on, etten pysty muistamaan kuka Päivi oli kyseessä, vai oliko kirjailija nimeltään jotain ihan muuta. Kirjan nimestäkään ei ole hajua. Mutta siinä oli Birgitta, joka alkoi yläasteikäisenä kulkea poikien autoissa, ja pari epätoivoista runkkaripoikaa, jotka kokeilivat kissoja.

Jos tulee paha mieli tämmöisistä asioista, ei ehkä kannata Salmisen Ei-kuorta lukea. Siinä eronnut mies raiskaa väkivaltaisesti entisen vaimonsa, keski-ikäinen tytär myy äitinsä asunnon tämän alta äidin jouduttua huonokuntoisena sairaalaan, julkkismies piinaa hänestä taloudellisesti riippuvaista vaimoaan. Hemmetin hyvä kertoja Salminen kyllä on. Ilmankos hän onkin eräänlaisen kulttimaineen saavuttanut. Vuonna 2005 kuollutta Salmista muistellaan kauniisti WSOY:n sivuilla.

Tyylinsä puolesta Salminen kuuluu "yheksänkytlukulaisten" mieskirjailijoiden joukkoon: samanlaisia äänenpainoja on Jari Tervolla, Kari Hotakaisella, Hannu Raittilalla. Yhtymäkohtia ovat ainakin nämä: lakoninen tyyli yhdistettynä runollisiin metaforiin, rujot aiheet, vaihtuva kertojannäkökulma, episodimaisuus. Ei-kuorella ei ole mitään kovin selkeää juonta, yhdistävänä tekijänä toimii taksia ajava Urkki Kyrenius. Hänen perheensä tekemisiä seurataan, samoin hänen taksinsa kyytiin istahtavien asiakkaitten. Polut risteävät.

Kirja on pituutensa puolesta nopealukuinen, mutta sisällöltään tiivistä ja täysipainoista kuin ruisleipä. Ruisleivän lailla siinä riittää pureskeltavaa ja jälkimaku on viipyilevä. Jos naturalistinen mestarillisuus kiinnostaa, lukekaa. Jos elämän rumat puolet ahdistavat, kiertäkää kaukaa.