perjantai 21. joulukuuta 2007

Philip Pullman: Salaperäinen veitsi, Maaginen kaukoputki

Luin nämä kaksi kirjaa niin tiiviisti yhteen putkeen, että menkööt samaan merkintään. Salaperäisen veitsen luin itse asiassa yhdessä illassa. Kultaisen kompassin jatko-osa oli niin mukaansatempaava, ettei sitä malttanut päästää käsistään vaikka kuinka väsytti. On aina mukavaa huomata, että vielä löytyy kirjoja, joilla on tämä vaikutus paatuneeseenkin lukutoukkaan. :)

Kultaisen kompassin jälkeen Lyra löytää itsensä Salaperäisen veitsen alussa vieraasta maailmasta, jossa tuntuu olevan vain lapsia. Samaan aikaan lukija seuraa meidän maailmanne asukkaan, nuoren Will Parryn, tekemisiä. Will vie sairaan äitinsä tuttavan luokse asumaan, koska hän on päättänyt ottaa selvää, minne hänen isänsä katosi hänen syntymänsä aikoihin. Kuinka ollakaan, Will päätyy myös uuteen maailmaan, tapaa Lyran ja yhdessä he jatkavat seikkailujaan.

Koska tarina on vahvasti juonivetoinen, en rupea tässä kovin sen kummemmin selostamaan kaikkia käänteitä. Niihin kuuluu runsaasti vaihtuvia maailmoja, noitia, pappeja, tiedemiehiä, enkeleitä, maailmojen sotaa. Välillä tavataan Kaikkivaltias Luoja, välillä käydään kuolleiden valtakunnassa. Yllätykselliset juonenkäänteet pitivät mukanaan, ja oli mukavaa, että joku fantasiakirjailija jaksaa panostaa persoonallisten hahmojen ja tapahtumapaikkojen luomiseen. Pullman lähestyy välillä aihettaan suorastaan scifistisellä otteella, minua miellytti erityisesti tutkija Mary Malonen löytämä maailma, jossa evoluutio on tuottanut pyörillä liikkuvia, selkärangattomia zalifeja.

Sitten siihen uskonnollisuuteen tai uskonnonvastaisuuteen. Minusta Pullman ei ole mikään kiihkoateisti saatikka erityisen uskonnonvastainen. Hänen ei tarvitse. Hänen maailmankuvansa tuntuu olevan vahvasti realistinen ja luonnontieteisiin nojaava (jos näin voi sanoa, kun kirjoissa mm. hypitään vähän väliä rinnakkaisten maailmojen väliä) ja kirkon vallankäytön kuvauksessaan hän ei ole suinkaan hyödyntänyt edes pahimpia kirkkohistorian tositapahtumia. Pullman lienee niitä ihmisiä, jotka näkevät uskonnot ja jumalat ihmismielen tuottamina keksintöinä, joita lisäksi vielä hyvin usein käytetään väärin vallanjanon vuoksi. Pullman ylistää kirjoissaan tätä elämää, tämänpuolista maailmaa. Hänen enkelinsä kadehtivat ihmisiä, joilla on tunteva, fyysinen ruumis, jotka saavat nauttia kaikista tämän maailman elämisen riemuista. Kuoleman jälkeen ihmisen on onnellista hajota avaruuteen, jolloin hänen atominsa palaavat elämän kiertokulkuun osana luontoa.

Luulisi, ettei tämmöinen mielipide maallistuneissa länsimaissa kovinkaan radikaali ole. Ehkä Amerikan katoliset ovat kuitenkin toista mieltä, onhan tuo massiivisella rahalla tehty Kultaisen kompassin elokuvaversio tuottanut vain vaatimattomat lipputulot. Ehkä sikäläisten uskovien painostus ja huhujen levitys on tosiaan toiminut tehokkaasti, eivätkä ihmiset ole menneet katsomaan elokuvaa. Paradoksaalisesti nämä katoliset siis toimivat juuri niin kuin katolista kirkkoa symboloiva Magisterium Pullmanin kirjoissa. Mieleeni tuli myös Kaari Utrio: hän kuvaa keskiaikaan sijoittuvissa romaaneissaan erittäin uskottavasti kirkon otetta. Lyran maailmassa kirkon ote on vain edelleen aivan samanlainen kuin keskiajalla, sillä mitään uskonpuhdistusta Lyran maailman historiassa ei koskaan tapahtunut. Kirkko on edelleen universaali poliittinen mahti, vallanhaluinen ja taitava, sen edustajilla on silmät ja korvat joka puolella tunnettua maailmaa ja tehokkaat painostuskeinot niitä kohtaan, jotka uskaltavat olla eri mieltä kirkon kanssa.

Pullmanin kerrotaan rakentaneen kirjasarjastaan osin tietoista vastinetta Narnia-sarjalle. Narnian perusjuonihan oli allegoria kristinuskosta: hyvä Aslan-leijona uhrautuu narnialaisten puolesta kuolemaan, mutta nousee ylös kuolleista. Pullmanilla entinen nunna Mary Malone kertoo tarinan uskostaan luopumisesta, kun totesi arvostavansa ja rakastavansa maanpäällisen elämän ihmeellisiä antimia, ja kuolleiden valtakunnassa uskova mies tahtoo tiukasti uskoa olevansa taivaassa, vaikka onkin vain harmaassa ja synkässä varjojen valtakunnassa. Suurimmaksi mahdiksi ja universumeihin vaikuttavaksi voimaksi osoittautuu ihmisten välinen rakkaus, myös lihallinen sellainen.

Lukijana kiinnitin huomioni Lyran vanhempiin. Hänen isänsä, lordi Asriel (Asrielhan on helppo anagrammi Israelista) on aina suhtautunut tyttäreensä jokseenkin välinpitämättömästi, hän rakentaa omaa poliittista uhkayritystään. Lyran äiti on Kolmen muskettisoturin Myladyn sukuinen naishahmo, vallanhimoinen ja valehteleva juonittelija, joka käyttää viehätysvoimaansa hyväkseen miesvastustajiensa kohdalla. Mutta kyllä lukija kohtaa aikanaan myös heidän rakkaudentekonsa lapsensa puolesta.

Ja kuten aina näiden messiaanisten, lapsisankareita kuvaavien tarinoiden kohdalla, Lyran tarina on myös kertomus aikuistumisesta. Mitä ihmiselle tapahtuu murrosiän kynnyksellä? Milloin lapsen viattomuus muuttuu aikuisen tiedostamiseksi? Miten käy, kun syömme hyvän ja pahan tiedon puusta - kun suomut putoavat silmiltämme, mutta elämään astuu myös häpeä? Mutta tarvitseeko ihmisen hävetä sitä, mitä hän todellisuudessa on? Pullmanin mukaan ei tarvitse - päin vastoin, saamme iloita maailmastamme, elämästämme, lihallisesta ruumiistamme, jota enkelitkin kadehtivat.

lauantai 15. joulukuuta 2007

Philip Pullman: Kultainen kompassi

Kävin männäviikolla katsomassa elokuvan Kultainen kompassi. Se oli mielestäni varsin viihdyttävä fantasiapläjäys, ja päätin tutustua myös suosittuun Universumien tomu -kirjasarjaan, jonka ensimmäiseen osaan elokuva perustuu.

Elokuvan jälkimainingeissa ehdin surffailla netissä lukemassa aiheesta lisätietoa, ja hämmästyin kovin esimerkiksi tästä sivusta. Kyllähän amerikkalaisten uskonnollisuus välittyy jo tv-uutisista, missä presidentti Bush rukoilee Jumalan siunausta sotatoimilleen, mutta oikeastiko siellä ollaan tällä tasolla? Pelätään tätä elokuvaa, että se on ateismimyönteinen ja johdattaa viattomat lapsiparat kirjojen pariin, joissa suorastaan tyrkytetään ateismia? Voi voi.

Olen tätä aihetta joskus aiemminkin sivunnut, tuolla Harry Potterin parissa. Siteeraan itseäni:

"Kun kirjasta tulee tarpeeksi suosittu, niinkuin Harry Potterin tai Da Vinci -koodin kohdalla on käynyt, ryhtyvät kaiken maailman asiantuntijat paavia myöten ottamaan kirjoihin kantaa, yleensä jollakin tavalla huolestuneesti tai varoittelevasti. Pitkän linjan lukuharrastajia tällainen huvittaa. Kirjastot kun ovat täynnä kirjoja kenen tahansa luettavissa, joissa tyrkytetään paljon vaarallisempiakin asioita viattomille lukijoille kuin lasten noitakoulukuvitelmat tai vihjailut Jeesuksen perhe-elämästä. Minua huvitti kovasti kun luin esimerkiksi Mika Waltarin mainion Pienoisromaanit-kokoomateoksen. Eräässä tarinassa kuvattiin esimerkiksi toisen maailmansodan pyörteissä seikkailevaa näyttelijätärtä, joka pitkin tarinaa käyttää suurieleisesti heroiinia. En muista nähneeni lööppejä tai ministeritason kannanottoja, joissa huolehdittaisiin koululaisten altistumisesta Mika Waltarin heroiinikirjallisuudelle."

Eipä tämä vain amerikkalainen ilmiö ole, joku suomea osaava kommentoija varoittelee täällä: "Philip Pullmanin Universumin tomua on hyvin ateistinen kirjasarja. Eli jos olet millään tavoin kristillinen ihminen, ja haluat välittää sitä arvomaailmaa lapsillesikin, en suosittele."

Mielipiteet herättivät minussa hieman pohdintaa. Nämä ihmiset ovat sitä mieltä, että kirja, jossa saattaa olla ei-kristillisiä arvoja, vaikuttaa lukijansa mieleen siten, että hänkin muuttuu ei-kristilliseen suuntaan. Miksi tämä olisi ongelma lastenkirjoissa, tai sellaisissa kirjoissa jotka mielletään lastenkirjoiksi? (Pullmanin kirjoja ja Harry Pottereita lukevat monet aikuisetkin.) Jos aikuinen haluaa, että lapsi lukee vain sellaisia kirjoja, jotka välittävät kristinuskon sanomaa, pitäisi lapselle antaa vain kristinuskoa opettavia lastenkirjoja. Mutta sehän vasta aivopesua olisikin. Voi lapsiparkaa, jolta olisi suljettu pois ei-uskonnollisten satujen ja tarinoiden laaja maailmankirjallisuuden perinne. Ja kuinka heikoissa kantimissa näiden ihmisten usko on, jos mikä tahansa ei-uskonnollinen taideteos riittää sysäämään heidät irti uskostaan?

"Normaalit" lastenkirjat ovat joko täysin epäuskonnollisia, tai sitten edustavat erilaisia mielikuvitusmaailmoja, joissa on vaikkapa noitia ja puhuvia eläimiä. Eivätkö nuo aikuiset tajua, mikä on mielikuvituksen voima? Siinähän se lukemisen riemu on, että pääsee kirjan matkassa kuvittelemaan asioita, joista tietää itsekin etteivät ne ole totta, mutta voi herkutella sillä ajatusleikillä, että ne olisivatkin?

En usko että näin ajattelevat aikuiset harrastavat itse kovinkaan paljon lukemista. Heillähän menisi pää sekaisin, jos he eivät pystyisi kuvittelemaan ja samaistumaan ollenkaan. He luulevat, että ihmisen aivot ovat kuin pesusieni, joka imee kritiikittömästi tietoa sitä mukaa, kun ihmisen tietoon upottaa. Kun nyt katson omaa blogiani, olen päässyt näidenkin kirjojen parissa uppoutumaan moniin erilaisiin maailmoihin. Ei minussa silti ole herännyt hinkua päästä väkivaltaiseen vankilaan, vaikka katsoinkin telkkarista Ozia, eikä leikkimään meikkileikkejä Susanna Sievisen lailla, vaikka hänen prinsessakirjansa luinkin. Kävisiköhän noille fanaatikkoaikuisille niin? Ilmeisesti, jos he uskovat, että ihminen automaattisesti omaksuu hänelle annetun maailmankuvan yhden luku- tai katsomiskerran jälkeen.

Noh. Kultaisen kompassin kirjastosta sain ja nopsasti luinkin. Mielestäni se häviää Harry Pottereille, vaikka päinvastaisia mielipiteitä on runsaasti. Syynä se, että henkilöhahmot ja luonteenkuvaus ovat paljon kliseisempiä kuin Harryssä. Tämä on juonivetoinen kirja, perinteinen tyylipuhdas seikkailu, jossa sankaria heitellään kiperiin tilanteisiin ja hänen pitää selvitä niistä. Nuori Lyra-tyttö joutuu Oxfordista seikkailuun, jossa hän pääsee niin Norjan (kirjan fantasiamaailmassa Norroway) ja Lapin maisemiin, aina arktisille jääkentille asti.

Tarinassa on paljon hyviä aineksia, siksi pidinkin elokuvasta ja kiinnostuin kirjasta. Ihmisten sielu on daimoni, eläimenkaltainen hahmo, joka seuraa ihmistä joka paikkaan. Pohjoisessa hallitsevat panssaroidut haarniskakarhut, voittamattomat taistelijat. Lapin noidat lentävät pilvimännyn oksilla kylmää tuntematta ja elävät satoja vuosia. Suomalaisetkin ovat kerrankin päässeet mukaan brittiläiseen fantasiamaisemaan Lyran kohdatessa noidan nimeltä Serafina Pekkala. Lyra etsii oxfordilaista ystäväänsä Rogeria, joka on kaapattu Uhraamislautakunnan keskukseen, jossa lapsille tehdään kammottavia kokeita.

Hieman ikävää oli, että parhaiden brittiperinteiden mukaisesti luokkajako on voimissaan. Palvelijoiden daimonit ovat aina lauhkeita ja uskollisia koiria, ja palvelijat itse ovat melko aivotonta sakkia. Harmillista. Harry Potter on harvinaisen hyvin tässä mielessä onnistunut kiertämään englantilaisen luokkayhteiskunnan stereotypioiden kuvaukset. Lisäksi kirjassa mennään välillä vähän liikaa siihen "pahuus uhkaa ja maailmanloppu tuloo ellei nuori sankarimme onnistu messiaanisessa tehtävässään" -moodiin, mikä tekee fantasiasta pahimmillaan aina vähän tylsää. Saapi nähdä jaksanko lukea kakkos- ja kolmososan. En nyt ole mitenkään ryntäämässä kirjastoon varausta tekemään, mutta ehkäpä joskus ne luen - joko pikapuoliin tai joskus myöhemmin.

Yhdessä asiassa kirja kyllä onnistui herättämään minussa vahvoja tuntemuksia. Nimittäin pohjoisten lumikenttien kuvauksessa ja uljaiden haarniskakarhujen (metallia takovia taistelevia jääkarhuja) kuvauksessa. Minulla on ikävä talvea. Surettaa ajatella, että en ehkä enää koskaan saa kokea kunnon talvea. Miksipä se tästä enää muuttuisi, kun kahden talven ajan on katseltu loskaa ja plussakelejä, ja ilmastonmuutos on kuitenkin itseään nopeasti kiihdyttävä kierre. Napajäätiköt sulavat vauhdilla ja arktiset eläimet kuolevat tätä vauhtia nopeasti sukupuuttoon. En minä nyt ikinä ole mitenkään hirveästi tykännyt kovista pakkasista, mutta mieluummin -30 astetta kuusi viikkoa putkeen kuin vesisadetta joulukuussa. Kun olin lapsi, oli kevättalvella suurta huvia mennä ajamaan polkupyörällä hangille. Ne olivat niin kovia että kestivät hyvin. En mahda enää ikinä päästä kantohangille kävelemään. Muistan joitakin kuutamoisia iltoja, kun kuu paistoi niin kirkkaasti että melkein värit näkyivät ja luminen maailma kimmelsi erilaisissa sinisen sävyissä. Leevi and the Leavings lauloi tästä hyvin: "Voi kunpa toiselta tähdeltä katsella vois, kuinka ihminen itseltänsä päätä syö pois. Hän silloin itkisi krokotiilin kyyneliä, maapallo lahjaksi lapsille jää."

maanantai 10. joulukuuta 2007

Art Spiegelman: Maus

Jos pitäisi tutustua vain yhteen teokseen, joka käsittelee juutalaisten joukkotuhoa toisessa maailmansodassa, suosittelen Mausia. Se on osuva, kattava, ajatuksia herättävä, vailla lässytystä mutta silti inhimillinen kertomus juutalaisesta Auschwitzissä.

Keskitysleirikertomuksia tulee tasaiseen tahtiin esimerkiksi Hollywoodista. Sinänsä se ei ole ihme, sillä käsittääkseni useat suuret Hollywoodin elokuvatuotantoyhtiöt ovat juutalaisten hallinnoimia. Jos suomalaismogulit istuisivat Hollywoodin tuottajina, kaipa talvisotaelokuvia tehtäisiin vähintään viiden vuoden välein. Sinänsä en ole hirmuisen ihastunut välillä melko hurskastelevaan ja imelään keskitysleiriviihteeseen. Ilmiössä ikävintä on se, että siinä ikään kuin ulkoistetaan kaikki maailman pahuus Hitlerille. Että kyllä se oli niin hirveää se Hitlerin touhu ja ne keskitysleirit ja kaikkea, voi kamala sentään, onneksi ei enää semmoisia ole. Ja höpön höpön. Ei se raaka ja hirmuinen pahuus ole mihinkään tästä maailmasta hävinnyt, ja kamalia diktaattoreja on riittänyt ennen Hitleriä ja Hitlerin jälkeen. Ketään ei vaan kiinnosta, jos jossain Sudanissa ja Ruandassa veli nousee veljeään vastaan, saatikka että siitä näyttäviä Hollywood-elokuvia tehtailtaisiin.

Muutenkin aiheen käsittelyssä näkyy hyvin selvästi, että historiankirjoitus on aina voittajien historiaa. Stalin kepitti Hitlerin mennen tullen niin kuolonuhrien määrässä kuin valtakauden pituudessa, mutta päivän Hesarin mukaan hänelle ehdotettiin Nobelin rauhanpalkintoa 1940-luvulla pariinkin otteeseen... Ja nyt, 2000-luvun Suomessa, vaaditaan patsasta Helsinkiin Stalinin oppi-isän Leninin kunniaksi. Vielä Staliniakin kovemmat tappotilastot nakutti taululle Mao, mutta nehän nyt olivat vaan jotain kiinalaisia, ketä kiinnostaa.

Vaan onhan tuo juutalaisten kohtalo natsi-Saksassa silti olennainen osa eurooppalaista 1900-luvun historiaa. Juutalaisvastaisuudella itsessään on pitkät perinteet Euroopassa, onpa tainnut olla aina ajanlaskun ajasta alkaen, jolloin juutalaiset joutuivat diasporassa hajaantumaan Israelista muille maille. Kristillinen kirkko on ollut yksi urhoollisimmista juutalaisten vainoajista. Sinänsä onkin kyllä käsittämättömän hienoa, että juutalaiset ovat säilyttäneet oman kulttuurinsa niin elinvoimaisena halki vuosituhansien. Hieman niinkuin mustalaiset. Mutta siinä missä mustalaiset ovat useimmissa maissa olleet sosiaalista pohjasakkaa, ovat juutalaiset lähes poikkeuksetta nousseet älymystön, kaupan, tieteen ja taiteen huipulle. Ehkä he todella ovat sitä valittua kansaa. Vähän epäilen että suomalaisista ei olisi samaan, sillä vaikka suomalaisia on sankoin joukoin lähtenyt siirtolaisiksi esimerkiksi Ruotsiin ja Amerikkaan, ovat suomen kielen osaaminen ja suomalaisen kulttuurin tunteminen hävinneet jo sukupolvessa parissa ja suomalaiset ovat sulautuneet osaksi valtaväestöä.

Kumminkin. Mausissa Art Spiegelman haastattelee keskitysleireiltä selvinnyttä, iäkästä isäänsä Amerikassa. Puolalaissyntyinen Vladek Spiegelman pääsi vaimoineen sodan jälkeen Ruotsiin ja sieltä Amerikkaan, jossa Art-poika syntyi. Sarjakuva kulkee kahdella aikajanalla: yhtäällä seurataan Artin ja huonokuntoisen, oikuttelevan isän kohtaamisia, toisaalla kuljetaan isän matkassa halki sodan. Etäännytyskeinona on vanha tuttu antropomorfismi, ihmisten kuvaaminen eläinhahmoina. Juutalaiset ovat hiiriä ja saksalaiset kissoja, puolalaiset sikoja, amerikkalaiset koiria, ruotsalaiset hirviä ja ranskalaiset sammakoita.

Puhuttelevan tarinasta tekee se, ettei Artin isä Vladek suinkaan ole mikään lälly nyyhkijä. Hän on laskelmoiva, käytännöllinen mies, joka miettii pitkälle kaiken niin sopivan vaimoehdokkaan valinnassa (kaunis häviää rikkaalle) kuin nälkäkuoleman partaalla ruokajonossa (hän säästää aina puolet annoksistaan). Eräässä kohtauksessa Art jopa pohtii isänsä uuden vaimon kanssa, että on tarinan kannalta huolestuttavaa, että Vladek on kuin rasistinen pilakuva saidasta vanhasta juutalaisesta. Vladek onkin kauppamies, joka ennen sotaa menestyy tekstiilialalla, vankilassa hän vaihtokauppaa käymällä hankkii itselleen niin sopivat vaatteet kuin ylimääräisiä ruoka-annoksia, vielä viimeisessä junakuljetuksessa vaihtaa katolta kaapimaansa lunta sokeriannokseen. Yltäkylläisessä Amerikassa vanhuuden päivinä tarkkuus on kääntynyt jo sairaalloiseksi, kun hän poikansa kiusaksi laskee kaiken tulitikkuaskissa olevia tikkuja myöten.

Mutta ei Vladek tunteeton ole. Hän kokee ja näkee sodan ja keskitysleirien kauhut voimallisesti. Hänessä vain on sellainen annos pragmaattisuutta, että hän pystyy aina ajattelemaan hieman pitemmälle kuin muut, miettimään, miten selviäisi vielä tästä hetkestä eteenpäin. Hän tukee ystäviään, tosin tilanteen kiristyessä ystävyys menettää merkitystään hengissäselviämisen rinnalla, jolloin vanhatkin ystävät ovat valmiita ilmiantoihin ja rahankiristykseen.
(Huom. nuo skannaamani esimerkkikuvat aukeavat klikkaamalla isompina uuteen ikkunaan.)

Olen lukenut Mausin ehkä kymmenkunta vuotta sitten ensimmäisen kerran, ja silloin piirrosjälki oli tuntunut jotenkin epäselvältä ja vaikeasti hahmotettavalta. Olisinko vain ollut tuolloin kokemattomampi sarjakuvien lukija, koska nyt ainakin Spiegelmanin piirrokset miellyttivät kovasti silmääni. Hänellä on tuollainen hieman kotikutoinen tyyli, mutta 40-luvun tunnelmaan ja sota-ajan ankeuteen se sopii loistavasti. Samoin kuin eläinhahmojen käyttäminen. Albumissa on myös se hyvä puoli, että se kattaa pitkän ajallisen kaaren, 30-luvulta aina sodanjälkeiseen aikaan asti. Lukijana hahmottaa hyvin, mikä vaivihkainen ja hidas kehitys juutalaisten joukkomurha olikaan. Ensin puolalaiskaupungissa julistetaan kaikenlaisia uusia säädöksiä, sitten ihmisille tulee muuttomääräyksiä, vähitellen väkeä alkaa kadota. Jokainen on ratkaisujen edessä: jotkut liittyvät valloittajien joukkoihin yrittäen näin säilyttää oman henkikultansa, toiset piilottelevat bunkkereissa ja piilopaikoissa vuosikausia hankkien ruokaa mustasta pörssistä. Myös Vladek joutuu sodan ensi vaiheessa rintamalle saksalaisia vastaan, ja saa kevyttä esimakua tulevasta sotavangiksi joutuessaan. Ihmisten erilaiset selviytymiskeinot hahmottuvat hyvin: Anja-vaimo on herkkä ja Vladekista riippuvainen, ja vaikka hän selviää leireiltä, ovat sodan kauhut hänelle liikaa vielä vuosikymmenien jälkeen. Kun olosuhteet raaistavat ihmiset eläinten tasolle, eivät kunniallisuus ja puhdasotsaisuus useinkaan enää kannata.

Eläkkeellä Vladek on kärttyisä, hankala, oikukas ja kaikin puolin äärimmäisen rasittava vanha mies. Ja paitsi että hän on ahne, saita ja riidanhaluinen, on hän myös rasisti. Tästäkin hänellä on riita poikansa ja miniänsä kanssa, nämä kun eivät voi käsittää että Auschwitzistä selvinnyt juutalainen kokee rotuvihaa ja ennakkoluuloja muita kohtaan. Mutta siksi Mausin tarina onkin niin uskottavaa ja hyvää luettavaa, ettei siinä kaunistella ihmisluontoa. Samalla se on tuhti oppikirja eräästä historian ajanjaksosta.

maanantai 3. joulukuuta 2007

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Kirjastonhoitajille, jotka laittavat kirjoja esille "suositteluhyllyihin", menee kiitos tämänkin kirjan lukemisesta. Bongasin Poikani Kevinin kirjastoreissulla, ja muistin tästä kirjoitetun taannoin lehdissä kehuvaan sävyyn. Itse asiassa Jokelan kouluampumisen jälkilöylyssä kirjailija Lionel Shriveriä jopa haastateltiin jossain lehdessä. Hän tosin sanoi ettei aio edes opetella "sen suomalaisen pojan" nimeä, syynä osapuilleen se, että mitä enemmän mediassa kouluväkivallasta kohkataan, sitä enemmän uudet häiriintyneet penskat rupeavat ihailemaan tekijöitä. Tässä on kyllä paljon järkeä.

Poikani Kevin kertoo kouluammuskelijan äidistä. Kirja on kirjoitettu sinä-muotoon. Kevinin äiti Eva Khatchadourian kirjoittaa kirjeitä entiselle miehelleen Franklinille pari vuotta tragedian jälkeen. Kevin tappoi koulutovereitaan pienessä Gladstonen lukiossa hieman ennen 16:tta syntymäpäiväänsä, ja kaikki tuntevat Evan ja kohtelevat häntä juuri niin hylkivästi, kuin nuorisorikollisen äitiä voi kohdella. Lisäksi Kevin on tietysti superjulkkis, kuten muutkin kouluampujat tuppaavat olemaan.

Tästä kirjasta voin sanoa, ettei sitä kannata lukea ennen nukkumaanmenoa, koska ei taatusti nuku hyvin. Loppuun asti päästyä tämäkin kumminkin tuotti katharsiksen. Olen katharsista kehunut täällä blogissani aiemmin ainakin Hilkka Ravilon ja tv-sarja Ozin kohdalla. Wikipedia-selitys termille on tämä:

"Katarsis eli katharsis (kreik. puhdistuminen) on äkkinäinen tunnetila tai kliimaksi, joka johtaa elämänhalun uudistumiseen, palautumiseen tai voimistumiseen.

Käsitettä on käytetty muun muassa teatterissa tragedian yhteydessä. Antiikin Kreikan runousoppien mukaan tragediassa esitetyn kärsimyksen herättämä pelko ja sääli puhdistavat lopulta näytelmän katsojan mielen. Katarsis-termiä käytetään myös uskonnollisesta puhdistautumisesta sekä jännityksen tai ahdistuksen laukeamisesta."

Shriver on hyvä kirjailija. Kouluampuminen on vain yksi teema, muita tärkeitä pääjuonteita kirjaan mahtuu useita. Vasta kirjan loppupuolella heräilin huomaamaan, mikä tabun murtaja Shriver tässä kirjassa onkaan, kun hän kirjoittaa äidistä, jonka on vaikea rakastaa lastaan. Minäkertoja Eva kuvaa pitkitettyä nuoruuttaan, rakkauttaan mieheensä ja pohdiskelua lapsen hankkimisesta. Hän toteaa useaan otteeseen, että olisi hyvin voinut elää lapsettomana pariskuntana miehensä kanssa, raskaaksi tuleminen oli enemmänkin miehen kuin hänen toiveittensa mukaista. Esikoiseensa Keviniin hänen oli vaikea kiintyä ja lapsiperheen elämä tuntui kovin puuduttavalta verrattuna entiseen, lapsettomaan elämään.

Kevin kuvataan ensi alkuun jopa mustavalkoisen pahana hahmona. Paha lapsi on ylipäätään kirjallisuudessa melko harvinainen hahmo. Pelottava Kevin kyllä on. On karmivaa lukea pienen Kevinin ilkeydestä, pahantahtoisuudesta, laskelmoivuudesta, kylmäverisyydestä. Pienet harmittomat temput vanhempien kiusaksi vaihtuvat kasvaessa yhä raaempiin temppuihin naapurin lapsia tai koulukavereita kohtaan. Kamalinta on, kun Eva myöhemmin alkaa haluta toista lasta. Syntyy suloinen pikku Celia, jonka puolesta lukija pelkää koko ajan sydän pamppaillen. Eikä aiheetta.

Isä Franklin rakastaa poikaansa sokeasti, ja erimielisyydet pojan vuoksi ajavat pariskuntaa koko ajan erilleen toisistaan. Siksi kai tämä oli niin poikkeuksellisen tuntuinen teema. Jos ajatellaan melko kliseistä suomalaishahmoa, mummoa, jolta aikuinen alkoholisoitunut poika käy kiristämässä rahaa ja uhkailee väkivallalla, välillä lyökin, ero on selvä. Jälkimmäisissä tarinoissa mummo aina vaan rakastaa aikuista poikaansa pyyteettömästi kuin pikkulasta ja uskoo tämä muuttuvan parempaan suuntaan, vaikka kuinka itse kärsisi. Eva on harvinainen kirjallinen naishahmo: alleviivaamatta käy ilmi, että hänen elämänsä oli kaikin puolin hyvää ja onnellista ennen Kevinin syntymää, ja että Kevin vaikutti huonontavasti paitsi hänen omaan elämänlaatuunsa, myös hänen muihin ihmissuhteisiinsa ja taloudelliseen tilanteeseensa. Lopulta Kevinin hirmuteko romutti nämä kaikki Evan elämän rakennuspalikat sijoiltaan. Tabuja rikotaan todellakin raskaalla kädellä.

Kirja on samalla myös kattava listaus amerikkalaisten kouluampumisten historiasta. Kirjeissään Eva viittaa vähän väliä pääasiassa 1990-luvulla tapahtuneisiin ja yleistyneisiin kouluampumisiin. Fiktiivisen Kevinin tekoset sijoitetaan tapahtumaan pari viikkoa ennen Columbinen ampumisia. Shriver analysoi samalla terävästi amerikkalaisen kulttuurin julkisuushakuisuutta sekä aineellisesti hyvää elämää elävien ihmisten tarkoituksettomuuden tuntoja, jotka ilmenevät esimerkiksi masennuslääkkeiden runsaana käyttönä ja ylensyömisenä. Eva on melko epäamerikkalainen hahmo, sillä hänet kuvataan paljon matkustelleena ja kotimaataan runsaasti kritisoivana naisena.

Jostain syystä luen melko vähän käännöskirjallisuutta, ja ensin pelkäsin että pitkästyisin tämänkin parissa. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä teksti virtasi erittäin sujuvasti ja oli todella mukaansatempaavaa. Huolellista, monipuolista, mitään ei ollut liikaa eikä liian vähän. Suomennos oli myös tasokas. Sen verran osaan itsekin englantia, että suomennoksesta läpikuultavat amerikkalaiset sanonnat välillä hieman häiritsevät, koska monille ei ole suoraa suomalaista vastinetta, ja ne tuntuvat siksi käännettyinä epäluontevilta. Mutta eipä niitä varmasti ole parempaakaan tapaa välittää. Edelleen, hienoa että meillä on hyviä suomentajia, itse tuskin olisin tätä kirjaa ruvennut englanniksi lukemaan.

Muutenkin Shriver tuntuu, sanoisinko, epänaiselliselta kirjailijalta. Termi on ehkä vähän huono, mutta kuka olettaisi epästereotyyppisesti, että lempeän ja ystävällisen näköinen 50-vuotias nainen kirjoittaisi äitiydestä raa'an, kylmästi analysoivan ja epätyypillisiä tunteita esille seulovan kirjan. Kirjan on suomeksi julkaissut Avain-kustantamo - jostakin näitä pieniä, tasokkaita kirjoja tuottavia kustantamoja tuntuu nousevan kuin sieniä sateella. En ole ihan varma, haluanko etsiä Shriveriltä jotain muuta suomennosta käsiini, jos sellaisia edes on. Ovatkohan ne yhtä pelottavaa luettavaa?

Se hyvä puoli Oz-tv-sarjan katsomisesta taas oli, että kun Keviniä kuvataan nuorisovankilassa, voi hykerrellä kostonhimosta: toivottavasti sinulla on siellä samanlaista kuin Ozin vangeilla. Yllätyin myös, että alle 16-vuotias joukkomurhan tekijä selviäisi Amerikassakin vain seitsemän vuoden tuomiolla. Romaani nyt ei ole tietenkään kovin luotettava lähde koskaan missään fakta-asioissa, mutta taustatyöt tuntuivat kirjaa varten sen verran huolellisesti tehdyiltä, että kaipa sivistyneellä itärannikolla tämmöinen tuomio tosiaan olisi mahdollinen. Olen luullut että vain Suomessa on lepsuja tuomioita, ja USA:ssa tuomitaan kelle tahansa satoja vuosia vankilaa pienestäkin rikkeestä, näin kärjistetysti sanottuna.

Kokonaisuutena tästä kirjasta jäi pöllämystynyt olo, voi olla että vasta muutaman päivän päästä saisin jäsentyneempiä ajatuksia ulos. Suosittelen kirjaa, mikäli ahdistuminen ei pelota. Minä sain kumminkin myös katharsiksen.