torstai 28. syyskuuta 2006

Leena Lehtolainen: Tappava säde

Kun remonttiviikon keskellä pitää lähteä päiväksi työmatkalle, joutuvat aikataulut melkoisen kireälle. Toisaalta työmatkassa on se hyvä puoli, että junassa voi hyvällä omallatunnolla istua paikallaan ja lukea kirjaa...

Lappeenranta-Helsinki-Lappeenranta -väli oli juuri sopiva Leena Lehtolaisen kirjalle Tappava säde. Kimmoke kirjan etsimiseen tuli pari päivää sitten Iltalehdessä olleesta perheväkivalta-kampanjasta. Karmivat lukijakokemukset ja inhorealistiset tilastotiedot toivat mieleen tv-elokuvana pari vuotta sitten näkemäni Tappava säde -tarinan. Siinä Tiina Pirhonen esitti väritöntä sosiaaliterapeuttia Säde Vasaraa, joka rupeaa päästämään päiviltä turvakodin naisasukkaiden hakkaajia. Eikun kirjastoon kysely ja kirja luvun alle.

Tappava säde olikin vetävä lukukokemus. Leena Lehtolainen on mielestäni himpun verran yliarvostettu dekkaristi, pari häneltä lukemaani kirjaa ovat olleet hieman yksioikoisia ja henkilöhahmot puisevanpuoleisia. Tappavaa sädettä eivät nämä rasitteet vaivanneet, vaan itse ainakin sain kirjasta paljon irti. Lehtolainen itse vaikuttaa julkisen kuvansa perusteella varsin hyvältä tyypiltä: rempseä punk-mimmi, joka kuuntelee lastensa kanssa automatkoilla Eläkeläisiä. Oikea asenne!

Nykydekkarit ottavat reippaasti kantaa erilaisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, ja suomalainen perheväkivalta joutuu suurennuslasin alle Tappavan säteen turvakotikuvauksessa. Alunperin 1999 ilmestynyt kirja on valitettavasti edelleen mitä ajankohtaisin, viime aikoina kun on jopa herätelty keskustelua siitä, miksi Suomessa on länsieurooppalaiseksi maaksi korkeat perheväkivaltaluvut. Kieltämättä suomalainen laaja ja hiljaa hyväksytty tapa hakata ja tappaa naisia ja lapsia pistää irvokkaaseen valoon meikäläiset kommentit vaikka siitä, miten arabimaissa naisia sorretaan niin kamalalla tavalla. Jos nyt lähdettäisiin liikkeelle vaikka siitä, ettei omaa aviopuolisoa, äitiä tai tytärtä saa pieksää eikä tappaa. Ei edes sellaisten hyvien syiden kuin lapsen miespuoliselle opettajalle puhumisen, kaupan miespuolisen kassan kiittämisen tai oman pieleen menneen työpalaverin johdosta.

Tappavassa säteessä Lehtolaisen vakiopäähenkilö Maria Kallio on sivuroolissa, kiehtovasti vieläpä sellaisessa asemassa, että jäävät rikokset tällä kertaa ratkomatta. Kuorolaulua ja kissanhoitoa harrastava vanhapiika Säde kun päästelee miehiä päiviltä melko reippaaseen tahtiin jäämättä siitä laisinkaan kiinni. Eipä hän edes saa teoistaan minkäänlaista rangaistusta, vaan kirjan lopussa on melkoisen mukava happy end -ratkaisu. Lukija myös samaistuu täpöllä murhuri-Säteeseen ja pitää tämän puolia koko ajan. Kieroutunutta, eikö totta?

Niin ikään viime vuosina paljon puhuttu kiltin tytön syndrooma on kirjassa vahvasti esillä. Onko siitä mitään hyötyä että aina myöntyy, yrittää miellyttää muita, olla kunnollinen ja tehdä niinkuin yleinen mielipide määrää? Joskus on parempi heittää ennakkoasenteet romukoppaan ja lähteä liikkeelle siitä, mikä itseä miellyttää. Myös yksinäisen naisen arkielämä ja ympäristön paineet kuvataan katkerankipeästi. Toisaalta turvakotiin sijoittuva tarina antaa kunnon vastapainoa tällekin asialle: miksi vanhaapiikaa pilkataan ja kiusataan, ainakaan hänen ei tarvitse kotonaan elää väkivallan pelossa, toisin kuin alistetussa parisuhteessa elävien naisten.

Tässäkin kirjassa vilahtaa arkipäivän ajankuvaa: elettiin vielä markka-aikaa, lähestymiskieltolaki oli juuri tulossa voimaan ja iltapäivälehdissä kirjoitettiin vielä ihannoivasti hiihtokarpaaseista (joita Kari Hotakainen kurmootti reippaasti Iisakin kirkko -kirjassa). Iso plussa tulee siitä, että myös Säde Vasara on L.M. Montgomery -fani, hän jopa rentoutuu onnistuneen tappamisen jälkeen lukemalla Annan unelmavuodet -kirjaa!

Tässäpä vielä näyte kirjasta:

"Kun Wang kyseli Sirpalta tukan repimisen ja nyrhimisen yksityiskohdista, olin näkevinäni vihaa hänen sysimustissa silmissään. Poliisin ei kuulu olla puolueellinen, mutta olin varma että Wang oli samalla puolella kuin minä.

- Haetan Arin kuulusteltavaksi, ja teidän lapsiannekin täytyy kyllä jututtaa, ainakin vanhinta. Ymmärrän hyvin, että halusit parannella ulkonäköäsi, mutta auttaisi, jos väkisin leikatuista hiuksistasi olisi edes valokuva. Ette sattuneet Kotipesässä ottamaan?

- Ei, minä ähkäisin, se ei ollut tullut mieleeni. - Sirpan päänahka on kyllä edelleen arpinen ja arka, siitä saa varmasti lääkärinlausunnon. Muistin myös veriset hiukset roskakorissa. Toivottavasti Ari ei ollut heittänyt niitä vielä pois.

- Kai Kotipesässä tiedetään, että väkivallan uhrit olisi hyvä saada lääkäriin mahdollisimman pian teon jälkeen, Wang muistutti, ja minä tunsin itseni yhä hölmömmäksi. Tietysti minä tiesin, olin vaan maanantaina Sirpan tullessa ollut niin sekaisin Irja Aholan takia, etten ollut kyennyt hoitamaan työtäni kunnolla. Sisälleni hivuttautui samanlainen näverrys kuin sosiaalitoimistoaikoinani, jolloin olin ollut vuoroin pihi paskiainen, joka ei suostunut maksamaan vähäosaisille heille kuuluvia avustuksia, vuoroin halveksittavan sinisilmäinen sosiaalitantta, joka jakeli kunnon veronmaksajien hiellä ansaitsemia rahoja kaiken maailman huijareille.

Ajattelin Ari Väätäisen partakonetta ja tajusin olleeni lapsellinen. Ei kai kukaan ollut niin huolimaton, ettei huomaisi rispaantunutta johtoa tai avaisi vesihanaa partaa ajaessaan?"

maanantai 18. syyskuuta 2006

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja

Täytynee kehaista, että olen lukupäiväkirjani tiimoilta päässyt käymään pienimuotoista kirjallista kirjeenvaihtoa. Laitoin lukijapalautteena Veikko Huoviselle postitse menemään Lampaansyöjät-jutun - ja paluupostissa tuli Koirankynnen leikkaaja omistuskirjoituksella! Olin otettu... Myös Kaari Utriolta sain kauniin postikortin, kun kesällä pistin hänelle sähköpostilla lukijan terveisinä linkin Isabella-postaukseen ja kovasti mieltä lämmitti myös Harri Sirolan tyttären Kiira Sirolan kommentti Turha hätkähtää -postaukseen. Iso kiitos kaikille edellämainituille!

No Koirankynnen leikkaajahan piti laittaa lukien. Olen lukenut alunperin vuonna 1980 ilmestyneen kirjan ensimmäisen kerran joskus yläaste- tai lukioikäisenä, ja kirjasta jäi silloin jotenkin ahdistava jälkimaku. Tartuin kirjaan uudestaan vasta Markku Pölösen vuonna 2004 julkaistun elokuvaversion nähtyäni. Silloin kirja avautui paremmin - kyseessähän on pieni helmi romaaniksi, ehytrakenteinen ja intensiivisesti kerrottu. Kuitenkin, luettuani tarinan nyt, pystyin palauttamaan mieleeni, miksi kirja on nuoremmasta itsestäni tuntunut ahdistavalta.

Koetanpa selventää mitä tarkoitan. On ihmisiä, joille maailma näyttäytyy suorana, onnellisena paikkana. Kun on ahkera ja yrittää parhaansa, saa palkinnoksi onnellisuutta. Tarinoilla on onnellinen loppu ja maailmankaikkeus toimii oikeudenmukaisesti. Tällaiseen maailmankatsomukseenhan suurin osa viihdekirjallisuudesta nojaa. Sitten on niitä ihmisiä, joille maailma on synkkä ja kamala, kaikki on kurjaa, oma elämä mitä surkeinta. Kirjailijoina nämä ihmiset kirjoittavat juuri niitä synkkiä, viinan ja itsemurhan huuruisia tilityksiä, joiden tehtävä on todistella elämisen hirveyttä. "Mua syä täit ja mailma vihaa", kiteytti Laurilan Anttoo tämän asenteen. Mutta kun joku osaa ristivalottaa elämän hyvyyttä ja kurjuutta, ihmisluonnon raadollisuutta ja pikkusieluisuutta sekä hyväntahtoisuutta ja auttamisen halua, se pistää pasmat sekaisin koska tahansa. Juuri tätä on Koirankynnen leikkaaja - sodassa haavoittumisen myötä henkisesti taantuneen Mertsin töytäily pula-ajan talvisilla savottamailla, satunnaisesti kohtaamiensa ihmisten hyväntahtoisuuden varassa kuristaa kurkkua. Samalla kirjassa maalataan huikaisevan kauniita kuvia talvisesta luonnosta ja siitä todellisesta lähimmäisenrakkaudesta, joka näkyy pieninä mutta joskus ratkaisevan tärkeinä tekoina. Onnistuupa lyhyt ja tiivis, 160-sivuinen romaani siinä sivussa piirtämään vielä dokumentaarisen tarkan ajankuvan pula-ajan Kainuusta ja Pohjois-Karjalasta, savottatyön ja metsäkansan arjesta.

"Avuton, kovin avuton Mertsi oli ollut sodan loputtua. Ei mitään ammattia, ei käsitystä maanviljelijän elämästä, ei tietoa eläimistä, karjasta, metsästä, metsätöistä. Avuton hän oli, orpo kuin hangelle pudonnut siipirikko lintu."

Edellä kirjoitetusta käyneekin ilmi, miksi väitin Lampaansyöjät-kirjoituksessa, että humoristin leima on Huovisen kohdalla rajoittava. Koirankynnen leikkaajaa kun ei todellakaan ole kirjoitettu naurattamaan. Kirjan ensimmäisen puolikkaan ajan hyytävä, lähes neljänkymmenen asteen pakkanen kurittaa saloseutua, ja karmivalta tuntuu lukea orvon, rahattoman ja asunnottoman Mertsin vaeltelua huonoissa vaatteissaan. Muutenkin kirja pistää muistamaan, ettei ole kovinkaan montaa vuosikymmentä siitä, kun Suomea pystyi nykyisen mittapuun mukaan pitämään lähes kehitysmaana. Lisäksi tuli mieleen yksi kohderyhmä, jolle kirja sopisi. Nykyäänhän on suorastaan muotia ihannoida sotiemme veteraaneja. Nuorilla miehillä näkee leijonakorua, Kiitos veteraanit -t-paitoja sun muuta. Itsekin olen täysin sitä mieltä, että veteraaneille arvostus kuuluu, mutta tuo jopa ihannoiva suhtautuminen sotaveteraaneihin haiskahtaa minun mielestäni pikkuisen jopa sodan ihailulta. Sotasankareita kun ei ole olemassa ilman sotaa. Ihan varmasti joka ikinen veteraani olisi mieluummin valinnut, ettei koko sotaa olisi ollutkaan, sen sijaan että piti lähteä rintamalle kuolemaan, haavoittumaan ja kantamaan sodan kauhuja mielessään loppuikänsä ajan. Tuoreeltaan sodan jälkeen kun tuo sotaveteraanin elämä ei kovin herkkua ollut. Mutta annetaanpa Huovisen kertoa tästä aiheesta, savottatyön näkökulmasta:

"Toista sataa kappaletta päivässä tekivät tanuimmat miehet, ja siitä lähti jo sellainen tili, että sopi perhettä muistaa rahalähetyksellä. Mutta kähni siellä ankarissa oloissa monen monta hituraista miestä. Oli invalideja, hanttapuleja, veijareita ja väärälle uralle joutuneita kaupunkilaismiehiä. Erittäin vähäiset olivat tilinrippeet, kun ennakot ja ruokaporukan laskut oli maksettu. Kalliisti, kalliisti oli hankittu se tuhatlappunen, minkä tuollainen mies vaimolleen tai vanhalle äidilleen joskus lähetti. - -

Kaiken kaikkiaan, miten kaivattiinkaan riuskoja hakkuumiehiä! Valtakunnan ovelin propaganda värväsi heitä, mutta pieni oli kansa, menetettyään äskettäin yli kahdeksankymmentä tuhatta hyväkuntoista miestä. Pari divisioonaa opetteli vasta tulemaan toimeen proteesien, kainalosauvojen, rullatuolien ja lasisilmien kanssa."

Muita henkilöitä, joille kirjaa suosittelen, ovat sellaiset, jotka käyttävät puheessaan sanaa "paskaduuni". Kylläpä Mertsi olisi siunannut uravalintaansa talvisena aamuyönä varsitielle vettä pumpatessaan, jos olisi tiennyt miten kauheaa nykypäivän työ vaikkapa McDonaldsin hampurilaisten paistossa on. Paskaduunista vouhottajille voisi oikeastaan koota suoranaisen lukemiston, johon Huovisen työaiheisten teosten lisäksi laitettaisiin ainakin Heikki Turusen Hupeli-sarja ja Linnan Täällä Pohjantähden alla. Aiheesta saisi helposti työstettyä parikin yliopistollista lopputyötä. Aiheena voisi olla vaikkapa "Koskelan Jussi paskaduunin tekijänä" tai Koirankynnen leikkaajaan liittyen "Erityisryhmille räätälöity tukityö, case Mertsi Vepsäläinen".

Tarinan edetessä kirjan kerrontaan tulee onneksi valoisampiakin sävyjä, sitä mukaa kun pakkanen kirjan puolivälissä lauhtuu. Taimi Kuosmasen ja Sakke-koiran elämä Kaihlaniemessä tuntuu jo suorastaan idylliltä savottakuvausten jälkeen. Sitä idylliä Mertsikin saa hetken maistaa, ennen kuin suurta päämääräänsä toteuttaessaan eli koiran kannuskynsiä leikatessaan joutuu Saken puremaksi. Kirjan lopuksi Mertsi saatellaan Kajaanin keskussairaalaan hoitoa saamaan - lukija jää miettimään, mitä hänelle kirjan jälkeen tapahtuu. Samalla joutuu väkisinkin pohtimaan, minkälaista väkeä nykypäivän Mertsit ovat - eivät enää sotainvalideja, mutta toisenlaisia vammoja saaneita. Päätellen sairaanhoitoon liittyvästä julkisesta keskustelusta harhailee kaupunkien kadulla monta yhtä avutonta ihmistä kuin Mertsi, niin ikään enemmän vastaantulijoiden satunnaisen avuliaisuuden kuin yhteiskunnan tukirakenteiden varassa.

Markku Pölösen elokuvaversio oli kirjaa huomattavasti selkeämmin toteutettu ihmisen hyvyyden näkökulmasta. Kirja ei ole niin mustavalkoinen, siinä jopa Mertsin tukipylväs Eetvi Manninen kyllästyy välillä invalidin työlääseen kaitsemiseen. Elokuvaversiostakin kyllä pidin, ja sitä paitsi kirjojen teatteri- ja elokuvasovituksia ei kannata lähestyä siitä näkökulmasta ovatko ne "parempia" kuin kirjat, vaan hyvin toteutetut sovitukset voi nähdä itsenäisinä tulkintoina. Yleensähän näyttämösovitukset ovat sitä paitsi eduksi kirjalle - Koirankynnen leikkaajan elokuvaversio toi varmasti paljon uusia lukijoita alkuperäisteokselle. Näinhän itsekin alussa totesin, palasin kirjaan elokuvan nähtyäni. Saapa nähdä koska joku ohjaaja älyäisi tarttua Huovisen tuotannosta vaikka Kasinomies Tomiin. Siitä nimittäin saisi mainion elokuvan tai tv-sarjan Suomen 1980-luvun talouskuplasta ja sen romahtamisesta. Kirja on ilmestynyt 1990, ja itse luin sen heti tuoreeltaan, eli olin tuolloin 13-vuotias. Kirjassa on jälkikäteen ajateltuna suorastaan profeetallisia sävyjä. Muistan, kuinka minua kummastutti, kun Tomin poika, minua muutaman vuoden vanhempana kuvattu, oli poliittisesti aktiivinen vasemmistolainen. Tuolloin se tuntui aivan naurettavalta. Eihän omanikäisteni keskuudessa mikään ollut epämuodikkaampaa kuin politiikka, varsinkin kaikki kommunismiin vivahtava oli vanhanaikaista ja typerää. Mutta eipä mennyt kuin muutama vuosi, kun jouduin huomaamaan että ympärilläni yksi sun toinen rupeaa tunnustamaan jotakin poliittista väriä, ja varsinkin tuosta vasemmistolaisuudesta tuli taas oikein muotiaate vanhaan malliin.

Yksi asia vielä. Moni nykykirjailija saisi ottaa oppia Huovisen selkeästä ja konstailemattomasta kerronnasta. Pidän kyllä esimerkiksi Jari Tervon tyylistä, mutta hänen tavassaan käyttää rikottua aikarakennetta, vaihtuvia kertojanäkökulmaa ja juonen kieputusta monelle mutkalle on aika ajoin vähän liikaa kikkailun makua. Koirankynnen leikkaaja etenee loogisella aikajanalla, kertojan näkökulma on koko ajan sama ja muutenkin kielenkäyttö on selvää ja juohevaa. Eikä tämä todellakaan mitenkään vähennä teoksen taiteellista arvoa... Ehkä metafyysistä liirumlaarumia suosivien kirjailijoiden (ei tarkoita Tervoa) pitää sitten turvautua tekniseen kikkailuun, jos omaa sanottavaa ei ole tai kirjan kertoma tarina ei ole tarpeeksi vahva.