sunnuntai 25. maaliskuuta 2007

Hilkka Ravilo: Yö yllä viljan

Hilkka Ravilon Yö yllä viljan on niitä kirjoja, jollaisen vuoksi moni kirjailija itkee, rukoilee ja hakkaa sormensa verille koneen näppäimistöä vasten. Eikä pysty samaan. Tämä kirja pistää lukijassaan liikkelle vahvoja tunteita, nostaa ihon pintaan niin eläimellisimmät vaistot kuin älyä kutkuttelevat pohdinnat. Lisäksi arvostan todella paljon sitä realistista ja tarkkaan piirrettyä kuvaa, mitä parhaat kirjailijat onnistuvat lukijalleen omasta aihepiiristään välittämään. Tässä tapauksessa lihana luun ympärillä on mm. yläsavolainen maaseutukulttuuri, suomalainen köyhyys jälleenrakennuksen ja maaltamuuton aikana sekä hyvinvoinnin karttuminen nykypäivää kohti tultaessa ja tietysti naisen asema, milloin seniorien välisessä rakkauselämässä, milloin työtätekevän naisen taloustilanteessa.

Olen tämänkin Ravilon lukenut jo kahteen tai kolmeen kertaan aiemmin. Niinpä maltoin tällä kertaa edetä kirjassa rauhalliseen tahtiin, nauttien joka lauseesta. Puolivälissä kirjaa hyöky kuitenkin vei mukanaan, ja vaikka hyvin tiesin, mitä kirjassa tapahtuu, harpoin eteenpäin kauheaa vauhtia ahmien tekstiä. Loppuun päästyäni olo olikin yhtä puulla päähän lyöty kuin aina ennenkin. Sillä vaikka Ravilo ei muutenkaan ole tavannut antaa ihmisten välisistä suhteista erityisen idealistista kuvaa, niin tässä kirjassa hän paukuttaa lukijaa päähän raskaalla lekalla ennenkuulumattoman lujaa. En spoilaa, lukekaa itse.

Kirjassa on yksi käännekohta, jota kohti mennään pohjustaen ensin tarinaa takautumien avulla vuosikymmenien ajalta. Se on päähenkilö Vapun entisen miniäkokelaan Minnan kohtalo. Vappu on hahmona samaa maata kuin Älä itke äitini -kirjan Laila, keski-iän ylittänyt, raskasta ruumiillista työtä ikänsä tehnyt työläisnainen. Vapun hahmon kautta Ravilo kritisoi armotta nykypäivän työelämää: lihamyyjänä työskentelevä Vappu joutuu kyttämään työnantajan puhelinsoittoja vapaa-ajallakin, mutta valittamisen varaa ei ole, kun kansakoulun käyneelle, eläkeikää lähestyvälle naiselle yksinomaan työpaikkakin on jo lottovoitto.

Pidän Ravilon tavasta hahmottaa tapahtumien kulkua takautumien avulla. Vapun lapsuusmuistot vievät sotienjälkeiseen köyhään Helsinkiin. Varhaisen keski-iän työntäyteiset vuodet vievät Vapun poikineen Ylä-Savoon Hiekkamäen suurtilalle, arkisen onnen täyttämään aikaan, joka myöhemmin palautuu Vapun mieleen katkeruuden sekaisina muistoina. Idylli särkyy onnettomasti rakastuneen Tapani-pojan vuoksi, suru syöksee Vapun raiteiltaan ja Hiekkamäen emännyyden ottaakin haltuunsa Minna. Vanhoja tapahtumia ruvetaan kerimään auki, kun Vappu saa kutsun Hiekkamäen isännän hautajaisiin ja joutuu perinnönjaossa kohtaamaan Minnan taas kerran silmästä silmään.

Ravilolla on merkillinen taito kuvata ihmisen pahuutta. Hän ei demonisoi mustavalkoisesti tarinoidensa pahiksia, vaan tunnekylmä ja itsekäs Minnakin on täysin uskottava ja silti todella karmaiseva hahmo. Kirjaa lukiessani mieleeni nousi epämääräisiä muistikuvia John Steinbeckin Eedenistä itään -kirjan Cathystä. Siitä on aikaa kun olen sen lukenut, mutta jotain samaa muistelin tarinan tarjoavan. Muisti virkistyi kun pääsin kohtaan, jossa kirjassa viitataan suoraan samaiseen Cathyyn. Lukija joutuu kirjan jälkeen myös tekemään hankalaa perustason moraalista pohdintaa: saako pahan maksaa pahalla, miten ihminen viime kädessä vedetään teoistaan vastuuseen ja miten käy niiden, jotka tuntuvat onnistuvan pääsemään kaikesta kuin koira veräjästä...

Tässä maistiaisena kirjasta pätkä kohtausta, jossa Vappu on jäljittänyt Minnan äidin pientä juttutuokiota varten:

"Nainen näki katseeni suunnan. - En pidä tyttärestä kuvia esillä, siitä tulisi vain kysymyksiä. Että onko naimisissa, montako lasta, miksei häntä koskaan näy. Kaikkein raskainta on ollut se, että minut syyllistettiin, äidit aina syyllistetään.

Tiesin naisen puhuvan totta. Itse olin mielessäni syyttänyt äitiäni siitä, että minun piti lapsena kuunnella ääniä, joita olin liian nuori ymmärtämään. Että minun piti huolehtia naapurin vanhuksesta muutaman kolikon saadakseni ja juoksuttaa lihakauppiaan koiraa ansaitakseni maksanrepaleita, keuhkonpalasia ja luita ruokiin, jotka olisivat kuuluneet jonkun muun kuin toisen kymmenensä aloittaneen tytön kokattaviksi.

Vasta siinä, Minnan äitiä vastapäätä istuessani, sotaa ja puutetta käsitteleviä kirjoja luettuani tajusin, miten raskasta edellisen sukupolven elämä oli ollut. Ja sen, että äitini oli kaunis nainen, joka halusi elämäänsä pieniksi ylellisyyden ripauksiksi hajuvesipullon tai ravintolaillan ja käytti niiden saamiseen sitä ainoaa keinoa, joka sillä oli.

Tapani oli saanut elää lapsuutensa lapsena. Nyt kun kaikki olisi ollut hyvin, oli tullut Minna.

- Meillä on yhteinen suru, sanoin.

- Teidän surunne on vasta alussa, Aira Kettunen vastasi."

Ehdin kytätä Yö yllä viljan -kirjaa omaa hyllyyn kuukausitolkulla. Antikka.netissä sitä ei ole tullut vastaan viime kesän jälkeen, en silloin, pöljä, älynnyt tilata kirjaa heti. Muuallakaan nettipalstoilla tai eri divareissa ja Kirjatorien tyyppisissä jäännöseriä myyvissä kaupoissa tätä loppuunmyytyä kirjaa ei ole vastaan tullut. Lopulta päätin kysyä jopa kirjan kustantajalta Atenalta, mahtaisiko kirjaa löytyä. Yllätyksekseni kustantamosta vastattiin sähköpostiin todella nopeasti ja kerrottiin että kirjaa vielä heidän varastostaan löytyi ja voivat toimittaa sen minulle postiennakolla. Hieno juttu, yleensä kustantamojen vastaukset ovat olleet aika nuivia tai vastausta ei ole tullut ollenkaan, kun olen yrittänyt sähköpostilla kysellä milloin minkäkin kirjan perään. Pisteenä iin päälle tilasin vielä Ravilon kaksi uusinta kirjaa Myllylahti-kustantamolta, joten nyt olen paitsi lukenut, myös hankkinut oman kirjahyllyn kaunistukseksi kirjailijan koko romaanituotannon ja voin keskittyä odottelemaan kirjailijan mahdollista seuraavaa kirjaa.

Jos jotakuta toistakin kiinnostaa Ravilon kirjojen keräily, tässä lista paikoista, joista olen kirjat hommannut:

1. Kuin kansanlaulu. Loppuunmyyty, ei ole juuri tullut vastaan Antikka.netissä, divareissa eikä muuallakaan. Sain kirjan kun meilasin Ravilon nykyiselle kustantajalle Myllylahdelle ja ehdotin uutta painosta. Sitä ei luvattu, mutta sen sijaan kustantaja antoi yhteystietoni kirjailijalle itselleen, ja hänen omista varastoistaan löytyi kirjaa ja sain oman kappaleen sopuhintaan.

2. Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Loppuunmyyty. Tilasin Antikka.netistä, ja siellä näkyy tätä kirjaa olevan tällä hetkellä kaksi kappaletta myynnissä. Osta omasi pois kuleksimasta...

3. Älä itke äitini. Loppuunmyyty. Syksyllä Antikka.netiin ilmestyi yksi kappale, jonka tilasin haukkana itselleni.

4. Yö yllä viljan. Loppuunmyyty. Atena-kustantamo lähetti postiennakolla, vaikea sanoa onko kirjaa heidän varastoissaan vielä minkä verran jäljellä. Mahtaako löytyä myös kahta edellistä kirjaa, jotka myös ovat Atenan julkaisemia?

5. Pahan tytär ja 6. Kuolleet lehdet. Kustantaja Myllylahti, molempia saatavissa kustantamon kautta tai kirjakaupoista.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2007

Veijo Meri: Manillaköysi

Hesari äänestettiin hiljan merkittävimmäksi kulttuurivaikuttajaksi Suomessa, ja se pitänee paikkansa ainakin minun kohdallani. Manillaköysikin tuli lainattua siksi, kun Hesarissa tehtiin juttu kirjan 50-vuotisjuhlavuodesta ja teatterisovituksesta. Olipa joku toinenkin kai lukenut saman jutun, koska kirja löytyi suoraan kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä.

Manillaköysi sai kyllä hetken odotella lukuvuoroaan. Yhtenä iltana yritin kaivella pahvilaatikkoa, jossa kaikki kirjani toistaiseksi ovat (kirjahylly on nyt jo tilattu, toimitusaika tosin voi kestää) ja etsin Kaari Utrion Aatelisneito, porvaristyttö -kirjaa, jonka ostin syksyllä Huuto.netistä. Ei löytynyt - pino on harvinaisen epäkätevä tapa selata kirjoja - joten muun lukemisen puutteessa aloitin sitten Manillaköyden.

Tästäkään kirjasta en juuri muuta etukäteen tiennyt kuin että hirmuisen tärkeä ja merkittävä klassikko se on. Kirjan nimi on kyllä sointuvana ja kiehtovana mieleen jäänyt - Veijo Meren Manillaköysi, mistä ihmeestä sellainen kirja voi kertoa? Hesarin juttu virkisti muistia sen verran, että sota-aiheinen opus kyseessä on ja kovasti sodanvastaista tekstiä.

Kirja oli lyhyenä melko nopealukuinen, enkä ihmettele sen luettuani että esimerkiksi Jari Tervo on maininnut pitävänsä Veijo Merta kirjallisena oppi-isänään. Manillaköydessä polveilee monta tarinaa ja kertomusta, jotka varastavat huomion pääjuonelta. Sotakirjana Manillaköysi tekee Tuntemattomalle sotilaalle sen mitä Tuntematon teki Vänrikki Stoolin tarinoille: tyrkkää edeltäjänsä kansakunnan kaapin päältä alas ja näyttää että tällaista se sota oikeasti oli, näin järjetöntä ja typerää ja ahdistavaa. Opettajalle: teksti on kopioitu Sallan lukupäiväkirja -blogista. Tarkista googlettamalla.

 Juoni on hyvin simppeli: sotatantereelta lomille pääsevä Joose Keppilä löytää köyden, jonka kietoo kehonsa ympärille ettei jäisi varastamisesta kiinni. Kotimatkaa haittaa se, että köysi rupeaa kiristämään ja kuristamaan. Perille päästessään Joose on sekava ja tajuton, vaimo kauhistuu miehensä kuntoa ja tätä elvyttäessään katkoo mokoma koko köyden pätkiksi ja hautaa lantalaan. Hukkaan meni sekin vaiva!

Kirjassa eniten tilaa saavat Joosen matkan varrelle osuvien ihmisten tarinointi sodasta ja siihen liittyvistä aiheista. Pari aika karmeaa kertomusta mukaan mahtuu, erityisesti ne, joissa kuvataan hautaamattomien ruumiiden kohtaloa. Milloin siat syövät, milloin lääkäri varastaa luurangon opetuskäyttöön. Myyttiä suomalaisen työntekijän ahkeruudesta ja rehellisyydestä pöllytetään kertomuksessa, jossa kuvataan pommin räjäytystä. Käytännön kannalta opettavaisin oli ehkä tarina, jossa vääpeli kouluttaa alaisiaan ylittämään suota. Jos joskus joudun sotarintamalle, pitää muistaa ettei nouse ylös sen mättään takaa, jonka taakse on piiloon heittäytynyt, vaan ryömii ainakin muutaman metrin eteenpäin ja vasta sitten syöksyy ylös. Kuuden sekunnin ajan ehtii syöksyä lähes 100 % turvallisuusvarmuudella, mutta yhdeksän sekunnin ylhäällä olo kasvattaa kuolleisuusriskin jo lähes 60 %:iin. Näin sitä kirjoista oppii kaikkea kätevää!

Bloggausharrastusta tuli täyteen vuosi. Blogini tarkoituksena oli paitsi tarjota kirjaesittelyjä muille lukemisen ystäville, myös toimia seurantavälineenä minulle, paljonko sitä oikein lukeekaan ja mitä. Blogin perusteella olen lukenu vuoden aikana 50 kirjaa, mikä on melkein kirja per viikko. Tämä ei ole ihan koko totuus, sillä olen lukenut näiden lisäksi myös esimerkiksi erilaisia oppaita, sarjakuvia tai joitakin kirjoja pikalukuna selailemalla tai muuten niin nopeasti, etten ole viitsinyt niistä kirjoittaa. Joka tapauksessa tuo lukutahti on hieman nopeampi mitä etukäteen arvelin, minulla oli mielikuva että luen noin 2-3 kirjaa kuukaudessa.

Toinen mitä halusin selvittää on viihteen ja "vakavan" kirjallisuuden välinen suhde. Mutta tätäpä ei olekaan yhtä helppoa arvioida. Viihteellisin blogin kirja on Jude Deveraux'n Ylämaan laulu, mutta entä vakavin? Saako eniten rispektiä Humisevalla harjulla? Mutta minähän viihdyin kovasti senkin parissa, eikös se ole väärin? En siis voi sanoa, paljonko luen viihdettä ja paljonko korkeakirjallisuutta, koska raja näiden välillä on mielestäni hyvin häilyvä.

Sen sijaan blogi vahvistaa sen arvion, mitä etukäteen oletinkin: lukemistani kirjoista 29/50 on suomalaisia. 58 % suomalaisenemmistö tosin on hieman vähemmän kuin kuvittelin, luulin että luen vielä enemmän vain suomalaista kirjallisuutta. Mielenkiintoista on sekin, että noista 21:stä ulkomaalaisesta kirjasta ja sarjakuvasta 9 on luettu alkuperäiskielellä. Käännöskirjallisuuden osuus on siis 12/50 eli 24 %. Taidan olla huonompaa kohderyhmää käännöskirjallisuudelle kuin suomalaiselle kirjallisuudelle.

Eivätpä kustantajat tosin meikäläisen rahoilla pääse muutenkaan juhlimaan, koska lukemistani kirjoista olen ostanut vain murto-osan kirjakaupan kautta. Ainoa ostamani kovakantinen täyshintainen kirja on Saarikosken Runot, lisäksi listan kirjoista olen ostanut kaksi pokkaria, Ylämaan laulun ja Kilpikonnan ja olkimarsalkan. Englanninkieliset Montgomeryt olen ostanut kaikki, mutta vain osan Suomalaisen kirjakaupan verkkokaupasta ja loput Amazonista, kuten myös Watermelonin. Loput kirjat olen lainannut kirjastosta, ostanut netistä, lähinnä Antikka.netistä ja Huuto.netistä tai lainannut luettavaksi muualta. Saarikosken Asiaa tai ei olen ostanut kirjakaupasta myös, mutta siitä on liki kymmenen vuotta, joten uusintalukeminen ei tietenkään kustantamolle rahaa tänä vuonna enää tuonut. En tiedä meneekö divarien kirjamyynneistä enää rahaa kustantamoille tai kirjailijoille, luulisin että ei, koska hinnat ovat tosi alhaisia.

Lisäksi halusin arvioida, minkä verran luen naisten, minkä verran miesten kirjoittamia kirjoja. Naiset johtavat tällä hetkellä 28/50, eli aika tasoissa mennään. Pienoinen yllätys tämäkin, luulin että painottuisi naisten kirjoittamiin kirjoihin enemmänkin.

Olen saanut blogista mukavaa palautetta tutuilta ja tuntemattomiltakin. Blogia perustaessa tiesin kyllä, että tällaisella blogilla, jossa on paljon tekstiä, olemattoman vähän kuvia eikä mitään henkilökohtaista vuodatusta näiden "pettäjän päiväkirjojen" tyyliin, on vaikea voittaa suurten massojen suosiota. :) Eli ne ihmiset, jotka eivät jaksa lukea sitä 200-sivuista romaania, tuskin jaksavat lukea myöskään nelisivuista kommenttia siitä. Siihen nähden oli mukava yllätys, kun muutama kuukausi blogin olemassaolon jälkeen huomasin pääseväni googleosumissa aika korkealle esimerkiksi eri kirjailijoiden nimien haun perusteella. Syksypuolella laiton Google Analytics -ohjelman seuraamaan blogiani, ja tulokset ovat olleet varsin mielenkiintoista luettavaa. Blogissani on käyty viime viikkojen aikana n. 500 käynnin viikkotahtia, ja mikä merkillisintä, blogilista kertoo että blogillani on jopa 11 tilaajaa. Aika hienoa, varsinkin kun en ole itse koskaan edes jaksanut opetella tuota blogien tilaamista, vaikka monta kivaa blogia seuraankin.

Tuo Google Analytics kertoo mm. sen, millaisilla hakusanoilla sivuilleni osataan. Jari Tervo johti monta kuukautta Ohrana-kirjan julkaisun jälkeen, viime aikoina kärkipaikoille ovat nousseet Veikko Huovinen ja Matti Yrjänä Joensuu, jotka toki molemmat ovat koko ajan roikkuneet kärkiviisikossa Tervon tuntumassa. Paljon googletetaan myös sanoilla, jotka viittaavat koulutehtäviin, esimerkiksi pelkkä sana "lukupäiväkirja" toistuu tosi usein. Olen miettinyt pitäisikö minun kirjoittaa joku ohje tällaisia varten, mutta toisaalta, se koostuisi lähinnä siitä että lue kirja ja laita sen herättämät ajatukset muistiin... Kaikkein hauskimpia ovat todella satunnaiset hakusanat, blogissani kun alkaa olla paljon tekstiä niin joskus osumia tulee todella erikoisilla tavoilla. Esimerkiksi "ananaksen elinkaari" on ollut yksi tällainen. Myös "maailmankirjallisuuden klassikoiden juonet" nauratti - taitaa joku koululainen yrittää päästä todella vähällä? Paljon tulee myös hakusanoja, joiden alkuperää ei tee edes mieli lähteä selvittämään - esimerkiksi "vaimoa kimpassa" pistää epäilemään, että jonkun avioliitto taitaa kaivata pientä piristysruisketta.

maanantai 12. maaliskuuta 2007

Suvi-Anne Siimes: Politiikan julkisivu

Aloittelin hiljan sivutoimisena Etelä-Saimaan kirja-arvostelijana. Luin sinne viimeksi Suvi-Anne Siimeksen tuoreen kirjan. Kirja-arvosteluissa pituusraja kuitenkin tulee vastaan hyvin äkkiä, joten alkuperäinen versioni oli auttamatta liian pitkä. Lehteen on tulossa huomattavasti lyhyempi teksti, joten päätin laittaa pitemmän versioni tänne luettavaksi:

Vaalikirjat tuppaavat yleensä olemaan poliitikkojen ympäripyöreää itsekehua. Oma persoona pitää saada esitettyä mahdollisimman myönteisessä ja inhimillisyyttä tavoittelevassa valossa, kuitenkin varoen liian suoria kannanottoja suuntaan tai toiseen. Yleensä tällaisen vaalikirjallisuuden paras taiteellinen ja yhteiskunnallinen anti toteutuu esimerkiksi saunan sytykkeenä. Siksi onkin virkistävää lukea Suvi-Anne Siimeksen Politiikan julkisivu, joka on eräänlainen antivaalikirja. Siimeshän ei itse ole enää eduskuntavaaliehdokkaana, ja lisäksi hän ilmoittaa kirjassaan, ettei aio edes äänestää enää Vasemmistoliittoa, jonka puheenjohtajana hän toimi vuosina 1998-2006.

Vasemmistoliiton kannalta Siimeksen kirja on ikävä paitsi siksi, että siinä kritisoidaan erittäin voimakkaasti puolueen toimintatapoja ja eräitä keskeisiä toimijoita, myös siksi, että kirja on perusteellisesti dokumentoitu. Se perustuu pitkälti julkiseen kirjalliseen aineistoon, kuten pöytäkirjoihin ja lehtiartikkeleihin, sekä Siimeksen itsensä vuosien varrella tekemiin muistiinpanoihin kokouksista ja eduskuntatyöstä. Siksi kritisoinnin kohteiden on taatusti hyvin hankala ryhtyä argumentoimaan sitä vastaan. Tyylillisesti kirja on asiallinen, kuivalla huumorilla höystetty, kaukana tunteenomaisesta purkauksesta. Itse asiassa kirja on sisältöönsä nähden nimetty varsin kiltisti. Paljon kuvaavampi otsikko olisi vaikkapa ”Ääni Vasemmistoliitolle on ääni vanhoille stalinisteille ja taistolaisille.” Se on nimittäin se johtopäätös, jonka jokainen ajatteleva lukija väkisinkin kirjan pohjalta tekee.

Kirjassa on monta tasoa. Julkisuudessa on esiin nostettu kansanedustaja Jaakko Laaksoon kohdistuva suoraviivainen kritiikki. Sitä kirjasta kyllä löytyy, Siimes mainitsee suorasukaisesti pitävänsä Jaakko Laaksoa erittäin epäluotettavana ihmisenä, jonka poliittinen toiminta perustuu pääasiassa oman edun tavoitteluun, ja joka ulkopoliittisesti ei ajattele asioita Suomen saatikka Euroopan Unionin edun kannalta, vaan ensisijaisesti Venäjän edun kannalta. Toisaalta kirjasta löytyy perustelut sille, miksi Siimes luopui Vasemmistoliiton puheenjohtajan tehtävistä ja sanoutui puolueesta kaikin tavoin irti. Mutta kirja on myös kuvaus poliitikon arkisesta työstä ja toimenkuvasta sekä katsaus toisen maailmansodan jälkeiseen poliittiseen ajatteluun. Jos kapitalismin ja kommunismin välinen aatteellinen taistelu päättyi Neuvostoliiton hajoamiseen ja kapitalismin voittoon, miksi 2000-luvun Suomessa toimitaan edelleen monissa asioissa 1970-luvun suomettumisvuosien perusteiden mukaisesti? Tässä mielessä kirja sopii erinomaisesti näistä asioista kiinnostuneen lukijan hyllyyn, vaikkapa sellaisten kirjojen väliin kuin Timo Vihavaisen Kansakunta rähmällään ja Paavo Rintalan Eläinten rauhanliike.

Siimeksen yhteenveto Vasemmistoliiton linjasta on seuraava: tietty sisäpiirijengi, joka ajattelussaan on edelleen varsin uskollinen suomettumisen pahimpien vuosien neuvostomielisyydelle, estää puolueen toiminnan rakentavan kehittämisen. Pääpahiksiksi Siimes nimeää Jaakko Laakson ohella Esko Seppäsen, Esko-Juhani Tennilän ja Martti Korhosen. Kehuja saavat Outi Ojala, Anne Huotari ja Esko Helle. Ensin mainittujen porukka nojaa toiminnassaan siihen, että otetaan käsittelyn keskiöön joku asia, josta päätös on jo tehty, ja ryhdytään vastustamaan sitä kaikin tavoin. Näin saadaan runsaasti näkyvyyttä ja samoin ajattelevien kannatus, toisaalta kaikesta käytännön vastuusta päästään luistamaan, koska mitään ei enää voida tehdä, koska päätökset ovat jo olemassa. Arkipäiväisin esimerkki lienee europarlamentaarikko Esko Seppäsen ankara EU-vastaisuus. Siimeksen oma linja on, että kun Euroopan unionissa kerran jo ollaan, kannattaa työskennellä siellä päätettävien asioiden hyväksi siten, että pääsee itse vaikuttamaan asiasisältöihin. Toinen poliittisiin linjauksiin vaikuttava asia on, että osa puolueen jäsenistä, Jaakko Laakso esimerkkinä, tuntuu näkevän eduskunnan vain omana työpaikkanaan, jonka jatkuvuus täytyy kaikin keinoin varmistaa. Kun ei ole mitään elämää tai uramahdollisuuksia eduskunnan ulkopuolella, on henkilötasolle menevä pelaaminen ja juonittelu ainoa tapa varmistaa oma asema ja selusta. Tämä ei luonnollisestikaan johda mielekkäisiin pitkän tähtäimen suunnitelmiin ja kannanottoihin. Tilanne alkoi kärjistyä Vasemmistoliiton jouduttua oppositioon vuonna 2003. Sitä ennen puolue oli ollut pitkään hallituksessa ja Siimes toiminut ministerinä. Hallituksessa olon aikana konkreettinen asioiden eteenpäin vieminen oli vielä ollut mahdollista, mutta oppositiossa oli helppo keskittyä pelkästään edellä mainittuun kaiken vastustamiseen. Toisaalta Siimekselläkin jäi enemmän aikaa eduskuntaryhmän kanssa työskentelyyn, ja hän pääsi tätä kautta huomioimaan puolueen sisäisiä valta-asetelmia aikaisempaa tarkemmin. Eniten kirja keskittyykin vuosien 2003-2006 välisiin tapahtumiin.

Eräs keskeinen vedenjakaja Suomen eduskunnassa on Siimeksen mukaan suhtautuminen ulkopolitiikkaan. Nykymaailman aikana ei yksinkertaisesti ole enää mahdollista tehdä politiikkaa vain kotimaan rajojen sisäpuolella. ”Kansanedustajia pitäisi kannustaa olemaan kiinnostuneita muistakin luottamustehtävistä kuin oman kotikuntansa kunnallispolitiikasta. Maakuntalehtiä on hyvä ja tärkeä lukea, mutta niiden ohella pitäisi olla aikaa ja energiaa perehtyä myös siihen, minkälaista poliittista keskustelua käydään Suomen rajojen ulkopuolella. Siksi myös ulkomaankieliä, ainakin englantia pitäisi osata, ja maailmalla matkustettaessa pitäisi seurustella myös muiden kuin pelkkien suomalaisten kollegojen kanssa.” Siimes kiteyttää, että Suomi on edelleen maailman paras silloin kun pitää sopeutua, peesata, hakea konsensusta ja pysytellä sitoutumattomana. Euroopan unioniin meidän jälkeemme liittyneet jäsenmaat, esimerkiksi Latvia ja Puola, ovat määrätietoisella tuloshakuisuudella pystyneet viemään monta itselleen tärkeää asiaa läpi paljon lyhyemmässä ajassa.

Globalisaation tarjoamat hyödyt kuluttajalle yhdistyvät pahimmillaan irvokkaan koomisella tavalla Vasemmistoliittoon, joka on pyrkinyt esiintymään aidosta suomalaisesta työväestöstä huolta kantavana tahona. ”Julkisuudellekin olin aina silloin tällöin selityksen velkaa siitä, että kampasin hiukseni, lakkasin kynteni ja punasin huuleni enkä kulkenut edes kukkahuivissa vaan hyvin istuvassa kotimaisessa housupuvussa. Samaan aikaan monet eduskuntaryhmän ja ammattiyhdistysliikkeen työläistaustaiset miehet, yhtenä heistä eduskuntaryhmän puheenjohtaja Martti Korhonen, pääsivät kuin koirat veräjästä jopa siitä, että he joutuivat huijatuiksi yrittäessään teettää itselleen edullisia miesten silkkipukuja ja paitoja halpana tilaustyönä Aasiassa.”

Eräs pinnan alla kulkeva virtaus on Vasemmistoliiton kovin miehinen maailma. ”Politiikassa pätee edelleen se, että kaveria ei jätetä. Sääntö ei kuitenkaan koske naisia”, kiteyttää Siimes Jäätteenmäki-kohun. Martti Korhosen noustua eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi joutuivat eduskuntaryhmän kokeneet naiset säännönmukaisen vähättelyn kohteeksi. Siimes ei ole heistä ainoa, joka päätti olla asettumatta ehdolle vuoden 2007 vaaleissa. Kommunismin parhaisiin perinteisiin kuuluu hänen mukaansa naisten näkeminen lähinnä kahvinkeittäjän roolissa. Kuvaavaa on, että Siimestä, keski-ikäistä, näyttävän uran tehnyttä poliitikkoa, entistä ministeriä ja puolueen puheenjohtajaa, tytötellään ryhmän kokouksissa. Puolueen kantajengille tuntuu olevan myös hankalaa nähdä, että nykypäivän Suomessa työläinen ei välttämättä tarkoita enää vain metallimiestä, vaan työläisiin kuuluu runsaasti pienipalkkaisia pätkätöissä olevia naisia. Heidän etujensa ajaminen ei kuitenkaan erityisesti kiinnosta Vasemmistoliiton kantavia voimia.

Pitkä pesti puolueen puheenjohtajana tuntuu olleen Siimekselle myös opintomatka itselleen vieraaseen maailmaan, jonka hän luuli jääneen jo historiallisesti kauas taakse mutta jonka joutui toteamaan olevan oleellinen osa suomalaista eduskuntatyötä puolueessaan. Siihen kuuluivat marxismi-leninismin periaatteet ja kommunistinen ajattelu. Näistä hän pudottelee painavia toteamuksia tiiviiseen tahtiin: valehtelu oman edun nimissä on itsestään selvä osa kommunistista perinnettä ja siten myös nykypäivän Vasemmistoliiton toimintaa, puolue ei voi koskaan olla väärässä, vain yksilöt ovat, demokratia ei ole arvo ja tavoite sinänsä vaan vain väline, jota voi käyttää hyväkseen pyrittäessä kommunistiseen valtaan. ”Tein vuonna 2004 monta karkeaa virhettä myös siksi, että en ollut koskaan kuullut kenenkään eduskuntaryhmän jäsenen edes puhuvan Leninistä. Siksi luulin, että Leniniä ei ollut enää olemassakaan, ei ainakaan Vasemmistoliitossa. Mutta siellähän se Lenin-setä kuitenkin istui näkymättömänä eduskuntaryhmän viidennen kerroksen ryhmähuoneen nurkassa. Se istui ja vahti tarkasti, että hänen kehittämästään politiikkakäsityksestä ei annettu siinä huoneessa piiruakaan periksi.”

Muutamat puolueen kannat selittynevät pitkälti jo sillä, että Vasemmistoliiton eduskuntaryhmästä niin iso osa on keski-iän paremmalla puolella olevia miehiä. Heille ympäristökysymykset tuntuvat olevan merkityksettömiä, seksuaalivähemmistöjen olemassaolo kuitataan sillä että ”kommunistisessa yhteiskunnassa kenenkään ei tarvitse homoilla”, Baltian maiden kohtalosta Neuvostoliiton vallan aikana muistuttaminen on kiusallista ja epäkorrektia, jopa tarkoitushakuista ja pahantahtoista Venäjän ärsyttämistä.

Vaikka Siimeksen tilinteko puolueen sisäisistä ristiriidoista ja hänen omien mielipiteittensä muuttumisesta on kiinnostavaa luettavaa, on mielestäni kirjan parasta antia sen loppuosassa esitetty analyysi nykypäivän Euroopasta. Euroopan unionin laajeneminen itään ja entisten Neuvostoliiton alusvaltioiden suuntaan herättää Siimeksessä monenlaisia ajatuksia, sellaisia, joita soisi pohdittavan suomalaisessa julkisessa keskustelussa laajemminkin. Kenties suomettuneisuuden ajalta on jäänyt julkisuuteen myytti siitä, että Suomi olisi jotenkin erityinen Venäjän-tuntojen tulkki ja venäläisyyden asiantuntija. Mitä sitten on Baltian maiden asiantuntemus, onhan näissä maissa vuosikymmenien kokemus neuvostomiehityksestä, pakkovenäläistämisestä ja kymmenien tuhansien ihmisten karkottamisesta Siperian työleireille? Pystytäänkö tätä asiantuntemusta kuulemaan ja näkemään Euroopan unionissa, entä Suomessa? Miten siihen reagoidaan?

Kielellisesti Politiikan julkisivu on selkeätä luettavaa, jossa vain joissakin kohdissa vyörytetään liikaa politiikan termistöä, joka tietysti aiheensa puolesta on tällaisessa kirjassa välttämätöntä. Siimeksen hyvin jäsenneltyä ja painokasta tekstiä maustavat purevat toteamukset ja lyhyet anekdootit. Kirjalliset lähteet, tapahtumien ajat, paikat ja läsnäolijat on mainittu huolellisesti.

Viime kädessä kirja lienee eräs lenkki siinä pitkässä historiallisessa väittelyssä, jossa kiistellään kapitalismin ja kommunismin paremmuudesta. Vasemmistoliiton monivuotinen puheenjohtaja tiivistää kommunismin historiallisen merkityksen seuraavasti: ”Kestämmekö me sittenkään katsoa suoraan silmiin, miten kammottavan syvä ja laaja reaalisosialismin jälkeensä jättämä perintö on? Reaalisosialismihan ei rapauttanut ainoastaan tuotantoelämän rakenteita ja sosialistimaiden ympäristöarvoja. Se vei ihmisiltä hyvin usein myös liki kaiken vallan päättää omasta elämästänsä.”

maanantai 5. maaliskuuta 2007

Emily Brontë: Humiseva harju

Kirjastossa silmiini osui Otavan tyylikkäässä Seitsentähdet-sarjassa viime vuonna julkaistu Humiseva harju. Tartuin siihen ajatellen, että kai itseään pitää yrittää välillä sivistää klassikoillakin. Tylsää pakkopullaahan tämä mahtaisi olla, jätän sitten kesken jos en jaksa lukea... Laiska kun olen, ei minulla ollut oikein edes selvää mielikuvaa, mistä Humiseva harju kertoo. Jonkin sortin traaginen rakkaustarina taitaisi olla?

Brontën sisarusten kirjoista olen sentään Kotiopettajattaren romaanin lukenut joskus aikoja sitten, ja kirjailijasiskojen elämänvaiheet ovat sentään muualla pintapuolisesti tutuiksi tulleet. Humiseva harju tuntui ensi alkuun hieman kömpelösti suomennetulta, minkä pistin käännöksen vanhuuden piikkiin. Mutta loppusanoissa selvisikin että kirja on suomennettu jo useampia kertoja, ja päätellen siitä että tämän version suomentaja Juhani Lindholm on ainakin elossa edelleen ja tekee vuosittain uusia suomennoksia, ei tämä versio kovin vanha voi olla. Muutaman sivun jälkeen kielenkäyttöön jo tottui, eikä se sen jälkeen enää kömpelöltä tuntunutkaan.

Pakkopullan suhteen olin onneksi väärässä. Oletin että "tämä lukijoita sukupolvien ajan kuohuttanut intohimoinen tarina" olisi jotain Jane Austenin tyylistä draamaa, missä vääränlaiset hansikkaat teekutsuilla saavat herkimmät pyörtymään ja kulmakarvojen kohottelulla korvataan monta sukuriitaa. Mutta Humiseva harjuhan olikin sellaista räimettä, rytinää ja roisketta että oksat pois. Yläluokkaisissa kartanoissa, Humisevassa harjussa ja Rastaslaaksossa, tapellaan, kiroillaan, juopotellaan ja juonitellaan niin, että heikkopäisempiä jo hirvittää. Jane Austenin tyylilstä ei voitaisi kauempana olla, ja verrattuna aikalaisensa William Makepeace Thackerayn hienostuneeseen ivaan Turhuuden turulla -kirjassa on Emily Brontë suorastaan anarkistisen raivokas. Lisäksi tarina imaisee äkkiä mukaansa juuri sillä oikealla tavalla, että lukijan on pakko lukea lähes harppoen sivuja eteenpäin kiireen vilkkaa saadakseen selville, miten kaikki oikein on käynyt ja miten tarina tulee päättymään.

Tarina alkaa hieman ennen loppunäytöstä, ja suurin osa kirjaa meneekin siinä, että takautuvasti kerrotaan, miten kaikki tapahtui. Emily Brontën ratkaisu on ollut ulkopuolisena mukaan astuvan sivullisen hahmo sekä koko tarinan läpieläneen tarkkailijan hahmo. Nämä kaksi ulkopuolista - Rastaslaaksoon vuokralaisena saapuva lontoolainen herra Lockwood ja kartanon pitkäaikainen palvelija Nelly Dean - seuraavat kuohuvaa draamaa aitiopaikoilta, ensinmainittu tosin suurimmaksi osaksi tarinan kuulijan roolissa. Lockwood tapaa merkillisen perheyhteisön: synkän herra Heathcliffin, hänen kuolleen poikansa nuoren vaimon Catherinen, joka vihaa Heathcliffiä silminnähden, sekä samassa taloudessa asuvan metsäläisjörrikän oloisen Haretonin, joka on Catherinen serkku ja Heathcliffin omaisuuden alkuperäinen perijä. Miten tähän on tultu?

Pitkinä iltoina Nelly tarinoi suvun vaiheet - Catherinen äidin ja nuoren Heathcliffin täyttymättömän rakkaustarinan, Heathcliffin ovelat vallankaappaushankkeet kahden kartanon mailla ja repivät sukuvihat. Nelly onkin merkittävä ja tärkeä hahmo kirjassa, vaikka hänelle itselleen ei mitään kuohuttavaa satukaan. Palvelijan hahmossa hänellä on tärkeä, arkea ylläpitävä rooli läpi kirjan. Hänellä on runsaasti järkeä päässä, käytännöllinen ote elämään, hän säästyy keuhkotaudeilta, mielenvikaisuuksilta ja hullaannuttavilta rakastumisilta, jotka riivaavat muita päähenkilöitä. Hän ei myöskään joudu konkreettisesti petomaisen julman Heathcliffin uhkaamaksi missään vaiheessa, vaan hänellä säilyy jonkinlainen keskusteluyhteys tämän kanssa.

Heathcliff puolestaan kuvataan merkillisen, yksisilmäisen pahana hahmona. Mistä häneen kumpuaa mieletön tuhoamisen ja väkivaltaisuuden halu? Toisaalta Emily Brontë kuvaa käsittämättömän osuvasti kahden ihmisen sielullista yhteyttä, riippumatta heidän "hyvyydestään" ja "pahuudestaan". Yhtä lailla hän ripittää armotta lukijaa kevytmielisistä rakastumisista, jotka johtavat vääjäämättä typeriin ja vääriin lopputuloksiin, jos järkeä ei käytetä vaan annetaan rakkauden ideaalin sokaista. Äiti-Catherine ja tytär-Catherine kokevat molemmanlaisia rakkauksia, kuten myös Heathcliffin vaimo Isabella, josta tulee myös vanhemman Catherinen käly.

Kovin mukavia eivät muutkaan henkilöhahmot ole. Vanha palvelija Joseph on tekopyhä silmänpalvoja, joka kiduttaa lähimmäisiään muodollisella uskonnollisuudellaan. Hunningolle jäänyt ja kasvatusta vailla varttunut Hareton kuvataan lähes eläimelliseksi taantuneena nuorena miehenä. Hänen isänsä Hindley kuolee armottomaan juopotteluunsa, tosin vasta ehdittyään terrorisoida perhettään ja palveluskuntaansa vuosikausia. Heathcliffin poika Linton on sairaalloinen, valehteleva, raivostuttava marisija. Itsekkäitä, ilkeitä ja oikukkaita osaavat olla Catherinetkin sukupolvesta toiseen. Kuitenkin nämä kaikki hahmot ovat viime kädessä inhimillisiä - lukuunottamatta kenties Heathcliffiä, jossa ei kovin monta heikkoa kohtaa ole. Enintään se, että hän uskoo kuolleen Catherinen kummittelevan hänelle, hänen kirottuaan rakastettunsa tämän kuolinhetkellä.

Kirjasta jäi sellainen jälkimaku, että sen tapahtumat jäävät luultavasti ajatuksiin tai ainakin alitajuntaan pyörimään pitemmäksi aikaa. Merkillinen tarina, joka kuitenkin täysin tunnistettavasti ja osuvasti ihmisluontoa ja maailman menoa kuvaa. Lukijan olo on tyydyttynyt, samalla kuitenkin kyselevä. Miksi näin kävi ja mistä kaikki johtui? Periaatteessa ratkaisu avoimiin kysymyksiin löytyi, mutta joku kaihertaa kuitenkin: tässä täytyi olla takana vielä jotain, jota en kertaheitolla pystynyt hoksaamaan...

Maailmankirjallisuuden klassikoiksi nimetyissä kirjoissa lienee edelleen paljon sitä pölyistä ja tylsääkin tavaraa, mutta Humiseva harju ei tämän perusteella niihin kuulu. Pisteet Emily Brontëlle, joka onnistui pistämään pakan näin totaalisesti sekaisin ennenaikaisen kuolemansa johdosta ainoaksi jääneellä kirjallaan.

Lue myös nämä:
Charlotte Brontë: Jane Eyre (Kotiopettajattaren romaani sarjakuvasovituksena)
Henry James: Washingtonin aukio
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla